tiistai 3. maaliskuuta 2015

101 dalmatialaista


NIMI: 101 dalmatialaista (101 Dalmatians/ One Hundred and One Dalmatians, tunnettu Suomessa myös nimellä Lupsakkaat luppakorvat)
VUOSI: 1961
OHJAAJA: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
TARINA: Dodie Smithin kirjan pohjalta

Olen jo kauan aikaa sitten arvostellut tämän elokuvan jatko-osan ja oli korkea aika arvostella itse alkuperäinen elokuva. En lapsena koskaan erityisemmin pitänyt 101 dalmatialaisesta, enkä ole sitä tainnut nähdä kuin vain muutaman kerran siinä missä esimerkiksi Aladdinia ja Leijonakuningasta katsoin välillä kerran viikossa. Nyt kun aikuisena katsoin elokuvan uudelleen en edelleenkään ollut erityisemmin vaikuttunut, vaikka onhan elokuva ihan viihdyttävä.

Dalmatialainen Pongo elelee tylsistyneenä isäntänsä Rogerin kanssa Lontoossa. Roger vain kirjoittelee lauluja sisätiloissa ja Pongo päättää piristää heidän päiväänsä hankkimalla heille tyttöystävät. Tehtävä onnistuu ja pian koirille syntyy 15 pentua. Samana iltana Anitan (Rogerin tyttöystävä) entinen koulukaveri Cruella de Vil ilmestyy nuoren parin kämppään mesoamaan ja haluaa ostaa pennut itselleen. Pariskunta aavistaa jonkin olevan vialla ja Cruella poistuu pettyneenä, mutta hautoo juonia kaapatakseen pennut keinolla millä hyvänsä, sillä muodin orjana nainen haluaisi itselleen dalmatialaisturkiksen.



Elokuvan juoni on melkoista hömppää. Kuinka uskottavaa on, että Cruella hankkii itselleen lähes sata pentua ympäri Englantia vain turkista varten? Miltä tämä turkis edes näyttäisi, roikkuisi vain liiskana kantajansa päällä ilman mitään näyttävää pöyheyttä? Miksi tähän tarvitaan jumalaton määrä pentuja, kun muutamasta aikuisesta koirasta saisi jo tehtyä takin? Anita ja Cruella ovat koulukavereita, mutta selkeästi täysin eri ikäisiä. 1996 live action elokuvassa on sentään selitetty paremmin miten Cruella voi randomisti tulla pariskunnan kotiin luuhailemaan, sillä hän on Anitan pomo ja Anita on muotisuunnittelija. Sen sijaan mitä Roger ja Anita tekevät työkseen tässä elokuvassa, miten heillä on varaa sisäkköön ennen Rogerin läpimurtoa musiikkibisneksessä? Kaikista pahin logiikkapieru on kuitenkin lopussa, jossa pariskunta päättää pitää itsellään kaikki 101 koiraa ja muuttaa maalle. Elokuva antaa ymmärtää, että Rogerin yksi hittibiisi riittäisi kustantamaan tämän. Kamalaa vastuuttomuutta! Eläinten hamstraaminen ei ole ihannoitavaa! Vaikka pariskunta olisikin rikas (eivät ole), ei heillä olisi ikinä mahdollisuutta ruokkia, kouluttaa ja pitää kaikkien koirien terveydestä huolta tasapuolisesti. Tiedän, tiedän, kyseessä on vain animaatio, mutta en pysty nauttimaan tarinasta, jos siinä on liikaa kohtia jotka eivät käy järkeen.

Elokuvassa tuntuu olevan paljon tyhjäkäyntiä, eikä yhtään muistettavaa kohtausta. Hämyhaukkukohtaus alkaa viihdyttävästi ja itse hämyhaukku on kekseliäs tapa levittää tietoa koiralta koiralle, mutta kohtauksen loppupuolella tapahtuu melkoista laahausta kun kaksi koiraa eivät millään tunnu saavan selvää toistensa haukuista. Kun Cruellan palkkaamat konnat jahtaavat pentuja on ilmassa pientä jännitystä, mutta mitään suurempia tunteita ei elokuvan aikana koeta. Jännityskin pysyy hyvin matalissa määrissä, koska katsoja tietää etteivät pennut ole oikeasti vaarassa. Kuulostakoon julmalta, mutta mielestäni olisi ollut hyvä ratkaisu jos yksi tai pari pentua olisi jäänyt vaikka auton alle pakomatkan aikana. Tästä olisi saatu hyvää raadollisuutta ja nyyhkytyksen aihetta tarinaan, ja onnellinen loppu olisi ollut tyydyttävämpi. Päähahmoja ei elokuvassa juuri ole, ainoastaan Pongo vaikuttaisi olevan elokuvassa johtohahmo ja hänellä on selkeä persoonallisuus. Sen sijaan hänen kumppaninsa Perdita on hyvin vaisu tapaus ja vain seuraa Pongoa koko elokuvan ajan. Yllättävästi koin koiria viihdyttävämmiksi hahmoiksi Rogerin ja Anitan (vaikka Anita Perditan lailla on melko vaisu). Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään.




Animointi on ihan perushyvää Disneytä. Hahmoihin on jätetty paljon luonnosviivoja, mikä yhtäaikaa luo halvemman vaikutelman, mutta tuo myös mukaan tiettyä charmia. Selkeästi suurin vaiva on laitettu kaikkien pilkkujen animoimiseen, eikä elokuvassa valitettavasti ole muutoin kiinnostavaa animointia. Värimaailma on yllätyksetöntä. Taustat ovat mielenkiintoisen viimeistelemättömiä, välillä näyttäen jopa puolella perseellä tehdyiltä. Lopputulos on kohtalainen. Olin myös havaitsevani pientä kalvojen kierrätystä, etenkin kohtauksessa, jossa Cruella ajaa hitaasti autolla ränsistyneen talon ohi kytäten ikkunoista sisälle. Samaa kalvosarjaa taidettiin käyttää kaksi kertaa samaan suuntaan, sekä kerran peilaten. En kuitenkaan jaksanut kelata taaksepäin tarkistaakseni tätä, ja taviskatsoja tälläistä tuskin huomaa.

Yleisvaikutelma on siis melko pliisu, muttei mitenkään huono. Kun kyseessä on Disney katsoja kuitenkin odottaisi vähän enemmän kuin mitä 101 dalmatialaista tarjoaa. Itse Walt Disneyn kerrotaan vieroksuneen 101 dalmatialaisen piirrostyyliä, enkä tätä yhtään ihmettele.

TÄHDET: ***



2 kommenttia:

  1. Täytyy tunnustaa, että nauroin paikoitellen ääneen tätä lukiessa. Esim. "Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään." oli aika yliveto ilmaisu! x)

    Noita tarinan realistisuusaspekteja on tullut joskus itsekin mietittyä, että millä hitolla kustansivat tuollaisen koiralauman elämän (köyhä muusikko + niin.. mitä animaatioleffan Anita tekikään työkseen?) tai edes kodinhoitajan palkkaamisen? Kuinka paljon Cruelalla oikein oli rahaa ostaa hirveä määrä rotukoiranpentuja? Näytellyssä elokuvassa tästä on kyllä hitusen parempi selitys, totta tosiaan.

    Pitääpä joskus itsekin katsella ja vaikka kirjoittaa bloggaustakin tästä leffasta. Tuli nuoruudessa tätäkin katseltua, vaikkei luppakorvaiset lyhytkarvaiset rotukoirat tällaiselle Ginga-kompleksia sairastavalle seropien ystävälle mitään suosikeita olekaan. Varmasti olisi paljon sanottavaa! :D

    VastaaPoista
  2. Ihmettelit, että miksi tarvitaan jumalaton määrä pentuja kun jo muutamasta aikuisesta saisi takin. Vanhassa live action elokuvassa muistaakseni selitettiin sellaista, että pennuilla on pehmeämpi karva kun taas täysikasvuisilla karhea. Ei kyllä siltikään ole hirveästi järkeä

    VastaaPoista