Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa

Plottinajokoira. Kuva © Ola Nordhammer / Wikimedia Commons

Olin aiemmin tänävuonna kirjoittanut suden verestä ranskalaisten ja brittiläisten ajokoirien jalostuksessa. Onhan tätä harrastettu muuallakin. Amerikkalaisten ajokoirien kohdalla todisteet ovat kuitenkin kovin hataria, jääden lähinnä ohikiitäviksi maininnoiksi, joiden todenperäisyyttä on enää mahdotonta varmistaa. Päätin nyt kuitenkin koota kolmesta rodusta lyhyet pähkinänkuoriversiot yhdeksi paketiksi, ja mikäli jonain päivänä löydän jonkinlaisen aivot nyrjäyttävän Graalin maljan, joko päivitän tämän postauksen tai julkaisen löydöksen ihan omana tekstinään. Käytän myös termiä "ajokoira" hyvin löyhästi, sillä näiden rotujen edustajat toimivat monesti myös muissa tehtävissä, kuten vahteina ja paimenina.

Plottinajokoiran (Plott Hound) esi-isät olivat saksalaisia villisika- ja karhukoiria, jotka kuuluivat Pohjois-Carolinaan muuttaneelle Plottin suvulle. Nämä koirat olivat todennäköisesti läheistä sukua tämän päivän hannoverinvihikoirille. Vuonna 1750 Amerikkaan muuttaneet veljekset Johannes "George" ja Enoch Plott olivat Schwarzwaldin metsässä toimineen riistanvartijan poikia. He toivat mukanaan viisi koiraa, joiden varaan heidän jalostustyö nojasi vuosikymmenien ajan sukupolvelta toiselle. Mukaan lisättiin välillä paikallista verta, mutta nämä lisäykset ovat kiisteltyjä ja niistä on jäänyt huonosti todisteita. Menneisyyden plotteissa on ainakin ollut nykypäivää suurempi värikirjo, sillä mustavalkoisissa kuvissa esiintyy esimerkiksi merlen värisiä koiria.

Johannes Plott oli Bob Plottin iso-iso-iso-isoisä. Bob Plott on kirjoittanut sukunsa koirista kirjan The Story of the Plott Hound. Moni kirjassa kerrottu seikka on säilynyt hänen suvussaan vain oraalisena muistona, vanhemman sukupolven kertoessa tapahtumia nuoremmalle jälkikasvulle. Vuonna 1850 syntyneellä Montraville Plottilla kerrottiin olleen lemmikkisusi, jota pidettiin sidottuna puuhun. Puuta kutsuttiinkin Susipuuksi. Kerrottiin, että koiria risteytettiin silloin tällöin susien kanssa, mutta Bob ei ollut varma oliko kyseessä juuri tämä susi - mutta todennäköistähän se olisi.

Sudella oli kuitenkin karu kohtalo. Montraville oli lähtenyt Eagles Nest -vuorelle etsimään merkkiä karhuista, ja oli pyytänyt kotiin jäänyttä vaimoaan päästämään muutama ajokoira vapaaksi jahka hän kuulisi Montravillen antaman merkin. Oletan, että kyseessä olisi pillin vislaus tai pyssyn laukaus. Kun koirat päästettiin vapaaksi puuhun sidottu susi kiihtyi ja tempoili itsensä irti. Se juoksi hetken koirien perässä, kunnes kyllästyi ja palasi pihalle repimään kuivumassa olleita pyykkejä. Vaimo suuttui tästä silmittömästi, tarttui lähimpään esineeseen, joka osoittautui paistinpannuksi, ja löi suden kuoliaaksi.

Plottin suvun kerrottiin jättävän kiimaisia narttukoiria sidottuna isoon omenapuuhun, jotta urossudet voisivat laskeutua vuorilta astumaan niitä. Tämä voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta synnyinlaumastaan eronnut poikamiessusi on varmasti kiinnostunut kiimaisista nartuista, ja en osaa sanoa olisiko syrjäseudulla ollut irtokoiria - joku kuitenkin kävi näitä narttuja tuikkaamassa. Vastaavia kertomuksia kiimaisten narttukoirien jättämisestä susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa. Kenties nartut sidottiin lemmikkisuden vierelle ja tarina on vääristynyt kulkiessaan suusta suuhun. Sanottiin, että jos pentujen emo olisi hyväluonteinen koira, pennut olisivat koiramaisia ja helpompia käsitellä. Asetelma ei toimisi toisin päin, emo ei saisi olla susi. Koirilla, joilla oli suvussaan suden verta oli keltaiset ja vinot silmät, ja niiden häntä oli suora eikä kaartuva. 1900-luvun puolivälissä susiverisiä koiria oli enää vähän jos ollenkaan.

Catahoulanleopardikoira. Kuva © Britta Weißenborn / Wikimedia Commons

Merlestä väristään tunnetun catahoulanleopardikoiran (Catahoula Leopard Dog, Catahoula Cur) menneisyys on varsin mysteerinen, ja kuten kaikkien koirarotujen kohdalla myös näiden koirien hyvin eeppiseltä kuulostavaan luomislegendaan kannattaa suhtautua terveellä epäilyksellä.

Louisianan virallisen osavaltiokoiran väitetään polveutuvan konkistadori Hernando de Soton Espanjasta tuomista sotakoirista, jotka 1540-luvulla herättivät kauhua alkuperäiskansoissa. De Soto saattoi esimerkiksi sitoa intiaanivangin puuhun, ja antoi koirien repiä hänet kappaleiksi. Tämän toivottiin inspiroivan intiaaneja paljastamaan kullan ja muiden aarteiden sijainnin. Saavuttuaan Louisianaan de Soton armeija joutui peräkkäin taisteluun quizquiz- ja tensas-heimojen kanssa. Kumpikin taistelu verotti armeijan voimia, ja jostain syystä miehet päätyivät ystävällisten avoyelles-intiaanien leiriin nuolemaan haavojaan. Kun armeija oli taas valmis jatkamaan matkaansa, haavoittuneet koirat jäivät intiaaneille, jotka hoitivat hurjat ja voimakkaat hurtat takaisin elävien kirjoihin. Intiaanit eivät koskaan olleet nähneet koiria käytettävän sodankäyntiin, ja olivat vaikuttuneita. Nämä koirat lisääntyivät intiaanikoirien kanssa, sekä väitetysti myös kojoottien tai punasusien kanssa.

1700-luvulla italialaissyntyinen, mutta Ranskaa palveleva luutnantti Henri de Tonti kertoi Missisissippi-joen varrella elävistä puolivilleistä koirasusista, joilla oli kummalliset valkoiset silmät ja laikukkaat turkit. Hän saattoi kuvailla merleä väriä. De Soton koirista polveutuneet elukat olivat risteytyneet vapaasti yli sadan vuoden ajan. Ranskalaiset valloittajat toivat mukanaan omia beauceron-koiriaan vahdeiksi ja suurriistan metsästäjiksi. Myös beauceronissa esiintyy merlejä koiria, joskin väritystä kutsutaan tässä rodussa harlekiiniksi. Ranskalaisten koirat sulautuivat intiaanikoiriin.

Catahoulanleopardikoirissa yhdistyy siis väitetysti alkuperäisten intiaanikoirien, espanjalaisten sotakoirien, paikallisten kojoottien tai susien, ranskalaisten beauceronien ja taatusti nykyajan amerikkalaisten ajokoirien veri. Suden osuutta ei kukaan pysty todistamaan, mutta huhu on sitkeästi pysynyt rodun mukana. Mikäli susiristeytyksiä olisi todella ollut rodussa, ne kuulostavat olleen spontaaneja ja tapahtuneen jo satoja vuosia sitten, aikana ennen kuin valkoiset alkoivat määrätietoisesti jalostamaan rotua tiettyyn suuntaan.

Sininenlacykoira. Kuva © Jbolles / Wikimedia Commons.

Jos catahoulan historia kuulosti epämääräiseltä, sinisestälacykoirasta (Blue Lacy, Texas Blue Lacy) tiedetään vielä vähemmän. Näitä todella harvinaisia koiria käytetään maatilan töihin, karjan ajoon ja metsästykseen.

Vuonna 1858 veljekset Edwin, Frank, George, ja Harry Lacy muuttivat Kentuckystä Teksasiin maatilan koirien kanssa. Koirat auttoivat heitä paimentamaan nautoja. Lacykoirien kerrotaan olevan sukua catahoulankoirille, ja että niissä olisi greyhoundia, ajokoiria, karjakoiria ja kojoottia. Minkäänlaista tarkkaa reseptiä ei ole tiedossa. Huhu kojootista herättää monissa epäilystä, ja sen sijaan koirissa onkin saatettu käyttää jonkinlaista puolivilliä paariakoiraa. Rodun historiasta tiedetään turhauttavan vähän. Otin sen silti mukaan tähän juttuun.

Pidän uskottavimpana, että näistä kolmesta rodusta plotteissa on saattanut olla hieman sutta mukana. Toisin kuin kahden muun rodun kohdalla, jonkinlaisena konkreettisena todisteena toimii se, että Plottin suvulla on ollut lemmikkisusi. Näiden kaikkien rotujen kohdalla mahdolliset susiristeytykset ovat tapahtuneet hyvin kauan sitten, ja kyse on ollut vain yksittäisistä risteytyksistä. Koska koiria on kasvatettu työtä varten, ei "susiprosentteja" ole ylläpidetty kuten tämän päivän lemmikkikasvatuksessa. Suden veri onkin siis voinut laimeta nopeasti, ja tuskin näkyisi ollenkaan nykyajan DNA-testeissä. Ranskalaiset ajokoirat ovat todiste siitä, että suden veri on toiminut metsästyskoirissa ja ei välttämättä näy koirien ulkonäössä. Amerikkalaisten rotujen kohdalla risteytysten dokumentointi on kuitenkin ollut niin olematonta, että pakostakin väitteitä päätyy epäilemään. Kenties jonain päivänä löytyy jokin maailmaa mullistava tiedon murunen. Todennäköisesti asia jää ikuisesti vain huhupuheen tasolle.

Lähteet:

* Dogs: The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds (Desmond Morris, 2002)

* Encyclopedia of North American Sporting Dogs (Steve Smith, 2002)

* The Foxfire Magazine syksy/talvi (2009)

* The Louisiana Catahoula Leopard Dog (Don Abney, 1996)

* The Secret World of Red Wolves (T. DeLene Beeland, 2013)

* The Story of the Plott Hound (Bob Plott, 2007)

* Squirrel Dog Basics (David A. Osborn, 1999)