Bono ja uusivuosi

Uusivuosi on monelle koiralle pelottavaa aikaa, niille pitää ostaa kaikenlaisia rauhoittavia mömmöjä ja thundershirttejä, taikka lähteä evakkoon maaseudulle. Olin tässä Bonoon tyytyväinen, sillä sen kanssa uudetvuodet ja venetsialaiset sujuivat mutkattomasti, eikä koskaan tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyitä.

Bono kyllä hieman jännitti raketteja, mutta se ei ollut hysteeristä pelkoa, vaan sen vahtivietti nousi pinnalle. Kun metelöinti illalla alkoi, se saattoi katsahtaa minuun huolestuneen näköisenä, kävi katsomassa ikkunasta, ja sitten rupesi nukkumaan. Sisätiloissa metelin kuuntelu sujui rauhallisesti, mutta tietenkin pitihän sitä rakkia myös ulkoiluttaa. Pääasiassa hoidin pitkät lenkit päivällä pois ja illalla/yöllä käytin koiraa vain pikakusetuksella, ihan varmuuden vuoksi. En koskaan aidosti uskonut, että Bono karkaisi pelon takia, mutta jos se hyökkisi rakettia kohti ja onnistuisi vapauttamaan itsensä, olisi aina mahdollisuus, että paikalle osuisi juuri silloin ihminen, jota Bono alkaisi karkoittamaan pois räyhäämällä. Tai mikä pahempaa, saattaisi se purrakin, kuten oli joskus yrittänyt. Bonon reaktiivisuuden takia en koskaan pitänyt sitä alkuaikojen jälkeen vapaana muuta kuin aidatulla alueella.

Jos raketti suhahti tai pommi pamahti kun olimme ulkona, Bono saattoi tuhahtaa ja puhista ärtyneenä. Jos raketti räjähti oikein lähellä, ja etenkin jos Bono pääsi näkemään sen väriloisteen ilmestyvän taivaalle, Bono yritti hypätä rakettia päin ja haukkui vihaisesti. Näin se toimi kaikissa sitä arveluttavissa tilanteissa. Hyökkäys oli aina paras puolustus ja vaihtoehto nro yksi. Mutta se oli myös helppo rauhoittaa ja pystyimme jatkamaan kävelyä normaalisti. Juhlapäivien aikaan tämä oli henkisesti helpompi vaihtoehto niin minulle kuin koiralle. Sen sijaan, että minulla olisi ollut sängyn alla hysteerisesti pelkäävä koira, oli minulla koira, jolla oli kovankin paukkeen aikana todella hyvä toimintakyky, vaikka se olikin vähän kärttyinen.

Etenkin rivitaloon muuton jälkeen siedätin Bonoa raketteihin joka uutenavuotena ja venetsialaisina laittamalla sen syömään herkkuja takapihallamme samalla kun raketit paukkuivat. Joko heitin namit pitkin takapihaa, tai sitten annoin herkkua ahmimisenestokupista. Nämä erikoispäivät olivat oivia koulutusmahdollisuuksia, joita ei kannattanut heittää hukkaan. Alla pari videota vuosilta 2023 ja 2020, äänenvoimakkuutta kannattaa nostaa, jotta kuuleekin jotain.

Kävin aina yöllä pahimman rakettipaukkeen jälkeen vähän pidemmällä kävelyllä ennen nukkumaan menoa. Alla video, joka on kuvattu uudenvuoden aikana aidatulla alueella, sen jälkeen kun suurin osa rakettien paukuttajista on jo mennyt nukkumaan, eikä videolla kuulukaan enää yhtään pauketta.

Laitan vielä videon, joka on kuvattu kymmenen vuotta sitten venetsialaisten aikaan. Koira oli tuolloin ollut minulla vain noin kuukauden verran. Olin nuori ja typerämpi kuin se kuuluisa vasemman jalan saapas. Asuin tuolloin noin kilometrin päässä rannasta, jonne ihmiset kokoontuivat juhlimaan. Videolla kuuluukin paljon rakettien ääniä. Silti, nuoruuden neronleimauksena, "koulutin" ulkona minulle täysin uutta koiraa (joka oli vielä rescue!!!) ja jopa päästin hihnasta irti. Eikä tämä ollut aidattu alue. Videossa näkyvä aita oli vain meidän toisella puolella ja rajasi tehdasalueen. Jos koira olisi pelästynyt, enkä minä tuossa vaiheessa voinut mitenkään tietää mitään sen aidosta luonteesta, olisi se voinut karata. Tässä olisi voinut käydä hyvin huonosti, vain koska olin ajattelematon. Älkää tehkö näin. Mutta jo tuolloin Bonon hyvät puolet olivat selvästi esillä. Vaikka se ei tuntenut minua, kuten minä en tuntenut sitä, se selvästi halusi tehdä minun kanssa yhteistyötä, jopa tällaisessa tilanteessa. Tämä oli oikeasti aivan helvetin hieno koira. Bono oli koko elämänsä loppuun asti äkkipikainen räyhääjä, mutta se ei ollut pelkuri.

Tekoäly uhkaa myös koira-alalla

Tekoäly on puhuttanut ihmisiä viime aikoina todella paljon, ja syystä. Sen sijaan, että meillä olisi jo elokuvien lupaamia siistejä tappajaterminaattoreita, käyttävät ihmiset tekoälyä piirtämään ja kirjoittamaan puolestaan. Taideihmisenä tämä tietenkin kuohuttaa tunteita. Sen lisäksi, että tekoäly vie taiteilijoilta työpaikat, köyhdyttää se myös käyttäjiensä luovuuden. Jos haluaa lukea miten tekoäly vaikuttaa negatiivisesti ympäristöön, kannattaa etsiä tietoa muualta, sillä minä en ole asiantuntija. En aio toistaa samaa kauraa, mitä moni muu on jo jauhanut monen monta kertaa. Minulla on tätä kirjoittaessa juuri tietty pointti ja keskityn nyt vain siihen.

Heti kun tekoälykuvat alkoivat yleistyä ja niiden laatu parani räjähdysmäisesti, osasin jo ennustaa, että hämärät koirankasvattajat tulevat käyttämään tätä työkalua. Ennustukseni tuli toteen, kun vähän aikaa sitten seuraamani ulkomaalainen kasvattaja julkaisi koiristaan kasvoportraitteja, joissa ne poseerasivat sateessa mustalla taustalla todella eeppisen näköisinä. Epäilykseni heräsivät heti, koska kasvattaja oli ennen julkaissut vain todella pikselisiä kännykkäkuvia, joissa valaistus, kuvakulmat ja rajaukset olivat yleensä amatöörimäisiä. Nämä uudet kuvat olivat kuin studiossa ammattilaisen ottamia, mutta hän väitti niitä omikseen. Löysin hyvin samanlaisia kuvia myös muilta ihmisiltä lemmikeistään, ja ymmärsin, että kaikki käyttivät samaa trendaavaa "promptia" (kuvaus, joka annetaan tekoälylle, jotta saadaan tietynlainen kuva).

Tämä oli vielä melko harmitonta, mutta ärsyynnyin pahasti ja menetin kaiken luottamukseni ja arvostukseni kasvattajaa kohtaan, kun hän julkaisi kuvasarjan kasvatistaan terapiakoirana jonkinlaisessa hoitokodissa. Hän kertoi koiran saavutuksista ylpeästi. Tunnistin kuvat heti tekoälyn tekemiksi. Kun näitä on katsonut tarpeeksi kauan, tekoälyn jäljen tunnistaa vaikkei se enää tekisikään suuria virheitä. Mutta hyvin moni ei tunnista mikä kuva on aito ja mikä ei. Miten voisin enää luottaa kasvattajaan, jos hän oli valmis valehtelemaan tällaisestä? Mikä muu oli valetta?

Tein äsken kokeen ilmaisella Gemini-tekoälyllä. Lähetin sille kasan sattumanvaraisia kuvia Bonosta ja pyysin sitä luomaan kuvan, jossa Bono on terapiakoira (vuoden vitsi!). Tein tämän tasan yhden kerran. Tulos on pelottavan hyvä. Nopeasti katsottuna kuvassa ei ole mitään päivänselvää merkkiä tekoälystä. Se olisi vielä uskottavampi, jos olisin valinnut mallikuvani tarkemmin, jotta tekoäly pääsisi näkemään koiran mahdollisimman selkeästi. Voisin pyytää tekoälyä luomaan tämän kuvan 562 kertaa, ja valita kaikista uskottavimman näköisen vaihtoehdon. Astetta taitavampi huijari voisi vielä muokata koiran värimerkkejä Photoshopilla, jotta se näyttäisi mahdollisimman aidolta.

Tekoälyn avulla kasvattaja voi luoda kuvia, joissa hänen koiransa kirmaavat onnellisesti pellolla, vaikka oikeasti lojuvat häkissä omassa paskassaan. Tekoälyn avulla hänen koiransa voivat olla terapiakoiria taikka agility-staroja, vaikka eivät oikeasti osaa edes kulkea hihnassa. Tekoäly voi luoda kuvan, jossa notkoselkäinen jalostuskoira onkin priiman näköinen. Tekoälyn avulla kasvattaja voi myydä pentuja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.

Tekoäly on jo pisteessä, jossa se pystyy luomaan täysin uskottavia kuvia ja jopa videoita, joita on hyvin vaikea erottaa aidosta. Minun esimerkkikuvassani tekstit on kirjoitettu oikein ja lapsen kädetkin näyttävät normaaleilta. Ostajien on oltava todella tarkkoja. Epäluulo on tervettä. Puhun nyt vain koira-alasta ja yksilöä harmittavista pikkuhuijauksista, mutta pelottaa todella paljon, mitä tämä teknologia mahdollistaa lähitulevaisuudessa, mikäli laki ei puutu siihen kovalla kädellä.

Vuosi 2025 pähkinänkuoressa

2025 vetelee viimeisiä hengenvetojaan. Tämä vuosi on ollut harvinaisen tuottoisa blogin kannalta, ja suurimpana syynä tähän oli historiapostausten teko. Nämä tekstit ovat olleet minulle äärimmäisen kiinnostavia ja palkitsevia. Odotan niiden kirjoittamista ja julkaisua kaikista eniten, vaikka tiedän, että moni lukija ei välttämättä välitä niistä, eikä blogia alunperin perustettu niitä varten.

Minähän olen mega-autistinen, joten kiinnostun tietyistä aiheista pakkomielteisesti. Sen takia tämäkin blogi on ollut pystyssä yli 10 vuotta ja ollut koko tuon ajan todella aktiivinen, siinä missä lukuisia blogeja on tullut ja mennyt. Monen vuoden ajan yksi suurimmista kiinnostuksistani on ollut koirasudet. Olen kirjoittanut niistä paljon ja tulen tulevaisuudessakin kirjoittamaan paljon, materiaalia on vaikka kuinka ja löydän jatkuvasti jotain uutta. Eipä muuta voi sanoa, kuin voi voi, jos aihe jo kyllästyttää. Mutta en ole huomannut, että kukaan muu kirjoittaisi näiden historiasta nettiin, joten täytän tämän vajeen.

Pyrin yhä kirjoittamaan säännöllisesti arvosteluja ja muita koirafiktiosta kertovia artikkeleja, ja tänä vuonna ilmestyikin yllättävän monta arvostelua. Välillä arvostelujen suhteen on ollut pitkiä kuivia kausia, ja joku kommentoija oli jopa kysynyt enkö arvostele enää.

Historiapostausten lisääntyminen on myös lisännyt arvostelujen ja fiktiotekstien määrää, koska yritän sirotella näitä aiheita tasaisesti. Jotta sallin itselleni julkaista historiajutun, on minun myös kirjoitettava tietty määrä fiktioaiheita. Muistan Mads Mikkelsenin perustelleen roolivalintojaan jossain haastattelussa siten, että suostuu pöljiin mutta paljon palkkaa maksaviin valtavirtaelokuviin, jotta voi valita seuraavan roolin oman makunsa mukaan. "Yksi teille, yksi minulle." Tämä oli kärjistettyä, hän ilmaisi asian nätimmin. Mutta olen omaksunut tämän ajatusmaailman blogin suhteen, ja oikeastaan olen yrittänyt olla anteliaampi. Tämä ei tarkoita ettenkö yhä tykkäisi arvostella leffoja ja sarjiksia sekä kirjoittaa niistä, totta kai pidän siitäkin. Tällä hetkellä kuitenkin pidän historiajutuista vielä enemmän. Joskus fuskaan ja julkaisen jonkin vuosia vanhan jutun, joka on julkaistu Tähdenlento-lehdessä.

Heinäkuussa elämässäni tapahtui suuri muutos, sillä rakas koirani ja sielunveljeni Bono piti lopettaa. Kirjoitin pitkän muistokirjoituksen tänne. Bono tulee hyvin todennäköisesti yhä seikkailemaan blogin sivuilla, sillä Bono oli äärimmäisen kiinnostava persoona, jolla on yhä monia tarinoita kerrottavanaan. Uutta koiraa ei toistaiseksi ole ilmestynyt, mutta tämä on vääjäämätöntä. Olen täysiverinen koiraihminen - ja sehän tarkoittaa, että olen puoliksi koira ja puoliksi ihminen. Tarvitsen lajitoverin seuraa. Olkaa te muut apinoille sukua, minä en.

Otin kyllä kolmesta koirasta yhteyttä ja yhdestä otettiin minuun yhteyttä. Kaikki suunnitelmat kaatuivat jostain syystä. Yhden myyjä oli liian epäilyttävä, kaksi ei sittenkään halunnut luopua koirasta ja yhtä ei haluttu antaa kissakotiin. Mukana on ollut paljon turhauttavaa edestakaisin vekslaamista. Pettymykset ovat välillä olleet katkeria ja paljon on tullut itkettyä ja kirottua ihmisiä, sillä kiinnyn niin helposti ajatukseen. Samaten on ollut ikävää, että kun olen selvitellyt turhaan monen päivän tai viikkojen ajan voiko yksi koira tulla tänne, on sillä välin jokin silmällä pitämäni koira jo saanut kodin. On pelottavaa nähdä, kuinka nopeasti koirat menevät kaupaksi ja kuinka paljon niistä on kilpailua! Etsinnät jatkuvat.

Kerrataanpa mitä kaikkea tuli julkaistua tänä vuonna. Kenties jokin juttu on jäänyt teiltä huomaamatta. Toivottavasti ensi vuosi on edes puoliksi yhtä tuottelias! Pyrin yhä pitämään itselleni tehdystä lupauksesta kiinni, että julkaisen vähintään yhden blogitekstin joka kuukausi. Tänä vuonna tuo lupaus täyttyi moninkertaisesti. Tuuttasin hämmentävän paljon tavaraa ulos, vaikka olen välillä ollut fyysisesti aivan rättiväsynyt töiden takia.

Arvostelut:

Blanca
Boku no Shimainu
Forestia (peli)
Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet
Häntä pystyyn!
Kawaita Meisou
Ōkami Official Complete Works (taidekirja)
Tšernobylin koirat
Täytetty
Valkohammas (animaatio, 2018)
Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)
Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

Koirafiktioartikkelit:

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti
Hopeanuoli: Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?
Lapsuuteni Hopeanuoli
Rikin mysteerinen elämä
Rikin ääninäyttelijät
Tier list: Ōkamin jumalaiset sivellintekniikat
Tähdenlento 22
Tähdenlento 23
Vuk-piirretyn jatko-osa, joka ei ikinä toteutunut
Yamaton oudoimmat viholliset
Yamato: Takahashin uran merkkipaalu

Koirahistoria-artikkelit:

Ankeriaan metsästystä koirien kanssa
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Englannin villit kojootit
Herra Slatteryn koirasudet
James Damrelin susikärry
John Gauntin ketut rottakoirina
Joululahjapentuja ja rotukoiria postimyyntikuvastoissa
Kainkoirat eläintarhassa
Kojootti metsästyskoirana
Lauma villejä colliesusia
Meren huuhtoma mysteerikoira
Onko hurjasusi palannut?
Rooman symbolin surkea kohtalo
Rudesindo Rochen sirkussudet
Suden ja pomeranianin risteytys
Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa
Suden veri ranskalaisissa ja brittiläisissä ajokoirissa
Tekoäly uhkaa myös koira-alalla

Bono ja oma elämä:

Bonon halloween-kuvat
Bono ja uusivuosi
Bonon ulkoiset muutokset vuosien varrella
Hyvästi, Bono
Nara piertelee, osa 33: Ukkelit, hukkelit ja tiikerit
Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Lauma villejä colliesusia

Yllä oleva kuva ei liity artikkelin päätarinaan, mutta siinä oleva eläin oli epäilty collien ja suden jälkeläinen. Kuvan otus tappoi peuroja puhtaalta sudelta näyttävän seuralaisensa kanssa vuonna 1917 Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella. Se jäi kiinni riistanvartijan ansaan, ammuttiin ja täytettiin. Tämän eläimen turkki oli pidempää ja hienompaa kuin puhtaalla sudella. Eläin on täytetty kovin mahtipontiseen asentoon ja siitä on ilmeisesti vain yksi kuva olemassa, mutta kuvan perusteella sillä ei näyttäisi olleen yhtä jykevä kallo kuin sudella. Kenties myös tämän jutun mysteeriset koiraeläimet muistuttivat sitä.

Vuonna 1879 herra L. G. Austey oli opettelemassa lammastilan töitä Rush Creek Ranchillä, Coloradossa. Illan hämärtyessä hän oli ratsastanut maatilalta kohti leiriä, jossa laiduntavat lampaat ja muutama mies odottivat.

Matkalla hänen hevonen höristi korviaan ja alkoi hermostuneesti kävellä nopeammin. Mies vilkuili ympärilleen, ja näki suuren kellertävän koiran hiippailevan heidän perässään noin sadan metrin päässä. Austey ajatteli koiran olevan eksynyt ja vihelsi sille. Se pysähtyi, käänsi vinosti päätään ja tuijotti ratsukkoa, muttei tullut lähemmäksi. Vielä kahdesti Austey pysähtyi ja yritti kutsua koiraa tuloksetta. Hevonen ei lopettanut sen jännittämistä ja olisi juossut karkuun, mikäli Austey ei olisi estänyt. Istuessaan koira näytti todella paljon sudelta, ja olisikin mennyt läpi sudesta ellei se olisi ollut oudon värinen ja seurannut heitä tällä tavoin. Ratsukon jatkaessa matkaa se jatkoi heidän seuraamistaan, pysyen aina saman turvavälin päässä, ja katosi kun lammasleirin valot tulivat näkyviin.

Perillä leirissä herra Cray, vanha metsästäjä, osasi kertoa eläimen taustoista. Se ei ollut koira eikä susi, vaan näiden risteymä ja molempia pahempi. Sillä oli emonsa oveluus ja isänsä älykkyys. Sen susiemo oli tunnettu lampaantappaja, joka oli ollut vuosia maatilojen riesa Rush Creekin ja Republican Riverin välillä. Joka vuosi se synnytti lisää maanvaivoja. Meksikolaiset työmiehet kutsuivat sitä nimellä El Demonio (demoni), jenkeille se oli Devil-wolf (paholaissusi). Se ei päästänyt ketään ampumaetäisyydelle ja vältti kaikki ansat ja myrkyt. Kolme vuotta sitten kiima-aikaan susi oli houkutellut harvinaisen "sitruunan" värisen paimenkoiran mukaansa (guuglatkaa lemon beagle niin näette mitä väriä tällä todennäköisesti tarkoitettiin). Koira ei koskaan palannut ihmisten luo, eikä sitä enää nähty, mutta muutaman kuukauden kuluttua susi nähtiin leikkimässä seitsemän keltaisen pennun kanssa.

Näistä koirasusista kasvoi vielä äitiään pahempia lampaantappajia. Emo opetti niille kaikki temppunsa, ja collien älykkyydellä ne kehittivät emonsa oppeja. Toisin kuin normaalit nuoret sudet, aikuistuessaan ne eivät lähteneet erilleen perustamaan omia laumoja, vaan pysyivät yhdessä. Koirasusia nähtiin monesti erikseen, mutta niillä uskottiin olevan yhteinen kokoontumispaikka ja ne metsästivät yhdessä. Ne saattoivat kadota yhdestä paikasta kuukausiksi tai jopa vuodeksi kerrallaan, mutta niiden reviiri pysyi noin 160 kilometrisen neliön sisällä. Niiden ulvonta oli vain hieman erilaista kuin sudella, ja mukana oli koiramaista ulisevaa haukkua. Emo pysyi niiden mukana parin vuoden ajan, kunnes sekin katosi.

Ennen koirasusien ilmestymistä Coloradon lammastilojen omistajat olivat säästyneet petoeläinten aiheuttamilta vahingoilta, olihan petojen lukumäärät hävitetty lähes olemattomiin. Vaikka ne väistivät vainoharhaisesti kaikki ansat, ne hyppäsivät pelottomasti lammasaitauksiin, ja yhden pitäessä vahtia teurastivat lampaita armotta. Kerran yksi koirasusi ilmestyi leikkisän oloisesti paimenen eteen, joka lähti seuraamaan sitä toivoen saavansa uuden seuralaisen, mutta uusi ystävä pomppi aina turvavälin päässä. Kun mies oli tarpeksi kaukana, eikä enää nähnyt lampaita, olivat muut koirasudet hyökänneet lampaiden kimppuun. Hetkessä ne olivat tappaneet tai pahasti vahingoittaneet noin 25 lammasta.

Ne olivat suden tapaan varovaisia, mutta niillä oli jonkinlainen koiralta peritty viehtymys ihmistä kohtaan. Ne seurasivat yksinäisiä matkaajia turvallisen välimatkan päässä. Joku niistä saattoi viettää koko päivän seuraamalla paimenen touhuja. Niihin liitettiin kaikenlaista taikauskoa. Eräs skandinaavinen mies, joka oli juuri aloittanut paimentyöt, katosi paimentaessaan lampaita. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin sekavassa tilassa preerialta. Hän ei osannut kertoa harhailuistaan juuri mitään, paitsi, että hän oli yrittänyt ottaa kiinni keltaista koiraa, päätynyt eroon lampaistaan ja eksynyt. Eläin oli pitänyt hänelle seuraa ainakin ensimmäisen päivän ajan.

Eräällä maatilalla, joka sijaitsi noin 65 kilometriä Rush Creekin tilalta koilliseen, oli lapsenvahti lähtenyt preerialle kävelylle lastenrattaiden kanssa. Hän jätti tyttövauvan nukkumaan puun varjoon ja meni juttelemaan paimenen kanssa vähän matkan päähän. Yhtäkkiä hän muisti vauvan olemassaolon, ja kauhukseen huomasi kuuden kellertävän, susimaisen elukan ympäröivän rattaita ja nuuhkivan nukkuvaa lasta. Lastenvahti lähti juoksemaan niitä kohti, mutta koirasudet eivät heti lähteneet karkuun, vaan kiinnostuneesti tutkivat vauvaa. Naisen huutaessa ne nostivat päitään, katsoivat häntä hetken ja juoksivat pois. Lapselle ei käynyt kuinkaan.

Ne inhosivat koiria. Joskus paimenkoira innostui lähtemään niiden perään, ja kun ihmisasutus jäi turvallisen matkan päähän lauma repi koiran kappaleiksi. Niitä yritettiin metsästää ajokoirien kanssa. Kun metsästäjät olivat jääneet tarpeeksi jälkeen, ajokoirille kävi myös kalpaten. Mutta eivät ne seurustelleet susienkaan kanssa. Ne ajoivat sudet pois reviiriltään, eivätkä tiedettävästi koskaan lisääntyneet.

Austey näki koirasusia vielä kahdesti ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen. Kerran kaksi ilmestyi jostain piilopaikastaan kun hän oli ratsastamassa, ja ne seurasivat häntä muutaman kilometrin verran. Kolmannen näköhavainnon kohdalla hän näki koko lauman juoksemassa preerialla, tai mitä laumasta oli siinä vaiheessa jäljellä. Niitä oli enää viisi, sillä yhden oli ampunut metsästäjä, joka oli myynyt koirasuden taljan turistille, ja yksi oli haavoittunut luodista ja raahasi itsensä metsästäjän ulottumattomiin, eikä ikinä löytynyt.

Mikään ei kestä ikuisesti ja myös paholaissuden penikat kohtasivat lopulta loppunsa. Koirasusilla oli kenties koiralta peritty suuri mieltymys maitoa kohtaan. Ne olivat lampaiden poikimisaikaan todella tuhoisia, sillä niiden väitettiin purevan lampaiden utareet rikki ja avaavan karitsojen mahat, jotta saisivat juoda maitoa. Tästä keksittiin juoni. Eräällä Republican Riverin varrella asuvalla miehellä oli lehmiä. Hän jätti vadin maitoa ulos, ja täytti sen joka päivä tuoreella maidolla viikkojen ajan. Kun hän huomasi vadin alkavan tyhjetä hän lisäsi siihen strykniiniä. Myrkyn lisäämisen jälkeen hänet kutsuttiin töihin muualle, ja kun hän parin päivän päästä palasi takaisin kaikki viisi koirasutta makasi kuolleina vadin ympärillä. Kolmen vuoden ajan ne olivat väistelleet ampujia ja kaikenlaisia ansoja, mutta lopulta maito sinetöi niiden kohtalon.

Kuumassa keskikesän auringossa koirasusien raadot olivat alkaneet mädäntyä, eikä niitä voinut enää täyttää tai nylkeä. Sääli ettei näistä erikoisista eläimistä jäänyt näkyviä todisteita jälkipolville - paitsi se yksi turistille myyty talja, jonka nykyistä olinpaikkaa on mahdotonta jäljittää.

Colliesusien tarinassa on ollut mukana varmasti kaikenlaista liioittelua. Mutta totuuden ei aina tarvitse pilata hyvää juttua.

Blogissa on myös aiemmin kerrottu legendaarisesta Old Three Toes -sudesta, joka sai pentuja collien kanssa. Näistä pennuista oli jopa kuvia.

Lähteet:

*The Book of Dogs: An Intimate Study of Mankind's Best Friend (National Geographic Society, 1919)
*The Sun 18.6.1899

Rudesindo Rochen sirkussudet

Susiin liitetään monia todella rasittavia meemejä, kuten yksinäisten susien ja alfamiesten ihannoimista. Oikeasti yksinäinen susi on onneton eläin, joka joko etsii itselleen kumppania tai on karkoitettu laumasta. Ja alfoiksi itseään kutsuvat miehet ovat surkuhupaisia narsisteja. Susi jakaa niin rajusti mielipiteitä, että aidosti neutraalia suhtautumista niihin on vaikeaa löytää. Joko niitä vihaa ja halveksii, tai ne ylennetään muita lajeja viisaammiksi, jalommiksi ja ylpeämmiksi. Yksi usein toistettu meemi, joka edustaa tätä jälkimmäistä suhtautumista, väittää seuraavaa: "Tiikeri ja leijona voivat olla vahvempia, mutta susi ei esiinny sirkuksessa."

Ensinnäkin tämä väite ei edes pidä paikkaansa, sillä susia on ollut sirkuksissa, mutta ne ovat kieltämättä hyvin harvinaisia tänä päivänä. Palataan mahdollisiin syihin jutun lopussa. Kaikista eniten olen löytänyt tietoa Rudesindo Rochen sirkussusista, mutta susiesityksiä oli monilla muillakin, ja ehkäpä teen jonkinlaisen pikakoosteen näistä muista esiintyjistä joskus tulevaisuudessa.

Espanjassa syntynyt Rudesindo Roche oli alunperin toiminut vuosia viinin myyjänä Hampurissa, ja osasi saksan lisäksi useita muita kieliä. Hän oli paljon keskivertoa lyhyempi, suorastaan kitukasvuinen, mutta näytti todellista suuremmalta ollessaan eläinten kanssa lavalla armeijahenkisissä univormuissa. Show-vaatteiden alla hänellä oli keho täynnä arpia ja puremajälkiä, ja eräs toimittaja kertoi hänellä olleen suuremmat lihakset kuin nyrkkeilymestari Jem Smithillä. Suurten voimiensa ansiosta Roche pystyi helposti kannattelemaan yhtäaikaa kahta 45-kiloista sutta sivuille levitettyjen käsivarsiensa päällä.

Rochella oli aina ollut voimakas yhteys koiriin. Hampurissa hän oli omistanut hevosia ja suuria Ulmer-koiria, jotka olivat tanskandoggien esi-isiä. Hän koulutti eläimensä niin hyvin, että niistä puhuttiin ympäri kaupunkia. Sirkuksen leijonankesyttäjä otti häneen yhteyttä, oli vaikuttunut Rochen taidoista, ja Roche uhosi voivansa kouluttaa minkä tahansa eläimen. Leijonankesyttäjä heitti hänelle haasteen: Roche saisi 250 puntaa mikäli hän pystyisi kouluttamaan suden. Haaste otettiin vastaan. Roche vieraili Hampurin eläintarhassa katsomassa susia, ja ymmärsi heti, että hänellä tulisi olemaan kädet täynnä kouluttaessaan näitä levottomia petoja. Hän sai kouluttaa eläintarhan sutta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään, sillä miehen mukaan eläin oli täysi tollo. Hän osti viisi 18-kuukauden ikäistä venäläistä sutta Carl Hagenbeckiltä, joka oli eksoottisten eläinten välittäjä Saksassa. Vuoden sisällä sudet osasivat yhtä paljon kuin Rochen koirat, ja hän voitti vedon.

Huhut sudenkesyttäjästä levisivät. Vuonna 1882 Roche palkattiin ensimmäiseen esitykseensä Berliinin Reichshalleen. Sopimus kesti neljätoista päivää ja Rochelle maksettiin kokonaisuudesta 130 puntaa. Mies poti suurta esiintymiskammoa, mutta se katosi yleisön hurratessa jokaiselle tempulle, ja esityksen loputtua Roche itki onnesta. Viinin myyminen sai jäädä. Seuraavat vuodet Roche esiintyi muun muassa Pariisissa, Moskovassa, Pietarissa ja Wienissä. Hän perusti ihan oman kiertävän sirkuksen, jossa oli myös kuusi koulutettua urospeuraa. Unelma omasta sirkuksesta jäi lyhytikäiseksi, kun tuhopolttaja sytytti sirkuksen tuleen Venäjällä. Vaunut, teltat, hevoset, peurat, sudet, kaikki paloivat. Rochen oli aloitettava täysin alusta. Siperiassa hän osti 27 villiä sudenpentua maalaisilta, jotka olivat ottaneet pennut kiinni ansalangoilla. Kuusi niistä kuoli kuljetuksen aikana niiden taistellessa toisiaan vastaan. 

Roche kertoi koulutusmetodeistaan yksityiskohtaisesti, joskin mukana saattoi olla liioittelevaa machopullistelua. Hän oli pystynyt kouluttamaan neljä villiä sutta esiintymiskelpoisiksi 29 päivässä. Jokaista villiä sutta aloitettiin kouluttamaan erikseen. Ensin susi kannettiin laatikossa suljettuun aitaukseen, jonka jälkeen laatikon kansi irrotettiin. Kun susi ryömi ulos Rochella ei ollut päällään muuta suojausta kuin hanskat. Suden käytöksestä pystyi päätellä paljon jo tässä vaiheessa. Mikäli susi Rochen nähdessään luikkisi pois pää painuksissa, olisi sen kanssa helppoa tehdä töitä. Mutta jos susi seisoisi uhmakkaasti paikallaan muristen, se tulisi olemaan haastava oppilas. Yksinäinen, pelokas susi harvoin hyökkäsi ihmistä vastaan. Kaikki sudet oli painostettava hyökkäämään Rochen kimppuun, jotta hän pystyisi näyttämään niille kuka on pomo. Oli tärkeää antaa voimakas ensivaikutelma. Kun susi hyppäsi häntä kohti hän tarttui sen kurkusta kiinni, puristi leuat auki ja puri sutta kirsusta kunnes se vinkui, jolloin hän paiskasi suden lattialle, ja kovan kiroilun säestämänä pakotti sen perääntymään takaisin laatikkoonsa. Tämän jälkeen susi olisi hänen nöyrä ja epävarma palvelijansa, joskin joitakin yksilöitä piti retuuttaa toisenkin kerran ja kaikkia piti muistutella uudelleen kiima-ajan saapuessa. Nokkimisjärjestyksen selvittyä susia koulutettiin kuin mitä tahansa muuta villieläintä.

Esityksissä Rochella oli turvanaan vain ruoska, nahkahanskat ja sivusta seuraava turvamies. Herkempien katsojien mielestä susia ruoskittiin liikaa. Rochen mukaan ruoskalla piti sivaltaa kovaa, sillä susilla oli tuuhea turkki ja paksu nahka. Toisin sanoen kyseessä oli niin vanhanaikaista, alistamiseen ja väkivaltaan perustuvaa koulutusta kuin vain voi olla. Roche myönsikin, kenties jopa ylpeästi, etteivät sudet rakastaneet häntä. Ruoskat olivat täynnä purujälkiä. Toimittaja pääsi näkemään ettei ruoskan päässä ollut minkäänlaista piikkiä, toisin kuin moni oli spekuloinut. Mikäli susi alkoi ärhentelemään Roche pyrki saamaan sen puremaan ruoskan kahvaa, jolloin hän voisi ottaa suden kurkusta puristusotteen.

Hän piti aina käsissään nahkahanskoja, sillä silloin suden hampaat uppoaisivat käden lihaan puhtaina - pahimmat liat ja vaahdot olisivat puhdistuneet pois hanskojen ansiosta. Esiintyessään Pariisin Folies Bergère -teatterissa susi hyökkäsi edestä, jolloin Roche peitti kasvonsa vasemmalla käsivarrellaan ja purema osui luuhun asti. Tapaus teki hänet kuuluisaksi Ranskassa. Pureman jälkeen ranskalaiset tulvivat hänen esityksiinsä kerta toisensa jälkeen, odottaen innolla jotain yhtä kamalaa tapahtuvan.

Sen lisäksi, että eläimet välillä pureskelivat isäntäänsä, tapahtui myös suurempia välikohtauksia. Rochen oli tarkoitus esiintyä Itävallan keisarille - oletettavasti Wienissä - kun helvetti pääsi valloilleen. Roche päätti järjestää metsästystä harrastavalle keisarille erityisen näyttävän esityksen. Roche saapui aitaukseen päästä varpaisiin vastaleikatuilla lihasuikaleilla peitettynä. Tämä oli susille liikaa. Heti kun niiden häkkien ovet heilahtivat auki ne syöksyivät kouluttajansa päälle. Hetken mies yritti huutaa ja taistella vastaan, mutta kauhistuneiden katsojien nähden kaatui lattialle. Silloin Rochen turvamiehenä toiminut henkilö liittyi taisteluun, jolloin sudet jättivät Rochen rauhaan ja kiinnittivät huomionsa uuteen uhkaan. Jotenkin miehet pääsivät aitauksesta pois ja Roche pyörtyi. Hän oli vuoteen vankina monta viikkoa. Keisari oli ollut kovin järkyttynyt näkemästään, ja Roche kiitteli miten ystävällisesti keisari oli kohdellut häntä.

Sudet kävivät helposti toistensa kimppuun. Tyypillisessä show'ssa oli mukana noin 15 sutta, jotka eivät muodostaneet selkeää laumaa. Ne saapuivat esiintymislavalle erityisesti valmistetussa kärryssä, jossa jokaisella sudella oli oma lokero. Lokerot olivat kahdessa kerroksessa, kahdeksan kummassakin rivissä.  On erittäin todennäköistä, että ainakin kiertueiden aikana ne viettivät kaiken "vapaa-aikansa" näihin lokeroihin suljettuina, eivätkä esitysten ulkopuolella päässeet seurustelemaan keskenään. Eräs toimittaja pääsi katsomaan susia ennen esitystä. Susilla oli hyvin vähän tilaa lokeroissaan, ne eivät pystyneet venyttelemään tai makaamaan koko pituudessaan, osan kuonot tai käpälät työntyivät ulos kaltereiden välistä. Tämä oli perhekeskeiselle sosiaaliselle eläimelle luonnotonta elämää. Silloin kun Roche päästi ne samaan häkkiin hän silloin tällöin löysi suden revittynä kappaleiksi. Käpälä siellä, häntä täällä, palasia tuolla. Muutama nuori tuontisusi oli kohdannut tämän kohtalon. Kerran Bordeauxissa koko lauma menetti järkensä ja kävi yhtäaikaa narttusuden kimppuun, repien ja syöden sen, välittämättä lainkaan Rochen ja yleisön antamista iskuista.

Vuoden 1887 syksyllä Rochen sudet valittiin monen kuukauden ajaksi vakioesitykseksi Westminsterin Royal Aquariumiin. Suosittuja esityksiä jatkettiin reilusti seuraavan vuoden puolelle. Erään sanomalehtimainoksen mukaan show oli ollut käynnissä jo 25 viikkoa. Sudet esiintyivät joka päivä iltapäivällä ja illalla. Yhdestä viikosta Rochelle maksettiin 50 puntaa. Mainoksissa kehuttiin, että Roche oli ainut kouluttaja, joka esiintyi 15 aidon venäläisen suden kanssa. Ne olivat aitoa kamaa, niillä ei ollut koirien kippurahäntiä, eikä niistä pidetty kiinni ketjuilla ja pannoilla, vaan ne juoksivat lavalla täysin vapaina - tosin kalteriseinä piti yleisön turvassa. Sudet söivät 55 kiloa hevosen lihaa päivässä. Roche tarjosi 50 punnan palkintoa henkilölle, joka voisi luoda samanlaisen shown venäläisten susien kanssa. Hän oli valmis maksamaan susikesyttäjien matkakulut tätä varten.

Päästyään lavalla vapaiksi sudet ensin saivat juoksennella keskenään. Jokainen susi tunnisti nimensä - mainittuja olivat ainakin vastahakoiset Hercules, Oscar ja Freda, sekä sylikoiran tavoin isäntäänsä mielistelevä Diana. Nimiensä lisäksi sudet tiesivät oman lokeronsa, paikkansa jonossa ja muodostelmissa. Sudet esittivät temppunsa selvästi murjottaen, ilman koirille tyypillistä työn iloa, ja vastasivat jokaiseen ruoskan sivallukseen hampaiden väläytyksellä. Ne tiesivät mitä niiden kuului tehdä, mutta ne piti pakottaa. Muutama susi oli ystävällisen oloinen, ja kun Roche kehui niitä ne heiluttivat häntiään ja virnuilivat kuin paimenkoirat. Sudet jahtasivat toisiaan portaita ylös ja alas, ne hyppivät esteiden yli, seisoivat takajaloillaan ja kiipeilivät tuoleilla. Tasapainoillessaan ne napsuttelivat leukojaan toisilleen. Kaksi kiipesi pöydälle ja nousi isäntänsä käsivarsille tasapainoilemaan, ne nuolivat miehen naamaa ja söivät lihaa hänen suustaan. Roche työnsi päänsä suden avoimeen kitaan. Shown lopussa katosta laskeutui lihaa täynnä oleva astia, jolloin sudet hyppivät innoissaan ja ne saivat edes jonkinlaisen palkinnon. Tämän jälkeen sudet komennettiin yksi kerrallaan takaisin kärryn lokeroihin. Joskus joku kapinoi, jolloin Roche tarttui sitä niskavilloista ja tunki sen säilytyspaikkaansa.

The Lyttelton Times -lehdessä annettiin kovin tarkka ja inhorealistinen kuvaus yhdestä Westminsterin esityksestä. Toimittaja kertoi, että kun sudet oli päästetty kärrystä vapaiksi ne muristen kiertelivät lavaa ja kyräilivät toisiaan. Kaksi ei suostunut tulemaan lokeroistaan. Ne luimistelivat keho kippuralla, kuono koskettaen hännänpäätä, eivätkä suostuneet liikkumaan senttiäkään. Ne olivat ylärivissä, joten lyhyellä Rochella oli suuria vaikeuksia saada niitä ulos. Tuloksetta hän tökki niitä ruoskan kahvalla ja veti niiden hännistä. Hän työnsi niitä toiselta puolelta, jolloin ne tippuivat alas, ja salaman nopeasti Roche kiirehti sulkemaan häkkien salvat ennen kuin sudet hyppäsivät takaisin turvaan.

Tällä välin muut sudet olivat kuluttaneet aikaa aloittamalla turpakekkereitä. Lukuisat kaksintaistelut olivat yhdistyneet suureksi epämääräiseksi sodaksi. Ruoskan sivallus sai tappelupukarit syöksymään jokaiseen ilmansuuntaan, ja kuri palautui areenalle. Sudet esittivät lukuisia kiinnostavia temppuja, mutta tekivät kaiken kouluttajaansa peläten ja inhoten. Esityksen lopussa jälleen samat kaksi sutta, jotka aluksi eivät suostuneet tulemaan lokeroistaan ulos, eivät nyt suostuneet menemään niihin sisälle. Ne ravasivat areenan ympäri muristen, hännät jalkojen välissä, eivätkä kuunnelleet Rochen käskyjä. Yli viiden minuutin ajan Roche yritti rauhallisesti suostutella niitä. Ne saattoivat lähestyä häkkejään, mutta viime hetkellä karkasivat pois. Lopulta Rochelta loppui kärsivällisyys ja hän alkoi ruoskia susia, jolloin ne ulisivat surkeasti, mutta eivät silti antaneet periksi. Tahtojen taistoa kesti monta minuuttia ja susien kylkiin ilmestyi ilkeitä viiltoja, samalla kun niiden suut vaahtosivat ja silmät pyörivät hurjina päässä.

Vastahankaa kesti yhteensä vielä kymmenen minuuttia lisää, kunnes sudet viimein hyppäsivät häkkien turvaan. Roche läimäisi ovet kiinni ja naurahti voitonriemuisena. Selvästi kuvotusta tunteva toimittaja kysyi tapahtuuko tällaista joka esityksessä. Roche myönsi, että nämä kaksi aiheuttivat hankaluuksia joka kerralla, mutta hän aina lopulta voitti, kuten nytkin. Toimittajan mielestä esitys oli ollut vastenmielinen ja hän oli tuntenut myötätuntoa susia kohtaan, jotka oli pakotettu käyttäytymään vastoin niiden luontoa.

Huhtikuussa 1893 Roche aloitti esitykset Birminghamin Curzon Hallissa, osana Henglerin sirkusta. Tosin ensimmäinen päivä jäi välistä, sillä pääsiäisen takia junaliikenne oli ylikuormittunutta, eikä Italian Genovasta asti matkalle lähtenyt seurue millään ehtinyt perille ajoissa. Show oli selvästi kasvanut, sillä nyt mukana oli 22 sutta, kolme hevosta, seitsemän apulaista ja kolme suurta häkkiä. Sirkus toimi mutkattomasti ilman uutta vetonaulaa, sillä paikalla oli esimerkiksi upouusi Borghetti-viisikon akrobaattiesitys, M. Amesonin kolme hyvin koulutettua hevosta, Diantan veljesten koomisia hattutemppuja, ja omaperäisiä klovniesityksiä.

Susishow alkoi seuraavana päivänä normaalisti, vaikka sudet olivat matkustuksesta väsyneitä. Englantiin oli pitänyt tulla laivalla, sudet olivat merisairaita ja eivät olleet syöneet kahteen päivään. Silti niiden oli tehtävä töitä. Roche joutui käyttämään vielä tavallistakin enemmän ruoskaa ja hikoili rasituksesta. Temput olivat samoja kuin aiempina vuosina. Alussa sudet laitettiin juoksemaan peräkkäin areenan ympäri. Susi nimeltä Lady ei totellut, vaan kiertyi palloksi kuin teeskentelemään nukkuvaa. Ensimmäinen ruoskan sivallus ei saanut aikaan muuta kuin vingahduksen, mutta Roche toisteli suden nimeä ankarasti, kunnes se lähti juoksemaan muiden mukana. Esityksen kohokohta oli lopussa, kun liha-astia laskettiin katosta ja sudet hyppivät sitä kohti vuorotellen. Susien hyppyvoimaa ihasteltiin, ja viimein yksi susi sai astian kaadettua hypättyään lähes kolmen metrin korkeuteen. Lihapalat aiheuttivat suuren ja katkeran kärhämän, josta lauman kuningas ilmestyi esiin voitokkaana. Myös Birmingham Daily Postin toimittaja piti susien kohtelua ikävänä. Aiemmin leijonankesyttäjä herra Darling oli osoittanut, että eläimiä pystyi kouluttamaan lempeämmin. Toimittaja toivoi, että tulevaisuudessa myös susia voisi kouluttaa vähemmällä piiskaamisella.

Pariisin Cirque d'Hiver vuoden 1905 postikortissa. Yksi lukuisista paikoista, joissa Roche esiintyi.

Roche edusti erittäin vanhaa koulukuntaa eläinten kouluttamisessa. Jo hänen aikanaan moni piti hänen koulutustyyliä liian väkivaltaisena. Toisaalta tätähän yleisö toivoi. Jos sudet olisivat totelleet yhtä kuuliaisesti kuin paimenkoirat, eikä mitään vaaran tunnetta olisi ollut mukana, ei esitys olisi ollut puoletkaan yhtä kiinnostava. Sirkukseen ei menty todistamaan ihmisen ja eläimen liikuttavaa ystävyyttä ja mutkatonta yhteistyötä. Ihmiset halusivat nähdä dominanssitaistelun, jossa ihminen oli lopulta eläinkunnan hallitsija. Onneksi maailma muuttuu.

Miksi susia sitten ei ole ollut sirkuksissa yhtä paljon kuin tiikereitä ja leijonia? Paul Bouissacin kirja Circus as Multimodal Discourse tarjoaa mahdollisen vastauksen:

"...suurten petoeläinten hallitseminen on ollut yksi ihmisten ja evoluutiomme esi-isien tärkeimmistä pakkomielteistä, mutta on sittemmin menettänyt merkityksensä suurimmassa osassa maailmaa. Susien pelko hallitsi Länsi-Eurooppaa 1800-luvun lopulle asti, ja selittää monien susia sisältävien kiertävien eläinesitysten menestyksen, esimerkkeinä Pezonin ja Bonnefouxin perheet Ranskassa 1800-luvun puolivälissä. Tällaiset esitykset sinnittelivät 1900-luvun alkuun asti Länsi-Euroopassa.

...Susi on menettänyt pelottavan asemansa ei pelkästään meidän älykkäänä, runsaslukuisena ja kuolettavana kilpailijanamme, vaan myös asemansa ikonisena vihollisena kansantaruissa ja kirjallisuudessa.

...Samalla, kun susien aiheuttama aito uhka hävisi susien ajautuessa sukupuuttoon monilla alueilla pitkin Eurooppaa, huomion veivät tarinat ihmissyöjätiikereistä ja -leijonista, jotka nousivat esille etenkin Englannin ja Ranskan harjoittamasta siirtomaakulttuurista. Tarinat levisivät matkalaisten muistiinpanoista ja vahvistuivat populäärikulttuurissa."

Tiivistettynä siis muinainen susien pelko oli vähentynyt, mutta tilalle tulivat valkoisten uudisasukkaiden hurjat tarinat Intiasta ja Afrikasta. Kun sirkukseen oli saatu isoja, näyttäviä ja hurjia tiikereitä ja leijonia, eivät sudet enää jaksaneet kiinnostaa.

Ihan omaa mutuilua taas on, että mitä korkeammalla eläin on ruokaketjussa, sitä itsevarmempi ja rauhallisempi se on. Täten tiikerit ja leijonat luonnostaan stressaavat susia vähemmän yleisöä, kovaa musiikkia ja matkustamista.

Lähteet:

* Birmingham Daily Post 4.4.1893

* Birmingham Daily Post 5.4.1893

* Birmingham Daily Post 6.4.1893

* Birmingham Evening Mail 11.4.1893

* Circus as Multimodal Discourse (Paul Bouissac, 2014)

* The Era 21.1.1888

* The Era 11.2.1888

* The Era 8.9.1888

* The Era 29.10.1887

* The Era 27.5.1893

* Forest and Stream 10.11.1887

* The Freeman's Journal 19.5.1893

* The Hampshire Advertiser 9.11.1887

* Lexington Herald-Leader 31.1.1897

* Los Angeles Herald 27.12.1891

* The Lyttelton Times 5.12.1887

* The Saratoga Sun 1.1.1892

* Southampton Times and Hampshire Express 26.11.1887

* The Standard 21.10.1887

Nara piertelee, osa 33: Ukkelit, hukkelit ja tiikerit

Mitäh, minäkö piirrän vielä? Ihmeellistä, mutta totta. En ole pitkiin aikoihin piirtänyt mitään vakavaa, mutta julkaistaan nyt niitä vähemmän vakavia sitten.

Ensimmäisenä uusin ja selkeästi parhain kuva. Katsoin muutama päivä sitten Gridlocked-elokuvan, joka oli todella, todella huono, mutta siinä oli suuri rakkauteni Stephen Lang upean tyylikkäänä hopeakettupahiksena. Miten uljas ilmestys! Huokaus. Leffan aikana sain parin tunnin sisällä tehtyä yllättävän yksityiskohtaiseksi päätyneen portraitin. Oikeasti hämmästyin miten nopeasti ja vaivattomasti tämä syntyi, jokin suuri tunteiden palo valtasi minut! Koska mallikuva oli niin epäselvä jouduin keksiä kasvojen yksityiskohtia päästäni. Ehkä ukkeli lopulta rypistyi liikaa.

Ukko on ensin piirretty uskollisella Pirkka-kynällä (välineurheilu taas huipussaan!) ja sitten sävytetty mustalla vesivärillä. Olin kovasti odottanut, että saisin tehdä partaan ja hiuksiin harmaita karvoja, mutta tätä varten kaikki valkoiset geelikynäni olivat kuivuneet pilalle, ja mikään muu ei olisi erottunut tumman päältä - paitsi toki maali, hmm. Yksi geelikynä suostui pitkin hampain toimimaan joten kuten, jättäen nykivää ja kuivaa jälkeä, kunnes sekin kuoli. Olkoon. Tästä tuli siis huomattavasti tummaverisempi kuin mallikuvasta, mutta ehkä korjaan tilanteen joskus kun ostan uusia geelikyniä.

Nautin tämän piirtämisestä ihan hirveästi! Minä olen normaalisti vältellyt ihmisiä ja kaikkia muitakin vaikeita aiheita. Mutta ukkelit! Ukkelit ovat vastustamattomia ja heidän piirtäminenkin on suuri ilo. Olin muuten aiemmin piirtänyt saman äijän tässä postauksessa, ja on rohkaisevaa nähdä, että jälki on nyt huomattavasti paremman näköistä. Toki silloinen suttu oli tehty kuulakärkikynällä, mutta silti.

Mallikuva

Joskus kesällä äitini innostui Finstones-villityksestä, jossa siis maalataan kiviä ja jätetään ne julkisille paikoille muiden löydettäviksi. Minäkin sitten maalasin tasan yhden kiven, enkä edes raaskinut piilottaa sitä minnekään. Se on toistaiseksi kirjahyllyllä. Halusin vain kokeilla millaista olisi maalata kivelle, mitä olin viimeksi tehnyt varmaan 15+ vuotta sitten. Ihan hauskaa, muttei koukuttavaa. Valitsin hyvin helpon aiheen. En sentään ainaisia susia, mutta ei hätää, niitäkin tulee tämän jälkeen.

Sitten ne lain säätämät vihaiset ja lemmenkipeät sudet. Näistä ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Eka on piirretty MS Paintilla. Viimeinen on tehty eilen baarissa. Onhan se sopivan krapulaisen näköinen.

Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet

NIMI: Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet (Ginga: Nagareboshi Gin - Kizuna Hen / 銀牙流れ星銀 絆編)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Maruo Maruichiro
PÄÄOSISSA: Hiroki Sana, Naoya Gomoto, Kenji Sakamoto, Hirofumi Araki, Yuya Asato, ja monia muita.

Suomalaisia Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu ihan hirveästi. Siis ajatelkaa, että 80-luvun aikaiseen, lähes kaikkialla muualla tuntemattomaan animeen perustuva japanilainen musikaalinäytelmä näytettiin täällä elokuvateattereissa vuonna 2022. Pienen teatterikierroksen jälkeen se julkaistiin täällä DVD:llä ja Blu-raylla. Hopeanuolen sitkeä suursuosio Pohjolassa on ollut hyvin poikkeuksellista. Katsoin tämän musikaalin heti kun DVD ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten monen muunkin arvostelun kanssa, jokin kirjoitusblokki vaan iski. Aikaa kului ja muistoni hämärtyivät. Nyt olin monta päivää sairaana ja tyhjän panttina, joten päätin viimein ottaa musikaalin uusintakierrokselle.

Musikaali sijoittuu Hopeanuolen Akakabuto-saagaan, mutta rajallisen ajan vuoksi moni tapahtuma ja hahmo on jäänyt pois. Ehkä suurimpana karsintana Ginin toinen omistaja Daisuke ei ole mukana. Tämä on sääli, sillä Ginin ja Daisuken syvä ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sarjan alkupuolella katalysaattori monille koskettaville kohtauksille, sekä ylipäänsä yksi tärkeä motivaattori Ginille lähteä villikoirien mukaan - jotta hän voisi suojella Daisukea. Minulle ihmisten ja koirien välinen side on aina ollut tärkeä osa Hopeanuolta, mutta tämä osa-alue tuppaa aina jäämään jännien villikoiraseikkailujen varjoon.

Sentään ikivanha karhuntappaja-äijä Gohee Takeda on mukana, yhä karuna ja karismaattisena, mutta huomattavasti kesympänä versiona, sillä häntä ei nähdä pätkimässä koira- ja ihmispentuja turpaan. Gohee toimii paljon kertojan virassa. Myös moni koirahahmo on karsittu pois. Selkein poissaolo kuuluu Crossille, jonka kunniana oli olla villikoira-armeijan ainoa narttu. Ottakaa kuitenkin huomioon, että tämä näytelmä on kaksiosainen, ja osa puuttuvista hahmoista tulee esiintymään jatko-osassa.

Musikaali hyppää Ginin pikkupentuajan yli ja kertoo sarjan alkupään tapahtumat hengästyttävällä ja kieltämättä hämmentävällä pikakelauksella. Koko ajan mietin ymmärtäisinkö tarinaa jos se ei olisi jo entuudestaan tuttu? Sen lisäksi, että kerronta on todella nopeatempoista, häärää taustalla välillä sellaisia hahmoja laulamassa, jotka eivät OIKEASTI ole kohtauksessa mukana. Esimerkiksi heti alussa kaikki koirahahmot, jopa pahaa Kurojakia myöten, ovat laulamassa alkuasetelmasta, vaikka oikeasti kohtauksessa pitäisi olla paikalla vain Riki ja Gohee Takeda. Samaten "kuollut" Riki käy taustalla laulamassa jo ennen kuin paljastuu, että hahmo onkin yhä elossa. Mutta miten kasuaali katsoja voisi tietää kuka hahmo on oikeasti kohtaukselle relevantti? Valitettavasti en usko, että musikaalista saisi paljoa selkoa ilman vahvaa taustatietämystä. Kiirehtivä kerronta onneksi hidastuu viimein kun Gin liittyy villikoiralaumaan. Sen jälkeen musikaali seuraa kuinka lauma värvää Tiikeriveljekset, Mossin lauman ja Igan ninjat mukaansa.

Lopetus tulee töksähtäen. Musikaalin tarina jää pahasti kesken, eikä toimi itsenäisenä teoksena. Jatko-osa, Linnakkeen taistelu, ei kuitenkaan päässyt Suomessa teatteri-, DVD- tai Blu-ray-levitykseen. Tätä oltiin alunperin luvattu, mutta kaikessa hiljaisuudessa Linnakkeen taistelu päätyi vain Elisa Viihteen suoratoistoon, jossa sen voi vuokrata 4,10 €:lla tai ostaa digiversiona 7 €:lla. Varsin kohtuullisia hintoja kumpikin, mutta oli silti harmittavaa ettei luvattua fyysistä julkaisua koskaan ilmestynyt. Ilmeisesti ensimmäinen osa ei ollutkaan ihan niin suuri menestys kuin oletettiin, eikä fyysistä julkaisua nähty kannattavana.

Fyysinen media on nykyään nopeasti uhanalaistumassa, ja olen seurannut tätä kehitystä huolissani. Kyllä, suoratoistopalvelut ovat varmaan käteviä (en itse käytä niitä juuri koskaan), mutta ne voivat milloin vain poistaa leffan tai sarjan valikoimastaan. Pahimmillaan osasta teoksista ei ole fyysistä julkaisua olemassa, ja jos sitä ei löydy suoratoistostakaan, jäljelle jää vain piratismi - siis jos joku on edes vaivautunut julkaisemaan sitä piraattisivuilla. Moni teos uhkaa kadota täysin tämän takia. Yritetään siis tukea fyysisiä julkaisuja vielä kun se on mahdollista!

Koska kyseessä on musikaali, on mukana vähän turhankin paljon laulua. Tarina ei oikein saa tilaa hengittää, kun laulua pukkaa laulun perään. Kappaleiden laatu vaihtelee. Pääasiassa kipaleet ovat ihan komean kuuloisia, mutta osa kuulostaa turhan samanlaisilta, ja osa ehtii soida aivan liian vähän aikaa. Linkkaan kappaleiden studiossa äänitetyt soundtrack-versiot tekstiin. Ne poikkeavat musikaaliversioista hieman, mutteivät oleellisesti.

Sanotaan ne positiiviset ensin. Koko musikaalin tunnusbiisiksi muodostui Chigasawagu, jossa on ah niin eeppisen miehekkäät sanoitukset uhrauksesta ja taistelusta, ja joka ehtii soida erilaisina variaatioina pitkin musikaalia. Tässä on onnistuttu luomaan jotain ihan uutta, mutta samalla sarjan tunnelma on kiteytetty täydellisesti. Ehkä suurin suosikkini Ōugunka esittelee villikoirat reipasta yhteishenkeä hehkuvalla armeijamarssilla. Se erottuu täysin muista biiseistä, ja sitä vetävällä Benin näyttelijällä on mielestäni kaikista komein ääni, mutta biisi kestää aivan liian vähän aikaa. Olisin halunnut paljon pidemmän version! Olisihan tässä pitänyt tulla kertsi edes toisen kerran. Pidin myös Johnin GSD-tunnaribiisistä, siinä oli hahmolle sopivat itserakkaat lyriikat ja oli muutenkin melkoista saksanpaimenkoirien ylistystä. Olin yllättynyt, että John sai tällaista erikoiskohtelua, mutta en tietenkään valita, sillä hän on yksi lempihahmoistani. Tiikeriveljesten Kai no Rapper vaati ensin totuttelua punkin ja räpin yhdistelmällään, mutta onhan tässä hahmoilleen sopivaa asennetta. Pidän siitä enemmän jokaisella kerralla.

Sitten niihin huonompiin kipaleihin. Hopeanuoli-animessa on yksi parhaimmista tunnareista ikinä, oli kyseessä sitten mikä tahansa genre tai aikakausi. Tunnari saa aina sydämen pamppailemaan ja adrenaliinin virtaamaan. Poikkeuksetta. Olinkin aluksi ilahtunut, että tunnari oli otettu musikaaliin mukaan, mutta siitä tulikin inhokkini. Uusi versio Nagareboshi Ginistä on yksinkertaisesti kaamea. Se alkaa lupaavan rock-henkisesti, mutta toiseen kertosäkeeseen mennessä taantuu epämääräiseksi kaaokseksi. Siinä on aivan liikaa kerroksia, liikaa taustaääniä laulamassa yhtäaikaa. Nostalginen tunnari olisi voinut olla koko musikaalin kohokohta, mutta tämä versio oli hyvin kömpelösti rakennettu, tunkkainen sekamelska. Ei myöskään auta, että Ginin laulajalla ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä ääni. Akamen tunnusbiisi Shinobi jäi mitäänsanomattomaksi ja paikoitellen kuulosti liian samanlaiselta kuin osa muista kappaleista.

Musikaalissa ei selvästikään ole ollut erityisen iso budjetti, mutta siinä on käytetty välillä kiinnostavia ratkaisuja. Pääasiassa sama vuorikyhäelmä toimii lavasteina kohtauksesta toiseen, mutta välillä taustakankaalle ilmestyy esimerkiksi animaatiota juoksevista koirista tai valikoituja paneeleja mangasta. Eräässä kohtauksessa hahmot ovat veden alla, jolloin heidän liikkeet hidastuvat, taustalle heijastetaan sinisiä aaltoja ja kajareista kuuluu veden pulinaa. Rajallisista lavasteista huolimatta tarinaa saadaan kuljetettua luovuuden ja mielikuvituksen avulla.

Karhut ovat kuitenkin suuri pettymys. Näinkin oleellinen asia tarinaa on toteutettu hyvin kömpelösti ja keskeneräisen näköisesti. Karhut esiintyvät tässä musikaalissa vain isojen, painavien käpälien muodossa, joita näyttelijät kantavat selissään vaivalloisesti. Mikä vielä pahempaa, käpälien kehikot ovat täysin näkyvissä. Miksi ihmeessä näitä ei ole voitu peittää karvakankaalla? Ilmeisesti Akakabuton pääksi tarkoitettu kehikko ei näytä yhtään miltään. Hirviökarhu Akakabuto on tärkeä osa tarinaa ja ikimuistoinen pahis, joten on suuri sääli miten puolivillaisesti hänet on toteutettu.

Koirahahmojen puvut ovat mielenkiintoisia ja erilaisia. Kaikilla on pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat jotain hahmon luonteesta. Rikillä ja Benillä on armeijahenkisiä takkeja, Ginillä on metsästyskoiralle sopivasti karhunkynsikoru kaulassaan, ja Tiikeriveljesten vaatteet ovat sopivan rentoja ja rähjäisiä. Hahmoille on myös meikattu tärkeimpiä värimerkkejä ja arpia. Näissä on käytetty paljon mielikuvitusta ja kukaan ei näytä mitenkään typerältä, vaikka koirastailauksista olisi hyvin helposti voinut tulla vain koomisen näköisiä.

Pidin myös hahmojen koreografiasta. Äijät liikkuvat täydellä tunteella ja loputtomalla teatraalisuudella pikemminkin ketterien kissojen tavoin, mutta musikaalissa on panostettu siihen, että koirien liikkeet ovat selkeästi erilaisia kuin ihmisillä. Nostan hattua sille, että aikuiset ukkelit uskaltavat heittäytyä tällä tavalla. Myös taistelukohtaukset toimivat. Koirien hyökkäykset on saatu toimimaan ihmisten elekielellä, ja iskujen osuessa kuuluu sopiva ääniefekti. 

Näyttelijöistä/laulajista ehkä parhaimman roolin vetää Smithin esittäjä. Hänellä on hyvin sulavat tanssiliikkeet, hahmosta oikein huokuu rentous ja huumorintaju. Hän selkeästi erottuu joukosta, vaikka rooli onkin pieni. Pidin myös Benistä todella paljon, hänessä oli rauhallista auktoriteettiä, hahmo oli monesti kärsivällisen, toruvan isähahmon roolissa yrittäessään paimentaa riehakkaita alaisiaan. Ben oli mielestäni paljon magneettisempi kuin Riki, näiden näyttelijät olisi ehkä kannattanut vaihtaa. Ei tämä Riki mitenkään huono ollut, mutta hahmolta vaadittava ylitsepursuava miehekkyys jäi uupumaan. Sen sijaan sitä karismaa löytyi vaikka muille jaettavaksi Beniltä - hahmolta, johon en normaalisti ole kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kehuttava on myös musikaalin taltiointia. Yleisön läsnäoloa ei kuule ollenkaan, eikä suurimmaksi osaksi myöskään huomaa. Kameroita on monta ja aina välillä mukana on jokin kohtaukseen erityisen hyvin sopiva perspektiivi. Hahmojen ilmeet pääsee näkemään paljon selkeämmin kuin jos olisi ollut yleisön joukossa.

Musikaalissa on vielä yksi suuri synti, mikä jäi mainitsematta... ja se on Gin. Itse päähenkilö on aivan liian hajuton ja mauton! Olin suorastaan loukkaantunut kuinka musikaalin Gin on joka kohtauksessa epävarman oloinen nysväri. Ei minun Gin ole tällainen! Johnin laulun aikana Gin piilottelee kiven takana ja tuijottaa kilpailijaansa silmät lautasen kokoisina. Mitä ihmettä, alkuperäisessä sarjassa Ginhän heitti Johnin komeasti kumoon ja oli aina päättäväinen ja uhkarohkea. Kyllä isän kaipuu vaivasi häntä, mutta ei hän sentään nyyhkinyt kippurassa. Tuntuu kuin musikaalin Ginissä olisi keskitytty aivan liikaa näyttämään hahmo söpönä. Tunsin kipeää myötähäpeää katsoessani, kuinka Ginin näyttelijä keimaili ja kieriskeli oudon eroottisesti lattialla. Ginin kuuluu olla kova karhukoira! Tällainen ei vetele! Tämä Gin ei pääse ollenkaan erottumaan monen huomattavasti voimakkaamman persoonan joukosta, ja välillä oikein ihmettelin onko tässä muka tarinan päähenkilö.

Musikaali on mielenkiintoinen lisäys Hopeanuoli-fanitukseen, mutta todennäköisesti ilahduttaa vain suurimpia superfaneja. Kyllähän tämä kannattaa katsoa edes kerran, puhtaasta uteliaisuudesta, mutta vain jos tarina on ennestään tuttu. Upouusia faneja tällä ei synny. En ole vieläkään katsonut jatko-osaa, mutta kaipa sekin on pakko tsekata lähiaikoina. Koskaan ei tiedä milloin on jo myöhäistä, sillä mikään ei estä Elisa Viihdettä poistamaan sitä valikoimastaan vaikka heti huomenna!

TÄHDET: **1/2

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti

No nyt on nostalgiaa - tai sitten ei. Riippuu kuinka syvällä lukija on ollut ulkomaiden ihmissusi- ja turritaidepiireissä kymmeniä vuosia sitten. Olin aikoinaan ihan pakkomielteisen kiinnostunut tuolloin vielä freesiltä tuntuvasta turri-, were- ja anthrotaiteesta - kyllä, näillä termeillä oli joskus eri merkitykset, enää ei niinkään. Sellaiset nimet kuin Goldenwolf, Dark Natasha, Synnabar, Emryswolf ja niin edelleen olivat suosikkitaiteilijoitani, joiden gallerioita selasin uudestaan ja uudestaan. Heidän taiteessa ihmiseläimet oli piirretty hyvin, noh, eläimellisinä, kulttuuriltaan korkeintaan alkuperäiskansojen tasolla olevina.

Näitä taideskenejä seuraamalla, jonkin mutkan kautta, tulin myös törmänneeksi Freeborn-elokuvaan. Moni taiteilija puhui siitä innoissaan ja jopa piirsi sitä varten taidetta. Kaze: Ghost Warrior -animaatiosta tunnettu Amadhia Albee oli pyydetty mukaan vastaamaan tietokone-efekteistä, ja LoboLEO piirsi useita konseptikuvia muodonmuutoskohtauksista, jotka löytyvät yhä hänen FurAffinity-galleriasta.

Freebornia suunniteltiin todella kauan. Projektin ensimmäiset elonmerkit syntyivät jo vuonna 2004, kun amatöörielokuvantekijä Anthony Brownrigg kysyi jollakin nettifoorumilla mitä katsojat toivoisivat ihmissusigenreltä. Vastauksia tuli todella paljon ja keskustelukumppanien välille syntyi yhteisöllisyyttä. Keskustelu siirtyi tätä varten perustetulle The Pack -foorumille. Brownrigg alkoi luoda käsikirjoitusta ihmissusifanien toiveiden mukaan.

Heti seuraavana vuonna Brownrigg kuvasi muutaman ystävänsä kanssa testitrailerin elokuvalle, täysin nollabudjetilla. Traileri on yhä nähtävissä YouTubessa. Trailerin näyttelytyö on paikoitellen todella kankeaa, kohtauksissa on noloa saippuaoopperamaisuutta, ja ruutu pimenee juuri sopivasti ennen kuin muodonmuutos alkaa. Mutta trailerin tarkoitus ei ollut edustaa lopullista tuotetta, vaan näyttää, että konsepti voisi toimia. Sitä näytettiin useassa turriconissa ja tekijät kyselivät kävijöiden mielipiteitä millainen täydellinen ihmissusi olisi. Traileri herätti paljon kiinnostusta ihmissusifanien ja turrien keskuudessa, mutta Hollywoodin isot kihot eivät tarttuneet syöttiin.

Toisin kuin genren elokuvissa yleensä, Freebornin ihmissusien ei haluttu olevan pahoja tai rumia. Niiden ulkonäön tulisi olla uljas ja solakka. Ihmissudet eivät olisi automaattisesti verenhimoisia hirviöitä, mutta koska he halusivat elää rauhassa vainoilta, he joutuisivat välillä tappamaan ihmisiä säilyttääkseen salaisuutensa. He eivät olisi maagisia tai kirottuja, vaan heillä olisi jonkinlainen virus. Muodonmuutos ei olisi sidottu täysikuuhun, vaan kokeneet ihmissudet pystyisivät muuttua milloin vain. Ihmissudet pystyisivät muuttumaan kahdella jalalla kulkevasta karpaasista tavalliseksi sudeksi asti. Ja niillä pitäisi olla hännät! Fanit halusivat majesteettisia ja seksikkäitä petoja, joilla olisi monimutkaisia moraaleja, eikä vanhanaikaisiksi koettuja sääntöjä täysikuusta ja hopealuodeista.

Elokuvaa ei voisi toteuttaa ilman rahoitusta. Vuosien kuluessa alkuperäinen arvio 50 000 dollarin budjetista lopulta venyi jopa kuuteen miljoonaan dollariin. Freebornin ihmissusien haluttiin olevan juuri sellaisia, mitä fanit olivat odottaneet vuosikausia. Niitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa halvalla. Maskeeraukset ja tietokone-efektit olivat kalliita. Aluksi suurella innostuksella alkanut projekti hiipui käsiin. Brownrigg keskittyi usean vuoden ajan muihin projekteihin. Niistä onnistunein lienee ollut hänen ohjaama, käsikirjoittama, näyttelemä ja editoima (ja varmasti oli muitakin rooleja) vuoden 2008 Red Victoria, joka voitti muutamia palkintoja kauhuleffafestareilla.

Viimein vuonna 2012 projekti heräsi uudestaan henkiin. Brownrigg alkoi urakalla mainostaa elokuvaansa ja teki ainakin kolme rahankeräyskampanjaa Indiegogossa. En valitettavasti osaa sanoa kuinka tehokkaita nämä kampanjat olivat, koska keräyssivut eivät ole enää näkyvissä. Jonkin verran rahaa tuli, sillä Brownrigg ohjasi 20 minuutin pituisen lyhytelokuvan nimeltä Tasha's Decision (valitettavasti kadonnut netistä), joka oli esiosa Freebornille ja keskittyi yhteen sivuhahmoista. Kommenttien perusteella tässä lyhärissä ei vieläkään näkynyt varsinaisia susia tai muitakaan efektejä. Hahmoja syventäviä lyhäreitä aiottiin tehdä lisää ja niillä oli tarkoitus myös testata efektejä, mutta tämä ei lopulta toteutunut.

Ihmissusielokuvien skene oli muuttunut hiljaiselovuosien aikana. Testitrailerin jälkeen maailmaan oli ilmestynyt suuri sensaatio ja loputtoman pilkan kohde: Twilight. Twilightissa oli sekä vampyyrejä että ihmissusia, ja sarja sai paljon naureskelua aikaan hölmöillä teiniromansseillaan ja auringossa kimaltavilla vampyyreillään. Alkuperäinen käsikirjoitus muistutti aivan liikaa Twilightin romanssia, ja tarinaa piti muokata. Freebornia varten tehtiin uusia postereita ja mainoskuvia, joissa suoraan töksäytettiin, ettei tässä elokuvassa olisi vampyyrejä! Ennen Twilightia ajatus ihmissusiromanssista oli tuntunut tuoreelta, mutta nyt kortit oli pelattava oikein, jotta Freebornista ei tulisi samanlaista naurun aihetta.

"Ei vampyyrejä... koska ihmissudet eivät kimaltele."

Projektin ylösnousemus oli kuitenkin vain hetkellistä. En tiedä milloin projekti hiljeni lopullisesti, mutta tämä vaikuttaa tapahtuneen melko nopeasti 2012 jälkeen. Tasha's Decisionin jälkeen luvattuja lyhäreitä ei enää ilmestynyt. Vaikka en enää pääse näkemään rahankeräyksien tuloksia, en usko, että ne pääsivät lähellekään korkeita maalitauluja. Loppujen lopuksi muodonmuutosefektit olisivat tulleet hirvittävän kalliiksi, niihin ei olisi ollut varaa, ja tekijöillä tuskin oli tarvittavia taitojakaan. En ole varma julkaistiinko efekteistä koskaan minkäänlaista testimateriaalia.

Ihmissusielokuvia on julkaistu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vampyyri- tai kummitusleffoja. Efektit ovat tähän se painavin syy. Ihan taatusti lykantroopeille riittäisi kiinnostuneita katsojia, mutta oikeasti uskottavat ja pelottavat hukkaefektit ovat aina olleet Hollywoodille suuri haaste. Amatööreille ja muille vähävaraisille puuhastelijoille tämä haaste on mahdoton.

En usko, että Freeborn olisi ollut kovinkaan kaksinen elokuva. Todennäköisesti se olisi ollut puolivillaisesti näyteltyä, tahattoman koomista romanssihömppää. Silti on harmittavaa ettei se toteutunut. Sen takana oli selvästi intohimoisia tekijöitä ja paljon äänekkäitä faneja. On aina surullista jos unelmat jäävät toteutumatta, ja tämähän oli täysin harmiton unelma.

Freebornin vanhat nettisivut pääsee yhä näkemään Wayback Machinen avulla.