FANITARINA: Legendan varjossa, osa 8

by Canis Abscedo.

Luku 8.

Tsuyoshi pyöri usein mielessäni taivaltaessani Ohun suuntaan. Osittain olin hyvin pahoillani väkivaltaisen käytökseni takia, osittain syytin Tsuyoshia tämän omasta lapsellisuudesta ja heikkoudesta. En omasta mielestäni ollut kurittanut häntä kovaa, mutta sekin oli ajanut hänet karkuun. Hän oli ensimmäinen vapaudessa tapaamani koira, jota olisin ehkä tarvinnut matkallani. Tsuyoshi oli neuvonut minulle oikean suunnan, sekä hankkinut minulle ruokaa tuosta vain ja minä idiootti olin mennyt retuuttamaan häntä sen jälkeen. Uros oli ollut ärsyttävä, mutta oikeasti mistä voisin tietää oliko hänen käytös normaalia vai ei? Tiesin kyllä, ettei kaikkia koiria koulutettu samalla tavalla kuin minua oli koulutettu. Olisivatkohan kaikki muut koirat hänen kaltaisiaan, ylivilkkaita, äänekkäitä, lähelle tunkevia? Sopisinko Ohun laumaan ollenkaan?

Useamman päivän kuljin Tsuyoshin osoittamaan suuntaan, pysähtyen vain hetken lepäämään ja nukkumaan, sekä juomaan lammikoista. Tsuyoshin metsästämä fasaani riitti ravitsemaan minut hyvin pariksi yöksi, mutta kolmantena yönä nälkä alkoi kalvaa mahaani jälleen. Maasto muuttui jatkuvasti vuoristoisemmaksi ja matkankulku oli välillä hyvin vaivalloista, vaikka yritin valita helpoimman reitin. Tsuyoshi oli neuvonut minua metsästyksen suhteen, mutta en vielä harkinnut metsästystä. Eteneminen oli tärkeysjärjestyksessäni korkeimmalla, tosin en voisi ilmaantua Ohuun luurankonakaan. Osittain ehkä välttelin metsästystä mahdollisen epäonnistumisen takia. Lapsellista, eihän metsässä olisi ketään näkemässä. Silti ajatus epäonnistumisesta hermostutti ja nolotti valmiiksi. Isäntäni oli aina jaksanut mainostaa minun olevan seuraava taistelukoiramestari, hyvästä suvusta, voittajaksi luotu. Koira, jolla ei ollut varaa epäonnistua. Häviön myötä lentäisi roskakoriin koiran maineen ohella myös isännän maine ja hänen vuosien mittainen työ.

Neljäntenä yönä en enää voinut ohittaa nälän tunnetta. Janon pystyin sammuttamaan helposti juomalla puroista tai lammikoista. Isäntäni oli aina ruokkinut minut parhaimmalla mahdollisella ruualla ja treenannut minulle rautaisen kunnon, mikä oli hyvä pohja aloittaa villikoiran elämä. Mutta vahvinkin koneisto sammuu ilman polttoainetta. Sysäsin epäonnistumisen pelon syrjään ja yritin Tsuyoshin neuvoja muistellen jäljittää riistaa. Tämä oli hyvin hankalaa, isäntäni ei ollut koskaan kouluttanut minua tätä varten. Saisin varmasti tapettua vaikka villisian jos sellainen ilmestyisi eteeni, mutta eläinten jäljittäminen oli aivan uutta. Useamman kerran seurasin hajujälkeä vain huomatakseni sen haihtuvan kuin tuhka tuuleen, tai sekoittuvan muihin hajuihin.

Yläpuolella oksistossa oravat loikkivat edestakaisin ja säksättivät kuin pilkatakseen minua. Makasin läähättäen maassa ja katselin niitä haikeasti, pomppivat lihanpalaset houkuttivat mutten millään pääsisi niihin käsiksi. Auringonvalo pilkisti puiden latvojen läpi ja lämmitti mukavasti, saaden minut torkahtamaan hetkeksi. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin heräsin jonkin vilahtaessa naamani ohitse. Kuului kiihkeää sirkutusta, kun jonkinlainen pikkulintu pyrähteli lähettyvilläni. Seurasin sitä katseellani ja se laskeutui puunrungossa sijaitsevaan syvennykseen. Syvennyksestä alkoi kuulua voimakasta piipitystä ja pomppasin hetkessä jaloilleni. Tajusin, siellä oli poikasia! Puunrungon onkalo oli melko matalalla ja hyppäsin katsomaan onkalon sisälle, eturaajani syvennyksen reunoihin tarttuen. Emolintu ehti pyrähtää peloissaan tiehensä, mutta onkalossa oli useampi pieni poikanen. Sen enempää ajattelematta kurkottelin ja söin jokaisen muutamalla purauksella.

by Blackroz112.

Pieni ateriani ei saanut nälkääni sammumaan kokonaan, mutta kohensi selkeästi oloani. Mikäli moisia herkkuja löytyisi enemmänkin, kenties minun ei tarvitsisi metsästää usein. Lähdin taas etenemään uutta pontta askelissani. Olin jo hyvin kaukana entisestä kodistani, mietin löytäisinkö edes takaisin jos villi elämä ei sopisi minulle, tai jos Ohu olisi pettymys. Ei, Ohun on pakko olla vaikuttava paikka ja sen lauman voimakas, eihän muuten Kitsunegarin kaltainen taistelija olisi ollut niin syvästi vaikuttunut heistä. Minun olisi pakko edes tavata heidät, vaikken laumaan liittyisikään.

Jälleen yksi ilta muuttui yöksi ja taivaltaessani hyvin kivikkoiseksi muuttuneessa metsässä haistoin uuden tuoksun. Koirien hajun, pitkästä aikaa. En ollut Tsuyoshin jälkeen huomannut merkkiäkään ihmisasutuksesta, harvat ihmisen hajujäljet olivat vain hetken metsässä viipyneitä, ilmeisesti metsästäjien jälkiä. Tämä koirien haju oli metsään pinttynyt pidemmältä ajalta ja oli varmasti villikoirista peräisin. Nuuhkiessani maata kuulin kummaltakin sivultani pusikon kahahduksia yhtäaikaisesti. Hätkähdin, kun olin muutamassa sekunnissa vieraiden koirien piirittämä. Koirat tuntuivat ilmestyvän kuin tyhjästä ja tuijottivat minua tuimasti, hievahtamatta. Taistelukoulutukseni yritti nostaa raivokasta päätään, mutta työnsin tuon tunteen sivuun ja katselin koiria hiljaa paikaltani, kehoni jännittyneenä ja niskavillani pystyssä. Koirat piirittivät minua uhkaavasti pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes viimein oikealta puoleltani pystykorvainen koira astui eteenpäin, kiinnittäen huomioni.

(JATKUU)