FANITARINA: Legendan varjossa, osa 6

by Pyttinski

Luku 6.

 

Yö laskeutui metsään ja kuljin yhä eteenpäin, en enää jaksanut ravata, mutta en raaskinut pysähtyäkään. Metsä oli hyvin kaunis ja kiinnostava, en ennen ollut kokenut tälläistä vapautta. Tuntui vähän pelottavaltakin kun maailmassa ei yhtäkkiä tuntunut olevan mitään rajoja, pystyin menemään minne tahansa. Jalkani väsyivät ensiksi, mutta mieleni oli yhä virkeä vaikka aurinko ehti jo kadota taivaalta. En varmasti pystyisi edes nukkumaan nyt kun kaikki oli niin uutta. En tiennyt Ohusta mitään, en edes missä ilmansuunnassa se on. Olin saattanut juosta koko päivän väärään suuntaan, mutta en voinut jäädä vain paikalleni odottelemaan. Minun pitää löytää joku, joka voisi neuvoa minulle tien. Mutta tähän mennessä en ollut nähnyt metsässä ketään toista koiraa, enkä myös löytänyt koirien hajua metsästä. Olin tottunut olemaan yksin paljon, mutta uudessa ympäristössä yksinolo alkoi painostaa vaikka kuinka järkeilin ettei metsässä ollut mitään pelättävää.

 

Tähdet ja kuu loivat sentään jotain valoa pimeään metsään. Tätä ennen olin ulkoillut vain päivisin. Öinen ilma tuoksui kirkkaalta ja jännittävältä. Linnut eivät enää äännelleet, vaan kaikkialla oli hiljaista satunnaista oksan rasahtelua lukuun ottamatta. Suurin osa rasahduksista kuului omista askeleistani, mutta ääntä pitivät myös metsän muut eläimet. Näistä pienistä asukeista kuulin vain ääniä, enkä nähnyt heistä kuin nopeita vilauksia. Olisin hermostunut vielä enemmän, mutta onneksi näiden lähes näkymättömissä olevien eläinten hajut olivat ennestään tuttuja. Pelkkiä pikkulintuja, liskoja ja päästäisiä. Hajut muistuttivat etten ollut syönyt pitkään aikaan. Minun pitäisi syödä pian, mutta en ollut ennen metsästänyt. Metsä oli täynnä riistan hajua ja aina välillä näinkin vilauksia varmasti herkullisista pikkueläimistä, mutta eläimet heti katosivat näkyvistäni johonkin piilopaikkaan. Tiesin suvussani olevan villisian metsästykseen käytettyjä koiria. Minäkin varmasti oppisin saalistamaan, mutta kenties tarvitsisin opettajan.

 

Jossain välissä huomasin ihmisen hajun voimistuvan ja astuin rinteellä sijaitsevalle soratielle. Nuuhkin tietä ja istahdin sen keskelle. Ihmiset saattaisivat ottaa minut kiinni ja palauttaa minut omistajalleni, tai sitten he voisivat pitää minut itsellään. Joka tapauksessa en halunnut jäädä ihmisten kynsiin. Hajun perusteella pystyin päätellä, että rinteen alapuolella olisi kenties pieni kylä, josta ihmisten haju nousi tasaisesti voimistuen. Käännyin kävelemään rinnettä ylös, pois hajusta, mutta toinen haju tarttui silloin kirsuuni. Koiran haju. Niin tietysti, tietenkin ihmisten luona olisi myös toisia koiria. Metsässä en ollut haistanut koiran hajua vielä kertaakaan, joten päätin ottaa riskin ja lähteäkin kohti kylää.

 

Askelsin reippaasti soratietä alas. Olin kävellyt koko päivän, mutta ajatus toisen koiran tapaamisesta toi uutta puhtia askeliini. Näin jo yhden ihmisten talon ääriviivat puiden lomitse ja kiiruhdin taloa kohti. Myös koiran haju voimistui. Pysähdyin suuren puun viereen ja tarkkailin aidattua pihaa. Talo oli vaatimattoman näköinen ja ainut talo näkyvissä. Ihmiset olivat onneksi nukkumassa, eivätkä huomaisi minua jos onnistuisin pitämään hiljaista ääntä. Yritin löytää katseellani koiraa. Pihalla oli koirankoppi, jossa koira ilmeisesti nukkui. Mitä jos koira haluaisi taistella kanssani? Olinko nyt töykeästi tunkeutunut hänen reviirilleen? En oikeastaan tiennyt, miten toimia tavallisten koirien kanssa. Olin jo melkoisen uupunut ja ajatus taistelusta ei huvittanut ollenkaan. Miten saisin koiran huomion? En voinut haukahtaa, koska ihmiset voisivat herätä sen takia. Ja olisiko hänen reviirillään mölyäminen myös epäkohteliasta? Suoraan pihalle meno varmasti olisi liian tungettelevaa.

 

Tuuli alkoi puhaltaa hajuani taloa kohti. Koira varmasti haistaisi minut pian. Päätin pysyä paikallani ja odottaa vieraan koiran reaktiota. Koirankopista kuului rahinaa ja melko suuri koira tuli hitaasti ulos ja venytteli ruumistaan. Koiran kieli roikkui suusta ja hän katsoi suoraan kohti istumapaikkaani. Hänen häntänsä heilui raivokkaasti ja koira vain tuijotti minua kieli iloisesti keikkuen suussa. Katselin häntä hämmentyneenä. Miksi hän oli niin iloisen näköinen? Kaikki koirat, joita olin ennen tavannut olivat murisseet niskavillat pystyssä minut nähdessään. Koira oli hieman minua isompi, mikä hermostutti minua. Halusikohan hän tapella? Hän ei näyttänyt lainkaan koirilta, joita vastaan olin ennen taistellut. Koiran karva oli melko pitkää ja epämääräisen ruskeaa. Hän oli varmasti voimakas, mutta ei näyttänyt erityisemmän uhkaavalta. Hän vain tuijotti minua häntä heiluen ja viimein keräsin rohkeuteni kävellä lähemmäs.

 

by Narncolie.

Välissämme oli keskikorkea aita, mikä rauhoitti mieltäni. Koira varmasti pystyisi hyppäämään sen yli, mutta aita välissämme antoi silti vaikutelman etten väkisin änkenyt hänen omalle reviirilleen. Hätkähdin kun vieras koira nousi nojaamaan aitaa vasten ja katseli alas minuun. Helpotuin nähdessäni ketjun hänen kaulassaan.

 

"Hei!" koira sanoi ja katseli minua innokkaasti eriparillisilla silmillään. Hänen toinen silmänsä oli sininen ja toinen oranssi, toinen korva roikkui ja toinen oli puoliksi pystyssä. Hän oli oikeastaan varsin hölmön näköinen, etenkin kun hän jatkoi tuijottamistani häntä ja kieli raivokkaasti heiluen.

"Tuota terve... osaisitko -"

"Hei! Kuka olet!? Haiset kummalta. Hei sinähän olet tyttö, kiva! Tykkään tytöistä." Koira pälätti niin nopeasti, että oli vaikea tajuta mitä hän sanoi.

"Niin taidan olla tyttö, kuule tarvitsen apua. Etsin paikkaa nimeltä Ohu."

Vieraan koiran hännänheilutus kiihtyi entistä enemmän ja hänen koko alaruumis keikkui hännän mukana. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi.

"Oletko Ohun soturi? He ovat tosi siistejä. En tiennyt, että he ottavat tyttöjä myös heidän laumaansa. He kävivät myös täällä, mutta eivät ottaneet minua heidän mukaansa. Olisin kyllä halunnut lähteä. Täällä on tosi tylsää! Kiva kun tulit tänne, jäätkö tänne?" Koira viimein vaikeni ja katsoi minuun kysyvästi. En saanut kaikkea koiran nopeasta hölötyksestä selvää, mutta koira selvästi tiesi jotain Ohusta eikä voinut olla täysin tolvana.

"Nimeni on Nara ja etsin Ohua, voitko kertoa missä suunnassa Ohu on?" Koira oli harmiton, mutta sen ylisosiaalisuus kävi jo hermoilleni. Toivoin sen antavan minulle ohjeet pian jotta pääsisin lähtemään.

"Sinun pitää lähteä kävelemään pohjoiseen, eli kulje tuota tietä normaalisti eteenpäin niin kauan kunnes se haarautuu. Haarassa sinun pitää poistua tieltä ja jatkaa metsän läpi eteenpäin. Enempää en tiedä, kun en ole käynyt niin kaukana. Mutta minähän voisin tulla mukaasi? Olen Tsuyoshi. Meistä tulee hyviä ystäviä!" Tsuyoshi ei enää tyytynyt hännän heilutukseen vaan alkoi hypellä takajaloillaan aitaa vasten. Tiesin ettei hän ollut aggressiivinen, mutta käytös silti hermostutti minua. Sain jo tarpeeksi ohjeita häneltä, joten päätin lähteä.

"Kiitos, Tsuyoshi. Olen pahoillani, mutta näytät olevan ketjussa. En millään saisi sitä katki." Katselin Tsuyoshin ketjua, jonka olisi varmasti saanut voimakkailla riuhtaisuilla katki.

"Voi harmi, samaa sanoivat ne Ohun porukat. No nähdään joskus! Hei hei!" 

 

Lähdin hitaasti kävelemään Tsuyoshin neuvomaan suuntaan. Huomasin olevani huomattavasti väsyneempi tavattuani tuon ylivilkkaan koiran. Kävelin takaisin samaa soratietä pitkin ylös rinnettä ja vilkuilin taakseni varmistaen koska koiran piha poistuisi näkyvistäni. Tsuyoshi nojasi vieläkin aitaan ja katsoi kävelyäni. Tämä tuntui kiusalliselta ja helpotuin kun koira katosi näkyvistä noestessani rinteen päälle. Yö alkoi vaihtua aamuun.