Miksi Yamato pitää suomentaa?

 Nyt olen täpinöissäni! Nääs Suomen Hopeanuoli-fanit ry julkaisi muutama päivä sitten tämän adressin, jossa pyydetään kustantajia suomentamaan Yoshihiro Takahashin Shiroi Senshi Yamato.

Sarjaa on ruinattu Sangatsu Mangalta/Punaiselta Jättiläiseltä vaikka kuinka kauan, mutta kustantajia on pelottanut sarjan ikä (1978-1989) ja pituus (26 pokkaria). Nämä ovat täysin ymmärrettäviä syitä olla varuillaan. Toivonkipinää syntyi, kun Sangatsun/Punkun keulakuva Antti Valkama vihjaili, että kiinnostusta sarjan julkaisuun voisi olla mikäli fanit tekisivät nimilistan ja siihen kertyisi tarpeeksi nimiä (he eivät antaneet konkreettista numeroa mikä riittäisi heille todisteeksi). Sangatsu on selkeästi seurannut adressin etenemistä tiiviisti, sillä he ovat tykkäilleet ja jakaneet siitä kertovia postauksia somessa. Olen kiitollinen tästä!

Saa nähdä paljonko nimiä saadaan kerättyä. Ensimmäisenä päivänä niitä tuli yli 150! Sen jälkeen tahti selvästi hidastui, mutta nyt ollaan ylitetty jo 200. Olin itse henkisesti valmistautunut tämän olevan monen kuukauden projekti, joka ei välttämättä loppuisi virallisesti koskaan. Ei ennen kuin sarja olisi viimein suomennettu, menisi nimien keräämiseen sitten vaikka kymmenen vuotta... 



MIKSI sitten odotan ja vaadin tätä sarjaa niin paljon? Nyt tulee pieni historiatuokio!

Yamato oli Yoshihiro Takahashin ensimmäinen pitkä koirasarja. Ja yksi ensimmäisistä hänen menestyssarjoistaan ylipäänsä. Yamatoa ennen Takahashin menestynein sarja kertoi pesäpallosta. En usko tämän aiheen kiinnostavan kovinkaan monia suomalaisia lukijoita. Mikäli Yamato ei olisi ollut suosittu, olisi Takahashi todennäköisesti luovuttanut koira-aiheen parissa, eikä Hopeanuolta olisi KOSKAAN tehty. Saati sitten hänen muitakaan koirasarjoja, Taistelukoira Zeroa, Gamua, Fangia, Lassieta... Me Hopeanuoli-fanit olemme tälle sarjalle äärettömästi velkaa, ja on suorastaan meidän velvollisuus tehdä kaikkemme saadaksemme tämä sarja Suomeen ja ylipäänsä enemmän tunnetuksi.

Onneksi Yamato selkeästi oli Japanissa tasaisen suosittu, sillä se sai jatkua peräti 11 vuoden ajan Gekkan Shonen Jump -lehdessä. Shonen Jumpin eri sisarlehdissä on erittäin kovaa kilpailua ja epäsuositut sarjat tiputetaan pois armotta. Yamaton sinnittely mukana noin kauan on todiste sen laadusta.

Takahashi aloitti piirtämään Hopeanuolta samaan aikaan Yamaton kanssa ja nämä sarjat ilmestyivät pitkän aikaa yhtäaikaisesti, Yamatosta tuli luku kerran kuussa ja Hopeanuolesta kerran viikossa. Hopeanuolen susisaaga ei miellyttänyt lukijoita, jolloin Hopeanuoli tiputettiin pois Shonen Jumpin valikoimasta - mutta Yamato sai jatkaa tämänkin jälkeen. Ilman Yamatoa Hopeanuoli olisi varmasti näyttänyt hyvin erilaiselta, sillä Yamaton avulla Takahashi hioi piirtotyylinsä piirtää koiria ja toimintaa. Sarjoissa on myös hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja hahmoja, näistä olenkin aiemmin kertonut tässä postauksessa. Mikäli jokin juonikuvio otettiin hyvin vastaan Yamatossa, saattoi Takahashi käyttää sitä myöhemmin muissakin sarjoissa, kuten Hopeanuolessa. Yamato oli monessa mielessä Takahashille erittäin tärkeä harjoituskappale.

Yamato on hyvin kiinnostava tapaus taiteeltaan, sillä sarjan pituuden vuoksi siitä pääsee helposti näkemään Takahashin taitojen kehityksen. Ihan alussa Yamaton koirat näyttävät hassuilta pörröpalloilta, joilla jalat taittuvat miten sattuu, ja loppua kohden tyyli muistuttaa yhä enemmän meille tuttua, ikonista Ginga-tyyliä. Mikäli Yamato joskus suomennetaan, toivon, että lukijat suhtautuvat näiden alkupään pokkarien taiteeseen huvittuneella lämmöllä pettymyksen sijaan - tämä on ollut välttämätön välivaihe Takahashin taideuralla. Jokaisen on aloitettava jostain. Ja odottakaa vaan niitä myöhempiä pokkareita, joissa taide on Takahashia parhaimmillaan!

Yamaton matka rumasta ankanpoikasesta uljaaksi soturiksi!

Yamato on täynnä jännittävää ja usein erittäin korkealentoista toimintaa. Juonenkäänteet ovat monesti suoraan sanottuna pöljiä! Millaisilta vihollisilta kuulostavat jättikokoinen liito-orava, piikikkäillä metallihanskoilla taisteleva afrikanvillikoira, tai Japanin luolissa elävät gorillat? Koirat osaavat vaikka millaisia erikoisiskuja, jotka uhmaavat kaikkia fysiikan ja luonnon lakeja. Yamato on niin kova hurtta, että hän pystyy peittoamaan jopa valkohain vedessä! Taistelut ovat mielikuvituksellisia ja niitä on todella viihdyttävää seurata, olivat ne miten epärealistisia tahansa, tai ehkä juuri sen vuoksi. Onhan Ginga-sarjoissakin ollut vaikka mitä hölmöä ja epäuskottavaa - oli kyse sitten maagisista susista, "lentävä sirkkeli" -erikoisiskuista, huivin avulla taistelevasta ninjakoirasta tai viiden tonnin painoisesta jättikarhusta - joten ei tälläisten asioiden pitäisi Yamatossakaan haitata.

Sarja on häpeämätöntä toimintamäiskettä, mutta siinä on niin paljon SYDÄNTÄ mukana, ettei höpsöys ollenkaan haittaa. Kaikessa hapuilussaan ja hassuudessaan Yamatossa on vaan yksinkertaisesti sitä... sitä jotain. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan. Je ne sais quoi. Kun teos on tehty nuoruuden innolla, tunteiden palolla, intohimolla ja ilman turhan häpeän hiventäkään, lukija kyllä huomaa sen. Yamato ei ole mestariteos, se on aivan liian epätasainen siihen - mutta sen avulla Takahashi pystyi luomaan mestariteoksensa Hopeanuolen. Yamato ei ole pelkästään tarina söpöstä pienestä karvaturrista, josta kasvaa koirataisteluiden lihaskimppu, vaan myös tarina Takahashin urasta taiteilijana.

Nyt tai ei koskaan, nimiä adressiin! Tämä on todennäköisesti meidän paras ja kenties viimeinen mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Allekirjoituksen aikana nimensä voi myös piilottaa, jottei se näkyisi julkisesti, mutta lasketaan silti mukaan.

Tässä myös pieni banneri, jota voi halutessaan käyttää blogissaan tai kotisivullaan. Adressin jakaminen on erittäin toivottua.

Testaa löydätkö F1 koirasudet

 Tein tämän testin alunperin Facebookin ryhmään (versiota on muokattu hieman sen jälkeen), mutta mikäpä ettei voisin julkaista sen täälläkin, josta joku voi halutessaan helpommin löytää ja linkata sen.

Testin ideana on löytää yhteensä SEITSEMÄN F1-sukupolven koirasutta rekisteröityjen, jalostuksen alkupuolen saksanpaimenkoirien joukosta. Tässä testissä ei ole kompia. Koira joko on F1 koirasusi, tai sitten "puhdas" saksanpaimenkoira (rotupuhtaus on kyseenalainen käsite etenkin rodun alkuhämärissä). Koirasusien koiraosuus on pelkkää saksanpaimenkoiraa. F1, eli filial generation 1, tarkoittaa sitä, että viimeisin puhdas susi on yhden sukupolven päässä, eli koiran toinen vanhempi on susi.

Kuvan voi klikata isommaksi, ja jos sekään ei riitä, niin avatkaa se hiiren oikeanpuolimmaisella näpäytyksellä auki omaan ikkunaan.

Vastauksen laitan spoilerin taakse piiloon, ettette heti pääse fuskaamaan.

F1 KOIRASUSIA OVAT:

3. Eida z Pohraniční Stráže. Isä karpaattiensusi Šarik, äiti F5 tsekkoslovakiansusikoira. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

5. Barre van de Kilstroom. Isä saksanpaimenkoira Gerard van Fransenum, äiti siperialainen susi Fleur. Osa saarloosinsusikoiran jalostusta.

7. Bety z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

8. Berta z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

10. Kazan z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Bojar vom Schotterhof, äiti karpaattiensusi Lejdy. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta. Huom, löytyy myös toinen täysin saman niminen rodun edustaja, joka on F3!

15. Tuntemattoman niminen koirasusi, jonka isä on saksanpaimenkoira ja äiti susi. Mainittu Max von Stephanitzin kirjassa The German Shepherd Dog in Word and Picture.

23. Wolf. Isä kanadalaisen ja venäläisen suden risteytys, äiti saksanpaimenkoira. Wolfin omisti brittiläinen herra Slattery. Wolf syntyi British Empire Exhibition -näyttelyssä vuonna 1924.

Kaikki muut ovat rekisteröityjä saksanpaimenkoiria! Huom kuvat ovat niin vanhoja, että saksanpaimenkoirissa VOI olla vähän sutta mukana, sillä monien eri lähteiden mukaan kantakoirissa oli susitaustaisia mukana (mutta paljonko ja keissä, sen vain piru tietää enää). Tämän pelin tarkoituksena oli kuitenkin etsiä vain F1:set.

Olen kauan halunnut kirjoittaa saksanpaimenkoirien väitetystä suden verestä, mutta aihe on toisaalta myös kammottanut minua, sillä materiaalia on niin paljon. Kyseessä on hirveän iso urakka. Tämä peli olkoon alkupala aiheesta. Kenties testi herätti jo jotain ajatuksia.

Näissä esimerkeissä on mukana usea täysin selkeä puolisusi, joiden ulkonäössä ei jää yhtään epäilyksen varaa sutta olevan mukana. Mutta sitten on myös niitä, joissa saksanpaimenkoiran piirteet dominoivat. Ja toisaalta on myös saksanpaimenkoiria, jotka hyvin menisivät läpi tänä päivänä tsekkoslovakiansusikoirina. Myös kuvien mustavalkoisuus ja huono laatu lisäävät haastetta. Postasin tämän testin alunperin koirasusiryhmään, jossa se osoittautui yllättävän vaikeaksi, eikä kukaan vastaajista saanut kaikkia oikein.

Nara piertelee, osa 29: Sniper ja Gin

Unohdin tehdä tästä postauksen aiemmin, kuva valmistui vuonna 2021 ja nyt taas törmäsin siitä otettuihin vaihekuviin, joista tosin osa oli jo kadonnut. Tein kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaan.

Halusin ehdottomasti piirtää Sniperin, koska tykkään piirtää lihaksikkaita koiria ja hän on todella viihdyttävä hahmo. Olin myös vuosia aiemmin piirtänyt hänet yhdistyksen keräilykortteihin. Kohtaus, jossa Gin päihittää Sniperin pyörittämällä häntä ilmassa olisi todella hauska. Silmäilin Ginin asentoon apua yllä olevasta kuvasta, joka tosin on ihan eri episodista. Takajalkojen kanssa olikin melkoista hapuilua, kunnes niistä tuli siedettävät.

Sniperin yläkroppaan katsoin apua jostain Facebookista löytämästäni kuvasta, jossa oli leikkivä, tuuheaturkkinen malamuutti. En löytänyt tätä kuvaa enää, mutta piirros muuttui mallistaan paljon, jo pelkästään rodun vaihtumisen takia. Alakroppa on sähelletty ilman mallia. Sniperillä kummittelee pitkä häntä luonnoksessa, sillä en muistanut hänellä olevan töpö. Onneksi tarkistin tämän vielä ennen kuvan viimeistelyä.

Kuten luonnoksesta huomaakin luonnostelin hahmot erillisinä (Miksi?? No eihän asiat saa olla liian loogisia). Tämän takia hahmojen koot eivät täsmänneet kun aloin yhdistellä niitä, joten tulostin Ginin useassa hieman eri koossa ja sitten sovittelin mikä niistä olisi sopivin Sniperiin verrattuna. Yhteen sopivat menivät sitten valopöydälle läpipiirrettäviksi. Välillä ihmettelen miten saan mitään valmiiksi.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Jos jotain haluaisin vielä muuttaa, niin Sniperin reidet olivat ehkä turhan pienet. Jotain vauhtiviivoja olisi kenties voinut olla mukana. Olin myös suunnitellut yksinkertaista taustaa, mutta aika ja jaksaminen loppui kesken.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 2)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Lue ensimmäisen tuotantokauden arvostelu täältä.

Kaukametsän toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellisen kauden finaali päättyi. Eläimet ovat saapuneet Valkopeuran puistoon, jossa valkoiset peurat ja suuri osa muistakin asukeista ottavat heidät vastaan suuresta vaelluksesta selvinneinä sankareina. Puistossa elää kuitenkin myös sinikettuja (jotka ovat oikeasti hopeakettuja), joita johtaa julma Arpinaama. Siniketut eivät voi sietää uusia tulokkaita ja aluksi ketturyhmät kyräilevät toisiaan, kunnes välit kiristyvät sotimiseen asti. Valkoiset peurat ovat antaneet kummallekin ryhmälle oman reviirin puistossa, mutta koska Kaukametsän eläimet yhä noudattavat valaa, jonka mukaan he eivät saa tappaa toisia kaukametsäläisiä, ovat Kaukametsän pedot vaarassa kuolla nälkään talvella. Arpinaaman partioidessa reviirin rajalla ja välillä kaapatessa Kaukametsän eläimiä on jotain selvästi tehtävä, jotta Kaukametsän eläimet eivät tuntisi olevansa vankeja uudessa kodissaan.

Lapsena pidin tästä kaudesta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Toisella kaudella mukaan tuodaan paljon lisää kettuja ja muitakin petoeläimiä, jotka ovat selkeästi sarjan kiinnostavinta antia. Juoni on huomattavasti tiiviimpi, kiinnostavia juonikuvioita on enemmän ja monipuolisemmin. Siinä missä ensimmäisellä kaudella tarina seurasi lähinnä vain eläinten pyhiinvaellusta, on nyt mukana useita juonikuvioita, monesti yhtäaikaisesti, kuten sissisota sinikettujen kanssa, talven nälänhätä, salametsästäjien ajaminen pois puistosta, perheriidan takia omilleen lähteneen ketunpojan seuraaminen, sekä Mäyrän loukkaantuminen. Kaikki nämä ovat kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia, etenkin koska edelliseltä kaudelta tuttu elämän raadollisuus on yhä mukana.

Sinikettujen pomo Arpinaama on hyvin kliseinen pahis, jolla ei ole mitään hyviä puolia. Hän kuitenkin onnistuu olemaan aidosti uhkaava. Pidin myös sinikettujen ulkonäöistä paljon. Punakettujen puolelta löytyy kuitenkin yllättävän kiinnostavia persoonia. Kaukametsän Kettu on saanut neljä pentua, joista yksi ryhtyy Romeo & Julia -tyyliseen romanssiin siniketun kanssa. Kettu suhtautuu tähän yllättävän ankarasti ja suorastaan rasistisesti. Tämä asenne lieventyy sarjan edetessä, mutta Kettu suhtautuu sinikettuihin niuvasti vielä kolmannellakin kaudella. Hänen hahmo ei koskaan kasva kokonaan tämän ennakkoluulon yli. Kettu tekee sarjan aikana paljon sankarillisia tekoja, mutta toisaalta hänessä on myös selkeästi huonoja puolia. Tämä tekee hänestä kiinnostavan päähenkilön.

Kettu on myös hyvin ankara poikaansa Rohkeaa kohtaan, jolla on uhkarohkean seikkailijan luonne. Rohkea lähtee riidan päätteeksi omilleen ja tässä sarja yllättää hyvin pessimistisellä asenteellaan. Hänen kohtalo on todennäköisesti sarjan surullisin, sillä katsoja pääsee näkemään kuinka ylpeän ja iloisen ketunpojan asenne lannistuu vähä vähältä. Elämä ilman perheen suojaa onkin hyvin vaikeaa ja vaikka hän löytääkin kumppanin, on kumppani kiinnostunut hänestä vain koska kuulee Rohkean olevan kuuluisan Kaukametsän Ketun poika ja haluaa Ketun geenit pennuilleen! Miten nöyryyttävää voikaan olla Rohkealle, että hänen isänsä varjo seuraa häntä tällä tavalla. Rohkean tarinalle ei löydy onnellista loppua. Vaikka tämä on kova pala katsojalle, on tarina varmasti hyvin opettavainen lapsille. Elämä vaan on joskus... paskaa.

Sarjan suhtautuminen pahiksiin oli myös kiinnostava, sillä kettujen riitoja ei pystytä ratkomaan puhumalla, eikä edes kielletyn rakkauden voimalla. Puistoon palaa rauha vain jos Arpinaama saadaan tapettua. Hänen kanssaan on mahdotonta neuvotella, eikä hänen tekojaan haluta antaa anteeksi. Näin absoluuttinen näkökulma on virkistävän karua ja realistista lastenohjelmaan. Toisaalta mustavalkoisuutta on vähennetty ihmisten kohdalla, sillä sarjaan ilmestyy kiltti metsänvartija kaikkien ilkeiden ihmisten joukkoon.

Karu ote jatkuu jälleen kun useita tärkeitä hahmoja kuolee. Kukaan ei ole turvassa, oli hahmo miten rakastettu tahansa. Tämä on vain osa elämän kiertokulkua. Ensimmäisen kauden lävistettyjen hiirten kaltaista shokkikohtausta ei enää ole luvassa, mutta jonkin verran nähdään verta ja raakaa taistelua. Kuitenkin yksi juonellisesti tärkeä kuolema tehdään hämmentävästi ohimennen, katsojilta piilossa, eikä ruumiissa ole näkyvissä lainkaan verta vaikka kuolema oli varmasti raaka. Tämä oli outo ratkaisu, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta sarjassa uskallettiin näyttää ja kuinka merkittävä kuolema oli. Talvella Kaukametsästä tulleet petoeläimet näkevät myös nälkää, mutta ulkoisesti heille ei ole annettu esimerkiksi näkyviä kylkiluita. Eräässä kohtauksessa Naaraskettu päivittelee miten heikolta Kettu näyttää, mutta Kettu näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin.

Piirrosjälki vaikutti olevan myös parempaa tällä kaudella. Ainakin kiinnitin huomiota upeisiin talvitaustoihin, joita vasten punaiset ketut näyttivät upean eläväisiltä. Asetelmiin on nähty selkeästi vaivaa. Vaikka välillä animoinnissa on pientä nikottelua ja outoa hitautta, etenkin toimintakohtauksissa, on tätä selkeää jälkeä kuitenkin suuri ilo katsoa.

Erittäin huonona puolena jotkin hahmoista ovat yhä ärsyttäviä ja yksiulotteisia. Jo viime kaudella rasittava Kärppä saa yhä paljon ruutuaikaa sekoiluilleen ja nyt hänellä on myös lajitoveri, joka sekin on ihan yhtä raivostuttava. Näiden hahmojen turhanpäiväiset sekoilut ja korvia raastavat huutelut vievät nopeasti maun jakson katsomisesta, kunnes viimein tilalle astuu järkevämpiä hahmoja. En ymmärrä kenen mielestä nämä hahmot voisivat olla viihdyttäviä ja miksi heille on annettu niin paljon huomiota. Oikeastaan kaikki saaliseläimet jäävät yhä taustalle ihmettelemään ja heille on annettu vain yksi korostettu luonteenpiirre.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti, jos ei sitä ole onnistunut lapsena näkemään telkkarista. Kakkoskausi on monessa mielessä suuri parannus ensimmäiseen kauteen, joka sekään ei missään nimessä ollut huono. Kolmoskaudesta en vielä ole nähnyt kuin yksittäisiä kohtauksia ja tiedän suurinpiirtein mitä siinä tapahtuu. Valitettavasti näkemäni ja lukemani asiat eivät ole olleet lupaavia. Jostain syystä en koskaan nähnyt kolmoskauden jaksoja lapsena, vaikka ilmeisesti nekin on näytetty telkkarissa, sillä kolmoskauden hahmojen nimiä on suomennettu Wikipediaan. Mikäli viimeinen kausi osoittautuu täysin ketunpaskaksi, voi sarjan lopettaa kesken kakkoskauden lopussa. Kakkoskauden viimeinen jakso sitoo kaikki juonilangat nätisti yhteen ja finaali tuntuu niin lopulliselta, etten edes näe tarvetta lisäjaksoille.

TÄHDET: ****

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***

Ginga-kalenteri 2023: Legendaariset kohtaukset

Kannen tekijä Allusauruss

Suomen Hopeanuoli-fanit ry teki ensimmäistä kertaa kalenterin ja omani saapui eilen. Olin projektin vetäjänä ja myös ehdotin kalenterin tekoa alunperin. Olin viime vuoden marraskuussa tehnyt kyselyn yhdistyksen Facebook-sivuilla, jossa seuraajia pyydettiin äänestämään mitä tuotetta he toivoisivat yhdistykseltä. Vaihtoehtoja oli neljä: kalenteri, tarot-kortit, pelikortit ja taidekirja. Kalenteri sai selkeästi eniten reaktioita ja se oli myös helpoin toteuttaa näistä vaihtoehdoista, koska siihen tarvitaan vain 13 kuvaa (kuukaudet ja kansi).

Koska kuvia tulisi olemaan vain vähän ja niitä olisi tarkoitus jaksaa katsoa koko kuukauden verran, päätettiin poikkeuksellisesti tehdä piirtäjähaku, josta voisi valita sitten parhaimmat piirtäjät. Yleensä yhdistyksen projekteihin on saanut osallistua kuka vain. Toivottavasti kukaan ei kokenut tätä valikointia elitistisenä. Vaikka tämän kalenterin tekoon joku ei saanutkaan tällä kertaa osallistua, kannattaa sinnikkäästi hakea tuleviin projekteihin mukaan. Olisin myös halunnut osallistua piirtäjähakuun, mutta minulla ei ole koko vuonna ollut skanneria, joten en pysty tuottamaan painolaatuisia kuvia.

Piirtäjiksi valikoituivat Allusauruss, J.J., Katariina Salomaa, BUBIMILK, Dee, Mawa, _pirityinen_, KaaoksenKorppi, Narncolie, Sepi, SaQe, Zeralex ja Saiccu.

Tekijä Katariina Salomaa

Tekijä Mawa

Kalenterin aiheesta tehtiin myös miniäänestys yhdistyksen foorumilla. Legendaaristen kohtausten ajateltiin miellyttävän mahdollisimman monia. Kohtaukset olisivat tuttuja Hopeanuoli- ja Weed-animeista. Animeista siksi, koska moni ei ole lukenut mangoja (tai on lukenut vain alkupäästä), mutta animet on taatusti jokainen fani nähnyt. Kalenterissa on vuorotellen Hopeanuoli- ja Weed-kohtauksia. Piirtäjät saivat itse valita minkä kohtauksen tekevät, kunhan se esiintyisi animessa ja sopisi kyseiseen kuukauteen.

Kuvat ovat aivan upeita! Jokainen on todella laadukas ja kaikki ovat panneet parastaan, omilla hienoilla tyyleillään. Laitan tähän näytille omat suosikkini, mutta ihan jokainen kuvista on superhieno ja jota jaksaa kuukauden katsella. Mukava nähdä mukana piirtäjiä, jotka eivät ennen ole osallistuneet yhdistyksen projekteihin. Uutta verta tarvitaan aina. Viime vuosina paljon taittohommia tehnyt Juhomoro taittoi tämänkin projektin ja teki hyvää työtä.

Tekijä Sepi

Tekijä _pirityinen_

Jos jotain miinuksia on väen vängällä keksittävä, niin pienimmät yksityiskohdat ovat vähän kärsineet painossa. Ostajat tuskin edes huomaavat tätä, koska he eivät ole nähneet alkuperäisiä versioita koneella. Yksi kuvista on myös painossa tullut liian tummaksi. Nämä ovat pikkuvikoja. Koska piirtäjät saivat itse valita kohtaukset, olikin odotettavissa, että ihmis- ja karhuhahmoja on vältelty, eikä näitä esiinny ollenkaan. Tämä on todella harmittavaa, koska nyt kalenteri on täynnä pelkkiä koiria ja joitain legendaarisimpia kohtauksia ei nähdä. En sitten tiedä mikä tekisi etenkin ihmishahmojen piirtämisestä houkuttelevampaa, kun pakottaminen ja lahjominen ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Kalenterin kaikki kuvat ovat myös digitaalisia, mikä vähän harmitti minua, koska itse päädyn aina suosimaan perinteistä. Mutta nämä vikinät ovat todellakin pieniä murheita, sillä kokonaisuudessaan tuote on laadukas.

Kalentereita pystyi tilaamaan vain ennakkotilauksena. Kalentereita teetettiin vain ennakkotilattu määrä + muutama ylimääräinen kappale, jotka todennäköisesti menevät kaikki arvontojen/kilpailujen palkinnoiksi. On valitettavaa, jos joku haluaisi kalenterin vielä ja missasi ennakkotilauksen, jota kuitenkin mainostettiin useaan otteeseen yhdistyksen somessa. Kalentereita ei haluttu ostaa varastoon, sillä kalenterin arvo laskee jatkuvasti mitä pidemmälle vuosi etenee. Ehkä joku ylimääräinen kappale päätyy vielä myyntiin yhdistyksen Hopeapuotiin tai tapahtumissa myyntipöydälle, mutta tulevaisuudessa tälläiset tuotteet kannattaa heti ennakkotilata, jotta varmasti saa omansa.

Koska en varsinaisesti ollut tekijöissä mukana, uskallan tällä kertaa antaa arvosanan!

TÄHDET: ****

Tähdenlento 17

Kannen tekijä A.vulgaris

 Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uusimman jäsenlehden teemana on Yoshihiro Takahashin vielä suomentamaton, koirataisteluista kertova sarja Shiroi Senshi Yamato. Olin odottanut jäsenten äänestävän tätä teemaa jo vuosia, enkä oikeastaan uskonut sen koskaan voittavan äänestyksissä. Mukavaa olla väärässä. Vielä kun sarja saataisiin suomeksi! Olen lukenut Yamatoa jonkin verran fanikäännöksinä ja näiden perusteella pystyin kirjoittamaan sarjasta.

Yritin ottaa myös huomioon sen etteivät kaikki lukijat ole tutustuneet Yamatoon. Sarja oli jo esitelty aiemmassa numerossa, joten kerroin sarjasta pähkinänkuoriversion Pääkirjoituksessa. Silti tämä suomentamaton sarja ei välttämättä kiinnostaisi kaikkia lukijoita, joten lehteen oli tärkeää saada juttuja muistakin aiheista. Mielestäni tämä tasapainottelu onnistui melko hyvin. Yamatoa kaivanneet saivat tarpeeksi Yamato-juttuja, ja ne, joita aihe ei kiinnosta voivat silti löytää jotain mielenkiintoista lehdestä.

Etukäteen epäilinkin, että olisin vakiokirjoittajista ainoa, joka osaisi kirjoittaa Yamatosta. Teinkin neljä viidestä Yamato-artikkelista, mutta onneksi Methpring suostui kyselyyni tehdä artikkeli sarjan eri julkaisuista. Tein Yamatosta ja Bruiserista hahmoesittelyt, ja A.vulgaris laittoi nämä hahmot kanteen (joka muuten on todella sympaattisen näköinen ja voimakkaat värit sopivat syksyyn!). Kirjoitin myös sarjan merkityksestä Takahashin uralla, ja Yamaton oudoimmista vihollisista. Ehdin myös loppumetreillä tehdä jutun SubTV:n 2000-luvulla näyttämistä animeista, joka on toivottavasti kivan nostalginen vanhemmille lukijoille.

Mitä muut kirjoittajat saivat aikaan? Nykyään Harrastusseura Revontulen puolella vaikuttava Raezla kirjoitti meille artikkelin tulevasta Pörröcon-tapahtumasta. En itse pääse tuohon tapahtumaan, mutta artikkeli oli kiinnostava ja toivon tapahtumalle onnea. Tapahtumasta voi lukea lisää heidän nettisivuiltaan.

Koska Yamato on valkoinen akita, etsin lehteen kasvattajaa, joka voisi tehdä akitoista rotuesittelyn ja jolta löytyisi myös nimenomaan valkoinen koira. Tämä juttu oli todella kattavasti kirjoitettu. Akitoista on toki ollut aiemmin juttua Tähdenlennossa, numero 2:ssa vuonna 2014. Tämä vanhempi artikkeli kuitenkin keskittyi kertomaan lähinnä millaista on elää näiden koirien kanssa, ja siinä oli amerikkalaisia ja japanilaisia akitoja sekaisin. Tämän ja pitkän aikavälin vuoksi koin olevan ok, jos nyt viimein tehtäisiin varsinainen rotuesittely japanilaisista akitoista.

Muihin muiden kirjoittajien juttuihin lukeutuivat faktatekstit liito-oravista (mikä myös sopii Yamato-teemaan, koska yksi oudoimmista vihollisista on jättikokoinen liito-orava) ja madagaskarinsihisevistätorakoista (melkoinen sanahirviö). Lehdessä oli vielä tilaa, joten pyysin erästä nettikaveriani kirjoittamaan millaista on elo hänen susitaustaisten koiriensa kanssa.

Lehden visuaalinen ilme on oikein toimiva. Mukana on paljon hienoja taustoja ja tylsät valkoiset sivut ovat minimissä. Ehdottomasti hienoimmat sivut ovat akitajutussa, jossa on paljon hienoja kuvia ja upeat kirsikankukkataustat. Pidin myös paljon SubTV:n animet -jutun oranssista taustasta ja kuvien käytöstä. Miinuksena joillakin sivuilla kuvat/taustat ovat aavistuksen liian tummia. Samaa kuvaa hyppäävästä Yamatosta on käytetty kahdesti sisällysluettelon taustana ja hahmoesittelyssä, tämä ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää. Karuimmat sivut ovat mangajulkaisujen artikkelissa. Kuvat olivat erimuotoisia ja ne kaikki piti käyttää, jotta lukija konkreettisesti pääsisi näkemään julkaisujen erot. Taittajalle oli varmasti haaste saada kaikki järkevästi mukaan ja tyhjä valkoinen tausta ei auttanut karua ilmettä.

Olen tyytyväinen tähän numeroon. Hieman kuitenkin huolestuttaa onko lehdessä tarpeeksi lukemista myös niille, joita Yamato ei kiinnosta? Onneksi vuodessa ilmestyy kaksi jäsenlehteä ja myös pienemmät jäsenpostit päälle, joten varmasti jotain kiinnostavaa aina löytyy ja jäsenmaksulleen saa vastinetta.

Yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta ja sen kunniaksi kummassakin lehdessä oli juliste. Tässä numerossa oli VirvaPP:n piirtämä suorastaan eeppinen Yamato-juliste. Aivan upea kuva leiskuvilla väreillä! Luulisi, että tämä jos jokin tulee lisäämään kiinnostusta sarjaa kohtaan. Suuri kiitos VirvaPP:lle tästä ja monista muista kuvista, joita hän on antanut yhdistyksen käyttöön.

Ensi vuoden teemoiksi jäsenet äänestivät alkuvuoteen internet & some, ja loppuvuoteen Riki. Etenkin Riki-teemaa odottelen innolla!