Ōkami (peli)

NIMI: Ōkami
VUOSI: Alkuperäinen versio 2006
TEKIJÄ: Clover Studio
KONSOLI: Alkuperäinen versio Playstation 2, Wii.
HD-versio Playstation 3 & 4, Xbox One, Nintendo Switch, Windows

Playstation 2:lle julkaistu Ōkami menestyi alunperin huonosti, sillä se julkaistiin juuri kun Playstation 3- ja Xbox 360 -konsolit ilmestyivät ja PS2 oli tiensä päässä. Pelin julkaissut Clover Studio purettiin hyvin pian pelin julkaisun jälkeen. Surkeasta ajoituksesta huolimatta peli on myöhemmin kerännyt suurta arvostusta osakseen, ja moni listaa sen yhdeksi Playstation 2:n parhaaksi peliksi, sekä ylipäänsä ottaa sen mukaan kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin konsolista, vuosiluvusta tai genrestä riippumatta. Ōkami on erinomainen esimerkki siitä miten myös videopelit voivat olla suurta taidetta.

Tarina sijoittuu fantasiaversioon muinaisesta Japanista. Muinoin Japania terrorisoinut kahdeksanpäinen lohikäärme Orochi on palannut ja kaikenkarvaisten demonikätyreidensä kanssa uhkaa jälleen syöstä maan pimeyteen. Edellisellä kerralla Orochin päihitti valkoinen susi, joka taistelun jälkeen muuttui patsaaksi Kamiki-kylään. Orochin palattua kylän suojelushenki Sakuya loitsii patsaan jälleen henkiin. Pelaaja on Amaterasu, auringon jumalatar, joka valkoisen suden muodossa taistelee Orochia ja monia muita vihollisia vastaan, saadakseen nousevan auringon maan jälleen valoisaksi ja kukoistavaksi. Päähenkilön ulkomuoto johtuu sanaleikistä: kanjien kirjoitusasusta riippuen Ōkami voi tarkoittaa suurta jumalaa tai sutta, kumpikin lausutaan samalla tavalla.

Amaterasulla on monia kykyjä, mutta hän on alussa hyvin heikko. Saadakseen jumalaiset voimansa takaisin on pelaajan löydettävä lukuisia horrostavia pikkujumalia, jotka voivat palauttaa Amaterasulle hänen unohtamansa tekniikat. Pelin kiinnostavin ja omaperäisin mekaniikka on Amaterasun jumalallinen sivellin. Pelaaja pystyy milloin vain pysäyttämään pelin ja kirjaimellisesti piirtämään kanvaasiksi muuttuneelle ruudulle jonkin yksinkertaisen merkin, jolla Amaterasu voi esimerkiksi viiltää vihollista, saada kuihtuneen puun kukkimaan, luoda sadetta, salaman, tulta tai tuulenpuuskan, tai vaihtaa vuorokaudenaikaa. Siveltimellä on lukuisia käyttötarkoituksia niin taisteluissa kuin maailman tutkiskelussa, ja onhan taikoja hauskaa käyttää pelkkään huvitteluunkin.

Siveltimen lisäksi Amaterasu voi taistella myös fyysisellä voimalla. Pelissä on kolme aseluokkaa, kussakin luokassa useita aseita, ja Amaterasu voi pitää kahta asetta yhtäaikaa aktiivisena, sekä yhdistellä näistä juuri pelaajalle sopivan kombon. Itse suosin rosary-aseita, joilla voin pysytellä kaukana vihollisista ja iskeä heitä nopeasti monta kertaa putkeen, joskin niiden iskuvoima on heikkoa. Taistelut vaativat monesti strategiaa, jossa yhdistellään sivellintaikoja ja raakaa voimaa. Pelissä on paljon erilaisia vihollisia, eikä pelkällä aivottomalla mäiskinnällä voi voittaa.

Vaikka taistelut ovatkin välillä uuvuttavia, on niissä paljon vaihtelua ja ketterää Amaterasua on ilo ohjata. Amaterasu reagoi hyvin herkästi kontrolleihin, ja myös siveltimen käyttö on yleensä sujuvaa. Minulla on kuitenkin kokemusta vain alkuperäisestä PS2-versiosta. Kuitenkin joissain kohdin peli vaatii liikaa tarkkuutta siveltimen kanssa (etenkin blockhead-viholliset ovat tuottaneet monelle päänvaivaa) ja tässä pelaajan ainoat vaihtoehdot ovat joko yrittää yhä uudelleen, tai sitten toivoa, että pelissä voi edetä jollain muulla tavalla. Joissain kohdin hämmennystä voi aiheuttaa se, että kanvaasille maalattavat merkit on maalattava "japanilaisittain", eli piirtäminen pitää aloittaa eri suunnasta kuin länsimaalainen ihminen on ehkä tottunut. Suurimmaksi osaksi sivellintä on kuitenkin helppo käyttää.

Mutta suurimmalle osalle pelaajista pelin tärkeintä antia ovat taatusti sen ainutlaatuinen tarina ja tunnelma. Peli on todella pitkä. Pelkästään tarina Orochin päihittämiseen asti olisi riittänyt yhdeksi peliksi, mutta mitä ihmettä, pelihän jatkuu vaikka kuinka pitkään tämänkin jälkeen ja luvassa on hyvin monta kiinnostavaa tarina-arkkia! Amaterasu pääsee seikkailemaan ympäri Japania. Pikkuhiljaa maailma avautuu ja Amaterasu kulkee Kamikin pikkukylästä vehreisiin metsiin, ahtaisiin luolastoihin, aavalle merelle, vilkkaaseen pääkaupunkiin, ja jopa lumiselle Hokkaidolle asti.  Pääsemme muun muassa tutkimaan kummituksia täynnä olevaa laivaa, auttamaan meren pohjan vedenväkeä, etsimään prinsessan kadonneita henkivartijakoiria, aikamatkustamme menneisyyteen, ja kutistumme jotta mahdumme kulkemaan keisarin sisuskaluissa. Tämä ja paljon, paljon muuta!

Amaterasu ei auta Japania vain vetämällä pahiksia turpaan, vaan hän myös elvyttää kuihtuneet alueet uuteen uskoon, sekä auttaa hädässä olevia ihmisiä ja eläimiä. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun saa auttaa muita ja saa konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Kun olet auttanut jotakuta tämä antaa Amaterasulle ylistystä (praise). Praisea voi käyttää Amaterasun kykyjen ja aseiden voimistamiseen.  Pääjuonen lisäksi pelissä on paljon vapaaehtoisia minipelejä. Voit esimerkiksi ruokkia nälkäisiä eläimiä tai kerätä aarteita. Samalle alueelle kannattaa tulla monta kertaa uudestaan, sillä Amaterasun oppiessa uusia kykyjä hän voi päästä aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin tai tehdä jotain, mikä ei ollut aiemmin mahdollista. On myös mukavaa vain kiireettömästi tutkia maailmaa ja puhua jokaisen mahdollisen ihmisen kanssa, täysin randomeilla tyypeillä on monesti selkeästi erottuvia persoonia ja jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Tietenkin myös itse Amaterasu on ihastuttava päähenkilö. Hänessä yhdistyy saumattomasti jumalattaren arvokkuus ja veikeä koiramaisuus. Amaterasu on aina hiljaa ja tavalliset ihmiset näkevät hänet pelkkänä koirana (jotkut sentään tunnistavat sudeksi). Ympäristön parantamisen lisäksi on mukavaa seurata kuinka Amaterasu voimistuu, ja kuinka samalla ihmisten asenteet muuttuvat toiveikkaammiksi. Mukana on monta vakiokasvoa, jotka ovat kaikki suuria persoonia.

Ōkami on suorastaan ylistys japanilaiselle kulttuurille ja mytologialle. Aiheesta ei tarvitse tietää mitään etukäteen, mutta japanilaisen kulttuurin fanittajat varmasti bongaavat pelistä paljon tuttuja aiheita. Suurin osa pelin juonikuvioista pohjautuu Japanin mytologiaan, joskin suuria vapauksia on otettu. Juonen lisäksi myös pelin ulkoasu on erittäin japanilainen. Grafiikka matkii perinteisiä japanilaisia maalauksia, ja vaikka tämä vaatii aluksi totuttelua, on peli paikoitellen suorastaan hengästyttävän kaunis ja ennen kaikkea uniikki. Myös äänimaailma ihastuttaa. Hauskana ideana pelin hahmot eivät puhu, vaan mutisevat täyttä siansaksaa. Tällä tavoin peliä ei ole tarvittu kääntää uudelleen eri kielille muuta kuin tekstimuodossa. Tähänkin tottuu ja ajan kanssa tämäkin tuntuu hurmaavalta. Pelissä on tehty paljon erikoisia valintoja, jotka yksinkertaisesti toimivat outoudestaan huolimatta.

Mutta eihän mikään voi olla täydellistä. Heti alussa Ōkamin kompastuskivenä on sen liian pitkä ja tylsä tutoriaalijakso, jonka aikana pelin maailma on minimalistinen, Amaterasu ei osaa mitään ja pelaajalle opetetaan kädestä pidellen siveltimen käyttö. Tämä jakso antaa pelistä hyvin yksitoikkoisen vaikutelman. Toivottavasti jaksatte pelata tämän vaiheen läpi! Pelin pituutta on lisätty välillä vähän kyseenalaisin keinoin, sillä Orochia vastaan joudutaan taistelemaan peräti kolme kertaa - ei sentään perätysten, vaan nämä taistelut on siroteltu pitkin tarinaa. Muutamassa kohdassa tarinaa Amaterasu jää myös "lukkojen taakse", eikä enää voi palata tutkimaan maailmaa ennen kuin on saanut tietyn osan tarinaa käsiteltyä loppuun. Tämä ei sinänsä haittaa vielä keskellä tarinaa, mutta näin käy myös ihan lopussa kun pelaaja pääsee Yamato-laivaan. Pelaajan täytyy olla täysin varma, että on suorittanut kaikki haluamansa sivutehtävät ja tutkimukset ennen kuin astuu Yamaton sisälle, sillä paluuta ei tämän jälkeen ole ja peli päättyy Yamaton jälkeen.

Pelin laajuuden ja sen ihanan tunnelman vuoksi sen pariin on kivaa palata uudelleen. On ihailtavaa kuinka taiteellinen visio pelissä on, ja kuinka jumalaisen siveltimen avulla myös pelaaja saadaan osallistumaan sen taiteeseen - edes jossain määrin. Näin ainutlaatuista peliä tapaa harvoin. Sen viat ovat vain pikkuvikoja ja ne annettakoon anteeksi. Pelistä on myöhemmin julkaistu HD-versio uudemmille konsoleille, sekä vähemmän kunnianhimoinen, Amaterasun pennusta kertova jatko-osa Okamiden julkaistiin Nintendo DS:lle. Omistan myös tämän, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä loppuun.

TÄHDET: *****

Gingacon tulee!

Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n järjestämä Gingacon-tapahtuma on tänä vuonna Tampereella 23.11. Gingacon on ollut yksi harvoista eläintarinoihin keskittyneistä tapahtumista, kyseessä ei siis ole pelkästään Hopeanuoli-fanien tapahtuma. Luonnollisesti myös turrit ovat aina olleet tervetulleita. Tällä hetkellä on vielä 27.9. asti menossa lipunmyyntikampanja, jossa Hopeapuodin kautta lipun ostaneet ovat automaattisesti mukana arvonnassa, jossa voi voittaa loppuunmyydyn ja nykyään harvoin saatavilla olevan olkalaukun ja 20 € lahjakortin Manga Cafeen.

Olen ollut alusta asti mukana Gingaconien suunnittelussa ja järjestämisessä, tänäkin vuonna olen tehnyt pääasiassa markkinointihommia. Olen käynyt kolmessa Gingaconissa aiemmin, ja ne olivat kaikki oikein mukavia tapahtumia. Koska olen eläinpiirtäjä on Gingaconeissa ollut harvinaisen kiinnostavia taidekujia, sillä niissä panostetaan eläintaiteeseen. En oikein seuraa uusimpia hitti-animeja, joten "tavallisissa" anime-coneissa on yleensä vähän tarjontaa juuri minulle. Gingaconeissa taas on ollut hyvin paljon ohjelmia, jotka juuri minua ovat kiinnostaneet.

Gingacon oli koronan ja järjestäjien puutteen takia pitkään tauolla, ja nyt pitkän tauon jälkeen ollaan tavallaan jouduttu taas aloittaa nollasta. Olisikin tärkeää osoittaa eläintarinatapahtumalle olevan yhä kysyntää. Etenkin nyt lipunmyyntikampanjan yhä ollessa voimassa kannattaa lippu viimein hankkia, jos sitä on harkinnut!

Voin paljastaa, että tänä vuonna conissa tulee olemaan esimerkiksi retropelipiste, luento Squid Gamesta, cosplay-kilpailu, AMVplus-kilpailu, Ginga-tietovisa, ilmainen korva- ja häntäpaja, sekä paljon muuta, jota en kaikkea viitsi vielä paljastaa ja jotain ei ole vielä satavarmasti lyöty lukkoon. Kilpailuissa ja tietovisassa on tietenkin hyviä palkintoja, ja myös yhdistyksen pöydällä olevan onnenpyörän palkintoihin on erityisesti panostettu. Kilpailuihin voi yhä ilmoittautua osallistujaksi, ja ohjelmahaku on yhä auki, mikäli kiinnostaisi järjestää jokin ohjelma, luento tai miitti. Myös jotkin työvoimahaut ovat vielä auki. Lisätietoa näistä voi löytää Gingaconin nettisivuilta.

Itse en valitettavasti pysty tänä vuonna osallistumaan. Päätös oli katkera, mutta rahatilanne ei vaan anna myöten. Asun aika kaukana, joten matkakulut ja koiran hoitokulut olisivat iso kulu. Olen aina tienannut Gingaconin taidekujalla kulut takaisin, mutta jos menisin tänä vuonna taidekujalle joutuisin laittamaan paljon rahaa etukäteen tuotteiden teettämiseen, sillä minulla ei ole enää juuri mitään varastossa. Paljon pitäisi siis etukäteen maksaa, vaikka voisinkin aika hyvällä todennäköisyydellä saada rahat takaisin. Teen nyt turvallisen ja tylsän ratkaisun, ja jään pois, mutta toivottavasti tapahtumaa järkätään vielä tulevaisuudessa ja voisin silloin osallistua. Autan conia etänä miten pystynkään.

Aiempia raporttejani Gingaconista voi lukea täältä:
2019
2017
2016

Tähdenlento 21

Kannen tekijänä Narncolie

 Keräilyteemainen Tähdenlento ilmestyi eilen postiluukkuun. Tämä teema ei ollut niin omia heiniäni kun keräilen niin vähän Ginga-oheistuotteita, mutta keksin silti muutaman aiheeseen liittyvän jutun ja onneksi muut kirjoittajat pitivät huolen, että teemaa noudatettiin. Etenkin Vivy oli suuri apu, hänellä on oma Hopeanuoli-museo kotona. Tässä numerossa on eniten teemaan liittyviä juttuja kuin missään aikaisemmassa, mutta kuitenkin oli paljon muutakin jos aihe ei niin satu kiinnostamaan.

Aloitetaan taas niillä jutuilla mitkä kirjoitin tai lahjoin jonkun muun kirjoittamaan. Ostin aiemmin kesällä 80-luvun japanilaisia Hopeanuoli-maitopullonkorkkeja ja tänä vuonna myyntiin tulleen Yokote Masuda Manga Museumin tekemän keksirasian. Oho, siispä kerrankin minulla oli jotain oman käden kokemusta oheistuotteista! Pakkohan niistä oli kertoa. Japanissa alkoi JÄLLEEN uusi ja viimeiseksi mainostettu Ginga-sarja, Requiem, jota olen seurannut ja kirjoitin siitä lyhyehkön esittelyn. Sekä The Last Warsin että Noahin oli pitänyt jäädä sarjan viimeisiksi osiksi, mutta taas mennään... Onneksi ainakin toistaiseksi Requiem pitää jalat tiukasti maassa edelliseen Noah-sarjaan verrattuna. Mutta odotukseni ovat matalat.

Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen kirjoittamaan Breyerin korkealaatuisista pienoismallihevosista. Tämä sopi hyvin teemaan ja uskon, että tämäkin voisi kiinnostaa kohderyhmää, ovathan hevosetkin tietääkseni eläimiä. Artikkeli olikin oikein kattava! Kutsuin myös koirakasvattajan kertomaan melko uudesta ja etenkin Suomessa harvinaisesta alaskan klee kai -rodusta, joka on sellainen minikokoinen husky. Varmasti kohderyhmää kiinnostava sekin, oikein hopeanuolimainen koira, josta moni ei välttämättä ole koskaan kuullut. Haastattelin myös muusikko Veikkoa. Tämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta valinnalta Hopeanuoli-lehteen, mutta kyllä tämäkin sopii mukaan, sillä Veikko on muun muassa ollut Digimon-näytelmässä mukana ja parissa conissa laulanut suomenkielisiä versioita Digimonin ja Hopeanuolen kappaleista. Veikko ei ollut minulle tuttu nimi ennen kuin huomasin hänen olleen esiintyjänä Pörröconissa (en ollut siellä, mutta tietenkin seurailen netin kautta kiinnostavia tapahtumia ja asioita) ja päätin heti yrittää saada häntä haastatteluun.

Kuten arvata saattaa meidän oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti lehteen paljon. On vähän outoa, että lehdessä on vasta nyt kunnollinen artikkeli 80-luvun Hopeanuoli-figuureista, ne kun ovat yksiä sarjan suosituimpia keräilykohteita ja niistä on moneen muuhun tuotteeseen verrattuna paljon tietoa saatavilla. No, onneksi viimein saatiin tämäkin aihe käsiteltyä. Nämä figuurit on myyty yksivärisinä, sillä ne on tarkoitettu itse maalattaviksi. Harva tätä kuitenkin tekee, koska figuurin keräilyarvo romahtaa siitä. Tosi kiva, että lehteen saatiin mukaan kuva harvinaisesta itse maalatusta figuurista, joka oli vieläpä oikein taitavasti maalattu. Vivy kirjoitti myös Weed-pachinkolaitteesta - hänellä totta kai tällainenkin löytyy kotoa! Hän kirjoitti myös ihan mielenkiintoisen pohdinnan keräilystä ylipäänsä.

Zilverfangia olin muistaakseni joskus vuosia sitten kosiskellut kirjoittamaan kattavan raportin kaikista Suomen Hopeanuoli- ja Weed-animen julkaisuista. Silloin menneisyydessä tämä jotenkin jäi unholaan, mutta nyt hän itse otti minuun yhteyttä ja sai jutun kirjoitettua. Se oli oikein kattava, selkeä ja hyvin kirjoitettu. Tällainen selkeä katalogi kaikista julkaisuista on toivottavasti hyödyllinen keräilijöille. Kirill Holmberg kertoi Balto-keräilystään, kiva juttu sekin, joskin nyt alkoi vaivaamaan se, että lehdessä ei VIELÄKÄÄN ole ollut kunnollista artikkelia Balto-animaatiosta! Siihen liittyvästä keräilystä on kerrottu peräti kahdesti, sekä ainakin kahdesti on myös kerrottu tuon tositapauksen oikeista koirista. Mutta Balto-animaatio vaan loistaa poissaolollaan vaikka ollaan jo 21. numerossa... onhan tässä tapahtunut jonkinlainen vääryys.

Ulkoisesti lehti näyttää oikein kivalta. Harmikseni jotkin koneen ruudulla kivalta näyttäneet värit ovat painossa muuttuneet turhan haaleiksi tai tummiksi. Requiem-artikkeli on punaisen taustansa kanssa erittäin dramaattinen, joskin siellä on turhan iso tyhjä tila ilman tekstiä. Tämä aukeama lisättiin kuitenkin mukaan ihan viimemetreillä. Kansi on oikein hieno. Hauskana sattumana kannen piirtäjä Narncolie ja keräilyyn liittyvän kuvituksen tehnyt SHL piirsivät hyvin samankaltaiset kuvat. Laitoin SHL:n kuvan takakanteen, näin kuvat ovat mainio pari. Näyttää kuin hahmot olisivat eri puolella samaa huonetta ja vertailisivat kokoelmiaan. Siitäkin tykkään, että kumpikin piirtäjä oli piirtänyt taustalle vain oikeasti olemassaolevia tuotteita. Uskoisin, että kuvien samankaltaisuus on täysi sattuma, mutta en ole kysynyt piirtäjiltä olivatko he toisiinsa yhteyksissä piirtämisen aikana.

Pidin tästä numerosta paljon! Tässä oli todella paljon teemaan liittyvää tavaraa, mutta onneksi monipuolisuuden nimissä kerrottiin Hopeanuolen ohella muistakin keräilykohteista ja ylipäänsä keräilystä harrastuksena. Keräily on aina ollut iso osa Ginga-fanitusta, joten tämä on varmasti ollut odotettu teema ja toivon muidenkin olevan lehteen tyytyväisiä. Itseä teema aluksi jännitti jonkin verran, koska en tosiaan keräile Hopeanuolen oheistuotteita paljoa. Kaikki suomeksi julkaistu tietenkin löytyy, mutta niinhän ne löytyy kaikilta muiltakin.

Tämän numeron voi ostaa Hopeapuodista (jahka se lisätään sinne) tai yhdistyksen pöydältä eri tapahtumissa. Seuraavaksi yhdistyspöytää pidetään Nipporissa, ja totta kai on pakko mainita yhdistyksen oman Gingacon-tapahtuman lähestyvän kovaa vauhtia! Gingaconilla on tällä hetkellä lipunmyyntikampanja. Hopeapuodin kautta 13.-27.9. välisenä aikana tilatulla lipulla osallistuu samalla arvontaan, jossa palkintoina on loppuunmyyty PurePlasticin olkalaukku ja lahjakortti Manga Cafeen. Kannattaa siis tilata lippu just nyt, mikäli on harkinnut tapahtumaan menoa.

Seuraavat lehdet ilmestyvätkin ensi vuoden puolella. Silloin teemoina ovat Ginin suku ja kissaeläimet.

Taistelevat bordeauxindoggit

La Goulue ja Sans Peur

Olen kirjoittanut molossityyppisistä roduista hyvin vähän, vaikka nekin kiinnostavat minua paljon. Pidän oikeasti aika laajasta skaalasta erilaisia koiria, kunhan ne ovat rakenteeltaan ja mieleltään terveitä ja potentiaalisesti hyödyllisiä jossakin. Puhutaan nyt siis kerrankin muunkin tyyppisistä koirista kuin vain erilaisista koirasusisekametelisopista, joista on kirjoitettu jo monen monta kertaa.

Bordeauxindoggi, eli dogue de bordeaux, ei ole itselleni ollut koskaan erityisen kiinnostava rotu, todennäköisesti johtuen siitä, etteivät tämän päivän yksilöt tee minuun vaikutusta. Rotu on nykyään jalostettu liian lyhytkuonoiseksi, eikä sitä enää nähdä missään työssä tai edes harrastuksessa, passiivista kodin vahtimista lukuunottamatta. Toki joku yksittäinen poikkeus jossain varmaan on. Nyt kuitenkin tipahdin siihen kuuluisaan kaninkoloon, ja lyhyeksi kaavaillusta tekstistä tulikin paljon odotettua pidempi.

Nykyisten bordeauxindoggien esi-isät olivat pitkäkuonoisia, atleettisia ja ärhäköitä. Alkuperämaassaan Ranskassa ne olivat usein taistelukoiria, jotka suuren yleisön nähden taistelivat paitsi toisiaan, myös muita eläimiä vastaan. Erityisen pahana vastustajana pidettiin oriaaseja, jotka iskivät koiran maahan etujaloillaan ja talloivat sen hengiltä. Taistelunäytöksissä koirat saattoivat kohdata myös esimerkiksi härkiä, susia ja karhuja. Suuria vastustajia varten koiria oli yleensä monta kerralla. Oli yleinen uskomus, että stressi juuri ennen kuolemaa tekisi härän lihasta mureaa. Taistelukoiran taluttamiseen tarvittiin monesti kaksi miestä. Koirille saatettiin antaa lämmintä verta juotavaksi, jotta niistä tulisi verenhimoisia. Kuten esimerkiksi japanilaista tosa-taistelukoiraa, myös bordeauxindoggia kasvatettiin alunperin eri painoluokissa. Pienempi ja ketterämpi, korkeintaan 37-kiloinen doguin taisteli härkiä ja aaseja vastaan, ja suurempi, yli 45-kiloinen dogue kohtasi pääasiassa karhuja. Kun kaikenlaiset verikekkerit tehtiin laittomiksi ja yleinen mielipide niitä kohtaan muuttui negatiiviseksi pienempi doguin menetti suosionsa, sulautui isompaan versioonsa ja katosi. Suurempi, näyttävämpi versio säilyi vahti- ja näyttelykoirana. Ajan myötä rodun työttömyys alkoi näkymään näyttelyiden kannustamana liioiteltuna ulkomuotona.

Iso-Britannian ensimmäiset näyttelyissä kiertäneet bordeauxindoggit kuuluivat herra H.C. Brookelle, joka oli intohimoinen eksoottisten koira- ja kissarotujen kasvattaja, ja jonka kasvatustyötä dingojen parissa onkin aiemmin käsitelty blogissa. Yksittäisiä rodun edustajia oli ollut Britanniassa myös Brooken koiria ennen, mutta ne olivat jääneet vähälle huomiolle. Kuten moni muukin arvostettu "herrasmies" tällä aikakaudella, myös Brooke osallistui suurella innolla eläinten taistelunäytöksiin, mutta yhtä suurella innolla hän esitteli koiriaan myös Kennel Clubin näyttelyissä. Koska kotimainen englanninbulldoggi oli jalostettu hyödyttömäksi, oli Brooke suunnannut katseensa ulkomaiden tarjontaan.

Sans Peur ja manx-rodun kissa

Matador du Midi

Vuonna 1895 Brooke ja Sam Woodiwiss toivat kaksi dogueta näytille Birmingham National Show'hun. He olivat lukeneet lehtiartikkelin ranskalaisista taistelukoirista ja yhtä aikaa innostuneet hankkimaan sellaiset. Woodiwiss oli ostanut Bordeauxin kaupungin koiranäyttelyssä ensimmäisellä sijalla palkitun ja pitkän taistelu-uran tehneen Turc-uroksen, jonka etupuoli oli täynnä karhuilta saatuja arpia. Hän osti myös Cora-nartun Pariisista. Brooke oli hankkinut nartun nimeltä Dragonne, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Amazone de Bordeaux, ja mustamaskisen Tristran-uroksen. Myöhemmin Brooken kenneliin ilmestyi lisää dogueita, kuten Dragonnen poika Sans Peur ja tytär Diane. Niitä ei oltu kokeiltu taisteluissa, mutta ne polveutuivat kuuluisasta Hercules-koirasta, joka pitkän taistelu-uran jälkeen lähetettiin San Franciscoon, jossa se kuoli taistelussa jaguaaria vastaan.

Brooke kertoi rodusta seuraavasti: "Ihailen niitä erittäin paljon, ja koen doguen olevan tiibetinmastiffin ohella kaikista roduista mahtavin. Olen testannut niitä karhuja vastaan, ja tiedän mihin ne pystyvät. Olen myös kokeillut dogueta härkää vastaan erinomaisin tuloksin." Hän osti nuoren uroksen nimeltä Matador du Midi, jonka suku oli täynnä voitokkaita taistelijoita. Näihin lukeutuivat 49-kiloinen uros Caporal, joka oli koirataisteluiden mestari seitsemän vuotta putkeen; susia, karhuja ja hyeenia vastaan taistellut narttu Megere; sekä jo mainittu Hercules. Matadoria oli kotimaassaan kokeiltu jo pikaisesti karhua vastaan. Matadorin ollessa 18-kuukauden ikäinen Brooke laittoi sen tappelemaan venäläisen karhun kanssa, joka oli noin 180 cm korkea seisoessaan takajaloillaan. Koira oli luonnonlahjakkuus, se seisoi sivuttain välttääkseen karhun "halauksen", ja kaatoi karhun maahan kolmesti. Koira pääsi painimaan karhujen kanssa tämän jälkeenkin, ja erästä taistelua seurannut nimetön katselija kuvaili koiran ravistelleen karhua kuin rottaa. Matadorilla oli hurja luonne myös taisteluiden ulkopuolella. Se oli viety näyttelyyn Crystal Palaceen, jossa kaksi miestä joutui pitelemään sitä aloillaan, jotta tuomari joten kuten pystyisi arvioimaan sitä. Toisesta näyttelystä se jouduttiin poistamaan vaarallisuuden vuoksi.

Dragonne ja Diane. Kuva on vuodelta 1897.

Bordeauxindoggien lupaavalta vaikuttanut Britannian valloitus kuitenkin floppasi tällä kertaa. Kennel Club ei enää sallinut typistettyjen koirien osallistua näyttelyihin, poikkeuksena kuitenkin ne yksilöt, jotka oli typistetty ennen kieltoa. Yleisen mielipiteen mukaan doguet olivat rumia luonnollisilla korvilla, rodun sisällä oli liikaa eroavaisuuksia ja kytkös taisteluihin ei enää miellyttänyt kansaa. Brooke totesi tämän olevan rodun tuho, eikä enää aikonut tuoda koiriaan näytille. Muutenkin parhaimmat yksilöt, kuten Turc ja Cora, olivat kuolleet, kenties taisteluihin, ja Dragonne/Amazone oli kuollut ampiaisen pistoon. Brooke ja Woodiwiss myivät jäljellä olevat koiransa kanadalaiselle miehelle.

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature, Vol 1 (1902 - 1903)
*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Pit Bulls and Tenacious Guard Dogs (Carl Semencic, 1991)
*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*New York Journal 3.1.1897
*New Zealand Illustrated Sporting & Dramatic Review 13.1.1898
*The Windsor Magazine Vol 14, Issue 4, 1901

Arthur Beauvaisin rekikoirat ja kojootit

Mountien kasvokuva, keskenkasvuinen kojootti ja Arthur Beauvaisin poika.

Jälleeen on vuorossa jotain lähes täysin unohdettua materiaalia vanhojen sanomalehtien sivuilta. Arthur Beauvais oli kanadalainen valjakkoajaja, jonka valjakkoa johtava Mountie-koira päätyi lehtien sivuille useaan kertaan 1920- ja 1930-luvulla. Hän myös kokeili käyttää kojootteja tähän työhön, huonoin tuloksin. Hän oli alkuperältään caughnawaga-intiaani.

Mountie oli syntynyt intiaanien kylässä Manitobassa, Lac Brochet -järven alueella. Siinä sanottiin olevan hieman suden verta. Ratsupoliisien kersantti Greenan osti koiran palvelukseensa ja toi sen The Pas -kaupunkiin. Mountien nimi onkin lempinimi Kanadan ratsupoliiseille (mounted police). Mountie annettiin menestyneelle valjakkoilijalle, William "Shorty" Russickille treenattavaksi. Koulutuksen jälkeen Mountiesta tuli kersantti Greenanin valjakon johtaja. Mountie pelasti hänen henkensä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla valjakko oli ylittämässä jokea, jonka jää alkoi olla heikkoa. Valjakko ei ollut edes puolessa välissä jokea kun jää alkoi upota. Greenan yritti kääntää valjakkoa takaisin, mutta Mountie päättikin pinkoa joen yli niin nopeasti kuin mahdollista ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Toisella kerralla valjakko ylitti jokea lumimyrskyssä. Myrskyn takia Greenanilla oli vaikeuksia nähdä edes koiriaan, eikä hän huomannut suoraan edessä jäässä olevaa aukkoa, mutta onneksi Mountie väisti juuri ajoissa sivulle. Greenan antoi sen valita turvallisimman reitin ylittää joki.

Mountien pentuja.

Ratsupoliisin palveluksessa Mountie veti rekeä yhteensä 8000 mailin edestä viiden vuoden ajan. Uransa aikana Mountie ei ollut kertaakaan jäänyt pois partiokierrokselta. Jostain syystä koira kuitenkin lähetettiin Quebeciin Arthur Beauvaisille joulukuussa 1923. Beauvais oli valittu Château Frontenac -hotellin valjakon ajajaksi ja hänen työkuvaan kuului kuljettaa hotellin asiakkaita pitkin kaupunkia. Hotelli sponsorinaan Beauvais osallistui myös Quebecissa järjestettyyn 120 mailin Eastern International Dog Derby -kilpailuun useaan kertaan.

Beauvais vaikutti olevan oikein tyytyväinen Mountieen. Koiran saapumisesta julkaistiin lehtijuttu heti seuraavana päivänä, jossa Beauvais ylisti koiraa seuraavanlaisesti: "Mountie on ilman epäilyksen häivää hienoin husky, jonka olen koskaan nähnyt. Tätä ennen paras näkemäni oli John, takametsien husky, mutta sillä ei ollut Mountien kokoa, painoa, korvia tai silmiä." Mountieta näyteltiin ympäri Windsorin juna-asemaa ja myöhemmin ihastelijoita oli vielä enemmän kun Beauvais vei koiran kävelylle St. Catherinen kadulle, jossa ohikulkijat piirittivät kaksikon päästäkseen ihailemaan harmaata jättiläistä. Mountie suhtautui huomioon kohteliaan tylsistyneesti. Myöhemmin koiran kuori kuitenkin murtui ja se vietti loppupäivän surullisesti ulvoen entisen omistajansa ja rekitoveriensa perään.

Kesäisin koirien palvelusta ei tarvittu ja ne vietiin caughnawaga-intiaanien kylään, jossa ne saivat juosta vapaana. Jo seuraavana vuonna Mountien saapumisesta sille syntyi pentue Wabska-nimisen nartun kanssa.

Mountie työskenteli hotellin palveluksessa pitkälle seniori-ikään. Vielä 11-vuotiaana Mountie oli johtokoira, vaikka sen parhaimmat päivät olivat selkeästi takana. Mountie ei silti halunnut jäädä valjakosta pois, eikä suostunut luovuttamaan johtokoiran paikkaa, vaan taistelu syntyi heti jos toista koiraa yritettiin vaihtaa johtoon. Viimein 14-vuotiaana Mountie jätettiin intiaanikylään myös talven ajaksi, seuranaan sen pentu ja intiaanilapset. Beauvais sanoi: "Mountie tiesi, että oli aika lähteä Quebeciin, ja kun hän näki minun valmistelevan muita koiria hän loukkaantui verisesti. Jos Mountie ei olisi saanut johtaa tiimiä hänen sydän olisi särkynyt, joten minun oli pakko jättää hänet."

Vuoden 1926 kesällä Beauvais pyydysti kolme kojootin pentua Ontariossa, Yläjärven pohjoispuolella. Sanomalehdissä näistä eläimistä puhutaan sanalla wolf tai timber wolf, mutta minun silmääni nämä ovat keskenkasvuisia kojootteja. Beauvais on voinut hyvinkin kutsua eläimiä sanalla wolf, mutta tarkoittanut silti kojoottia, koska kojootin vaihtoehtoisia nimiä ovat ainakin brush wolf ja prairie wolf. Kyseessä voi olla myös toimittajan virhe. Beauvais aikoi kouluttaa pennut rekikoiriksi. Tähän aikaan Mountie oli noin kymmenvuotias, joten kenties sen ikääntyminen oli ollut motivaattori löytää tilalle uusi superrekikoira.

Douglas Hains

 Tulevana  talvena pentujen koulutus aloitettiin ja ainakin yksi niistä suostui vetämään pientä rekeä, jonka kyydissä oli Beauvaisin poika. Kolme kojootin pentua tuotiin näytille Boston Sportsman's Show -tapahtumaan, jossa Beauvais esitteli niitä ystävänsä Douglas Hainsin kanssa. Toimittajan mukaan hansikkailla varustautunut Hains pystyi käsittelemään yhtä pentua ilman puremisen pelkoa, eikä pentu osoittanut pelkoa tai aggressiota vaikka yleisöä pörräsi sen ympärillä.

Arthur Beauvais

 Miesten projekti ei kuitenkaan lopulta johtanut mainittaviin tuloksiin. Koirat eivät hyväksyneet kojootteja, eikä niitä työ juurikaan kiinnostanut. Jäi mysteeriksi mitä kojooteille lopulta tapahtui. Miehillä olisi saattanut olla edes hieman parempaa onnea, jos he olisivat käyttäneet susia kojootin sijaan, sillä mitä olen kojoottien ja kojoottikoirien käyttäytymisestä lukenut, ne vaikuttavat paljon vaikeammilta ymmärtää ja kouluttaa kuin susi tai koirasusi.

Mikäli tällainen aihepiiri vielä kiinnostaa, olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Frank Glaserin valjakkokoirasusista, joista Queenie sai vielä oman postauksensa. Blogista löytyy myös kaksi postausta Joe laFlammesta, joka myös käytti valjakossa susia ja kojootteja, mutta hän oli mielestäni täysin vastenmielinen henkilö.

Lähteet

*Evening Star 16.1.1927

*The Gazette 29.12.1923

*The Gazette 20.5.1924

*The Macon News 4.2.1930

*The Producers News 31.1.1930

*Richmond Planet 19.2.1927

*Richmond Planet 21.1.1928

Bono täytti 12v

 Tänään on Bonon synttärit. Vanha ukkeli täytti 12 vuotta, mikä on isolle koiralle jo korkea ikä. Koko tätä aikaa Bono ei kuitenkaan ole viettänyt kanssani, koska hän oli 3-vuotias kun hankin hänet. Valitettavasti en voi väittää ettei ikä näkyisi missään, mutta on hän silti ihan ookoossa kondiksessa ja tuskin on vielä hetkeen kupsahtamassa. Mitään rasittavaa liikuntaa ei enää harrasteta, päivän liikunta rajoittuu rauhallisiin köpöttelylenkkeihin. Lihakset ovat surkastuneet ja etenkin hajuaisti on kadonnut lähes täysin, myös kuulo on heikentynyt. Pakostakin sitä harva se päivä miettii milloinkohan se viimeinen päivä on edessä ja kuinka suunta on tästä eteenpäin vain alaspäin. On vaikeaa hyväksyä ja luopua, mutta onneksi tämä ei ole ihan heti edessä.

Huvin vuoksi laitan tähän mukaan aiemmat synttärikuvat. Aloin varsinaisesti juhlistaa Bonon synttäreitä vasta kun hän oli 8-vuotias, mutta en sen jälkeenkään ole mitenkään erityisemmin juhlistanut asiaa, kunhan jotain tavallista herkumpaa olisi tarjolla.

11v

10v

9v

8v

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin nopeasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)