maanantai 23. joulukuuta 2013

Up



NIMI: Up
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Pete Docter & Bob Peterson

Arvostelu kirjoitettu englanninkielisen version perusteella.

Up on melko tuore tietokoneanimaatio Pixarilta. Varsinainen koiraeläinelokuva se ei ole, mutta arvostelen sen täällä koska elokuvassa on käsittämätön määrä koiria. Siis aivan tajuttomasti. Monta kymmentä. Ja ne puhuvat. Ja ne ovat söpöjä. Joten se kelpaa aivan hyvin tähän blogiin.



Tarina on hyvin omaperäinen. Vanha kärttyinen leski Carl tahtoo viimeinkin toteuttaa edesmenneen vaimonsa unelman matkasta Etelä-Amerikan tutkimattomiin sademetsiin jonne vuosia aiemmin suosittu seikkailija Charles Muntz katosi koirineen. Carl sitoo tuhansia ilmapalloja taloonsa ja lähtee matkalle kohti Etelä-Amerikkaa. Arvostan erittäin paljon sitä ettei tarina perustu mihinkään vanhaan kansantarinaan kuten niin moni Disneyn (Huom! Disney omistaa Pixarin) tuotanto, kaikki on keksitty omin voimin ja mielikuvitusta selvästi riitti tarinan kirjoittajilla.

Diggaan tosi paljon heti alussa olevasta kohtauksesta jossa ajan henki ja puhetyyli osuvat täydellisesti naulan kantaan.

Perillä Carlin kidnappaavat Muntzin kouluttamat superälykkäät koirat ja vievät Carlin itse Muntzin luo. Koirat pystyvät puhumaan Mutzin rakentamien erikoispantojen avulla. Suuri osa koirista on molossityyppisiä vartiokoiria (ja näitä koiriahan on elokuvassa PALJON), mutta mukana on myös (jostain syystä?) hölmö noutaja Dug jota muu lauma sorsii. Koirien animaatio on loistavaa! Eleet ovat kuin oikeilla koirilla ja monet eleet naurattavat koiraihmisiä niiden tuttuuden takia. Tykkäsin erityisesti Alpha-dobermannista, jonka design on komea ja jonka ylpeyden nöyryytys elokuvassa on hauskaa.

Puhekyvyn mahdollistavilla pannoilla varustettuja koiria on erittäin hauskaa seurata, älykkyydestään huolimatta ne ovat silti ihan tavallisia koiria jotka menevät sekaisin kun jossain näkyy orava tai joku heittää pallon. Heidän koiramaisen rehelliset lauseetkin ovat hauskoja.

"Orava!" Dobermanni Alpha, englanninbulldoggi Gamma ja rottweiler Beta.

Elokuvasta tulee mieleen vanhemmat nostalgiset seikkailuelokuvat, kuten Indiana Jonesit. TODELLA raskaan ja itkettävän (olet sydämetön jos et itke!) alun jälkeen leffa lähtee kunnolla käyntiin eikä juuri hidasta tahtiaan missään vaiheessa. Erittäin viihdyttävä tapaus jonka vitsitkin oikeasti naurattavat. Tästä on vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Suosittelen, suosittelen, suosittelen.

TÄHDET: ****1/2







Wolf's Rain (manga)


NIMI: Wolf''s Rain
VUOSI: 2003
KUVITTAJA: Toshitsugu Iida
TARINA: BONES, Keiko Nobumoto

Tämä arvostelu on tehty englanninkielisen mangan perusteella.

Heti alkuun on muistutettava, että Wolf's Rainin mangaversio poikkeaa hyvin paljon animeversiosta. Mangaa on vain kaksi pokkaria, joten tapahtumia on pitänyt typistää ja monia kohtauksia on muutettu hyvin paljon alkuperäisestä. Jos animen tapahtumat ovat canon, mangaa voi pitää ihan kuin tekijöiden omana fanfictionina animesta. En suosittele mangan lukemista ennen animea, sillä mangan kauniin kuoren alla muhii selvästi hätiköitu rahastuskone.


Wolf's Rain sijoittuu post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, luonnonvarat ovat vähissä ja suuri osa ihmisistä elää köyhyydessä. Monet eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon. Vanha legenda kertoo että sudet voisivat avata portin Paratiisiin, mutta kansan mukaan sudet ovat kuolleet sukupuuttoon pari sataa vuotta sitten. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta, sillä sudet ovat ottaneet ihmisen muodon (öh en tiedä miten, mutta sivutetaan tämä seikka) ja elävät ihmisten keskuudessa kenenkään huomaamatta. Wolf's Rainissa siis käännetään ihmissusi-käsite päälaelleen, ihmiset eivät muutu susiksi vaan sudet ihmisiksi.

On vaikeaa olla vertaamatta animea mangaversioon, manga on niin erilainen että se pitäisi osata nähdä ja arvostella itsenäisenä kokonaisuutena. Valitettavasti loistavan animen jälkeen tätä versiota tuntuu kuvaavan vain yksi sana: paska. Anime oli Japanissa menestynyt hyvin ja muuallakin maailmalla suosittu, joten totta kai siitä piti tehdä mangaversiokin erikseen. Tässä ei olisi mitään ongelmaa jos tuote olisi oikeasti hyvä! Mutta kun ei ole.

Tää oli munkin reaktio mangaa lukiessa.
Piirtäjäksi on saatu selvästi lahjakas tyyppi, mutta joka ei oikein osaa piirtää yhtä tärkeintä elementtiä; susia. Mangan susilla on uskomattoman pitkät jalat joiden nivelet taipuvat miten sattuu. Ihmiset sen sijaan on piirretty kauniisti ja sudet ovatkin suurimman osan ajasta ihmismuodossaan, piirtäjän lievä osaamattomuus voi olla tässä syynä, mutta toisaalta myös animessa sudet viipyivät pitkiä aikoja ihmismuodossa.

Varjostus on todella kaunista tässä mangassa, mustat alueet todella näyttävät mustilta ja ääriviivat ovat kauniita, joskin välillä sama ohut ääriviiva joka puolella kaipaisi vähän vaihtelua.

Anatomia... mitä tapahtuu...
Tarinankulku tässä mangassa on erittäin tökkivää ja kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti ettei edes tajua mistä oikein olikaan kyse. Tämän täytyy olla todella sekava tarina niille jotka eivät ole animea nähneet. Mangat tuntuvat ensiksi pikakelaavan animea, kunnes päätetään luovuttaa ja keksitään lopputapahtumat omasta päästä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä aaaaghhhhh!!! Turhautuminen maximus!

Myönnän etten tajunnut loppua. Okei ehkä hiukan, ehkä......... ei, en tajunnut sitä. Se tuli niin yllättäen puun takaa ja ei tuntunut kunnolliselta lopulta. Odotin enemmän. Jotain elämää suurempaa kaiken sähläämisen jälkeen.

Mangassa on kyllä ihan siistejäkin hetkiä. Kuten tämä. COOL!
Ylipäänsä suurena koirien ystävänä ärsyttää tämä susien tolkuton ihannointi. Miksi juuri susilla on kyky avata portti Paratiisiin? Miksei sama kyky olisi koirillakin? Sarjassa on yksi koirasusikin, en paljasta kuka, mutta kuinka paljon suden verta pitäisi tarkalleen olla että koirasusi myös kelpaisi hommaan? Melkoista arjalaismeininkiä, etenkin kun miettii että moni koirarotu on sutta parempi joissain ominaisuuksissa (vinttikoirat nopeudessa, ajokoirat haju-aistinsa avulla, suurin osa koiraroduista älykkyydessä, molossirodut voimassa) ja jotkin koirat ovat villiintyessään muodostaneet toimivia villipopulaatioita (Australian Dingos, New Guinea Singing Dogs, Carolina Dogs, Indian Pariah Dogs, Cimarron Uruguayo.......). Mikä tekee noista villikoirista vähempiarvoisempia, vähemmän jaloja, vähemmän villejä susiin verrattuna? Pohjois-Amerikan ja Espanjan susilla musta väri on todistettavasti tullut koirilta! Etenkin Pohjois-Amerikan Eastern Timber Wolf-alalaji risteytyy useasti kojootin kanssa. Eli kuinka puhdas olisi "puhdas susi" joka pystyisi avaamaan Paratiisin?

Ehkä yli-analysoin simppeliä fantasiatarinaa.




En millään pysty suosittelemaan tätä mangaa muille paitsi animen hardkore-faneille. Ilman animen tukea tässä mangassa ei ole tarpeeksi hyvää juonenkuljetusta, tarinan selkeyttä tai edes tarpeeksi hyvää taidetta toimimaan itsenäisesti omilla jaloillaan. Mangoja on kuitenkin vain kaksi, eli jos nyt tämän haluaa hyllyynsä ei hanke tule kalliiksi.

Myös anime arvostellaan myöhemmin todennäköisesti.

TÄHDET: **




sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Riki


NIMI: Riki (Ginga Densetsu Riki)
VUOSI: 2003
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Voih. Rakastan Hopeanuolta, koko sydämestäni. Mutta alkuperäisen Akakabuto-saagan jälkeen Takahashi ei ole oikein osannut saavuttaa samanlaista tunnelmaa, väkevää tarinaa ja vahvoja hahmoja. Eikä myöskään auta että hänen piirrosjälkensä on muuttunut aivan liian siloitelluksi makuuni ja koirien päät muuttuvat yhä pallomaisemmiksi. Ehkä sen takia hän päätyy yhä uudestaan kirjoittamaan tälläisiä menneisyyteen liittyviä tarinoita sen sijaan että hän syventäisi nykyisessä käytössä olevia hahmojaan (joita on paljon).

Jos ei tullut jo selväksi niin tämä kirja oli minulle pettymys. Tai no, ehkä se on liioittelua, sillä en odota mitään suurta Takahashilta enää, joten en ollut yllättynyt kuinka laimean kirjan hän sai yhdestä ikonisimmasta hahmostaan aikaan.

Niille, jotka eivät ole ennestään seuranneet Hopeanuoli-sarjaa pikakelaus: Riki on Hopeanuolen (eli alkuperäisellä nimellään Ginin) isä joka kokosi koiria ympäri Japania ottamaan yhteen hirviömäisen Akakabuto-karhun kanssa. Tätä pokkaria voi lukea vaikkei itse "pääsarjaa" olisikaan lukenut, siinä ei ole mitään inside-juttuja joita asiaan vihkiytymätön ei tajuaisi. Laimea tarina ja tasapaksu kuvitus ei kuitenkaan anna oikeanlaista kuvaa siitä millainen hengästyttävä ja mukaansa tempaava teos Hopeanuoli oli.

Ruman etukannen jälkeen vilkaistaanpa takakantta:


Kuten Ginga-pokkareissa yleensä takakansi on etukantta taas miljoona kertaa kauniimpi, en ikinä ole tajunnut tähän pätevää syytä. Anyway, takakansi lupaa: "Tämä on tarina Rikin kasvusta karhukoirien johtajaksi." Ou jee olen innostunut! Mä ainakin tahdon nähdä kuinka Riki kokosi ja hallitsi Oun armeijaa sen jälkeen kun hän selvisi rotkoon putoamisesta! Ja miten hän on selviytynyt luonnossa muistinmenetyksen jälkeen! Oh boy tästä tulee hyvää kamaa.
Mutta.
Kun.
Ei tule.

Tässä pokkarissa ei käsitellä sitä kiinnostavinta asiaa, Rikin nousua villikoirien johtoon, vaan se keskittyy taapero-Rikin pikkuseikkailuihin ja isäkomplekseihin. Vissiin jokaisella Ginga-sukupolvella pitää olla traagisia muistoja isästään I guess.

ISKÄ!!!??? :''( Miten tämäkin on niin miljoona kertaa nähty?
Rikin suhde äitiinsä on kuitenkin tässä pokkarissa pelastava elementti. Ginga-sarjoissa äidit ovat jääneet aina taka-alalle, ylipäänsä narttuhahmoja on vähän ja ne ovat lähinnä hyödyttömiä. Rikin erottaminen emostaan tuntuu oikeasti pahalta ja on kiva nähdä ettei Riki ole mikään tunteeton superpentu joka toipuu eroamisesta heti.


nyyh.

Takahashin piirrostyyli on tasaista keskitasoa koko pokkarin verran. Mitään superhienoja kohtauksia en löydä (Akakabuto tosin on ihan siististi piirretty), mukana on sentään muutama värikuvakin ekstrana jotka on ihan hienoja. Joo. Tuntuu kuitenkin että niin tärkeä ja mahtipontinen hahmo kuin Riki olisi ansainnut parempaa. Hyvin mitäänsanomaton teos.

TÄHDET: **1/2

Vaarin koulutusmenetelmät jaksavat yhä ihmetyttää.

Elfquest - Suuri vaellus



NIMI: Elfquest - Suuri vaellus (Elfquest - The Grand Quest)
VUOSI: 1978-1988 (koskee vain tätä kyseistä suomessa julkaistua Suuri vaellus-nimikkeen alla olevaa saagaa, Elfquestia tehdään yhä tänä päivänä)
KUVITTAJA: Wendy Pini
TARINA: Wendy & Richard Pini

Elfquest on saavuttanut tasaisen kulttisuosion Amerikassa, Suomessa sitä on julkaistu kahteen otteeseen (lyhyitä albumeita ensin 90-luvulla ja myöhemmin tämä pitempi saaga 2000-luvulla), tästä huolimatta se on saanut melko laimean vastaanoton täällä. Skannasin yhden näistä uudempien albumien kansista esimerkiksi. Uudemmat suomijulkaisut ovat TODELLA rumia, jokin värillinen kuva on vain lätkäisty karseaan punaiseen pohjaan. Aiemmat julkaisut olivat kauniimpia, minulla on yksi numero niitä mutta se on mennyt muuton yhteydessä jonnekin hukkapiiloon. Julkaisuja voi kuitenkin verrata täällä: Molemmat suomijulkaisut 


Elfquest ei ole varsinaisesti koiraeläinsarjakuva, mutta arvostelen sen täällä silti. Susia esiintyy joka numerossa (joskin yleensä lähinnä taustalla) ja itse haltijatkin ovat vereltään osaksi susia.

Tarina sijoittuu alkukantaiseen Kahden Kuun maahan johon haltijoiden esi-isät tekivät pakkolaskun avaruusaluksellaan. Esi-isät jotka jäivät henkiin hajaantuivat eri puolille Kahden Kuun maata ja yksi pieni ryhmä joihin sarjakuva pääsääntöisesti keskittyy risteytyi susien kanssa magian avulla selviytyäkseen uudessa vihamielisessä maailmassa. Tämän heimon nimeksi tuli Sudenratsastajat. Tuhansien vuosien kuluessa metsässä alkukantaisesti asuessaan he menettivät muistonsa alkuperästään ja muista haltijoista. Sudenveri heidän suonissaan oli terävöittänyt heidän vaistojaan, mutta sen vuoksi he olivat myös menettäneet maagisia kykyjään ja heidän ajatusmaailmansa oli muuttunut "raakalaismaisemmaksi".

Haltijoiden sudenkaltaiset piirteet on hyvin toteutettu heidän eleissään ja puhetyylissään.

Tarina lähtee kunnolla liikkeelle kun ihmiset polttavat Sudenratsastajien metsän ja he päätyvät aavikolle etsimään uutta asuinpaikkaa. Matkalla he kohtaavat muita haltijoita ja pikkuhiljaa menneisyyden salat alkavat valjeta heille ja lukijalle.

Kuvitus on pääsääntöisesti keskitasoa. Wendy Pini osaa halutessaan piirtää aivan mahtavia yksityiskohtaisia ja eeppisiä kuvia, mutta suurin osa sarjakuvasta on piirretty keskitasoisesti. Loppupuolella vaikuttaa kuin Pinillä olisi loppunut puhti ja paneeleista tulee suurempia ja ääriviivoista paksumpia, yksityiskohdat vähenevät huomattavasti ja tyyli muuttuu liian hutiloidun näköiseksi.

Holy shiiiiit tätä yksityiskohtien määrää!
Valitettavasti suurin osa Suuri vaellus-saagan loppupuolta on tälläistä paksuviivaista mössöä.
Aluksi ajattelin tämän olevan vain tyypillinen typerä wannabe Lord of The Rings-kopio, onneksi olin väärässä! Tarina on moniulottoinen ja sivujuonia riittää, ilman että lukijalla pää menee liian pyörryksiin. Haltioiden historiaan, ulkonäköön ja käyttäytymiseen on panostettu ja se näkyy. Hahmoja on paljon, mutta jokaisen persoona tulee esille jossain vaiheessa ja heistä tulee vanhoja tuttuja. Heidät myös erottaa toisistaan helposti.

Vaikka sudet jäävät tarinassa lähinnä ratsun virkaan myös niillä on omat nimensä, luonteensa ja pieniä erovaisuuksia ulkonäössä. Pinillä on oma tapansa piirtää susia johon joko tottuu tai kunnolla ihastuu. Itse pidän hänen tyylistään, etenkin kun hän on selvästi nähnyt vaivaa.


Suomessa on julkaistu 3 Elfquest-albumia Sudenratsastajat-nimikkeellä. Ne ovat sekalainen kokoelma Wendy Pinin piirtämää sarjakuvaa ajalta ennen Suuren vaelluksen tapahtumia, mutta mukaan on tungettu myös vierailevien taiteilijoiden "mitä jos?"-tyylisiä tarinoita, joista osa sijoittuu selvästi aivan väärälle aikakaudelle ja suurin osa niistä on aivan tyhjänpäiväisiä. Tasoero eri taiteilijoiden välillä on myös liian suuri.
Mikäli haluaa kunnolla tutustua Elfquestin historiaan nämä ovat hyödyllistä lukea, mutta pidä mielessä että niiden taso on (muiden taiteilijoiden tarinoiden takia) alhaisempi kuin Suuri vaellus-albumeissa.

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi. Joistain puutteistaan ja aivopieruistaan huolimatta se on kaunista katsottavaa ja tekijät ovat nähneet paljon vaivaa oman maailmansa luomiseen. Sarjaan on tehty useita jatko-osia ja spin-offeja joiden taso vaihtelee erittäin paljon, tämä arvostelu on tehty kuitenkin vain tämän yksittäisen saagan (jota pidetään tärkeimpänä) perusteella.

TÄHDET: ****





                                               

lauantai 21. joulukuuta 2013

Werewolf The Apocalypse - Black Furies


NIMI: Werewolf The Apocalypse - Black Furies
VUOSI: 2002
KUVITTAJA: Eddy Newell
TARINA: Joe Gentile

Werewolf The Apocalypse kuuluu White Wolfin roolipelisarjaan. Sarjasta on julkaistu pelikortteja, ohjekirjoja ja sarjakuvia, yms roinaa. Näistä sarjiksista omistan vielä vain yhden. Jokainen lyhyt sarjakuva keskittyy yhteen ihmissusiheimoista joita pelissä esiintyy. Sarjiksille on ilmeisesti jokin korrekti lukemisjärjestys, mutta tämä toimi ihan itsenäisenä kokonaisuutenakin, etenkin kun alussa on noobeille pikakertaus WTA:n tarinasta ja maailmasta. Peliä pelaamatonkin voi näitä lukea ja tajuta, itse en ainakaan koskaan ole Ihmissusimaailmanloppua pelannut.

Jo ensimmäinen sivu on näin mahtava!

WTA:n maailmassa ihmissudet, eli Garout, ovat Maan/Gaian/Äitimaan suojelijoita, joiden tehtävänä on poistaa pahan Wyrm-hengen aiheuttamaa kaaosta ja korruptiota. Wyrm korruptoi etenkin ihmisiä olemaan ahneita, itsekkäitä, mielisairaita ja raivohulluja, mutta Wyrmin pauloihin on myös päätynyt sitä vastaan taistelleita ihmissusia joita myös sarjakuvassa nähdään vihollisina. Wyrm aiheuttaa sekä fyysistä että henkistä kipua ja sairautta, lopulta tuhoten kaiken. WTA:n ihmissudet taistelevat tätä yliluonnollista vastustajaa sekä fyysisesti korruptoituneiden ihmisten ja olentojen kanssa, kuin myös henkimaailmassa johon ihmissusilla on vapaa pääsy.

Henkimaailman susi kohtaa Wyrmin saastuttaman ihmissuden.
Tätä loputonta taistoa käydään siis WTA:n maailmassa jatkuvasti. Tässä sarjakuvassa sen ohella on kuitenkin toinenkin juonikuvio; Black Fury-heimon Libra saa tietää siskonsa olevan väkivaltaisessa parisuhteessa. Libra ja hänen laumalaisensa päättävät antaa miehelle kunnon opetuksen, mutta jahti päättyy Wyrmin ansaan.
Juonesta ei voi juuri sanoa enempää, sillä enempää ei ole. Sarjakuva on lyhyt, mutta todella kaunis katsoa. WTA:n maailma on minusta erittäin kiehtova, sen ihmissudet ovat sekä raivokkaita petoja että viisaita henkimaailman olentoja.

Black Fury-heimon kaikki jäsenet ovat naisia ja tässä sarjakuvassa feminismi toimii suurena teemana.
Taide on erittäin laadukasta. Minimalistinen väripaletti sopii täydellisesti karuun tarinaan, hahmot erottaa toisistaan helposti ja mitään huomattavia anatomiapieruja en ole löytänyt. Itse sudet näyttävät joskus hölmöhköiltä, mutta kyse on siis vain muutamista paneeleista.

Tätä hölmömpiä susia ei sarjiksesta löydy, eivätkä nämäkään nyt mitään aivan juntin näköisiä ole. Tämän ollessa yksi "huonoimmista" paneeleista voi päätellä kuinka tasaista ja korkealaatuista jälkeä kuvitus on.




Valitettavasti en vielä omista muita sarjan sarjakuvia, joten perustan arvioni vain tähän yksittäiseen sarjakuvaan. Tarina on kiehtova, mutta sarjakuva itse on liian lyhyt ja tekijät ovat olettaneet kaikkien lukijoiden olevan ennestään tuttuja sarjalle. Jotkin jutut meni multa täysin ohi koska en tunne sarjan mytologiaa tarpeeksi paljon. En myöskään tiedä ovatko sarjan muut sarjikset saman artistin kuvittamia, joten en osaa sanoa kuinka paljon laatu/tyyli vaihtelee sarjiksien välillä. Black Furiesia kuitenkin suosittelen, nämä eivät maksakaan paljoa jos jostain sattuu löytämään.

TÄHDET: ***1/2


Kaikenkarvainen Charlie


NIMI: Kaikenkarvainen Charlie (All Dogs Go To Heaven)
VUOSI: 1898
OHJAAJA: Don Bluth

Arvosteltu suomiversion perusteella, alkuperäinen versio myös nähty aikoinaan.

Kaikenkarvainen Charlie kertoo sekarotuisesta Charliesta joka on sekaantunut koirien alamaailman bisneksiin, tämä kostautuu hänelle lähes heti elokuvan alussa kun Charlien yhteistyökumppani päättää lynkata hänet pois päiviltä. Elokuva tappaa päähenkilönsä heti alkukättelyssä, sitä ennen näyttäen Charlien "vankilapaon" ja kuinka koirat iloisesti uhkapelaavat ja ryyppäävät mielin määrin. Käy selväksi ettei tämä ole ihan perinteinen lasten elokuva, mutta eihän se olekaan mikään yllätys mikäli tuntee Don Bluthin muuta tuotantoa.

Rekut lyömässä vetoa rottien juoksukisoissa
Charlie hönöissä.
Siitä huolimatta että Charlie oli entisessä elämässään alhainen huijari hän päätyy koirien Taivaaseen. Pinkki enkelikoira valistaa häntä kuinka kaikki koirat ovat synnittömiä automaattisesti, koska ovat, no, koiria. Vanhana ketkuna Charlieta ei kuitenkaan kiinnosta jäädä taivaaseen leijailemaan. Elämässä kuuluisi olla vaaraa ja yllätyksiä, eikä pelkkää lässynlääjeesustelua pilvien keskellä.
Charlie huijaa itsensä takaisin elävien kirjoihin varastamalla elämänkellonsa. Mikäli kello kuitenkin pysähtyisi Charlie kuolisi jälleen ja päätyisi suoraan Helvettiin.


Tästä eteenpäin en halua enää kertoa juonesta (sen voi kuitenkin lukea esim. Wikipediasta jos on pakko spoilata itseään), ensimmäisellä katselukerralla tämä on varmasti erittäin yllätyksellinen ja epätavallinen kokemus nähdä. "Valitettavasti" olen omistanut tämän leffan aivan pienestä pitäen, mikä on turruttanut käsitykseni siitä kuinka ainutlaatuinen tapaus tämä tarina onkaan. Vasta nyt vanhemmalla iällä olen tajunnut ettei vastaavanlaisia tarinoita lasten animaatioissa juuri ole, ja etenkin koira-aihe tekee tästä minulle vielä herkullisemman.

Tarinassa on paljon moraalisia kysymyksiä ja oivalluksia, mutta niitä ei tuputeta katsojalle.
Hahmona Charlie on virkistävän persoonallinen ja hänen henkinen kasvunsa vastuullisemmaksi ja rehellisemmäksi koiraksi on uskottavalla tavalla toteutettu. Mitään yli-imelää kliseilyä "pahiksesta hyvikseksi" ei ole luvassa, onneksi. Charlie säilyttää oman ilkikurisen luonteensa lopputeksteihin asti, eikä hänelle käy kuin esimerkiksi Simballe joka oli Leijonakuninkaan alussa temppuileva pentu (aaah niin ihana!) mutta aikuisena melkoinen jeesusteleva nössykkä.

Charlie näkee unta Helvetistä.

Valitettavasti leffan kuvanlaatu on DVD:llä hyvin rakeista ja värit haaleita (omia screenshottejani olen koettanut saada selkeämmiksi ja värikylläisemmiksi). Tämä on hyvin harmillista koska itse animaation taso on loistavaa, koirat ovat hyvin ilmeikkäitä ja sulavaliikkeisiä. Myös ihmiset on toteutettu luontevasti, mikä eläin-aiheisissa animaatioissa voi jäädä vähemmälle huomiolle.

Suomidubbauksessa kerrankin ei tarvitse hävetä! Pidän suomidubista itse asiassa enemmän kuin alkuperäisistä äänistä. Vesa-Matti Loirin ääni ja koko olemus sopii Charlielle kuin nakutettu, mikä ei ole ihme, Loirin moni rooli on ollut samalla tavalla veijarimainen ja ilkikurinen. Myös muiden koirien äänivalinnat sopivat oikein hyvin.
Elokuvassa on myös laulu-osuuksia, ne eivät mitenkään häikäise laadullaan mutta eivät häiritsekään katselukokemusta tai juonen kulkua. Ilmankin olisi varmaan pärjätty.

Elokuvalle on tehty vähemmän laadukkaita jatko-osia jotka saatan arvostella tulevaisuudessa. Kaikenkarvainen Charlie 2:sta ei ole julkaistu DVD:llä Suomessa, mutta jostain syystä kolmas Kaikenkarvaisten Koirien Joulu (kyllä, jo nimestä tietää rahastuksen maun olleen syy kolmannen osan tekemiseen) on julkaistu.

TÄHDET: ****