Uudet Hopeanuoli-keräilykortit ennakkotilattavissa!

Tämähän on jännittävä uutinen! Suomen Hopeanuoli-fanit ry on jo kauan suunnitellut tekevänsä oman keräilykorttisarjansa ja projekti on viimein saatu lähes loppuun. Kaikki kuvitukset ovat valmiina, enää tarvitaan hankkeelle hieman rahoitusta. Siinä te voitte auttaa. Koko sarjan (eli yksi kortti jokaista eri designiä) sisältävä paketti on nyt ennakkotilattavissa Hopeapuodissa, tässä linkki. Tilauksia otetaan vastaan 1.6. - 20.6. välisenä aikana. Ostos kannattaa tehdä nyt, mikäli haluaa kerätä koko sarjan järkevästi. Tulevaisuudessa sarjaa myydään yhdistyksen conpöydillä ja Hopeapuodissa pienissä kuuden sattumanvaraisen kortin paketeissa.

Olen ollut yksi mukana olleista piirtäjistä, tein Musashin, Sniperin, Benizakuran ja Mossin kortit. En ole nähnyt fyysisiä kortteja vielä, mutta koneella kaikkien korttien tekstin asettelut sun muut ovat näyttäneet todella hyviltä ja ammattimaisilta. Mukana on monipuolisesti hahmoja, koirien lisäksi karhuja ja ihmisiä, sekä paljon erilaisia piirrostyylejä.

Lista mukana olleista piirtäjistä:

aatio, Allu, Anttu, Detrah, erepresso, FlamewolfTheWhite, haski, Hopeakoira, Hukkahurja, Hukkis, IsisMasshiro, Jargonfox, Kurome, Nara, Nightwolf-_-, Noksu, nostpromo, ReimaHowaido, sekä Riikin.

Mikäli tämä ensimmäinen sarja menestyy hyvin on suunnitelmissa tehdä myöhemmin lisää kortteja esimerkiksi susisaagan ja Weedin hahmoista.

Oliko Yoshihiro Takahashin Hanako koirasusi?

Edellinen Valkohammas -artikkeli muistutti minua tästä aiheesta. Olen jo kauan miettinyt kirjoittavani Takahashin oikean elämän koirista, mutta tiedon muruset ovat hajallaan pitkin monen monia mangoja, joten laiskuus on vienyt voiton. Mutta yksinään Hanakosta voin nyt kirjoittaa nopeasti. Heti alkuun tarkennan, ettei tämän artikkelin tarkoitus ole missään nimessä pilkata Takahashia tai hänen koiraansa. Tämä artikkeli EI väitä etteikö koirassa olisi voinut olla pieni määrä sutta, mutta en pysty uskomaan koiran olleen puoliksi susi.

Olen vuosien saatossa huomaamattani ihastunut koirasusiin ja toivoisin saavani matalaprosenttisen koirasuden joskus tulevaisuudessa, sitten kun olen rahallisesti ja asumuksellisesti paremmassa jamassa. Imen itseeni jatkuvasti uutta tietoa koirista ylipäänsä, mutta koirasudet etenkin ovat olleet tarkassa syynnissäni jo useamman vuoden. Tutkin niiden sukupuita, luen käyttäytymisestä ja terveystilanteesta, puhun kasvattajien kanssa ja minulla alkaa olla selkeä käsitys mitä on tarjolla Suomessa, Amerikassa ja Britanniassa. Uusimpina tuttavuuksina olen alkanut imeä tietoa korealaisista ja venäläisistä koirasusista. Piirtäjänä olen halunnut piirtää suden ja koiran eroavaisuudet oikein, ja tutkimalla näiden eroja olen pikkuhiljaa alkanut korjata tapaani piirtää näitä eläimiä. Nykyään itken verta kuinka olen piirtänyt susia vielä muutama vuosi sitten. En missään nimessä ole koirasusiekspertti, joten jos joku on tekstini kanssa eri mieltä voi siitä kertoa asiallisena kommenttina.

Mitä haittaa on väittää koiraa koirasudeksi, jos se ei sitä oikeasti ole? Tai suden määrän paisuttelusta? Haittana on se, että matalaprosenttinenkin koirasusi voi olla todella haastava koulutettava. Koirasudet ovat itsenäisiä (aina ei kiinnosta kuunnella), mutta samalla hyvin laumakeskeisiä (eroahdistus yleistä, joka voi johtaa jatkuvaan ulinaan, karkailuun, tai kodin tuhoamiseen), opportunistisia ja melkoisia houdineja, joten niiden kanssa pitää olla ekstratarkkana etteivät ne pääse karkuun. Ne myös vaativat paljon sosiaalistamista, sillä suden tavoin ne tuppaavat aikuisiällä muuttumaan kaikkea uutta karsastaviksi. Kun tavallista koiraa väitetään koirasudeksi, etenkin jos se on helppoluonteinen, voi joku saada koirasusista aivan väärän kuvan. Tämä ihminen sitten hankkii jostain oikean koirasuden ja onkin sitten aivan kusessa sen kanssa, koska koira on täysin erilainen kuin kaverin rekku. Koira päätyy kiertoon, lopetettavaksi, tai karkureissulla auton alle. Takahashi on supersuosittu mangaka Suomessa, ja hän teki Hanakosta jopa oman tarinansa, jossa karkailua lukuun ottamatta puolisuden omistamisesta sai hyvin helpon kuvan.

Ja nyt päädytäänkin sitten Hanakoon. Takahashi sai Hanakon Amerikan matkallaan, kun hänen amerikkalainen ystävänsä kysyi jos hän haluaisi ottaa koirasutensa omakseen. Hänen ystävä väitti, että Hanakon toinen vanhempi oli saksanpaimenkoiran ja alaskanmalamuutin risteytys, toinen puhdas siperiansusi. Väittämän mukaan Hanako olisi siis keskiprosenttinen koirasusi, 50% susi, 25% sakemanni ja 25% malamuutti. Keskiprosenttisilla susilla on hyvin paljon suden piirteitä ja niitä on vaikea erottaa puhtaasta sudesta (tämäkin toki riippuu mitä koirarotuja on mukana, mutta malamuutti ja sakemanni ovat jo valmiiksi varsin susimaisia). Puolisudella susimaiset piirteet tuppaavat voittamaan ulkonäössä, sillä moni koiran piirre johtuu väistyvistä geeneistä.

Hanakosta ei ole montaa kuvaa saatavilla, eivätkä ne ole parhaita koiran rakenteen arvioimiseen, mutta koetan nyt tarkentaa miksi en usko sen olleen puoliksi susi, tai kenties koirasusi ollenkaan.

Yllä olevista kuvista tulevat esille seuraavat koirien piirteet: Huonosti karvoittuneet korvat. Korvien sisäpuoli on paljas ja pinkki iho näkyy selkeästi. Jopa intian-, etiopian- ja arabiansusilla on voimakkaasti karvoittunut korvien sisäpuoli, vuodenajasta riippumatta. Korvat ovat korostuneen suuret. Hanakolla on rekikoiraroduille tyypillinen luminenä, eli nenän musta pigmentti on haalistunut keskeltä pinkiksi. Suden pigmentti kirsussa, kyynelkanavissa, anturoissa ja kynsissä on musta. Ainoastaan arktisilla susilla, eli napasusilla, on lihanväriset kynnet, mutta tätä alalajia ei Hanakossa ollut. Hanakon kynnet näyttävät olevan valkeat (ylempänä olevassa kollaasikuvan yläoikeassa kuvassa on kaksi kynttä näkyvillä, tumma ja valkea). Turkki on tasapitkää, sudella sen sijaan on eripituista karvoitusta, joka on helppo huomata etenkin kasvoista. Hanakon silmät ovat tummanruskeat, ja vaikka tätäkin väriä esiintyy susilla on paljon yleisempää, että sudella on haalean väriset silmät, joiden musta pupilli erottuu helposti varsinaisesta silmän väristä. Tämä helpottaa kommunikaatiota, mutta terävät silmät ovat ilmeisesti pelottaneet ihmisiä, joten tuhansien vuosien ajan pehmeäkatseisia tummia silmiä on suosittu niin paljon, että lähes jokaisen koirarodun standardi tänään vaatii tummia silmiä. Koiralla vaikuttaisi olevan leveä rintakehä, susilla taas rinta on hyvin kapea. Koiran toisen vanhemman sanottiin olevan puhdas siperiansusi, mutta siperialaisia/venäläisiä susia on käytetty erittäin harvoin koirasusien jalostuksessa Amerikassa. Hanako näyttää hyvin malamuuttivoittoiselta koiralta, pieni loraus saksanpaimenkoiraa selittäisi nuo satelliittikorvat ja pienet eroavaisuudet puhtaaseen malamuuttiin.

Mitkä piirteet sitten viittaavat suteen? Hanakon väri on sudenharmaa. Tämä on kuitenkin yleinen väri koirillakin. Se näyttäisi olevan kookas, mutta siinä olevat koirarodut ovat myös kookkaita. Sen kerrotaan olleen hanakka karkailija, mutta tämäkin on yleistä etenkin rekikoiraroduilla, eikä Takahashi ole vaikuttanut mestarikouluttajalta.

Onko kuitenkin mahdollista, että Hanako oli koirasusi? Kyllä. Matalaprosenttiset koirasudet näyttävät enemmän koiralta, koska, noh, niissä on enemmän koiraa. Koska koiran geenejä on paljon enemmän voivat matalaprosenttiset näyttää täysin koirilta. Kenties Takahashi tai koiran entinen omistaja oli kuullut/ymmärtänyt koiran rodut väärin? Entä jos koiran vanhemmat olivatkin sakemanni-malamuutti ja siperian(husky)-susi? Oli totuus mikä tahansa, en missään nimessä halua millään tapaa alentaa Hanakon arvoa vaikka en uskokaan sen olleen puolisusi, eikä Takahashi ole mielestäni typerys jos hän on uskonut ystävänsä sanaa. Koirana Hanako on varmasti ollut hieno tyyppi, oli se sitten vaikka puoliksi sinivalas tai chihuahua.

Toisen ihmisen mielipide tästä aiheesta. Linkissä näkyy myös esimerkkejä koirasusista, joiden taustat tunnetaan.

Tässä linkissä selitetään millä tavoin korkea-, keski- ja matalaprosenttiset koirasudet eroavat toisistaan. Huijarimyyjistä varoittava linkki. Tässä linkissä esitellään koiramaisimpia koirasusia, joiden taustat tiedetään.

Koirasusista voi lukea myös Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdestä numero viisi (yksittäisiä lehtiä voi tilata Hopeapuodista vaikkei olisikaan jäsen), johon haastattelin koirasusikasvattajaa jolla on keski- ja matalaprosenttisia koirasusia. Numerossa esiteltiin myös erilaisia rotuja, joissa on sutta taustalla.

Vertailuna 50% koirasusista tämä koira on puoliksi susi, puoliksi saksanpaimenkoira, joka on kasvatettu Venäjällä kokeellista sotakoiraprojektia varten. Myös tämä on puoliksi susi, puoliksi sakemanni, ja on yksi ceskoslovensky vlcakin esivanhemmista. Nämä koirat ovat puoliksi susia, puoliksi malamuutteja, ja toimivat Venäjällä rekikoirina.

Ja vielä viimeiseksi edellisessä artikkelissa käsitelty Jed, joka oli 25% susi, 25% belgianpaimenkoira ja 50% malamuutti.

Jed, koira Valkohampaan takana

Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.

Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

EDIT: Pitkän kaivelun jälkeen sain selville, että elokuvassa toinen Valkohammasta esittänyt koirasusi olisi ollut keskiprosenttinen Chilkoot.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.

"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä

Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Häntä on myös väitetty 25% sudeksi lopun ollessa pelkkää malamuuttia. Jedin ulkonäön suhteen nämä rotusekoitukset kävisivät järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.

Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.

Nara piertelee, osa 14: Työttömyyden tuherruksia

En ole aikoihin piirtänyt mitään kunnollista. Olin viime kuussa työkkärin uravalmennuksessa ja työharjoittelussa koirakoululla, valmennuksen aikana tuli piirrettyä tylsyyksissäni kaikenlaista (no, lähinnä koiria niin kuin aina) anatomiavammaista roinaa. Pitemmittä puheitta tässä kooste.

Vahtikoirat

NIMI: Vahtikoirat (WANNIN!)
VUOSI: 2012
TARINA & Kuvitus: Sora Hoonoki

Vahtikoirat on viime vuonna suomennettu viisiosainen ninjailulla ja magialla maustettu romanssitarina. Kyseessä on tavallista teinitytöille suunnattua höttöä, mitään maata mullistavaa ei ole luvassa. Tarina sijoittuu muinaiseen Japaniin, jossa koirayookaiden tehtävä on suojella ihmisiä, kuitenkin paljastamatta oikeaa identiteettiään. Nuoret ja kokemattomat koiraninjat Hazuki ja Hanzoo saavat tehtäväkseen suojella komeaa ylhäisen suvun nuorta herraa. Vaikka yookaiden ja ihmisten väliset suhteet ovat tabu, Hazuki tietenkin ihastuu isäntäänsä ja hänen salaisuus alkaa pikkuhiljaa paljastua.

Tarinankuljetus on hyvin rönsyilevää ja epämääräistä. Varsinaista pääpahista ei tunnu olevan ja hahmot sekä itse maailma jäävät harmittavan etäisiksi ja stereotyyppisiksi. Hazuki on urhea ja nöyrä typykkä, Hanzoo aina cool ja kylmän analyyttinen ammattininja, isäntä on hajuton ja mauton aina mukava ja virheetön superkomea jäbä. Hahmojen voimien rajoja ei missään välissä kerrota, eivätkä he opettele uusia iskuja, joten lukijan on vaikea arvailla kuinka edistyneitä päähenkilöt oikeasti ovat ja kuinka vaarallinen uusi vihollinen on.

Isännän ja Hazukin välinen romanssi jää todella laimeaksi ja tylsäksi, kumpikin vain punastelee toisen seurassa, ja (voi ei spoileri, kuka tätä olisi arvannutkaan!) lopussa kun he viimein saavat rakkaudelleen yleisen hyväksynnän he vain halaavat. Aikahypyn jälkeen näytetään heillä olevan lapsia, mutta omasta mielestäni viiden pokkarin verran kestänyt ujostelu ei saanut kunnon intohimoista lopetusta. Hitto, olisivat edes suudelleet, onko se liikaa pyydetty?

Kuvitus on yllättävän personaallista ja nättiä. Viivat ovat hieman luonnosmaisia ja etenkin vaatteet ovat kiinnostavan näköisiä (joskin oikealle ninjalle sopimattomia). Kuten shoujomangoissa on harmittavasti tapana taustoja ei yleensä joko ole ollenkaan tai siellä on jotain tehoste-efektiä. Onneksi taustoja on kuitenkin piirretty tarpeeksi usein, jotta lukija saa käsityksen mikä tapahtumapaikka on (tämä on oikeasti suuri ongelma monissa shoujomangoissa). Itse koirien ulkonäkö on hirveän ällösöpöä, kuonoa on juuri ja juuri enemmän kuin kissalla. Mutta paljon huonompaakin on nähty.

Laimeissa hahmoissa on sentään se hyvä puoli, etteivät he missään vaiheessa käyneet hermoilleni. Vaikka Hazuki ja isäntä olivat kumpikin aika tylsiä tapauksia, he olivat kuitenkin selkeästi mukavia ihmisiä (tai yookaita), joille toivoi tapahtuvan vain hyvää.

Vahtikoirat on ihan ookoo sarja lukea yhden kerran, ei tässä mitään tarpeeksi kiehtovaa ole jotta sen pariin jaksaisi tulla joskus uudestaan. Viisi pokkariakin tuntui jo turhan paljolta, saman tarinan olisi voinut tiivistää toimivammaksi kokonaisuudeksi vaikka kolmeen pokkariin.

TÄHDET: ***

Oikean elämän hirviökarhut

Kesagake -patsas © Wikimedia Commons

Tämä artikkeli on aiemmin julkaistu paljon lyhyempänä versiona Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä vuonna 2015, ja jaan sen heidän luvallaan. Tykkään kirjoittaa tälläisiä kuivia biologiapohjaisia tekstejä, joten olisi kiva kuulla jos näillekin on lukijoita vaikka aiheet menevätkin vähän itse blogin aiheen vierestä. Kirjoitan monet paikan nimet englantilaisittain, sillä olen niihin enemmän tottunut.

Hopeanuolen Akakabuto on puhdas mielikuvituksen tuote, jonka massiiviseksi painoksi tietokirja Meteor Gin listaa 4000-5000 kiloa, sekä korkeudeksi 8-10 metriä. Manga perustelee koon johtuvan karhun päähän ammutusta luodista, joka vahingoitti eläimen keskushermostoa, ilmeisesti johtaen suuren koon aiheuttavaan hormonihäiriöön. Tämä kuulostaa hyvin epärealistiselta, etenkin kun Japanissa suuria ruskeakarhuja elää vain Hokkaidon saarella, muualla vain pienehköjä sepelkarhuja. Tämän myöntää myös Meteor Gin, lisäten "...mutta kukapa tietää mitä lajia tämä norsuakin suuremmaksi kasvava hirviö on." Mistä idea Akakabutoon on saanut alkunsa ja onko joukossa pieni totuuden siemen? Maailma on täynnä todellisia ja vähemmän todellisia karhuhirviöitä, mutta keskityn nyt vain karhuihin, jotka ovat sarjaa ajatellen jotenkin relevantteja.

Akakabuto Hopeanuoli -animessa ja -mangassa © Yoshihiro Takahashi/Toei Animation

Akakabuton esikuvaksi on monesti nimetty oikean elämän Kesagake -karhu, joka vuonna 1915 tappoi seitsemän ihmistä Hokkaidon Rumoin alueella. Tämä tapaus on Japanin pahin ja kuuluisin karhuhyökkäys. Tapauksesta on tehty novelleja, näytelmä, manga, ja elokuva.

Kesagaken tapauksessa on paljon samankaltaisuuksia Akakabuton tarinan kanssa. Marraskuussa 1915 talviuniltaan herännyt karhu alkoi näyttäytyä ihmisasutuksen lähellä, mutta ei vielä hyökännyt ihmisten kimppuun. Huolestuneet asukkaat päättivät ampua karhun, onnistuen haavoittamaan sitä, mutta karhu pääsi pakoon lumimyrskyn turvin. Lumesta löytyi verijälkiä ja arveltiin, ettei karhu enää uskaltaisi tulla ihmisten lähettyville. Mutta Akakabuton tavoin epäonnistunut laukaus sai eläimen vain vimmaisemmaksi.

Joulukuun yhdeksäntenä päivänä Kesagake hyökkäsi ensimmäisen kerran ihmisen kimppuun. Karhu tunkeutui maanviljelijän taloon, tappaen viljelijän vaimon Abe Mayun ja hänen vahtimansa lapsen. Seuraavana päivänä etsintäpartio koottiin etsimään Mayun jäänteet metsästä, sekä ampumaan karhu jos mahdollista. Partio törmäsi karhuun lähes heti, mutta vaikka viisi miestä ampui kohti karhua vain yksi osui kohteeseensa. Karhu pakeni jälleen. Samana päivänä karhu hyökkäsi taas, syöksyen Miyoke -perheen talon ikkunasta sisälle, haavoittaen ja tappaen useita. Uhrien joukossa oli raskaana ollut nainen nimeltä Saito Take. Hyökkäyksestä selviytyneet väittivät kuulleensa Taken anelleen karhua syömään hänen päänsä ja jättämään hänen vauvansa rauhaan. Taken osittain syödystä ruumiista löytyi yhä elossa oleva sikiö, joka kuitenkin kuoli pian löydön jälkeen.

Lopulta joulukuun 14. päivänä karhun kaatoi kahdella laukauksella kuuluisa karhunmetsästäjä Yamamoto Heikigachi (Gohee Takedan esikuva?). Metsästäjä oli aluksi kieltäytynyt jahdista, sillä hän oli keskittynyt viime aikoina enemmän ryyppäämiseen kuin metsästykseen, mutta kun edes tiimi tarkka-ampujia ei saanut karhua hengiltä Yamamoto otti pestin vastaan.

Kuollessaan Kesagake painoi 340 kiloa ja oli 2,7 metrinen. Karhun vatsasta löytyi uhrien puoliksi sulaneita ruumiinosia. Kesagake-tapauksen aikana seitsemänvuotias Ookawa Haruyoshi (Hidetoshin esikuva?), joka oli Sankebetsu -kylän pormestarin poika, vannoi aikuisena tappavansa kymmenen karhua jokaisen uhrin muistoksi. 62-vuotiaana hän oli tappanut jo yli sata karhua. Kesagake on varmasti jättänyt japanilaisille syvän karhunpelon, joka on voinut heijastua Hopeanuolessa. Mangassa on jopa mukana saman niminen karhu, vaikka hahmon rooli onkin pieni ja hahmon laji on sepelkarhu. Mangan Kesagake on Akakabuton taktikko, jonka Harppuunakarhu tappaa hyvin brutaalisti. Harmittavasti hahmon ainoa tehtävä tarinassa on näköjään ollut vain tehdä Harppuunakarhusta vaarallisemman näköinen vastustaja.

Toisena vaikutteena pidän Kamchatkan niemimaan karhuja. Tämä Venäjän omistama veitsenmuotoinen niemimaa sijaitsee Japanista pohjoiseen. Alue on hieman Suomea isompi, harvakseen asuttu ja kuuluisa karhuistaan. Nämä karhut kuuluvat hyvin suureen ruskeakarhun alalajiin nimeltä Ursus arctos beringianus, eli kamchatkanruskeakarhu. Kyseinen laji on Euraasian suurin, sekä kaikista maailman karhuista yksi suurimmista jopa 600-700 kilon painollaan. On helppo kuvitella kuinka muinoin japanilaiset merenkävijät ovat käyneet Kamchatkan puolella ja kotiin palatessaan kertoneet perheilleen tarinoita jättiläiskarhuista.

Kamchatkan niemimaan sijainti © Google

Kamchatkan karhut eivät pelota vain koollaan, vaan myös maineellaan. Karhut ovat vuosien saatossa tappaneet useita ihmisiä. Vuonna 1996 japanilainen valokuvaaja Michio Hoshino tapettiin hänen telttaansa. Hoshino oli pannut merkille erään valokuvaamansa karhun jatkuvasti röyhkeämmäksi muuttuvan käytöksen, mutta päätti silti yöpyä teltassa, vaikka muut valokuvaajat nukkuivat yön mökissä. Netissä on levinnyt valokuva karhusta teltan suuaukolla jota väitetään Hoshinon viimeiseksi valokuvaksi, tämä valokuva on kuitenkin huijaus ja luotu valokuvamanipulaatiokilpailua varten. Kuvassa esiintyvä karhu ei edes ole kamchatkankarhu, vaan grizzly.

Vuonna 2008 joukko kaivostyöntekijöitä Olyutorskyn alueella jäi 30:n karhun saartamiksi ja kaksi vartijaa tapettiin ja syötiin. Syynä hyökkäykseen pidetään karhujen nälkiintymistä alueella tapahtuvan liikakalastuksen takia. Myös tiedemies ja valokuvaaja Vitaly Nikolayenko jäi Kamchatkan karhujen uhriksi vuonna 2003. Ennen surmaansa mies oli elänyt karhujen kanssa yli kolmekymmentä vuotta, tutkien ja valokuvaten niitä. Vitalyn ruumiin vierestä löytyi läjä pippurisumutetta, sekä valopistooli, jolla hän ei ollut ehtinyt puolustautua.

Suomalainen metsästäjä Pekka Pantsu eli vuosia Kamchatkan niemimaalla alkuperäisväestön kanssa Venäjän vallankumouksen alkaessa vuonna 1917. Pantsu kirjoitti kirjassaan kuinka metsästettyjen karhujen nahoista sai hyvät rahat ja lihan söivät ihmiset ja koirat. Myös luut ja sisäelimet otettiin hyötykäyttöön, jauhettua sappirakkoa sekoitettiin alkoholiin ja se auttoi vatsavaivoihin. Neuvostovallan kiristäessä otetta Kamchatkassa Pantsun onnistui muuttaa Japanin kautta takaisin Suomeen. Suurin hänen ampumansa karhu painoi noin 500 kiloa.

Pekka Pantsu (oikealla) ampumansa karhun kanssa © Suomen Kuvalehti

Kaksi eri painosta. En ole vielä päässyt lukemaan tätä kirjaa, mutta se vaikuttaa olevan helposti saatavilla netin antikvariaateissa.

Nämäkin karhut ovat jo jättimäisiä, mutta Kamchatkassa huhutaan asuvan vielä suurempi karhulaji. Vuonna 1920 ruotsalainen tutkija Sten Bergman sai haltuunsa jättimäisen, pikimustan ja erikoisen lyhytkarvaisen karhuntaljan. On epäselvää mitä taljalle on sittemmin tapahtunut. Olen joskus nähnyt tästä taljasta kuvan kryptozoologialehdessä nimeltä Beyond (lopetettu kauan sitten), enkä valitettavasti ole sittemmin onnistunut löytämään kuvaa netistä ja omat lehteni ovat ties missä. Lähetin viestiä eräälle lehteen kirjoittaneelle henkilölle josko hän tietäisi kuvasta jotain. Mikäli onnistun löytämään kuvan päivitän sen tähän artikkeliin mukaan. Bergman löysi myös tavallista suurempia karhunjälkiä. Näiden todisteiden perusteella hän päätteli alueella elävän toistaiseksi tuntematon jättiläiskarhu, jonka hän nimesi itsensä mukaan bergmaninkarhuksi (Ursus arctos piscator).

Ajatusta tuntemattomasta lajista tukevat alkuperäisväestön legendat jättikarhuista, joita he kutsuvat nimillä irkuiem ("housut alhaalla", viitaten karhun takaruumiin lyhyeeseen karvapeitteeseen) ja kainyn-kutho ("jumalkarhu"). 80-luvulla korjak- ja chukchi-heimot kertoivat metsästäjä Rodion Sivoboloville tarinoita karhusta, jonka pää oli pienehkö ruumiiseen verrattuna, jonka etujalat olivat takajalkoja pidemmät, ja jonka takajalkojen välissä oli usein maahan asti osuva rasvavarasto. Karhun eturuumis oli myös takaruumista pitkäkarvaisempi. Karhun liikehdintää verrattiin toukkaan, mikä kuulostaa koomiselta, itse voisin kuvitella tälläisellä rakenteella varustetun eläimen liikkuvan kuin täplähyeena, mutta sellaisiahan eivät nämä ihmiset olleet päässeet näkemään. Alkuperäisväestön mukaan tämän karhun määrä oli rajussa laskussa modernien kiväärien yleistyttyä alueella. 90-luvun alussa biologi Valerij Orlov kiinnostui karhusta ja häneen otti pian yhteyttä metsästäjä F.R. Shtilmark. Metsästäjä lähetti Orloville useita valokuvia taljoista, joiden väitti kuuluvan irkuiemille. Shtilmark arveli lajia olevan jäljellä enää vain noin 120-130 yksilöä. Orlovin mielestä nahat eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta, ja vuonna 1996 hän heitti hanskat tiskiin karhun etsinnässä.

On jäänyt epäselväksi onko Bergmanin talja kuulunut täysin uudelle lajille, vai oliko kyseessä pelkkä luonnon oikku. Kamchatkan alue on valtava ja paljolti koskematon, joten lääniä riittäisi tuntemattomalle lajille. Ehkä kyseessä on ollut jopa jäännöspopulaatio muinaisista luolakarhuista? Mikäli kyseessä on ollut ruskeakarhun alalaji on epätodennäköistä, että laji olisi pysynyt puhtaana eläen samalla reviirillä kamchatkankarhun kanssa, etenkin lajin määrän harventuessa, jolloin eläimet olisivat vaistomaisesti etsineet uutta verta sisäsiittoisuuden välttämiseksi. Mikäli tälläinen alalaji on ollut olemassa kenties se on jo täysin sekoittunut kamchatkankarhuun, ja Bergmanin raportoiman karhun tapaisia karhuja syntyy vain jos kumpikin vanhemmista on kantanut tarpeeksi paljon tämän mysteerilajin geenejä.

Weedin hybridikarhuja © Yoshihiro Takahashi

Täytetty hybridikarhu © Wikimedia Commons

Hopeanuolen jatko-osassa Weedissä tulevat kehiin myös ruskeakarhun ja jääkarhun väliset hybridit. Mangassa nämä hybridit ovat tavallista suurempia ja aggressiivisempia, käyden sekä ihmisten että koirien kimppuun. Minua on aina huvittanut tämä hybridieläinten demonisointi (etenkin koirasusien kohdalla), ei kaksi normaalia eläintä tee maagisesti psykopaattijälkeläisiä, mutta noh, jatketaan. Sarjassa esiintyvät kolme karhua ovat jopa Akakabutoa isompi oranssivalkea uros ja tämän kaksi pentua, joista toinen on kokovalkoinen ja toinen ruskeavalkoinen. Karhut ovat siis useamman sukupolven risteymiä, minkä on oikeassa elämässä todettu olevan mahdollista risteyttämällä vankeudessa syntyneitä hybridejä niiden sisarusten, vanhempien, tai ei sukua olevien "puhdasrotuisten" karhujen kanssa. Mangassa risteymien syyksi pohditaan ilmastonmuutosta. Itse uskon jääkarhun lopulta sulautuvan ruskeakarhupopulaatioon joko kokonaan tai jäävän elämään reliikkipopulaatioina joillekin tietyille alueille ilmastonmuutoksen edetessä.

Jääkarhujen monesti ajatellaan elävän vain Pohjoisnavalla, mutta oikeasti niiden levinnäisyysalue on laaja. Uimataitojensa ansiosta niitä on toisinaan tavattu niinkin lähellä meitä kuin Norjan mantereen Berlevågin kunnassa. Mutta siirrytään taas lähemmäksi Kamchatkaa ja Japania.

Jääkarhun levinneisyys © Greenleap.com

Chukotkan piirikunnan sijainti ja vaakuna © Wikimedia Commons

Irkuiemille on ehdotettu myös jääkarhun tai hybridin identiteettiä. Aiemmin mainittu Rodion Sivobolov sai vuonna 1987 haltuunsa suuren valkoisen karhun nahan. Paikallisväestön mukaan kyseessä ei ollut jääkarhu, vaan heidän mystinen irkuiem, jumalkarhu. Kamchatkan mysteerikarhujen väritykset tuntuvat olevan ristiriidassa, bergmaninkarhun ollessa pikimusta, Sivobolovin taljan ollessa vitivalkoinen, ja paikallisväestön tarinoiden vaihdellen laidasta laitaan. Mikäli alueella tapahtuisi kuitenkin kahden lajin, ruskea- ja jääkarhun (tai kenties kolmen, mikäli bergmaninkarhu olisi oma alalajinsa), välillistä sekoittumista olisi värivaihtelu kuitenkin ymmärrettävää. Jääkarhu ei normaalisti elä niin etelässä, mutta on hyvin todennäköistä niiden eksyvän Kamchatkan puolelle silloin tällöin. Tälle ei ole mitään varsinaista maantieteellistä estettä.

Sivobolov lähetti näytteitä valkoisesta taljastaan useille biologeille Moskovaan ja Pietariin. Tutkijat tulivat tulokseen ettei karhun lajia voitu arvioida näkemättä eläimen hampaistoa ja kalloa. Sivolobov ei onnistunut löytämään tätä aineistoa, eikä taljanäytteitä ole ilmeisesti säilytetty, jolloin niistä ei voida ottaa DNA-analyysia nykyisellä teknologialla.

Ruskea- ja jääkarhun risteymiä on syntynyt useampi vankeudessa. Villinä syntyneitä risteymiä on tähän mennessä löydetty vain Kanadasta. Kamchatkassa on viime vuonna (2016) nähty harvinainen valkoinen karhunpentu. En itse usko pennun olevan hybridi, sillä sen sisar näyttää olevan täysin normaali ruskeakarhu, ja itse valkoisessa pennussa ei värin lisäksi näy olevan muita jääkarhuun viittaavia piirteitä. Valkoisia värimutaatioita syntyy silloin tällöin joka eläinlajiin, etenkin hirvien keskuudessa ne vaikuttavat olevan yleisiä. Toisaalta, voi olla, että tässä tapauksessa juuri tuo värigeeni onkin peräisin jääkarhulta vaikkei mitään muuta olisi sitten periytynyt. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan susien pikimusta väritys on peräisin tuhansia vuosia sitten tapahtuneista koiraristeytyksistä. Musta väri on ollut ilmeisesti suuri hitti susien keskuudessa, jolloin se on säilynyt susien geenipankissa tähän päivään saakka. Veikkaan kuitenkin tämän pennun olevan "vain" yksittäinen mutaatio ilman hybriditaustaa.

© Tatiana Zhukovskaya

Hirviön ei tietenkään tarvitse olla jättiläinen ollakseen hirviömäinen. Suurin osa Hopeanuolessa esiintyvistä karhuista on ruskeakarhua pienempiä sepelkarhuja joiden kokoa on liioiteltu paljon. Ruskeakarhuun verrattuna se on kääpiö, mutta antaisi ihmiselle helposti kyytiä jopa 150 kilon painollaan. Viime vuonna ilmeisesti sama sepelkarhu tappoi neljä yksin liikkuvaa 60-70 vuotiasta marjastajaa Akitan prefektuurissa Japanissa. Alueella ammutun naaraskarhun vatsasta löytyi ihmisen lihaa ja hiusta.

Totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Akakabuton kaltaiset fiktiiviset hirviöt ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta pelottavin hirviö on se, joka voi oikeasti raadella, tappaa, ja syödä sinut. Luin joskus viime vuoden alkupuolella David Quammenin ihmissyöjäeläimiä käsittelevän kirjan nimeltä Monster of God, ja vaikka en todellakaan ole uskonnollinen ihminen pidin kirjan nimestä hirveästi. Jumalan hirviö. Hirviö, joka on todellinen ja kävelee keskuudessamme, joka tarkoituksella luotu.

Hinnastomeemin purku

Tämä meemi on kiertänyt pitkin nettiä jo useamman vuoden. Kuvassa verrataan furryfandomin taitelijoiden ja ammattikuvittajien hinnastoja, pointtina ollen kuinka fandomin piirtäjät hinnoittelevat työnsä liian alas ja ettei asiakkaiden saisi täten valittaa liian korkeista hinnoista. Hinnat ovat peräisin tästä kirjasta ja vaikuttavat keskittyvän digitaalisiin töihin.

Olen melko samaa mieltä, että suurin osa fandomin piirtäjistä ylläpitää turhan alhaisia hintoja, ainakin, jos ajatellaan mikä määrä heidän tuntipalkaksi muodostuisi. Mutta on kuitenkin naurettavaa verrata ammattilaisten hintoja harrastelijan hinnastoihin. Vaikka kuinka olisi mukavaa ajatella ansaitsevansa yhtä paljon taiteestaan kuin Marvelin sarjakuvataitelija, inhottava totuus on ettei harrastelijan työ ole yleensä yhtä arvokasta. Tähän on monta syytä:

1. Ammattilaisten hintoihin sisältyy tilaajan oikeus käyttää kuvaa miten lystää markkinointitarkoituksissa. Eli kuvaa voi käyttää mainoksessa, tai kirjan kuvituksena, tai mitä nyt keksitäänkään, eikä piirtäjälle tarvitse maksaa kuvan tuomia tuloja. Kun tavallinen pulliainen tilaa sinulta muotokuvan lemmikistään hän haluaa sen vain kehystettynä seinälleen, ja sinulla on yhä oikeus myydä kuvasta printtejä, latailla sitä pitkin nettiä, ja ottaa kuva mukaan jos päätät julkaista oman taidekirjan. Tilaustöillä on mahdollista tienata vielä jälkikäteen, sinun on vain keksittävä miten.

2. Aiemman esimerkin lemmikkikuvan tilaajalla ei ole yleensä varaa maksaa 200-2000 dollaria värillisestä muotokuvasta, jota hän ei aio käyttää mihinkään rahastustarkoitukseen. Mikäli kyseessä olisi öljyvärimaalaus ja tilaaja saisi myös originaalin itselleen olisi hinta realistisempi, sillä siihen sisältyisivät mukaan materiaalikulut ja itse originaali. Kaikilla on oikeus hinnoitella työnsä miten haluavat, mutta pitää ottaa huomioon ettei tavallisella tilaajalla ole yksinkertaisesti varaa maksaa monta sataa dollaria/euroa taiteestasi. Tämä ei johdu siitä, että hän olisi ilkeä kitupiikki tai ei arvostaisi työpanostasi. Suurin osa tilaustöiden tilaajista on yhtä lailla köyhyydessä kärvisteleviä kuin tilaustöiden tekijätkin. Sen sijaan, että nostaisit hinnat pilviin olisi parempi vaihtoehto tarjota halvempia vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi niin paljon työtä sinulta, kuten vaikka luonnoksia.

3. Suurin osa fandomin taitelijoista EIVÄT OLE YHTÄ HYVIÄ kuin ammattilaiset. Vuosien varrella olen tilannut töitä lukemattomilta taiteilijoilta, hintojen vaihdellen viidestä eurosta 150-200€:n hintaisiin yksittäisiin kuviin. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus ettei harrasteleva taiteilija pysty noudattamaan annettua deadlinea, välillä kommunikaatio katkeaa pitkäksi aikaa, tekosyitä keksitään, ei huvita, on artblock, käykin ilmi ettei piirtäjä osaakaan piirtää eläimiä/aseita/autoja/taloja kunnolla, anatomiaa ei vielä täysin ymmärretä, viivatyön ja värityksen välillä voi olla suuri laatuero, tyyli on vielä hiomattoman näköinen. Tälläinen "vähän sinnepäin" meininki ei kävisi kysymykseenkään jos työnantaja olisi jokin virallinen taho. Jos haluat ansaita ammattilaisten palkkoja on sinun tehtävä työtä kuin ammattilainen. Kyllä maailma olisi paskainen paikka jos putkimiehetkin tekisivät töitä vain silloin kun "inspaa".

4. En tiedä kuka on piirtänyt meemin kuvituksen, mutta meemi antaa käsittää hänen työnsä olevan ammattilaishintojen arvoinen. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kuvan pienuuden ja pikselisyyden vuoksi yksityiskohtien erottaminen on vaikeaa, mutta tausta näyttää olevan melko hätäisesti tehty, hahmon anatomia ei ihan vakuuta minua, asetelma ja värimaailma ovat tylsähköjä, eikä itse tyyli ole mitenkään tavallista erikoisempi. DeviantArt on tälläistä materiaalia täynnä. Kuva on ihan kiva ja taiteilijalla on lahjoja, mutta tämä kuva ei mitenkään ole monen sadan dollarin arvoinen, kuten meemi antaisi ymmärtää. ALIN hinta ammattilaisten hinnastossa värityölle on 200 dollaria, ja jos vaikka sanotaan kuvaan menneen 10 tuntia (ja tällä tarkoitan oikeasti työn tekoa 10 tuntia putkeen, jolloin aikaan ei lasketa mukaan epämääräistä haaveilua) muodostuisi tuntipalkaksi 20 dollaria (= noin 18,40€). Hintojen vielä tästä noustessa  alkaa pakostakin miettimään onko mitään järkeä maksaa korkeampaa tuntipalkkaa nettipiirtäjälle kuin sähköasentajalle, opettajalle, tai kaupan kassalle. Taide on työ siinä missä likakaivon puhdistaminen. Hinnastomeemissä ei edes kerrota puhutaanko taustallisista vai taustattomista, kokovartalo- vai portraitkuvista.

5. Nimi maksaa. Tämäkin on inhottava elämän tosiasia, mutta myöntäkää, on paljon siistimpää saada kätellä julkkista kuin jotain tavista. Mitä kuuluisampaa ja halutumpaa taiteesi on, sitä enemmän voit siitä pyytää.

Summa summarum, ei ole mitään järkeä vertailla ammattilaisen ja harrastelijan hintoja, mutta mielestäni moni harrastaja pyytää työstään turhan vähän. Hinnastoista puhuessa piirtäjät monesti muodostavat keskenään kaikukammioita, joissa vain voivotellaan kitsaista tilaajista ja taputellaan toisia selkään, vannoen kaverin taiteen olevan satojen eurojen arvoista.