Yamaton oudoimmat viholliset

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 17. Kaikkia outoja vihollisia ei mainita, sillä osasta on saattanut olla puhetta muissa artikkeleissa ja täten olen vähentänyt toiston määrää.

Shiroi Senshi Yamato on ensisijaisesti koirataistelusarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Yamato kohtaisi koirien lisäksi muita vihollisia areenan ulkopuolella. Korkealentoiselle sarjalle tyypillisesti osa näistä vastustajista on varsin kummallisia tapauksia, joten esitellään heistä muutama.

Jack

Yamaton omistaja, Ryou, osallistui luokkaretkelle metsään, jossa hän ja ystävänsä näkivät villikoiran, jota pojat luulivat sudeksi. Pojat tulivat myöhemmin Yamaton kanssa etsimään sutta. Susi olikin vanha collie Habu, joka oli ennen saman villikoiralauman johtaja, mihin Yamato oli syntynyt. Fubukin tullessa johtajaksi vanha Habu pysyi Fubukin neuvonantajana ja piti myös Yamatosta huolta, kunnes viimein Habu lähti omille teilleen, kun tunsi ettei hänen apuaan enää tarvittu. Yamato ei heti tunnistanut Habua ja ajoi koiraa takaa. Kun Yamato viimein muistaa Habun lapsuudestaan, hän karkaa omistajaltaan ja seuraa Habua usean päivän ajan, jolloin Habu opettaa nuorelle koiralle selviytymistaitoja.

Näihin aikoihin eläintarhan tiikeriä siirretään rekalla Idan kylästä akitalaiseen eläintarhaan. Kuski ei huomioi sillan painorajoitusta, jolloin silta romahtaa rekan alta ja Jack-niminen tiikeri pääsee vapaaksi. Jack ilmestyy metsään, jossa Habu opettaa Yamatolle liito-oravien metsästystä. Jack varastaa Yamaton saaliin, josta Habu raivostuu, sillä villikoiran ei missään nimessä saisi antaa saalistaan pois noin vain. Habu näyttää mallia hyökkäämällä tiikerin kimppuun, mutta hänen toinen takajalka jääkin metsästäjän rautaan kiinni. Kamppailun katsominen herättää Yamaton taisteluvaistot. Yamaton harhauttaessa tiikeri paljastaa mahansa Habulle, joka repii sen auki Kaiten Jigoku -iskulla, samalla repien myös oman ansaan jääneen jalkansa poikki. Tiikeri kuoli sen suolten purskahtaessa ulos.

Sarugami

Ryou ja Yamato oli kutsuttu Shikokun saarelle koirataisteluturnaukseen. Heidän vastustajinaan olivat Seijūrō ja hänen shikokunkoira Ryū. Tämä taistelu päättyi tasapeliin, jonka lopussa Yamato ja Ryū osoittivat toisilleen kunnioitusta nuolemalla toistensa kasvoja. Areenan ulkopuolella joukko miehiä taistelukoirineen pysäytti Seijūrōn ja Ryūn, jotka olivat yhä uupuneita ottelusta. He halusivat kostaa kaikkien niiden koirien puolesta, jotka Ryū oli tappanut. Ryū ja Yamato ystävineen pähittivät taistelukoirat helposti, mutta tuntemattomilla miehillä oli vielä yksi ässä hihassaan: he laskivat jättimäisen Black Monster -nimisen mustan tosan ulos häkistä.

Yamato ja Hayate taistelivat Black Monsteria vastaan samalla, kun puissa oleskelevat japaninmakakit alkoivat viskoa heitä kivillä. Makakit olivat koko ajan vauhkompia. Taistelun keskellä Black Monster viskoutui läheiseen pusikkoon, josta kuului kivuliasta vinguntaa, ja puskasta tuli esille valtava koura. Se kuului hirvittävän suurelle gorillalle! Tapettuaan Black Monsterin Sarugami kaappasi Seijūrōn ja Ryūn kouriinsa ja lähti karkuun muut koirat perässään. Päädyttyään meren viereiselle jyrkänteelle Sarugami oli umpikujassa ja päästi Seijūrōsta irti, mutta tappoi hänen koiransa. Seijūrōn onnistui iskeä Sarugamia keihäällä, jolloin gorilla tippui mereen ja hukkui.

Tieto Sarugamin olemassaolosta houkutteli paikalle tutkijoita, jotka saivat selville, että gorilla oli pystynyt elämään Japanin ilmastossa, koska se oli löytänyt luolan, jossa oli kuuma lähde. Luolasta löytyi ihmisen ja kahden gorillan luurangot. Ruumis piteli käsissään kirjettä, jossa oli kirjoitettu englanniksi gorillan menneisyydestä. Kirjeen mukaan brittiläinen purjelaiva oli joutunut myrskyn kynsiin Japanin lähellä vuonna 1876. Laiva oli kuljettanut gorilloja lahjana Japanin keisarille, mutta niiden häkit rikkoutuivat myrskyssä. Sarugami oli näiden gorillojen jälkeläinen.

Rara

Jättimäinen liito-orava Rara on ehdottomasti vihollisista oudoimmasta päästä, ja hahmo otetaan monesti ensimmäisenä esille, kun puhutaan sarjan omituisuuksista. Rara oli Kentarou Kusabukin lemmikki, joka oli jostain syystä kasvanut hurjan kokoiseksi. Raralla oli myös kolme lasta, jotka olivat hieman normaalia liito-oravaa isompia. Rara laskeutui säännöllisesti metsästä kylään varastamaan kanoja ja koiria ruuakseen, minkä vuoksi metsästäjät lähtivät etsimään sitä. Metsästäjät tappoivat Raran lapset, mutta metsästäjät upposivat suohon eivätkä voineet ampua Raraa. Yamato, Hayate ja Jumbo taistelivat väkivahvaa vastustajaa vastaan. Taistelusta vauhkoontunut Rara kävi myös ihmisten kimppuun, ja lopulta sen omistaja päätti lopettaa lemmikkinsä lävistämällä sen ruumiin keihäällä.

Valkohai

Päästäkseen takaisin omistajansa luo Yamato ja Musashi hyppäsivät risteilyaluksen kannelta mereen, jossa vastassa oli nälkäisiä valkohaita. Yamato oli nyt erittäin vaikeassa asemassa, mutta älykkyytensä ansiosta hän onnistui päihittämään vihollisensa jälleen. Yamato asetti airon soutuvenettä vasten ja antoi hain syöksyä täydellä voimalla vasten airoa, joka tunkeutui hain suuhun ja sai sen vuotamaan verta.

Sahara

Sahara on afrikanvillikoira, jonka omistaa erittäin rikas ja rikollinen mies Seiji Shimon. Shimon oli alun perin palkkasoturi, jonka ryhmä jäi Afrikassa afrikanvillikoirien piirittämäksi. Shimon oli ainut selviytyjä, ja hän tappoi suurimman osan villikoirista paljain käsin, paitsi niitä johtavan Saharan, jonka hän pakotti lemmikikseen. Sahara oppi hyvin paljon eri taitoja: hän matkusti isäntänsä avoauton kyydissä, laskeutui lentokoneesta laskuvarjolla, käytti taisteluissa pitkillä metallikynsillä varustettuja hanskoja sekä isäntänsä rakentamassa salaisessa laboratoriossa osasi käyttää kaikenlaisia vipuja ja seurasi tapahtumia valvontakameroista.

Shimon järjesti koirataisteluturnauksen, jonka varjolla hän aikoi varastaa osallistujien koirat. Koirat vietiin laboratorioon, jossa Yamato yritti vapauttaa heidät. Sahara huijasi Yamatoa astumaan isäntänsä virittämiin ansoihin, joihin lukeutui esimerkiksi lähestyvä piikkiseinä, piraijoita täynnä oleva allas ja huone, jossa oli kolme puumaa. Varastetut koirat vapautettiin sillä välin kun Yamato suoritti ansarataa. Yamaton selvittyä ansoista Sahara hyökkäsi hänen kimppuun, mutta vapautettu Seiran-taistelukoira tuli Yamaton apuun. Seiran oli taisteleva narttu, moninkertainen yokozuna ja Yamaton Musashi-ystävän äiti. Sahara haki metallikynsiset hanskansa apuun ja iski Seirania päähän niillä. Yksi hanska jäi kiinni Seiranin kalloon, ja narttu kuoli seisaalteen. Yamato onnistui irrottamaan toisen hanskan Saharan tassusta ja viilteli sillä pahasti Saharaa, jolloin Sahara lähti karkuun.

Sahara kaivautui onkaloon, jossa odotti valtava kuristajakäärme. Käärme on aluksi Saharan puolella ja ottaa Yamaton kuristusotteeseen, mutta Yamato pelastuu, kun hänen ystävänsä Musashi tulee apuun. Sahara ja Yamato jatkavat veristä kamppailua. Yhtäkkiä käärme ottaakin Saharan uhrikseen ja nielee hänet elävältä. Yamato ja Musashi poistuvat onkalosta, luullen Saharan kuolleen. Mutta hieman myöhemmin mahahappojen syövyttämä Sahara repii itsensä ulos käärmeen mahasta. Yamato käyttää useaa taistelutekniikkaansa pahasti syöpyneeseen Saharaan. Sahara kuolee viimein, kun Yamato pyörittää häntä ilmassa pidellen hänen takajalasta kiinni. Liikkeen aiheuttamien g-voimien takia veri pakkautuu Saharan päähän, kunnes Saharan silmät räjähtävät hänen päästään.

Tetsukimen

Tetsukimen oli tosakoira, jonka pelottavuutta korostettiin piikikkäällä naamiolla, jossa oli leijonamainen harjas. Naamio otettiin koiralta pois juuri ennen otteluiden alkua, jolloin koiran pullottava otsa paljastui. Otsanahan alle oli piilotettu kova timantti, jota Tetsukimen käytti hyväkseen puskiessaan muita koiria. Tällaiset apuvälineet olivat koirataisteluissa kiellettyjä. Tetsukimenin omistaja käytti erilaisia huijauskeinoja myös kahden muun koiransa kanssa, jotka olivat Tetsukimenin veljiä. Yamato onnistui voittamaan Tetsukimenin revittyään hänen otsan auki tässä ottelussa keksimällään Jet Screw -iskulla, jolloin timantti lensi irti ja kopsahti yleisössä seisoneen miehen päähän.

Bayern

Tämä saksanpaimenkoira edusti Saksaa koirataisteluiden maailmanmestaruusturnauksessa. Bayernin omisti poika nimeltä Wohlen, joka oli uusnatsi. Wohlen pukeutui natsiunivormuun ja oli myös polttomerkinnyt koiransa rintaan suuren hakaristin. Hän ohjasi koiraansa ruoskalla.

Bayern voitti maailmanmestaruusturnauksen ensimmäisen ottelun Yhdysvaltoja edustanutta Grease-mastiffia vastaan. Ottelu oli täysin yksipuolinen, sillä Grease ei pysynyt Bayernin salamannopeiden liikkeiden perässä, ja lopuksi Bayern viskasi Greasen areenan keskellä olevaan vesialtaaseen, johon mastiffi melkein hukkui. Bayernin seuraava ottelu oli Yamatoa vastaan, ja hän oli pitkän aikaa selkeästi voitolla, kunnes Toshio Tachibana sabotoi ottelua heilauttamalla vyötä yleisön joukossa, mistä syntyi samanlainen ääni kuin Wohlenin ruoskasta. Bayern hämmentyi tästä, jolloin Yamato pääsi iskemään häntä. Yamato päätti ottelun Boomerang Sappoulla.

Mustang

Mustang osallistui myös maailmanmestaruusturnaukseen, edustaen Kanadaa. Koiran ulkonäössä ja tekniikoissa ei sinänsä ollut mitään erikoista, paitsi että hänen rotunsa saattaa ihmetyttää, sillä hän oli labradorinnoutaja - rotu, joka on tunnettu lauhkeudestaan!

Noutajat ovat myös hyviä uimareita, ja taistellessaan Yamatoa vastaan Mustang tarttui Yamaton takajalasta ja sukelsi areenan vesialtaaseen. Yamato yritti vimmatusti purra Mustangia, mutta tämä ei päästänyt irti otettaan. Kun Yamato oli menettämässä tajuaan, Mustang vaihtoi otettaan ja tarttui Yamaton kurkusta, sukeltaen yhä syvemmälle. Yamato vaikutti hukkuneen, ja Mustang palasi pinnalle haukkomaan henkeä. Silloin Yamato avasikin silmänsä ja Jet Screw -iskun propelloimana syöksyi vesialtaasta, minkä jälkeen hän käytti Neck Rolling -iskua Mustangin kaulaan. Iskun heikentämä Mustang tipahti altaaseen, ja Yamato julistettiin voittajaksi.

Ankeriaan metsästystä koirien kanssa

Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.

Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".

Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.

Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.

Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat! 

Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.

Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.

Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.

Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.

Lähteet:

*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)

*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)

*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald

*26.8.1926 Western Daily Press

Bonon halloween-kuvat

Olen monena vuonna julkaissut Bonosta halloween- ja joulukuvat. Muutamana jouluna kävin kirkolla ottamassa Bonosta kuvia beibi-Jeesuksen kanssa - kirkolla kun on joulukuisin ulkona asetelma, jossa on Jeesus vanhempineen ja navetan eläimet. Halloween on kuitenkin aiheena paljon viihdyttävämpi ja nythän se jo melkein on nurkan takana, viitsin siis julkaista perinteisen kuvan vähän etuajassa. Samalla kaivoin esille aiemmat kuvat. Näitä on saattanut olla enemmänkin, tai todennäköisesti onkin ollut, mutta en tähän hätään löytänyt.

Suurimmassa osassa kuvia Bono ärisee. Koiraa ei pätkitty turpaan kuvauksien aikana. Tämä oli pelkkä temppu. Tykkäsin siitä niin paljon, olihan se hemmetin siistin näköistä ja harva koira osaa tällaista, joten otin tällaisia kuvia jatkuvasti.

Bonohan on nyt heittänyt lusikan nurkkaan, joten en tiedä teenkö näitä kuvia enää tulevaisuudessa. Paitsi sitten, kun uusi koira ilmestyy.

2024

2023

2022

2021. Tämä oli osa kuvasarjaa, josta tämä oli ehkä paras.

2018. Koira osasi jo poseerata, mutta kuvaaja ei osannut kuvata taikka muokata.

Vuk-piirretyn jatko-osa, joka ei ikinä toteutunut

Vuonna 1981 julkaistu unkarilainen Vuk-animaatioelokuva ei ollut osa lapsuuttani, eikä myöhemmin erityisemmin iskenyt, sillä pidin sitä vähän pitkästyttävänä. Mutta onhan Vuk varmasti ollut tärkeä piirretty monille muille, eikä se missään nimessä huono ole. Onpa siis sääli ettei se koskaan saanut kunnollista jatkoa.

Jatkoa oli kuitenkin ollut suunnitteilla, sen käsikirjoitus oli valmis ja sitä varten tehtiin äänettömiä testipätkiä, jotka olivat loppuun asti animoituja. Pätkät voi ainakin tällä hetkellä katsoa YouTubesta. YouTube-version kuvanlaatu on todella huonoa, mutta tyhjää parempi. Toivottavasti video ei koskaan poistu sivustolta, sillä en ole löytänyt pätkiä mistään muualta, ja pelkään, että näistä tulisi lopullisesti kadonnutta mediaa. Lyhyiden kohtausten perusteella voi päätellä, että pääosassa olisi ollut Vukin valkoinen pentu, joka eksyy perheestään ja päätyy (todennäköisesti vain hetkellisesti) pikkutytön lemmikiksi. Tätä elokuvaa ei kuitenkaan tehty loppuun, sillä siihen ei saatu tarpeeksi rahoitusta.

2000-luvulla György Gát otti tehtäväkseen ohjata "henkinen jatko-osa" Vukille. Lopputulos oli järkyttävän ruma ja alkeellinen 3D-animaatio Kis Vuk (A Fox's Tale). Kivuliaan silmien raiskauksen lisäksi se ei tarinallisesti liity mitenkään alkuperäiseen Vuk-tarinaan. Elokuvan vastaanotto Unkarissa oli äärimmäisen negatiivinen.

Derp

Suden ja pomeranianin risteytys

Kuvassa EI OLE susi-pomeranianristeytystä, mutta voisin kuvitella, että sellainen olisi voinut näyttää vasemmalla olevalta kippurahännältä. Nämä kaksi koirasutta, joissa oleva koirarotu ei ole tiedossa, löytyvät kirjasta The Menageries: Quadrupeds, Described and Drawn From Living Subjects (1829).

Niin kauan kuin susia ja koiria on ollut, on ollut myös niiden epämääräisiä sekoituksia. Tämänkertainen tapaus on kuitenkin yksi vanhimmista risteytyksistä, josta löytyy seikkaperäinen kirjallinen raportti. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään minkäänlaista kuvaa näistä eläimistä. Toivottavasti yli-innokas lukija ei luule artikkelin kuvituskuvissa olevan näitä jännittäviltä kuulostavia susipomeranianeja. Eikä tuosta pomeranianista kannata hirveästi innostua, sillä hauskoista mielikuvista huolimatta menneisyyden pommit ovat olleet paljon isompia kuin nykyiset käsilaukussa pyörivät pölypallot, ja noh, muutenkin normaalin koiran näköisiä. Silti risteytyksessä käytetyn suden ja koiran välillä on varmasti ollut merkittävä kokoero, etenkin kun pienempi osapuoli oli narttu.

Vuonna 1766 James Hamilton, Clanbrassilin toinen jaarli, oli vierailulla lontoolaisen eksoottisten eläinten välittäjä Joshua Brookesin luona. Jaarli näki siellä hyvin kesyn urossuden, ja sai päähänpiston, että suden pitäisi risteytyä koiran kanssa. Hän tarjosi Brookesille suurta summaa pennusta. Noin vuoden sisällä astutus tapahtui suden ja pomeranianin välillä ja onnistui yhdellä kerralla. Yhdistelmästä syntyi yhdeksän pentua. Pentujen kuvailtiin näyttävän hienostuneilta susilta. Niillä oli pitkä turkki, joka oli lähes yhtä laadukasta kuin hopeaketuilla.

 Jaarlin lisäksi ostajiin lukeutuivat eläinten anatomiaa tutkinut tohtori John Hunter ja lordi Monthermer. Myös muut yläluokkaiset koiraintoilijat ostivat näitä pentuja, mutta heidän nimiä ei ole mainittu. Yksi pennuista ainakin päätyi elämään Skotlantiin Gordonin linnaan, eli sen omistaja todennäköisesti oli Gordonin herttua. Luonnontieteilijä Thomas Pennant kirjoitti nähneensä tämän koirasuden Gordonin linnassa, ja kertoi sen olleen ulkonäöltään ja käytökseltään enemmän susi. Se päästettiin "heikon" (ei selitetty millä tavalla heikko) peuran kimppuun, jonka kurkkuun se syöksyi oitis ja sai peuran hengiltä.

Elossa oleviakin eläimiä availlut tohtori Hunter onneksi tyytyi tarkkailemaan harvinaisuutensa anatomiaa ja elämää sivusta, ja säästi skalpellit muita raatoja varten, mutta hänen pentunsa kohtalo oli silti surkea. Hän kuvaili koirasuden olleen hyvin nopea reaktioissaan ja säikkyneen helposti. Oudon käytöksensä vuoksi sitä luultiin vesikauhuiseksi tai muuten sairaaksi, ja se kivitettiin kadulla kuoliaaksi. Lordi Monthermerin pentu taas kuoli kaksivuotiaana kohtaukseen (epilepsia, myrkytys?).

Clanbrassilin jaarlin narttupentu eli onneksi pidemmän elämän. Se sai elämänsä aikana yhden ainoan pentueen pointterin kanssa vuonna 1770. Yksi pennuista annettiin Pembroken lordille, George Augustus Herbertille. Hänen narttupentunsa sai nimen Lupa. Lupa eli hemmoteltua elämää Wiltonin kartanossa, sille oli palkattu oma hoitaja, ja sitä kutsuttiin jatkuvasti sudeksi, vaikka eihän se kovin susimaiselta enää voinut näyttää, kun kerta oli puoliksi pointteri. Lupa vuorollaan teki peräti neljä pentuetta mastiffin ja bulldoggin sekoituksen kanssa. Kaikki pentueet olivat suuria, 7-10 pennun kokoisia, ja pentuja päätyi yläluokkaisille pitkin Britanniaa ja Irlantia, sekä kaksi meni Sveitsiin asti. Näissä pennuissa oli siis 25 % pointteria, 25 % mastiffia, 25 % bulldoggia, 12,5 % pomeraniania ja 12,5 % sutta - melkoista sekametelisoppaa! Missähän välissä näiden supersekoitusten verilinja sammui lopullisesti?

Lupa kuoli 12-vuotiaana ja haudattiin kartanon puutarhaan. Sen hautakivessä lukee:

"Tässä lepää Lupa,

jonka isoäiti oli susi,

jonka isä ja isoisä olivat koiria,

ja jonka äiti oli puoliksi koira ja puoliksi susi.

Hän kuoli 16. lokakuuta 1782

12-vuoden iässä."

Kuten ehkä huomasitkin, hautakiveen päätyi väärää tietoa, sillä Lupan isoisä oli ollut susi. Kenties Pembroken lordi muisti väärin.

Minkäänlaista varsinaista pointtia tämän sukulinjan jalostuksessa ei ollut. Kunhan vaan kokeiltiin kokeilun vuoksi, ja käytettiin niitä koiria, mitä kotoa sattui löytymään. Yläluokkaisilla kyllä oli varaa pitää koira taikka koiralaumakin tyhjän panttina. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä millaisia nämä koirasudet olivat, mutta koska niihin risteytettiin pointteria, mastiffia ja bulldoggia todennäköisesti ne näyttivät vain epämääräisiltä rakkikoirilta. Vaikka koiria ja susia on historian alkuhämäristä asti risteytetty toistensa kanssa, on systemaattinen jalostus, jossa keskitytään vaalimaan suden ulkonäköä ja ylläpitämään susiprosentteja enemmän nykyajan juttuja.

Lähteet:

*A Tour in Scotland (Thomas Pennant, 1769)

*History of Quadrupeds (Thomas Pennant, 1781)

*Observations Tending to Shew That the Wolf, Jackal, and Dog, Are All of the Same Species (John Hunter, 1787)

*https://www.historytoday.com/miscellanies/wild-wolf
*https://en.wikipedia.org/wiki/Pomeranian_dog

Tässä Charles Burton Barberin vuoden 1893 maalauksessa on kuningatar Victorian pomeranian Windsor's Marco, joka painoi noin 5,4 kiloa. Nykyään Marco olisi rotumääritelmän mukaan aivan liian suuri, mutta Marco nimenomaan aloitti trendin, joka johti rodun koon puolittumiseen!

Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Dhole

Palasin eilen Lapin reissulta, jonka aikana kävin ex tempore -visiitillä Ranuan eläinpuistossa. Olin käynyt tässä eläintarhassa joskus lapsena tai teininä, eli todella, todella kauan sitten. Muistikuvani paikasta olivat hämärät, ja ainahan sitä on kiva nähdä eläimiä ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Selasin etukäteen paikan verkkosivua ja oli innostavaa, että tarhaan on ilmestynyt edes muutama uusi eläin. Amurinleopardikissa kuulosti mielenkiintoiselta, samoin kulaani eli aasianvilliaasi (valitettavasti aasit eivät olleetkaan vielä eläintarhassa), mutta eniten innostuin ajatuksesta nähdä harvinainen koiraeläin dhole. Tietenkin odotin myös suuresti susien näkemistä.

Visiitti oli valitettavasti pieni pettymys. Saavuimme selvästi väärään aikaan, noin klo 14 aikoihin, jolloin eläimet oli ruokittu ja suurin osa oli vetäytynyt ruokalevolle. Eläintarhojen ruokinta-ajat kannattaa tarkistaa etukäteen (mikäli tieto on ilmoitettu jossain) ja saapua niitä ennen tai niiden aikaan, jotta pääset näkemään eläimiä aktiivisimmillaan. Saukot, majavat ja punakettu nukkuivat pesissään, joissa oli kyllä lasiseinämät, joista pääsi näkemään söpöt karvakääryleet. Mutta eiväthän ne möykyt kauaa jaksaneet kiinnostaa, kun vain nukkuivat. Mutta sentään ne olivat nähtävissä! Moni eläin oli mennyt piiloon nukkumaan, eikä niistä näkynyt vilaustakaan. Leopardikissaa, torahampaista myskikaurista, naalia, ruskeakarhuja ja yhtäkään näätäeläimistä ei näkynyt missään, vaikka kuinka yritimme syynätä tarhojen joka millimetriä. Tämä ei sinänsä ole eläintarhan syytä, pitäähän elukoiden joskus nukkuakin - mikäli siis tarhoissa oikeasti joku asukki oli, mitä välillä epäilin, kun paikkaa remontoitiin ja monessa tarhassa oli lappu luukulla.

Saukkokääryle

Majavakasa

Mielestäni oikeutettua kritiikkiä kyllä löytyy eläintarhan lajikirjon ja yleisen viihtyvyyden suhteen. Monen tarhan kohdalla oli kyltti "ei tällä hetkellä asukkia". Koko alue oli hieman ränsistyneen oloinen ja yleisvaikutelma oli harmittavan tyhjä. Pleksilaseissa oli suuria säröjä ja kävelyreittien puiset osat olivat parhaat päivänsä nähneitä. Mutta toisaalta ainakin kahta aluetta remontoitiin visiittini aikana, joten selkeästi jotain parannuksia on tekeillä.

Eläinmäärä on pysynyt hyvin maltillisena. Tämä on eläinten kannalta hyvä, sillä suurin osa tarhoista on tilavia ja eläimet eivät stressaannu ylikansoittumisesta. Toisaalta joitain yksineläjiä, kuten ilvestä, kävi sääliksi. Kyllähän moni eläin elää luonnossa yksin, mutta vankeudessa silti nauttii seurasta, ja lajitoveri tuo paljon sisältöä eläintarhaelämän monotonisuuteen. Hämmentävästi kaksi korppia eli mielestäni aivan liian pienessä häkissä, etenkin verrattuna viereisiin yksin eläviin pieniin pöllöihin, joiden tarhat saattoivat olla tuplasti ellei enemmänkin suurempia. Korppi on suuri, aktiivinen ja älykäs eläin, joka kaipaa ihmeteltävää ja puuhasteltavaa. Toinen näistä korpeista oli upean komea, toinen kynityn näköinen, mutta en tiedä linnuista tarpeeksi jotta voisin sanoa onko tämä oire stressistä vai ihan normaalia sulkasatoa.

Suuret tarhat ovat ehdottomasti välttämättömiä etenkin suden kaltaisille aktiivisille eläimille, mutta eläintarhan pitäisi samalla pitää mielessä maksavien asiakkaiden tyytyväisyys. Olin ilahtunut, että ainakin nyt remontin aikana jääkarhu oli siirretty uuteen, todella tilavaan ja runsaasti pensaita ja lohkareita sisältävään tarhaan. Muistan lapsuudestani, että jääkarhujen aiempi alue oli ollut masentavan virikkeetön. Kuitenkin runsas kasvillisuus ja suuri tarhakoko vaikeuttavat tämänkin eläimen näkemistä todella paljon. Suuresti odottamiani susia emme pitkään aikaan nähneet ollenkaan, kunnes viimein setäni bongasi ne nukkumassa ihan tarhan perällä, pensaiden seassa. Näitäkin nukkuvia hukkia olisi ollut mukava katsoa, ja eläintarha olisi helposti pystynyt mahdollistamaan sen asentamalla ketjullisia kiikareita pitkin kaiteita. Tämä olisi todella yksinkertainen ja halpa ratkaisu, jolla taataan vierailijoiden tyytyväisyys eläimiä häiritsemättä.

Jääkarhu

Villisika

Hirvi

Suurin osa tarhoista oli mielestäni kooltaan sopivia, ja oli ilahduttavaa, että niistä löytyi myös leluja, kiipeiltäviä elementtejä ja osalla useita piilopaikkoja. Eläintarhat aiheuttavat minussa jonkin verran ristiriitaisia tunteita, kääntyen enemmän positiivisen suuntaan. Ne tekevät korvaamatonta työtä antamalla ihmisille konkreettisen mahdollisuuden nähdä eläimiä oikeassa elämässä, ei pelkästään tv-ohjelmissa ja tietokoneen ruudulla. Oikea, omin silmin nähtävä, kenties jopa kosketettava eläin herättää paljon intohimoisempia tunteita kuin etäinen kuva, ja saattaa innostaa ihmisiä ottamaan osaa eläin- ja luonnonsuojeluun ja miettimään eettisempiä valintoja. Ja tietenkin eläintarhojen eläimet toimivat geenipankkeina mikäli jokin laji tarvitsee kipeästi uutta verta tai katoaa luonnosta.

On kuitenkin haastavaa pitää eläimiä tyytyväisinä vankeudessa. Liian pienessä tarhassa elävät korpit ovat yksi esimerkki, mutta näin myös, että suuresta tarhastaan ja leluistaan huolimatta ahmalla oli eläintarhoille valitettavan tyypillistä stereotyyppistä käytöstä. Se juoksi samaa rinkulan muotoista reittiä uudestaan ja uudestaan, se juoksi sitä kun saavuimme ja jäi juoksemaan kun lähdimme. Tätä rinkulareittiä oli juostu niin paljon, että se oli tallautunut selkeäksi poluksi. Muissa tarhoissa ei ollut vastaavaa. Tämä oli tietenkin vain yksi hetki yhdestä päivästä, mutta ikävältähän tuo pakonomaisen näköinen juokseminen näytti.

 

Metsäpeura

Laulujoutsen

Nettisivujen mukaan eläintarhassa olisi noin 50 eläinlajia. Tämä kuulostaa paljolta, mutta käytännössä lajikirjossa oli parantamisen varaa. Lintuosastolla oli peräti seitsemän eri pöllölajia, ja tunturipöllöjä oli kolmessa eri paikkaa. Niin nättejä kuin tunturipöllöt ovatkin, oli silti pettymys kun sama laji tulee uudestaan vastaan. Pöllöylivoiman seassa oli kaksi eri haukkaa, kurki, korppi, joutsen ja maakotka. Herkkua, jos on pöllöfani, puuduttavaa, jos haluaa nähdä muutakin. Pelkästään Suomen luonnossa on monia kiinnostavia lintuja, joita silti harvoin näkee - esimerkiksi kuukkeli olisi ollut hauska nähdä. Ulkomaalaiset turistit ovat varmasti innoissaan poroista, mutta itse en jaksanut kiinnostua niistä, näkeehän niitä Lapissa täysin ilmaiseksi jokaisella ajomatkalla.

Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, mainitaan niitä hyviäkin asioita. Minulle reissun kohokohta oli dholen näkeminen. Tarhassa pitäisi olla niitä iso lauma, mutta vain yksi oli näkyvillä. Aluksi se nukkui ja nousi sitten päivystämään reviiriään. Se näytti oikein komealta syksyisen punertavassa ympäristössä. Käsittääkseni dholeja ei ole näytillä missään muualla Suomessa. Tämä laji on jäänyt hyvin mystiseksi minulle. Tietääkseni ne ovat ovat niin uniikkeja, etteivät kykene lisääntymään minkään muun koiraeläimen kanssa. Tämän vuoksi en käytäkään suomennettuja nimiä vuorisusi tai viidakkosusi, sillä ne eivät ole susia. Kiplingin Viidakkokirjan loppupuolella suuri lauma dholeja hyökkäsi viidakkoon, ja Mowgli ja sudet kävivät eeppiseen kamppailuun niitä vastaan, jonka lopussa susien johtaja, Akela, kuoli. Tätä tarina-arkkia harvemmin otetaan mukaan elokuviin, harmi. Mielikuva satapäin saapuvista hurjista punaisista koirista oli syöpynyt mieleeni vuosikausiksi. Oli hienoa viimein nähdä sellainen oikeassa elämässä.

Yllättäen pidin myös vaivaishiiristä. Nämä olivat kovin touhukkaalla tuulella ja olivat todella sympaattisen näköisiä. Oli mukavaa nähdä tällaisia vähän erikoisempia eläinlajeja, joita ei ehkä tyypillisesti vaivauduttaisi asettaa näytille. Eläintarhan alueella kirmasi vähän väliä hyvin rohkeita villejä oravia, ja pakostakin mietitytti, miksi arktisiin eläimiin erikoistunut eläintarha ei laita myös näin helposti saatavilla olevaa ja hassuilla touhuillaan ihastuttavaa lajia näytille. Mäyrä olisi ollut myös hyvä pohjoismainen lisä. Villisikojen tarhassa näkyvyys oli todella hyvä, ja nämä eläimet olivat vaikuttavan näköisiä. Välillä sikapari saattoi pysähtyä hetkeksi nokkasilleen ja päästää karmealta kuulostavaa karjuntaa ja kiljuntaa, kunnes toinen väisti vahvemman tieltä. Mielenkiintoista seurattavaa.

Jokaisen tarhan luona oli hyvin laadittuja infotauluja, joissa pystyi vertaamaan oman käden kokoa eläimen jalanjälkeen. Lintuosastolla oli tauluja, joissa lintujen siipikärjenvälejä pystyi vertaamaan. Samaten joitain tärkeimpiä eläinlajeja, etenkin karhuja, oli maalattu oikeaan kokoonsa, jolloin oli mainio tilaisuus poseerata niiden vieressä kuvia varten. Juuri tällaiset interaktiiviset koristeet toivat tervetullutta viihdykettä silloinkin, kun oikeat eläimet eivät suostuneet näkymään. Lisää tällaista!

Ruskeakarhun jälki

Eläintarhan reitin pituus on yhteensä vain noin 2,8 km, ja reitissä on hyvin vähän ylämäkeä tai muuten vaikeakulkuista kohtaa. Myymälässä oli hyvä kattaus erilaisia pehmoleluja, avaimenperiä, koruja, paitoja, palapelejä ja niin edelleen, kaikki tarpeeksi realistisella tyylillä tehtyjä ja sopivaan hintaan. Pääsymaksu 26,50 € oli mielestäni myös ihan ok, eipä tuo taloutta kaada, ja ei haitannut hirveästi, vaikka moni eläin jäi näkemättä. Kokonaisuudessaan kokemus oli neutraalin positiivinen.

Visiittiä harkitseville tosiaan suosittelen menemään eläintarhaan mahdollisimman aikaisin, jotta eläimet eivät olisi nukkumassa. Kannattaa varata visiittiin reilusti aikaa, jotta välillä voi kävellä edestakaisin katsomassa, onko piilossa ollut eläin tullut esille. Uskoisin myös, että eläimiä olisi helpompi nähdä talvella. Silloin ei olisi puskia tiellä ja eläimet erottuisivat hyvin lumea vasten, tosin ruskeakarhut ovat silloin talviunilla.

Tunturipöllö

Myskihärän vasa

Tähdenlento 23

Kannen tekijä Chuhonine

 Vuoden toinen Tähdenlento ilmestyi vähän aikaa sitten. Oikein mainio numero tämäkin, joskin tunnun sanovan näin jokaisen numeron kohdalla. Teemana oli kissaeläimet, jota olin odottanut suurella innolla. Koska keskitymme koirasarjaan pääsevät kissat harvoin esille meidän lehdissä ja muissa tuotteissa. Mutta taatusti moni Hopeanuoli-fani on myös kissaihminen. Myönnän minussakin olevan ihan pikkiriikkisen minimaalisen mikroskooppisen vähän kissaihmistä, vaikka olenkin täysiverinen koirahullu. Etenkin isot kissat ovat kiehtovia!

Aluksi olin hieman huolestunut miten teeman saisi tasapainotettua pakollisen Ginga-sisällön kanssa. Onneksi Takahashin sarjoissa on esiintynyt edes jonkin verran kissoja, joten lehteen päätyi yllättävän paljon sisältöä, missä yhdistyi sekä Ginga että kissat. Tämä oli loistava tilaisuus tuoda esille useita Takahashin vähemmän tunnettuja ja yhä suomentamattomia sarjoja. Toivoin myös, että juttua tulisi sekä kotikissoista että mieluusti useammasta villistä kissaeläimestä. Tämäkin toteutui oikein hyvin.

Kirjoitin taas paljon. Lehdessä oli ensimmäistä kertaa juttua Otoko no Tabidachista, joka on mielestäni tosi jännittävä sarja. Siinä seikkailee paljon kissapetoja ja jopa dinosauruksia. Toivoisin, että tämä eksoottinen sarja saisi enemmän huomiota ja jopa suomennoksen. Olen nyt ainakin osaltani levittänyt siitä tietoutta! Kerroin myös kissaeläimistä Shiroi Senshi Yamatossa - olen näemmä ottanut elämäntehtäväkseni kertoa Yamatosta tasaisin väliajoin, myös ensi vuonna tulee ilmestymään jotain Yamatoon liittyvää - sekä lyhyttarina Namonaki Inu no Utasta, joka on kuuluisasti omistettu Suomelle, vaikkakin itse tarinassa ei ole mitään Suomeen liittyvää.

Sain viimein kirjoitettua jutun Tsavon ihmissyöjäleijonista, tai enemmänkin niistä kertovasta The Ghost and the Darkness -elokuvasta. Olin suunnitellut tätä jo kauhuteemaiseen numeroon viime vuonna, mutta aika ja energia vaan loppuivat kesken silloin. Olin myös aikonut tehdä erikseen artikkelit tosielämän tapauksesta ja sitten siitä kertovasta elokuvasta, mutta koin nyt järkevimmäksi yhdistää ne. Toinen pitkään suunnittelemani juttu oli raportti Weed-sarjan todella lyhyeksi jääneestä enkkukäännöksestä. Tämän kirjoittamista oli pitkään estänyt se, etten omistanut näitä kirjoja, mutta olin nyt saanut kaksi osaa ja Nawulf kiltisti lainasi puuttuvan osan. Oli todella mielenkiintoista analysoida tätä käännöstä!

Lehden tärkein ja ajankohtaisin juttu oli Vivyn kirjoittama raportti Yoshihiro Takahashin uusimmasta Suomi-vierailusta Animecon Worldissä - joka oli muuten ainakin yhdistyksen silmissä onnistunut tapahtuma, sillä meillä oli siellä oheistuotenäyttely ja yhdistyspöytä tienasi enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Sunna V. kirjoitti artikkelin bengalikissarodusta, varmaankin tervetullutta vaihtelua koirarotujen esittelyihin. Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen jälleen mukaan tällä kertaa kertomaan kissojen temppukoulutuksesta. Oikein mukava ja teemaan sopiva juttu. KaaoksenKorppi kertoi supersuositusta Soturikissat-sarjasta, veikkaisin, että moni lukija voi olla myös tämän sarjan fani, ja on jo aikakin, että kerromme siitä. Pyysin myös Saija "Saiccu" Ketolaa kertomaan viime vuonna (ajankohtainen aihe!!) julkaistusta Pari suhdetta -sarjakuvastaan. Saiccu on ainakin ennen vaikuttanut paljon Hopeanuoli- ja koirataidepiireissä, ja vaikka tämän sarjakuvan aihe ei liitykään koiriin tai eläimiin, uskoisin sen voivan silti kiinnostavan lukijoita. Saiccu kertoi yksityiskohtaisesti millainen sarjiksen luomis- ja julkaisuprosessi oli. Ehkäpä se herättää inspiraatiota!

Taittaja on tehnyt nättiä työtä, ja en tiedä mitä hän on vetänyt, mutta hän sai koko taiton valmiiksi muutamassa päivässä. Eikä yhtään näytä hutaistulta. Erityisen upea on tuo ihmissyöjäleijonien artikkeli, jossa on hyökkäävän punainen tausta. Ja onhan tässä numerossa monia muitakin hyvin toimivia aukeamia. Ainoastaan harmittaa, että Animecon Worldin artikkelissa on liian tummia kuvia. Tämä oli tiedossani, mutta en sitten viitsinytkään pyytää lupaa käsitellä kuvia. Aina pitää muistaa, että kuvat tummuvat entisestään painossa.

Kannen on tehnyt Chuhonine. Huomaan kyllä, että piirtäjä on nähnyt siinä paljon vaivaa. Siinä on aika mielenkiintoinen asetelma ja teema tulee heti esille. Olisin ehkä kääntänyt Johnin päätä, jotta voisimme nähdä hänen kasvot, mutta totta kai lukijat tajuavat kuka hahmo on kyseessä. Tiikerin ilme ja silmien eloisuus ovat onnistuneita. Värit ovat silmiini harmittavan harmahtavia/himmeitä, en usko niiden näyttävän tältä alkuperäisessä piirroksessa, vaan skannausta ei ole käsitelty vastaamaan alkuperäisiä värejä. Veikkaisin oikeassa kuvassa olleen enemmän vibranssia ja valoa. Hieno se on silti.

Lehden mukana tuli Karoliina Ahvenaisen upea kortti, joka sijoittui toiseksi vuoden 2022 piirustuskilpailussa.

Lehti ilmestyy myyntiin vähän myöhemmin Hopeapuotiin, ja sitä on myös myynnissä yhdistyspöydällä eri tapahtumissa. Tämän vuoden puolella yhdistys tulee vielä vierailemaan ainakin Nezumiconissa ja Usagiconissa. Ensi vuoden lehdissä teemoina ovat Conit & tapahtumat sekä Japani & japanilaisuus.

Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.

Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.

Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.

Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***