Kolmas Tähdenlento on ilmestynyt

Kansi by Detrah & Spyro

Suomen Hopeanuoli -fanit ry:n tämän vuoden jäsenlehti ilmestyi juuri kotiini ja lehti on tänä vuonna mukavan laadukas. Olen osallistunut lehdessä neljän artikkelin tekoon, sekä joitain kuviani on käytetty kuvituksena, joten en voi tätä numeroa arvostella. Aikaisemmat kaksi numeroa on kyllä arvosteltu blogissa ja vaikka nekään eivät olleet missään nimessä huonoja, on tämä kolmas numero taas selkeästi askeleen ammattitaitoisemmin tehty.

Tein lehteen seuraavat artikkelit: Oikean elämän hirviökarhut, jossa kerron oikean elämän vastineista Akakabutolle, esittely Viidakkokirja -animesta (Shonen Mowgli), sekä kaksi artikkelia kahdesta sankarikoirasta. Lehden tekoon voi osallistua kuka tahansa yhdistyksen jäsen ja itse ainakin tykkäsin tästä työskentelystä. Aion osallistua taas seuraavan lehden kirjoittamiseen, joka ilmestyy joko tänä vuonna vuoden toisena numerona, tai sitten ensi vuonna vuoden ensimmäisenä numerona.

Mukana on myös blogini mainos! Sain luvan ilmaiseksi mainostaa jotain lehdessä. Alunperin mainoksessa piti olla yritykseni, mutta en sitten kehdannutkaan mainostaa sitä vielä kun yritys ei ole vieläkään virallinen eikä sillä ole tuotteita myynnissä. Laitoin viime torstaina yrityslainahakemuksen menemään, joten eiköhän hitaasti olla menossa oikeaan suuntaan. Sen sijaan laitoinkin SK:n mainoksen, vaikka blogin mainostaminen onkin ehkä kenties mahdollisesti vähän junttia. Näköjään kannatti, jäsenlehden ilmestymisen jälkeen on blogin Facebook -sivuille tullut 9 uutta tykkäystä, jota en usko sattumaksi.

Lehti tulee tänä vuonna automaattisesti korottuneen jäsenmaksun maksaneille jäsenille. Uusi käytäntö lehden kuulumisesta jäsenmaksuun on mielestäni hyvä. Ei haittaa ollenkaan maksaa pikkaisen enemmän, jos siihen sisältyy lehti. Muutenhan se lehti pitäisi kuitenkin ostaa erikseen. Lehteä tulee varmasti vielä myyntiin ei-jäsenillekin kuten edellisinä vuosina. Jäsenyyteen kuuluu tänä vuonna myös tervetuliaispaketti, jossa on pieni lehtinen, pinssi ja jäsenkortti. Yhdistyksellä on ollut paljon alamäkiä ja se on saanut hurjaa kritiikkiä osakseen, esimerkiksi paljon myöhästyneiden jäsenkorttien takia. Nyt tuntuu kuitenkin, että yhdistys olisi nousemassa jaloilleen ja nämä tuotteet ovat varsin nättejä ja laadukkaita. Etenkin jäsenkortista pidän. Kortissa on hieno kuvitus ja itse kortti ei vaihdu vuosittain, vaan siihen lähetetään vaihtuva tassutarra.

Kennel Tokorozawa

NIMI: Kennel Tokorozawa
VUOSI: 1992
OHJAAJA: Hiroshi Sasagawa
TARINA: Maki Ootsubo

Voi pojat miten erikoinen animaatio minulle linkattiinkaan. VAROITUS! Elokuvan juoni perustuu pelkästään eläinseksihuumorille, mutta mitään itse aktia ihmisen ja eläimen välillä ei elokuvassa tapahdu. Jos aihe kauhistuttaa suosittelen kuitenkin herkempiä skippaamaan tämän arvostelun.

Rin Tin Tin on lemmikkikaupan koira, joka rakastaa omistajiensa tytärtä Chikaa koko sydämestään. Ehkä liikaakin, sillä aina kun siihen on mahdollisuus Rin Tin Tin innolla nylkyttää tai muutoin pervoilee Chikan kustannuksella. Valitettavasti Chikaa ei kiinnosta ajatus laittaa hynttyyt yhteen tyhmän koiran kanssa, vaikka hänen koulukaverinsa ja jopa vanhempansa(!?) vitsailevat aiheesta ja yllyttävät häntä. Pikkupervoiluanimet ovat Japanissa suosittuja ja tämän erottaa massasta vain koska päähenkilöinä ovat tyttö ja koira, eikä tyttö ja poika. Länsimaalaisen silmiin anime on mitä todennäköisemmin aivan sairas, mutta japanilaisille tämä on kesyä tavaraa. Onhan pornoanime täynnä kaikenmaailman lonkerohirviöitä, mitkä kaiken järjen mukaan pitäisi luokitella elukoihin sekaantumiseksi.

Vain puoli tuntia kestävä elokuva perustuu Maki Ootsubon mangaan. Googletuksella en tästä löytänyt kuin kansikuvan, joten en yhtään osaa sanoa kuinka pitkälle mangaversio menee pervoilullaan. Tai ylipäänsä onko tarinassa kunnon juonta, sillä tässä leffassa selkeää punaista lankaa ei ole. Puolituntinen koostuu lyhyistä tarinapätkistä. Ensin pääkaksikko ja heidän dilemmansa esitellään, sitten Chika harjoittelee koirantrimmausta Rin Tin Tin koekaniininaan ja lopputulos on aivan järkyttävä. Masentunut Rin Tin Tin yrittää itsemurhaa ja Chikan koulukaverit hankkivat liput Chikalle ja Rintylle romanttiselle lomamatkalle. Pervokoira on onneissaan, mutta Chika ihastuukin paikalliseen poikaan, joka taas viettää Chikan kanssa aikaa vain koska luulee Chikan olevan itsetuhoinen. Viimeinen tarina on ehdottomasti huvittavin. Rin Tin Tin on mukana Chikan kanssa luokkaretkellä ja syntyy koominen taistelu Chikan huomiosta pervokoiran ja pervo-opettajan välille. Ja jälleen kerran Chika itse haluaa vain paeta tilanteesta.

Pervoilukomediana anime onnistuu kyllä, mutta tarinalla ei vaikuta olevan mitään selkeää suuntaa, eivätkä hahmot kehity mitenkään. Onkohan tästä joskus pitänyt tulla pidempi tv-sarja? Tuntuu kuin elokuvan pätkät olisi lyhennetty tv-sarjaan tarkoitetuista jaksoista.

Animointi on ihan perushyvää pikkubudjetin höttöä. Chika on mielestäni animoitu ihan nätisti, mutta Rin Tin Tin näyttää suurimmaksi osaksi naamastaan typerältä. Tämä on ilmeisesti ollut kuitenkin tarkoituksellista, koska alkuperäisen mangan kannessa koiran naama on vielä astetta typerämmän näköinen.

Jos aihe ei aiheuta nokan nyrpistystä, niin Kennel Tokorozawa toimii ihan hauskana komediana. Huumori on välillä hyvinkin absurdia. Lopputekstien jälkeen seuraa omituinen osio, jossa ilmeisesti haastatellaan äärimmäisen huonoon koirapukuun pukeutunutta ääninäyttelijää. Osio on niin hävettävä ja omituinen etten voinut sitä katsoa kokonaan. Skipatkaa se siis suosiolla, eihän sillä varsinaisesti ole edes tekemistä itse animaation kanssa.

TÄHDET: **1/2

101 dalmatialaista

NIMI: 101 dalmatialaista (101 Dalmatians/ One Hundred and One Dalmatians, tunnettu Suomessa myös nimellä Lupsakkaat luppakorvat)
VUOSI: 1961
OHJAAJA: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
TARINA: Dodie Smithin kirjan pohjalta

Olen jo kauan aikaa sitten arvostellut tämän elokuvan jatko-osan ja oli korkea aika arvostella itse alkuperäinen elokuva. En lapsena koskaan erityisemmin pitänyt 101 dalmatialaisesta, enkä ole sitä tainnut nähdä kuin vain muutaman kerran siinä missä esimerkiksi Aladdinia ja Leijonakuningasta katsoin välillä kerran viikossa. Nyt kun aikuisena katsoin elokuvan uudelleen en edelleenkään ollut erityisemmin vaikuttunut, vaikka onhan elokuva ihan viihdyttävä.

Dalmatialainen Pongo elelee tylsistyneenä isäntänsä Rogerin kanssa Lontoossa. Roger vain kirjoittelee lauluja sisätiloissa ja Pongo päättää piristää heidän päiväänsä hankkimalla heille tyttöystävät. Tehtävä onnistuu ja pian koirille syntyy 15 pentua. Samana iltana Anitan (Rogerin tyttöystävä) entinen koulukaveri Cruella de Vil ilmestyy nuoren parin kämppään mesoamaan ja haluaa ostaa pennut itselleen. Pariskunta aavistaa jonkin olevan vialla ja Cruella poistuu pettyneenä, mutta hautoo juonia kaapatakseen pennut keinolla millä hyvänsä, sillä muodin orjana nainen haluaisi itselleen dalmatialaisturkiksen.

Elokuvan juoni on melkoista hömppää. Kuinka uskottavaa on, että Cruella hankkii itselleen lähes sata pentua ympäri Englantia vain turkista varten? Miltä tämä turkis edes näyttäisi, roikkuisi vain liiskana kantajansa päällä ilman mitään näyttävää pöyheyttä? Miksi tähän tarvitaan jumalaton määrä pentuja, kun muutamasta aikuisesta koirasta saisi jo tehtyä takin? Anita ja Cruella ovat koulukavereita, mutta selkeästi täysin eri ikäisiä. 1996 live action elokuvassa on sentään selitetty paremmin miten Cruella voi randomisti tulla pariskunnan kotiin luuhailemaan, sillä hän on Anitan pomo ja Anita on muotisuunnittelija. Sen sijaan mitä Roger ja Anita tekevät työkseen tässä elokuvassa, miten heillä on varaa sisäkköön ennen Rogerin läpimurtoa musiikkibisneksessä? Kaikista pahin logiikkapieru on kuitenkin lopussa, jossa pariskunta päättää pitää itsellään kaikki 101 koiraa ja muuttaa maalle. Elokuva antaa ymmärtää, että Rogerin yksi hittibiisi riittäisi kustantamaan tämän. Kamalaa vastuuttomuutta! Eläinten hamstraaminen ei ole ihannoitavaa! Vaikka pariskunta olisikin rikas (eivät ole), ei heillä olisi ikinä mahdollisuutta ruokkia, kouluttaa ja pitää kaikkien koirien terveydestä huolta tasapuolisesti. Tiedän, tiedän, kyseessä on vain animaatio, mutta en pysty nauttimaan tarinasta, jos siinä on liikaa kohtia jotka eivät käy järkeen.

Elokuvassa tuntuu olevan paljon tyhjäkäyntiä, eikä yhtään muistettavaa kohtausta. Hämyhaukkukohtaus alkaa viihdyttävästi ja itse hämyhaukku on kekseliäs tapa levittää tietoa koiralta koiralle, mutta kohtauksen loppupuolella tapahtuu melkoista laahausta kun kaksi koiraa eivät millään tunnu saavan selvää toistensa haukuista. Kun Cruellan palkkaamat konnat jahtaavat pentuja on ilmassa pientä jännitystä, mutta mitään suurempia tunteita ei elokuvan aikana koeta. Jännityskin pysyy hyvin matalissa määrissä, koska katsoja tietää etteivät pennut ole oikeasti vaarassa. Kuulostakoon julmalta, mutta mielestäni olisi ollut hyvä ratkaisu jos yksi tai pari pentua olisi jäänyt vaikka auton alle pakomatkan aikana. Tästä olisi saatu hyvää raadollisuutta ja nyyhkytyksen aihetta tarinaan, ja onnellinen loppu olisi ollut tyydyttävämpi. Päähahmoja ei elokuvassa juuri ole, ainoastaan Pongo vaikuttaisi olevan elokuvassa johtohahmo ja hänellä on selkeä persoonallisuus. Sen sijaan hänen kumppaninsa Perdita on hyvin vaisu tapaus ja vain seuraa Pongoa koko elokuvan ajan. Yllättävästi koin koiria viihdyttävämmiksi hahmoiksi Rogerin ja Anitan (vaikka Anita Perditan lailla on melko vaisu). Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään.

Animointi on ihan perushyvää Disneytä. Hahmoihin on jätetty paljon luonnosviivoja, mikä yhtäaikaa luo halvemman vaikutelman, mutta tuo myös mukaan tiettyä charmia. Selkeästi suurin vaiva on laitettu kaikkien pilkkujen animoimiseen, eikä elokuvassa valitettavasti ole muutoin kiinnostavaa animointia. Värimaailma on yllätyksetöntä. Taustat ovat mielenkiintoisen viimeistelemättömiä, välillä näyttäen jopa puolella perseellä tehdyiltä. Lopputulos on kohtalainen. Olin myös havaitsevani pientä kalvojen kierrätystä, etenkin kohtauksessa, jossa Cruella ajaa hitaasti autolla ränsistyneen talon ohi kytäten ikkunoista sisälle. Samaa kalvosarjaa taidettiin käyttää kaksi kertaa samaan suuntaan, sekä kerran peilaten. En kuitenkaan jaksanut kelata taaksepäin tarkistaakseni tätä, ja taviskatsoja tälläistä tuskin huomaa.

Yleisvaikutelma on siis melko pliisu, muttei mitenkään huono. Kun kyseessä on Disney katsoja kuitenkin odottaisi vähän enemmän kuin mitä 101 dalmatialaista tarjoaa. Itse Walt Disneyn kerrotaan vieroksuneen 101 dalmatialaisen piirrostyyliä, enkä tätä yhtään ihmettele.

TÄHDET: ***

Rebellion

NIMI: Rebellion
VUOSI: 2012 (?)
TARINA/KUVITTAJA: Erika Schirmer

Rebellion on noin 20 sivuinen läpyskä, josta en saanut tilattua fyysistä kopiota, joten ostin siitä digitaalisen version. Kuvat on otettu digitaalisesta versiosta, jonka kuvanlaadussa olisi ollut parantamisen varaa. Kyseessä on siis pieni omakustanne, josta aiemmin on kerrottu Detrahin blogissa. Sarjakuva on saatavilla vain saksaksi.

Tarina on hyvin yksinkertainen. Isamu -koiraa ja hänen kavereitaan piinaavat Takerun ärripurrilauma, joiden takia Isamu kavereineen näkee nälkää. Kukaan ei uskalla panna vastaan Takerulle. Metsästäessään Isamu törmää laumattomaan Daisuke -suteen(?) ja paikalle saapuu myös Takerun laumalaisia. Syntyy kiista, jonka aikana äkkipikainen Daisuke saa takerulaisilta köniinsä. Isamu ottaa loukkaantuneen Daisuken laumaansa ja Daisuke vannoo kostavansa seuraavalla kerralla Takerulle. Isamu ja Daisuke lähtevät yhdessä vetämään Takerua köniin, voittavat ja... no, siinä se olikin oikeastaan.

Rebellion tuntuu ERITTÄIN keskeneräiseltä. Tarina on järjettömän yksinkertainen ja jo miljoona kertaa nähty eri koirasarjakuvissa. Itse hahmoissakaan ei ole mitään omaperäistä. Daisuken kaltaisia fledalla varustettuja angtisia susia on joka toisella koirapiirtäjällä. Mangatyyliä on kovasti yritetty apinoida rastereilla, piirrostyylillä ja hahmojen japanilaisilla nimillä, jolloin vaikutelma on hyvin teinimäinen. Taustoja ei ole viitsitty piirtää ollenkaan, vaan 90% ajasta koirat juoksentelevat valkoisessa tyhjiössä. Tarinankuljetus on myös huonoa. Takerusta annettiin kuva supervoimakkaasta diktaattorista, mutta Daisuke ja Isamu päihittävät sen hetkessä parin sivun mittaisessa taistelussa, jossa Daisuke ja Isamu hyökkäävät heti päävihollisen kurkkuun kiinni ja tappelu onkin pian ohi. Olisin odottanut jotain vähän eeppisempää.

Kuvitus on kohtalaista. Jäljessä ei ole mitään persoonallista, vaan juonen lailla kuvitus on täynnä muiden vaikutteita. Tekijä on ilmeisesti kokenut yksityiskohtien piirtämisen turhaksi, onhan rastereita olemassa. En olisi viitsinyt pyytää rahaa tälläisestä. Schirmer myy Amazonissa myös toista koira-aiheista sarjakuvaa, Kusabia, jonka saatan katsastaa myös jossain vaiheessa.

TÄHDET: *1/2

Garou The Lone Wolf

Kansi by Leo Jimenez

NIMI: Garou The Lone Wolf
VUOSI; 1999
TARINA: Mike Purcell
KUVITUS: Victor Moya (piirrokset), Gina Quaranto (tussaus)

Tämä sarjakuva on täysi katastrofi. Kansikuva on hämäävän hyvän näköinen (koska sen on tehnyt palkattu ammattilainen), muuta kehuttavaa sarjassa ei ole. Sarja on ilmeisesti ollut heti floppi, sillä lehtiä ei ole ilmestynyt kuin kaksi ja tarina jää selkeästi kesken.

Tarina alkaa, kun kolme enkeliä puhuvat papille jota on purrut ihmissusi. Enkelien reilukerho informoi papille, että hän joutuu ihmissusidemonina Helvettiin ja hänen pitäisi tappaa itsensä, mutta oho itsemurhakin on syntiä ja siitä myös joutuu Helvettiin. Mukavasti pappia ensin paahdettuaan enkeli ei poista supervoimillaan papin kirousta, vaan mahdollistaa, että pappi pysyy järjissään susimuodossaan. Papille annetaan Mooseksen kävelykeppi, joka on ilmeisesti kuin taikasauva, jolla pappi pystyy vetelemään demoneita turpaan ja kanavoimaan randomia magiaa. Miehen tehtävänä on nyt omistaa elämänsä Saatanan demoneita vastaan taistellen.

Papin hahmossa ei ole minkäänlaista syvyyttä, en edes muista hänen nimeään. Hahmo vain voivottelee miten nöyrällä jumalan palvelijalla voi olla niin julma kohtalo, taistelukohtauksissa latoen Raamatun sitaatteja liukuhihnalta. Kaipa tämä jonkun mielestä oli hauska idea, tosin en ole varma onko sarjakuva tehty terveellä huumorilla vai oikeasti tosissaan. Tarinalla ei tunnu olevan selkeää suuntaa ja se ei kahden numeron aikana edennyt mitenkään kiinnostavasti. En myöskään ole uskovainen, joten en millään pystynyt ottamaan teemaa tosissani.

Kuvitus on karmeaa. Ruutujen asettelu on sekavaa ja yrittää liian kovaa olla dynaamista, siinä surkeasti epäonnistuen. Hahmot on välillä piirretty hyvin yksityiskohtaisesti (eivät silloinkaan kuitenkaan hyvin), välillä taas puolella perseellä sutaisten. Melko hyvä tussaus pelastaa paljon. Tekstit on kirjoittanut selkeästi joku lukihäiriöinen, sillä pitkin sivuja on räikeästi väärinkirjoitettuja sanoja ja huonosti aseteltuja tekstejä. Printtilaatu on täysin ala-arvoista, osa sivuista on järkyttävää pikselimössöä ja en ymmärrä miten tätä on kehdattu laittaa myyntiin. Uskomatonta paskaa käärittynä hienoihin kansiin.

TÄHDET: *

Sivu on oikeasti näin huonolaatuinen!

Miksi kirjoitan juuri koirista?

1853, artisti tuntematon.

Aina välillä joku ihmettelee miksi kulutan niin paljon aikaa koirista kirjoittamiseen, niiden piirtämiseen, niiden historian tutkimiseen ja kaikenlaiseen keräilyyn koiriin liittyen. Tämäkin blogi on jo kasvanut hyvin suureksi ja juttua minulla tulee riittämään vielä pitkäksi aikaa, hyvin rajatusta aiheesta riippumatta. Tässä postauksessa yritän purkaa osiin vuosia kestänyttä "pakkomiellettä".

Tini ja pupujussit

NIMI: Tini ja pupujussit (Bobo und die Hasenbande)
VUOSI: 1995
OHJAAJA: Tibor Hernadi, Jeno Koltai

Tämä saksalais-unkarilainen animaatio ja sen jatko-osa ovat lojuneet nurkissani varmaan jo pari vuotta. En koskaan nähnyt näitä lapsena, joten mitään nostalgiasidettä minulla ei ole elokuviin. Uskoisin kuitenkin etten olisi lapsenakaan välittänyt tästä, sillä elokuva oli hyvin pitkäveteinen ja söpöilevä. DVD:ssä ei ole mahdollista saada elokuvaa alkuperäiskielellä suomiteksteillä, mikä on sääli, sillä suomidubbaus on huono. Etenkin laulut ovat hyvin epävireisiä.

Koiranpentu Tini hylätään metsän reunaan ja hänet löytää kuusi jänistä. Jänissisarukset pelästyvät aluksi koiraa, mutta huomattuaan Tinin olevan ah niin söpöherttainen he saavat vanhempansa suostuteltua adoptoimaan Tinin. Sitten ei tapahdu paljoakaan. Tini ja jänikset pomppivat ja leikkivät pitkin metsää, välillä juoni ei tunnu etenevän mihinkään pitkään aikaan, mutta onneksi uhkaa tuovat haukka ja metsästäjät.

Haistattelu Disneylle

Leffa on hyvin pitkäveteinen ja selkeästi suunnattu hyvin nuorille. Tarhaikäisiä Tini varmasti viihdyttää, mutta itse en saanut tästä enää mitään irti. Animaatio on pienellä budjetilla tehtyä ja välillä hyvin kömpelön näköistä, samoja kalvoja myös käytetään useasti uudelleen. Itse tyyli ei ole kiinnostavan näköistä myöskään. Tini on välillä ihan söpön näköinen, mutta pennun järjettömän suuri otsa häiritsee. Jänisten pomppinen on animoitu erittäin tökkivästi.

Elokuva oli niin mitäänsanomaton etten keksi mitä siitä nyt väkisin kirjoittaisin. Vielä toinen pitäisi katsoa jossain välissä. *syvä huokaus*

TÄHDET: *1/2