NIMI: Anju & sankarikoira Jiroomaru (Ginga Densetsu Anju to Jiroomaru)
VUOSI; 2011
TARINA/KUVITUS: Yoshihiro Takahashi
Punainen Jättiläinen jatkaa hopeanuolifanien hemmottelua, tällä kertaa julkaisemalla Takahashin uudempaa tuotantoa. Anju & sankarikoira Jiroomaru liittyy hopeanuolisaagaan vain hyvin pinnallisesti, sillä pääosassa oleva koira on kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Eikä tällä yksityiskohdalla ole oikeasti mitään väliä, kunhan vain jotenkin saadaan tarina kytkettyä Takahashin menestyneimpiin tarinoihin = eli saadaan lisää taattuja lukijoita. Tarina keskittyy nyt enemmänkin ihmisiin kuin koiriin ja tämä olikin mukavaa vaihtelua villikoirien loputtomilta tuntuville valtataisteluille.
Pikkutyttö Anjun vanhemmat ovat kuolleet kolarissa ja tyttö joutui hetken asumaan ilkeän setänsä luona. Onneksi Anjun isoisä kuitenkin kirjaimellisesti kaappasi tytön itselleen, jonka jälkeen Anju on elänyt onnellista elämää vuorilla kultaa huuhtovan isoisänsä ja hänen karhukoiriensa kanssa. Anjulla on erityisen lämmin suhde etenkin Jiroomaru -pennun kanssa, joka on isoisän omistaman Yuki -karhukoiran yksi neljästä pennusta. Perheidylli loppuu kun isoisä kaatuu keräillessään kasveja kallioilla ja kuolee. Yuki haavoittuu onnettomuudessa myös pahasti, mutta saa raahattua itsensä Anjun ja pentujensa luo, ehtien ennen kuolemaansa käskeä Jiroomarua suojelemaan Anjua. Anju päätyy takaisin häntä pahoinpitelevän setänsä hoiviin. Perintöä haaliva setä on raivoissaan kun vanhuksen henkivakuutuspapereita ei löydy, kunnes tajuaakin ukon piilottaneen kultaa jemmaan. Sillä välin Jiroomaru ja muut pennut yrittävät löytää tiensä Anjun luokse.
En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään erityisemmin, mutta kiva yllätyshän sen suomennus toki oli ja innolla luin sen läpi. Mitään odotuksia minulla ei ollut kirjaa varten, en edes tiennyt etukäteen mistä se kertoisi, tiesin ainoastaan Yukin olevan kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Ensimmäinen yllätys oli, että hitto Takahashihan on onnistunut näyttämään tunteita! Olen niin tottunut hänen kivikasvoisiin supermiehekkäisiin koiriin, jotka pennusta asti vetelevät tuntikausia toisiaan turpaan ja itkevät vain muistellessaan kunniakkaasti kaatuneita sotatovereitaan. Tässä kirjassa taas päähenkilö on oikeasti lapsen lailla käyttäytyvä lapsi, vieläpä tyttö. Koiratkin ovat pentuja, joista osa pelkää pimeää metsää ja kukaan ei heitä kärrynpyöräerikoisiskuja. Ainut aikuinen koira, se karaistunut karhukoira, kuolee tarinan alussa. Tämäkin hahmo on peräti narttu! Eikä Takahashi ole edes tuntenut tarvetta piirtää Yukille pitkiä silmäripsiä ja suuria lautasen kokoisia säihkysilmiä korostaakseen hahmon sukupuolta. Anju käyttäytyy ja ajattelee niin kuin ikäiseltään voisi kuvitellakin ja lukijalla varmasti meinaa karata tippa linssiin Anjun sedän kaltoinkohdellessa viatonta tyttöä.
Anjun ja hänen Rumi -tätinsä tunteet on osattu piirtää hyvin ja ne tuntuvat aidoilta. Sen sijaan tarinan ilkimys, Anjun setä, on joka tilanteessa äärimmäisen epäkohtelias ja aggressiivinen, jolloin hahmon uskottavuus kärsii. Olisi ollut parempi jos setä olisi vain Anjun kanssa kahden kesken näyttänyt todelliset kasvonsa, mutta nyt hän riehuu joka tilanteessa kenen tahansa seurassa. Onkin siis hämmentävää miten hän on voinut alunperin saada itselleen Anjun huoltajuuden? Kuitenkin tarinassa on luotu hyvää perhedraamaa ja olin yllättynyt kuinka hyvin Takahashi oli tässä onnistunut.
Tarinassa on siis paljon virkistäviä elementtejä Takahashin uraa seuraaville. Päähahmo on oikeasti lapsen lailla ajatteleva lapsi ja tyttö. Koirat eivät ole yliluonnollisen voimakkaita. Juoni perustuu perhesuhteille, eikä valtataisteluille. Anju on hahmona onnistunut, sillä kuten tarkoitus onkin lukija tuntee häntä kohtaan vain ja ainoastaan myötätuntoa. Anju ei ole vain ärsyttävä ja hyödytön itkupilli. Korostan tätä aihealuetta juuri sen vuoksi, koska Takahashi ei ole tunnettu vahvoista naishahmoistaan. Päinvastoin hänen suosituimmissa sarjoissaan naaraspuoliset hahmot ovat hyvin harvassa, ja yleensä nekin on kuvattu vähemmän mairittelevassa valossa. Olisikohan tarina siis hyvin erilainen jos Anjun hahmo olisikin poika? Olisiko poika-Anju pelastamassa itse itsensä pulasta, laittamassa kapuloita setänsä rattaisiin ja etsimässä isoisänsä kultaa? Setänsä lyödessä poika-Anjua poika-Anju ei olisi missään nimessä itkenyt, vaan ruvennut treenaamaan hauiksiaan pienessä huoneessaan. Sydäntä riipaisevan draaman sijaan olisiko tarina poikaversiona jännittävä seikkailutarina? No, Anjua ei saa sekoittaa tekijän muihin teoksiin ja se pitää arvostella itsenäisenä teoksena, vaikka turha kytkös Hopeanuoleen tarinaan on tungettukin.
Tarinan koirahahmot eivät juuri jää mieleen. Jiroomaru on ihan saman näköinen kuin Weed ja luonteeltaankin samanlaista rehtiä ja reipasta peruskauraa. Muille pennuille ei edes anneta mitään erityisiä luonteen piirteitä, Jiroomaru nyt vaan sattuu heistä olemaan se spesiaali tapaus. Miksi? No en minä tiedä, eihän noita edes kunnolla erota toisistaan. Ainoastaan Yuki tekee jonkinlaisen vaikutuksen olemalla eksoottinen vahva narttuhahmo melko miehekkäällä ulkonäöllä. Olisin itse asiassa toivonut etteivät koirat puhuisi tarinassa, sillä nyt toisilleen höpöttävät koirat vievät pois muutoin todentuntuisen tarinan realismia.
Kuvitus on hyvin tyypillistä tekijän nykyistä pallopäätyyliä. En tästä itse niin välitä. Mukaan otetut värisivut olivat toki ihan nättejä. Muutamassa kohdassa jouduin lukemaan kohtauksen uudelleen, koska sekoitin keskenään melko samankaltaisilla kasvoilla varustetut mieshahmot. Muutoin kuvitus on selkeää luettavaa. Tämä on täysin makuasia, jotkut tuntuvat ihan oikeasti tykkäävän Takahashin nykyisestä tyylistä, itse vaan en sille lämpene ja mikään piirros tässä kirjassa ei herättänyt suurta ihastelua.
Oudoksuin suomennoksen koirien ääntelyä. Kuulostavatko tälläiset äänet koiran päästämiltä: gjauf, kjyn, kjun, kjuun? Ovatko nämä puoliksi kalkkunoita? Mikä ihmeen koira sanoo "kjun"?
TÄHDET: ***1/2
