Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 1

1923 LaFlammen susia ja kojootteja

Joe LaFlamme oli yksi Kanadan ikonisista henkilöistä, joka on vuosien saatossa päätynyt edustamaan maan kesyttämätöntä puolta. LaFlammen kuviin törmää netissä usein, monesti ilman mitään taustatietoa mistä on kyse. Kiinnostuin tietenkin susivaljakolla ajaneesta eränkävijästä ja ostin hänestä tehdyn kirjan Wolf Man Joe LaFlamme: Tamer Untamed. Tämä kirja on tietääkseni kattavin hänestä tehty teos. Suomeksi en ole löytänyt hänestä mitään tietoa. Tämä postaus on pitkä, mutta jälleen suosittelen ostamaan kirjan jos haluaa lisää tietoa, sillä kirjoitan vain tiivistelmän.

Valitettavasti kirja paljasti paljon karumman todellisuuden kuin mitä yksittäisistä kuvista ja ylistävistä sanomalehtiartikkeleista käy ilmi. Eläimiä hämmästyttävän hyvin ymmärtävän metsämiehen sijaan kirjasta paljastui niin eläimiään kuin naistaan pahoinpitelevä huomionhakuinen egoisti ja rikollinen, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa. Etenkin koirasusipiireissä LaFlammen kuvia levitellään silloin tällöin todisteina koirasusien/susien historiallisesta käytöstä, mutta kirjan luettuani tajusin hänen olevan erittäin huono esimerkki, josta ei saisi ottaa mallia.

Jotta LaFlammen persoonasta saa tarpeeksi kattavan kuvan on aloitettava hänen elämänsä tarkastelu jo ennen susien saapumista. Joe LaFlamme syntyi vuonna 1889 Saint-Télesphoren kylässä, lähellä Montrealia. Joen etunimi olikin alunperin Télesphore, mutta Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän otti isoveljensä nimen pakoillessaan armeijan rekrytoijia. Télesphore, sittemmin Joe, meni jopa niin pitkälle, että adoptoi isoveljensä lapset nimiinsä jotta huijaus olisi mahdollisimman uskottava.

Aikuistuttuaan LaFlamme muutti Montrealiin, jossa 21-vuotiaana hän ryhtyi poliisiksi. Kuusi vuotta myöhemmin hän jätti poliisiasemalle eroamiskirjeen, jossa kertoi löytäneensä töitä muualta. Poliisien asiakirjojen mukaan kuitenkin vain kaksi päivää aikaisemmin LaFlamme oli käyttäynyt epäasiallisesti naista kohtaan, suudellut ja kähminyt tätä vastoin naisen tahtoa. Sattumaako?

Poliisiraportissa mainittu nainen ei ollut ainut LaFlammen uhriksi jäänyt naishenkilö. Hänen oma puolisonsa Emilie "Lillie" Haignere kärsi vähän väliä miehen oikuista. Gogamassa asuessaan paikalliset tiesivät LaFlammen heittäneen Emilien alas rappusia, potkineen häntä, ja oli jopa sohaissut naisen käden kiehuvaan kattilaan ja palovamman vuoksi Emilie joutui sairaalaan. He riitelivät usein kovaäänisesti, mutta pysyivät yhdessä loppuun asti. Heidän kokoeronsa teki heidän myrskyisestä suhteestaan vielä huolestuttavamman. Joe LaFlamme oli varsin kookas mies, lähes kaksimetrinen, ja oli nuorena harrastanut painia ja oli väittänyt lehdistölle voittaneensa Quebecissa raskaansarjan mestaruuden - joskin tästä ei ole löytynyt todistetta. Emilie sen sijaan oli hyvin pienikokoinen, alle 150 cm (tarkka korkeus ei ole tiedossa, joidenkin väitteiden mukaan hän oli jopa vain 130 cm pitkä) ja 45 kg, josta sai lempinimensä "la petite femme".

Poliisiuransa jälkeen LaFlamme tarvitsi rahaa ja alkoi keittää ja myydä pontikkaa. Alkoholi oli tuolloin kiellettyä Yhdysvalloissa, joten LaFlamme salakuljetti viinaa rajan yli. Hän joutui kuitenkin ongelmiin lain kanssa ja pakoillessaan virkamiehiä päätti viimein vaihtaa maisemaa.

Kaupunkielämään kyllästynyt LaFlamme saapui Emilien kanssa Ontarion Gogamaan vuonna 1920. LaFlamme alkoi työskennellä paikallisella sahalaitoksella, tehden sekalaisia töitä ja vieden pitkien välimatkojen päässä oleville työntekijöille ruokaa valjakolla. Varsinaiset metsurin työt eivät häntä kiinnostaneet. Vuonna 1925 hänellä oli jo oma hotelli, jonka hän oli itse rakentanut. Vaikka Gogama oli pieni tuppukylä, jossa ei ollut sähköä ja vain muutama autolle sopiva tie, oli hotellissa aina vilskettä. Sahan, rautatien ja kaivoksen työntekijät, sekä kullankaivajat muodostuivat hotellin asiakkaiksi. Hotellin suuri vetonaula oli kuitenkin viina, jota LaFlamme yhä keitteli suurissa määrin ja myi salaa. 

LaFlamme ja koirasusi

Pontikan myynti johti LaFlammen lukemattomia kertoja oikeuteen, jossa hän kokeneena keinottelijana suurimmaksi osaksi onnistui kääntämään tapauksen päälaelleen ja käveli oikeussalista vapaana miehenä. Hänen sanottiin olevan asianajajan unelma, sillä hän keksi aina puolustuksensa, sekä hävitti todisteita tehokkaasti. Vuosien 1937 ja 1947 välillä asianajaja Leo A. Landreville puolusti LaFlammea oikeudessa noin kerran kuukaudessa. Kaikki oikeustapaukset eivät kuitenkaan liittyneet viinaan, sillä LaFlamme yhdistettiin myös tuhopolttoihin ja varastuksiin. Vuonna 1936 LaFlamme todettiin syylliseksi veneen, moottorin ja neljän bensiinirummun varastukseen. Tuomio oli kolme kuukautta vankeutta, mutta LaFlammea ei moinen kiinnostanut, vaan hän suostutteli pikkuveljensä ottamaan nimensä ja menemään vangiksi hänen puolestaan!

Gogamaan saavuttuaan LaFlamme alkoi kasvattaa rekikoiria, sillä ne olivat hyödyllisiä pontikan salakuljetuksessa. Vuonna 1923 penikkatauti tappoi suurimman osan hänen koiristaan, jolloin hän sai idean käyttää susia valjakossa. Hän arveli pääsevänsä susivaljakolla nopeammin pakoon poliiseja salakuljetusreissuillaan. Hän lähti turkismetsästäjien mukaan ja jätti majaville tarkoitetun ansan, johon kahden päivän päästä oli jäänyt kiinni naarassusi. LaFlamme pakotti suden makaamaan painavalla paalulla ja sitoi sen suun kiinni. Jotta susi saataisiin Gogamaan LaFlamme vapautti yhden valjakkonsa pyöräkoirista (lähinnä rekeä) ja laittoi suden sen paikalle, joka aluksi raahautui maassa valjakon liikkuessa. Lopulta suden oli pakko juosta muun valjakon mukana. LaFlamme pyydysti monia susia majaville tarkoitetuilla raudoilla, jotka hän tosin pehmensi kanvaasilla, jotta susi ei repisi jalkaansa käyttökelvottomaksi. Ansoja ei kiinnitetty mihinkään, sillä mies pystyi jäljittämään ansaa raahaavan suden helposti. Osan pyydystämistään susista hän myi eläintarhoille. Myöhemmin hän ei enää pyydystänyt susia itse, vaan osti niitä muilta ansastajilta, sekä tilasi susia Hudson's Bay Companylta.

Villinä syntyneiden aikuisten susien totuttaminen valjakkoon kuulostaa mahdottomalta suoritukselta. LaFlamme teki sen puhtaasti pakottamalla. Aluksi mies houkutteli sudet yksitellen pieneen tilaan lihan avulla, jossa hän otti suden kuristusotteeseen ja laittoi sille kuonokopan päähän. Sitten hän vei sudet yksitellen valjakon luo. Kun kaikki sudet olivat paikoillaan niiltä otettiin kuonokopat pois, muuten ne eivät suostuneet vetämään. Kuonokoppien lähtiessä sudet tosin alkoivat heti purra valjakon köysiä poikki, joten ne korvattiin ketjuilla. Suosittuja nuorisokirjoja tehnyt Laurie York Erskine kertoi nähneensä LaFlammen ensimmäisen susivaljakon ja kuvaili näkyä surkeaksi - susien päät riippuivat, hännät olivat tiukasti jalkojen välissä ja ne vaikuttivat inhoavan tehtäväänsä. Valjakon johtokoirien oli oltava tavallisia rekikoiria ja LaFlamme onnistui kouluttamaan suden johtamaan valjakkoa vasta 30-luvun lopulla.

Kun ensimmäinen susia sisältävä valjakko oli kasassa sitä piti tietenkin päästä näyttämään jonnekin. Talvella 1924 LaFlamme kulki yhdeksän eläimen (koirien ja susien määrä tuntematon) kanssa Montrealiin, todennäköisesti junalla, osallistuakseen 50 kilometrin pituiseen kilpailuun. LaFlammen valjakko selviytyi reitistä kolmessa tunnissa ja 38 minuutissa, sijoittuen neljänsiksi, saapuen maaliviivalle vain viisi minuuttia kolmossijan jälkeen. Kisan jälkeen LaFlamme telttautui keskelle kaupunkia, jossa esitteli susiaan yleisölle.

Montrealissa saamansa huomion kannustamana LaFlamme halusi tehdä jotain vielä vaikuttavampaa. Seuraavan vuoden tammikuun talvikarnevaali Torontossa, sanomalehti Toronto Daily Starin vieraana, oli viikon pituinen urakka, joka teki LaFlammesta kuuluisan. Mukaan tulivat kaksi muuta koirien käsittelijää, kymmenen alaskanhuskya, neljä sutta ja johtokoirana toimi Emilien fiksu ja luotettava belgianpaimenkoira tervueren Billy.

Talvikarnevaalin ensimmäisenä päivänä LaFlammen joukkio saapui Torontoon junalla. Asemalla eläimet valjastettiin 20 metrin pituiseksi valjakoksi ja reellä ajettiin kohti eläinsairaalaa, jonka talleissa LaFlammen eläimet saivat yöpyä. Koska reessä ei ollut jarruja LaFlammen piti pysähtyäkseen kiinnittää köysi valjakkoon ja heilauttaa köysi puhelinpaalun ympärille. Saapuessaan tallille kaksi nuorista susista olivat pelokkaita ja väläyttelivät hampaitaan LaFlammelle, joka ei tästä välittänyt, vaan pakotti toisen makuuasentoon ja heitti sen karsinaan. Toisena päivänä LaFlamme kutsuttiin studiolle valokuvattavaksi. Hän otti mukaansa kaksi sutta, Tommyn ja Peten, jotka ängettiin taksin takapenkille. Erityisesti Tommy oli studiolla hyvin hermostunut ja lähtiessä se kannettiin taksiin.

Kolmantena päivänä valjakko kulki pitkin Torontoa uteliaan yleisön riemuksi ja LaFlamme pääsi tapaamaan Ontarion pääministerin ja muita poliitikkoja. Vaikka tapaaminen oli järjestetty ulkona päätti LaFlamme viedä koko valjakkonsa Ontario Legislative Buildingin sisälle, rappusia noustessa reki vahingoittui, mutta se ilmeisesti saatiin korjattua seuraavaksi päiväksi. Neljäntenä päivänä kuuden kuukauden ikäinen susi Knabey karkasi ja LaFlamme jatkoi valjakolla kulkuaan ympäri Torontoa ilman sitä. Hänen apurinsa lähtivät etsimään sutta ja löysivät sen vielä saman päivän aikana vajan alta, josta se raahattiin ulos sen kaulasta roikkuvasta ketjusta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset näkivät valjakon ja välillä eteneminen oli vaikeaa väentungoksen takia, vaikka ihmisiä ohjeistettiin pitämään välimatkaa vaarallisiin susiin. Päivän päätteeksi LaFlamme leiriytyi hyppyrimäen lähettyville, näyttääkseen yleisölle miten oikeat metsämiehet yöpyvät erämaassa.

Viidentenä päivänä sudet sidottiin ketjuilla puihin ja LaFlamme lähti koiravaljakolla jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa Emilie oli myös saapunut aamulla junalla Torontoon, kesyn pienen kojoottinsa ("brush wolf") Sparkyn kanssa. Sparky oli kiltti ja paljon helpompi käsitellä kuin LaFlammen sudet, ja se pysyi emäntänsä sylissä tämän istuessa reen kyytiin. Kanadan missikisan voittaja sai myös pidellä Sparkya valokuvaa varten. Päivä kului jälleen ohikulkijoille patsastellessa. Yöllä sudet ulvoivat kuorossa useaan otteeseen kaupunkilaisten riemuksi ja harmiksi.

1925 Emilie Haignere/LaFlamme ja kojootti Sparky vierailulla Torontossa

Kuudentena päivänä oli jälleen aika näyttää susia tositoimissa. Eläimet jaettiin kahdeksi valjakoksi, ensimmäisessä olisi vain neljä huskyä, toisessa loput koirista ja sudet. Näkyä pällistelemään oli kertynyt ympäri kaupunkia joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä ja ihmispaljous ja lepopäivä olivat tehneet susista erityisen hankalia. Sudet panivat raivokkaasti vastaan kun niitä valjastettiin. LaFlamme piti niiden kehoa jalkojensa välissä, sekä tiukalla otteella ketjusta piteli niiden päätä ylhäällä, jotta ne eivät pääsisi puremaan. Kun valjaat olivat viimein eläimen päällä se kannettiin kahden miehen voimin valjakon luo, toinen miehistä piteli kiinni päästä ja toinen takaosasta.

LaFlamme oli kovaotteinen susiensa kanssa, eikä hän uskonut niiden kesyttämisen olevan mahdollista. Hän kuvaili niitä raaoiksi ja epäluotettaviksi pedoiksi, jotka hyökkäisivät tilaisuuden tullen. Hänen kehonsa oli täynnä arpia lukemattomista yhteenotoista. Omasta mielestään hän oli kuitenkin hyvin hellä omistaja. Susien käsittely oli hänelle myös suuri ylpeyden aihe ja aina kun mahdollista hän haastoi katsojia hakemaan suden hänen luotaan, tarjoten suuren palkkion urotyön tekijälle. Kukaan ei koskaan tarttunut tilaisuuteen.

Toronto Daily Starin haastattelussa hän kertoi Pete -sudestaan, joka oli pyydystetty pentuna luonnosta. Se oli ollut pentuna lauhkea, mutta aikuistuessaan muuttunut hurjaksi. Kerran Peten hyökätessä LaFlamme kuristi sutta ruoskalla kunnes se menetti tajunsa. Pete oli tajuttomana viiden minuutin ajan, kunnes se taas yritti hyökätä miehen kurkkuun kiinni. Pete aiheutti muitakin hengenvaarallisia tilanteita. Vuonna 1926 LaFlamme oli alkanut treenata ensimmäistä pelkästään susista koostuvaa valjakkoa, jonka johtokoirana oli Pete. Kesken ajon sudet pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan miestä. Pete tuijotti isäntäänsä ja lähestyi häntä uhkaavasti, jolloin mies kiersi reen toiselle puolelle. LaFlammella oli vain ruoska eikä lumikenkiä, joten hän pystyi liikkumaan vain vaivalloisesti syvässä lumessa. Jos sudet olisivat hyökänneet hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Peten huomio kiinnittyi lopulta reessä olevaan ruokapussiin, jonka susilauma repi riekaleiksi. Syötyään lauma rauhoittui ja LaFlamme pystyi ajamaan sillä takaisin kotiin. Peten raivoisat hyökkäykset loppuivat lopulta, kun erään hyökkäyksen aikana LaFlamme löi sitä kolmesti päähän ruoskan varrella, ja luuli tappaneensa suden kun se menetti tajunsa. Pete kuitenkin nousi ylös viiden minuutin kuluttua ja tapauksen jälkeen sen luonne muuttui laukeammaksi. Oliko Pete oppinut viimein kunnioittamaan isäntäänsä, vai oliko kyseessä jonkinlainen aivovaurio?

LaFlammen haave pelkistä susista koostuvasta valjakosta ei kuitenkaan sammunut ja Peten aikaisten susien eläköityessä hän päätti kokeilla susivaljakkoa vielä kerran. Eikä haave loppunut siihen, vaan hän halusi viedä sudet New Yorkiin. Tästä lisää vielä seuraavassa postauksessa.

Tähdenlento 14

Kannen tekijä Juhomoro

Taas tuli puserrettua uusi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ulos. Teemana oli Animaatiot & anime. Todella mielenkiintoinen teema ja sain sen verukkeella kirjoittaa monta kiinnostavaa juttua. Tässä numerossa on muutenkin monta artikkelia, joita olin odottanut innolla ja numero pomppasi heti lemppareideni joukkoon. Olen todella tyytyväinen tähän numeroon ja toivottavasti lukijatkin pitivät siitä!

Kannen teki Juhomoro ja se on mielestäni todella hauska. Sitä on moni muukin kehunut. Juhomoro tosin hieman erehtyi teemasta, sillä kannesta saa vaikutelman, että teemana olisi elokuvat ylipäänsä, eikä vain animaatiot. Pikkuvirhe, eikä haittaa, sillä nyt sain nähdä Hidetoshin Terminaattorina.

Kirjoitin tuttuun tapaan paljon. Animaatioteeman ansiosta sain viimein kirjoittaa yhdestä kaikkien aikojen lempianimaatiostani ja pakkomielteestäni, Titan A.E.:sta. Juttu veikin kolme sivua ja taittaja teki sille hienon tähtitaivaslookin. Toivottavasti joku kiinnostuu tästä elokuvasta artikkelin ansiosta. Tein myös jutun King Fang -animesta, josta on jo vuosien ajan kyselty ja suunniteltu juttua eri ihmisten toimesta. Kerroin myös vähän mangaversiostakin, sen vähän perusteella mitä olen päässyt sitä lukemaan. Tällekin jutulle taittaja teki aivan mahtavan taustan. Mitä vielä..? Tein lyhyen jutun Takahashin vähän tunnetusta Ama Kakeru Toki -hevosurheilumangasta. Totta puhuen en ole lukenut mangaa sivunkaan vertaa, mutta keräsin mahdollisimman paljon tietoa netistä kissojen ja koirien kanssa. Jokin asia saattaa siis olla pielessä. Yksi eniten odottamani juttu oli haastatteluni brittiläisen Acanisin kanssa (jonka tietysti myös suomensin), joka keräilee Balto-elokuvan oheistuotteita.

Siirrytään sitten muiden kirjoittajien pariin. Santtossin rotuesittely basenjeista oli kiinnostava ja kattava, se sisälti tietoa josta en ollut ennen kuullutkaan. Basenji toi muutenkin mukavaa vaihtelua rotuesittelyihin. Juhomoron pohdinta leikatun version leikkauksista ja miten niitä olisi voinut parantaa oli hyvin mietitty. Hänen fanitarinansa myös päättyi tässä numerossa. Ewedy2 kirjoitti kiinnostavan jutun 3D-tulostettavista figuureista. Jos tälläisten tekeminen kiinnostaa, niin tässä numerossa selitetään kattavasti millainen prosessi niiden teko on. NightWolf-_- kirjoitti kaksi hyvin kattavaa ja mielenkiintoista juttua. "Eri animaatiotekniikat" kertoi kattavasti kaikenlaisista eri tekniikoista ja sopi teemaan kuin nyrkki silmään. Hän kirjoitti myös Balton varjoon jääneestä sankarihusky Togosta, josta on myös hiljattain tehty elokuva. Artikkelissaan NightWolf-_- kirjoitti sekä oikeasta eläimestä, että tuoreesta elokuvasta. Taittaja teki tällekin jutulle todella tyylikkään vuoritaustan. Togo sopi myös hyvin yhteen Balto-keräilyjutun kanssa. Jaaaa vielä lopuksi A.vulgaris ja kaverinsa KM kirjoittivat todella ajankohtaisen jutun koronaviruksen haistamiseen koulutetuista koirista. KM itse kouluttaa koiraansa hajuerotteluun, joten heillä oli selvästi oikeaa tietoa aiheesta.

Mukavan monipuolinen lehti, jossa monia todella laadukkaita artikkeleita! Käytimme uutta painotaloa, eikä painojäljessäkään ole moittimista. Mikään kuva ei ole liian tumma, etteikö siitä saisi selvää. Taittaja teki monta hienoa taustaa ja asettelua. Teemaakin noudatettiin tarpeeksi. Olen hyvin, hyvin tyytyväinen ja ylpeä tästä numerosta.

Yhdistykseltä tuli lehden mukana myös muuta postia. Muutaman kerran vuodessa ilmestyy Jäsenposteja, joissa on sekalaisesti uutisia, puuhatehtäviä ja kevyempiä artikkeleita. Rennompaa lukemista kuin mitä jäsenlehdessä on. Jäsenposteja lähetetään vain jäsenille, toisin kuin Tähdenlentoa, jota ulkopuolisetkin voivat ostaa netistä tai yhdistyspöydältä coneissa. Olen myös tukijäsen, joten saan joka Jäsenpostin ohessa Tukiekstran. Tällä kertaa siinä oli aivan mahtava juliste, joka on Juhomoron remasteroima animekuva. Suoraan animesta screenshotatut kuvathan ovat epäselviä ja rakeisia, mutta Juhomoro on piirtänyt näitä ja oheistuotekuvia uudelleen todella vakuuttavin tuloksin ja sen ansiosta niitä voi printata suurina kokoina ilman pikselisyyttä. Mielestäni yhdistyksen jäsenet saavat vastinetta rahoilleen ja myös tukijäsenyys kannattaa.

Kumpi olisi voittanut, Iga vai Kouga?

Olen tehnyt Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Facebookiin paljon joka tiistai julkaistavia kuvia, joiden tarkoitus on herättää somessa jonkinlaista keskustelua. Kuvissa on ollut kaikenlaisia sarjaan liittyviä kysymyksiä, kuten mitä mieltä olet tästä hahmosta ja kumpi voittaisi taistelussa.Viime tiistaina julkaistiin kuva, jossa kysyttiin kumpi Igan tai Kougan ninjaklaaneista olisi lopulta voittanut, mikäli Ouun soturit eivät olisi saapuneet Igan avuksi. Päätin nyt lähteä kunnolla pohtimaan aihetta.

Igan ninjakoirat olivat alunperin Itou-suvun kouluttamia koiria, jotka olivat tyypillisesti valkoisia, joskin myös muita värejä esiintyi silloin tällöin. Igan kartano sijaitsi Mien prefektuurissa, entisessä Igan provinssissa. Kartanossa piiloteltiin menneisyyden isäntien kirjoittamia kääröjä, joissa kerrottiin ninjakoirien koulutuksen saloista. Kougat taas olivat harjallisia, punaisen, ruskean ja mustan eri sävyissä esiintyviä ninjakoiria, jotka asuivat Kougassa, Shigan prefektuurissa. Klaanit olivat alkaneet sotimaan jo vuodesta 1579 alkaen ja jatkoivat sotaa vielä pitkään heidän isäntien kadottua. Sota loppui 1980-luvulla, kun Ouun soturit saapuivat Mieen ja alun väärinkäsitysten jälkeen liittoutuivat Igan kanssa. Suurin osa Kouga-koirista kuoli joko taistelussa Ouun sotureita vastaan, tai hyppäämällä palavaan Iga-kartanoon.

Mitä jos Ouun soturit eivät kuitenkaan olisi saapuneet Mieen? Olisiko ninjakoirien jo vuosisatoja jatkunut sota voinut jatkua ikuisuuksiin asti? Mielestäni ei. Sarjasta voi tulkita useita merkkejä siitä, että Iga oli tappiolla ja oli vain ajan kysymys milloin heidän kartanonsa vallattaisiin. Tämä teksti on kirjoitettu puhtaasti mangan perusteella, animessa jotkin asiat voivat olla eri tavalla.

Ensinnä on otettava huomioon koirien lukumäärät. Siinä vaiheessa, kun Ouun soturit saapuvat Mieen Igan koiria oli enää hyvin vähän jäljellä. Tarkkaa lukua ei koskaan sanota suoraan. Gin ja muut kohtaavat ensimmäisinä kolme Kougaa, jotka syövät valkoisen Igan ruumista. Nämä Kougat ovat osa Mieen saapunutta tiedusteluryhmää, joiden tehtävänä oli vakoilla ja tappaa yksinään kulkevia Igoja. Eräs heistä toteaa Igan koiria olevan alle kaksikymmentä. Tämä oli vain heidän arvionsa, joka ei ole kovinkaan luotettava. Valkoisia koiria on varmasti hyvin vaikea erottaa toisistaan varsinkin kauempaa katsottuna.

Kun Ouun soturit Giniä lukuunottamatta jäivät myrkkyansojen uhreiksi osa Igoista lähti hakemaan vasta-ainetta. Tuolloin yksi Iga sanoo olevan aika koota omat partiot vuorilta apuun. Igoja on siis vielä hetki sitten ollut enemmän kuin mitä kartanolla tavataan, mutta silloin Kougat tulevat esiin ja kertovat tappaneensa kaikki Igat vuorilta. Jos tähän väitteeseen on luottaminen, niin kartanolla olevat igat on kenties mahdollista laskea ja saada tarkka kuva jäljellä olevien Igojen määrästä. Väitettä tukee ainakin se, ettei missään vaiheessa mainita, että vuorilta olisi saapunut apujoukkoja, kartanolla pysyttelevien igojen määrä vaikuttaa pysyvän vakiona, sekä myöhemmin näytetään Kougien ruokavarastoa, jossa on ainakin kuusi tuoretta Igan ruumista ja seitsemättä aletaan raahata sisälle.

Kartanolla Igoja on enimmillään seitsemän maan tasalla ja yksi katolla. Osa näistä on nimetty. Akame on heidän johtajansa. Hayato on pelokas ja nuori koira, jolla on nimettömäksi jäävä isoveli. Jinnai ja Kirikaze onnistuvat hakemaan lääkerohtoa lammesta ja jompaa kumpaa heistä kutsutaan virheellisesti Tsukikageksi. Hayaton ja isoveljensä kuoltua jäljelle jäävien Igojen määrä vaikuttaa pysyvän samana. Kun Kurojaki on voitettu, kertoja toteaa Ouun puolelle liittyneen Akame ja neljä alaistaan. He ovat ainoita selviytyjiä Igan koirista.

Kougien määrää on vaikeampi päätellä, mutta heitä on selkeästi paljon enemmän. Hayato ja veljensä saavat tapettua kaksi Kougaa, ja John tappaa Mieen saapuessaan ainakin viisi Kougaa. Kun Gin, Akame, Kirikaze ja Jinnai hakevat lääkerohtoja he kyllä taistelevat heitä piirittäviä Kougia vastaan, mutta yksikään ei vaikuta kuolevan. Näidenkin menetysten jälkeen Kougia on yhä hirvittävä määrä kun Kurojaki kutsuu ne koolle lopullista taistelua Ouuta vastaan. Kokoontuneita Kougia on samassa paneelissa parhaimmillaan 32. Lisääkin heitä saattaa olla paneelin ulkopuolella, mutta tämä on se minimimäärä. Tämän perusteella Igoja on siis ollut juuri ennen Ouun soturien saapumista vain kahdeksan ja Kougia peräti 39(+).

Vihjeitä sodan kulusta löytyy myös koirien käytöksestä. Kougan koirat olivat rohkeasti tunkeutuneet Igan reviirille ja olivat voineet tappaa Igojen vuoripartiot. Tämä kertoo Kougien olleen tarpeeksi itsevarmoja tullakseen vihollistensa reviirille ja alkavan vainota heitä heidän omilla maillaan. Kougilla oli paitsi määrällinen ylivoima, he olivat myös kannibalismillaan kylväneet pelon siemenen Igojen mieliin. Kougista oli tullut niin pelottava voima, että osa Igoista, kuten Hayato, eivät uskaltaneet edes kohdata heitä taisteluissa. Uskon myös Akamen pelänneen Igojen puolesta, sillä hän oli vienyt viimeisen pentueensa ihmisten turviin. Syynä tähän on sanottu, että hän olisi alkanut pitää sotaa turhana, mutta oikea syy taisikin olla, että hän uskoi Igan häviävän pian ja pennut joutuisivat Kougien teurastamiksi.

Igoilla oli myös hyvin hedelmätön tapa taistella, sillä he tekivät itsemurhaiskuja vielä silloinkin, kun heitä oli vain vähän jäljellä. Itsemurhaiskulla saadaan toki vihollinen tapettua, mutta kuollaan itse samalla vain yhden vihollisen tähden. Kun oman puolen sotilaita on jäljellä enää kourallinen ja vihollisia useita kymmeniä, ei tarvitse olla matikkanero, jotta tajuaa ettei sotaa voida voittaa itsemurhaiskuilla. Igat käyttivät myös aseenaan myrkkyä, jonka vasta-ainetta löytyi vain Kougien miehittämältä alueelta. Kaiken kaikkiaan heidän sotiminen oli taantunut vain viivytystaisteluksi, kartanossa piilotteluksi samalla kun viholliset juoksentelivat vapaasti heidän maillaan, ja seuraava sukupolvi taistelijoita oli viety ihmisten lemmikeiksi. Lopputulos on mielestäni päivänselvä ja se olisi tapahtunut hyvin pian, elleivät Ouun soturit olisi saapuneet paikalle.

Mutta mitä Kougat olisivat tehneet voitettuaan? Pettymys olisi varmasti karvas, kun he tajuaisivat etteivät osaa lukea ihmisten kirjoituksia havittelemistaan kääröistä...

The Last Wars

NIMI: The Last Wars (銀牙～THE LAST WARS～)
VUOSI: 2015
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Tämä arvostelu sisältää paljon spoilereita.

The Last Wars on jälleen yksi Hopeanuolen jatko-osa, jonka suomennos saatiin tänä vuonna päätökseensä. Pokkareita on yhteensä 22, eli kyse on melko pitkästä sarjasta. Jo sarjan nimi lupaili, että Ginga-saagalle saataisiin mahtipontinen päätös ja lisää ei enää olisi tulossa. Ihan ensimmäisen päävihollisen Akakabuton pentu Monsoon olisi viimeisessä sarjassa päävihollisena, jolloin ympyrä sulkeutuisi. Toisin kuitenkin kävi, The Last Wars ei suinkaan jäänyt viimeiseksi Ginga-sarjaksi, vaan sitä seurasi Ginga Densetsu Noah, jonka ensimmäinen osa on jo suomennettu.

Tarina sijoittuu Orion -sarjan tapahtumien jälkeen. Weedin pennut ovat nyt teini-ikäisiä ja Ginistä on tullut puolisokea papparainen. Shirakamin alueella on jo Akakabuton kukistumisesta lähtien asustanut yksi jättiläiskarhun pennuista, kostonjanoinen Monsoon. Akakabutolla oli lukuisia jälkeläisiä, joita villikoirat olivat lahdanneet isäkarhun kuoltua. Monsoon oli yksi pakoon päässeistä pennuista. Monsoon pysyi vuosikausia sukulaistensa kanssa Shirakamissa, kasvaen ja keräten voimiaan voidakseen jonain päivänä vallata Ouun takaisin koirilta. The Last Wars alkaa hyvin räjähtävästi kun Monsoon kätyreineen hyökkää Ouun. Karhujen ja koirien sota alkaa jälleen.

Sarjan alku on hyvin lupaava. Ensimmäiset pokkarit ovat täynnä toimintaa ja oikeaa uhan tunnetta, sillä tärkeitä hahmoja kuolee heti useampi ja itse Gin on vanhuuden heikentämä. Tuntuu kuin kuka vain voisi kuolla. Alkupuolen kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Räjähtävän alun jälkeen tempo kuitenkin hidastuu ja tarina tuntuu ihan liian usein väkisin venytetyltä. Taistelut kestävät ikuisuuksia ja eivät lopulta tunnu johtavan mihinkään. Moneen otteeseen sain tunteen ettei Takahashi ole suunnitellut sarjan juonta kovinkaan seikkapohjaisesti, vaan keksii juonenkäänteitä lennosta ja välillä pitkittää esimerkiksi taisteluita, jotta hän ehtisi keksiä jotain uutta seuraavia lukuja varten.

Moni tarinaelementti jää kesken. Osasyynä voi olla TLW:n ennenaikainen lopettaminen, sillä Takahashi kärsi sarjaa tehdessä jännetuppitulehduksesta ja lopulta hänen piti rynnistää sarjan loppuhuipennukseen. Sarjassa esimerkiksi vietetään erittäin paljon aikaa seuraten Orionia, joka harjoittelee taistelua bambun oksalla. Tämä ei lopulta johda oikein mihinkään. Sarjaan astuu kolme uutta hahmoa, joiden tarinat jäävät pahasti kesken. Siionin tuuli -lyhyttarinasta tuttu Shion on päähenkilöille etäisesti sukua ja on tullut Ouun etsimään sukulaisiaan. Hänellä on kyllä melko iso rooli Siriuksen ystävänä ja tulkkina karhujen ja koirien välillä, mutta hänen sukulaisuudellaan ei lopulta ole mitään väliä ja en edes muista, että Shion olisi siitä kertonut Ginille, Weedille tai kellekään Weedin pennuista. Bob on elänyt pennusta asti karhujen alistamana orjana ja hänen hahmossaan on hirveästi potentiaalia vaikka mihin juonenkäänteisiin. Lopulta hän liittyy Ouun riveihin, mutta hänestä ei ole enää mitään hyötyä ja hän lähinnä vilahtelee koirien mukana. Chibi on jälleen yksi kiinnostava hahmo, karhunpentu, jonka emon Monsoon tappaa, ja jonka Sirius ottaa siipiensä suojiin. Chibi haluaa myös kostaa Monsoonille emonsa kuoleman, mutta katoaa sarjasta mentyään talviunille. Myös heti sarjan alussa, pokkarissa 2, Orion näyttää muille koirille uuden erikoisliikkeensä, jota kutsuu ruskosuulanlennoksi ja jopa vihjailee "tästä voi olla hyötyä tositilanteessa." Arvaatte varmaan jo, ettei kyseistä liikettä näytetä enää koskaan.

The Last Warsiin mennessä Gingan hahmokaarti on kasvanut huikeisiin mittoihin ja on hyvä, että tarinan alussa hahmoja karsitaan pois. Kuitenkin olin valintoihin pettynyt, sillä tylsien hahmojen sijaan karhujen kynsiin päätyy karski Lydia, yksi sarjan ainoista narttusotilaista, sekä Hiro, joka on myös suuri persoona. Minkä ihmeen takia tälläisiä joukosta erottuvia hahmoja on pitänyt tappaa ja jättää henkiin Kenin, Kagetoran ja Akamen lapsenlapsien kaltaisia paperinohuita persoonia, joita riittäisi pilvin pimein? Myös Jaguar ja Musashi tapetaan lähes ohimennen, eikä heitä jäädä muistelemaan. Etenkin Musashin kohdalla tämä on melkoinen rikos, olihan hän merkittävä soturi ja legendaarinen taistelukoira. Weedin pentujakin tuntuu olevan liian monta, jotta Takahashi voisi antaa heille tasapuolisesti huomiota. Koko sarja muokkautuu Orionin ja Siriuksen tahtojen taistoksi, mutta sillä välin Rigel jää lähinnä ihmettelemään taustalle ja Bella -raukka katoaa kuvioista kokonaan. Orion -sarjassa vaikuttavat ensiesiintymiset tehneet Bon, Andy ja Yamabiko eivät tee oikeastaan mitään merkittävää The Last Warsissa.

Ihmishahmoja, eli lähinnä Daisukea ja Hidetoshia on aina mukavaa nähdä, mutta jälleen heidän rooli on rajoittunut lähinnä olemaan koirien haavojen parannusautomaatti. Kuinkahan monta kertaa villikoirat ovat haavoittuneet ja päässeet hoitoon ihmisten luo? Vaikka Daisuke ja Hidetoshi ovatkin omistaneet Ouun sotureiksi päätyneitä koiria, alkaa silti olla jo todella epärealistista, että he voisivat kerta toisensa jälkeen ottaa monia pahasti haavoittuneita koiria hoiviinsa ja hoitaa niitä kalliilla lääkkeillä. Miten heillä edes riittää aika ja raha moiseen? Olen jo kauan harmitellut sitä kuinka pienessä roolissa Gingan ihmiset ovat. Villikoirien ja ihmisten suhde perustuu lähinnä koirien hyötymiseen. Terveenä Giniä ei juuri näytetä viettämässä entisen omistajansa kanssa aikaa. Se siitä uskollisuudesta. Ihmisten parannuskeinot tuovat myös jälleen yhden ongelman - mitä hirvittävimmistäkin haavoista voidaan parantua, jopa täysin ilman arpia. Pahin esimerkki on Akame, joka saa kolme haavaa otsaansa Ginin tavoin ja näyttää, että hänen toinen silmä olisi puhjennut. Akame karuilla arvilla olisi ollut ihan cool juttu, mutta ihmisten hoidon ansiosta haavat parantuvat pientäkään jälkeä jättämättä ja silmissäkään ei enää ole mitään vikaa!

Sarjan eniten puhuttava aihe on ehdottomasti Orionin ja Siriuksen edustamat aatteet. Itsepäinen ja kiivas Orion ei muuta haluakaan kuin tappaa karhuja, mutta hänen veljensä Sirius on idealistinen ja haluaa neuvotella rauhasta. Kuin taikaiskusta Ouun saapuu Shion, joka osaa puhua karhua ja hänen avullaan Sirius pystyy luoda yhteyden Monsooniin. Monsoon ei aluksi siedä Siriusta ja Shionia lähelläkään, mutta hitaasti koirat saavat luotua hauraan suhteen karhun kanssa ja pientä toivoa rauhasta on näkyvissä. Muut Ouun soturit, Orionin johdattamina, eivät kuitenkaan usko Siriuksen aatteisiin ja vaativat karhun kuolemaa.

Veljesten riita on kiinnostava aihe ja tuo Gingaan kovasti kaipaamaani henkilödraamaa, sisältöä, joka perustuisi hahmojen luonteisiin ikuisten taisteluiden sijaan. Harmittavasti kumpikin veljeksistä on aatteissaan liian äärimmäinen, jotta lukija voisi samaistua heihin. Orion ja Sirius myös rohmuavat hirvittävästi ruutuaikaa itselleen, jolloin muut mahdollisesti kiinnostavat hahmot eivät pääse esille. Pidemmän päälle kummastakin hahmosta muodostuu hyvin rasittava toistokone. Silti, jos on pakko valita olisin Orionin puolella. Siriuksen toive rauhasta on ymmärrettävä, mutta aivan liian naiivi. Koirien maailmassa ei ole vankiloita, joilla rankaista heidän toveriensa murhaajia. Ja murhaaja Monsoon on, kuten oli hänen isänsäkin, jonka kuolema myös oli täysin oikeutettu. Sirius asettaa jatkuvasti laumalaisensa kakkossijalle yrittäessään saada yhteyden Monsooniin ja ei tunnu ymmärtävän, että Monsoonin tekoja ei vaan voi silitellä pois. Silti, vaikka suurimman osan ajasta tunsin ärtymystä Siriusta kohtaan olin tarinan loppupuolella liikuttunut hänen yhä epätoivoisemmaksi käyvästä ristiretkestä. Takahashi lopulta onnistui saamaan minutkin tuntemaan sääliä ja myötätuntoa Siriusta kohtaan.

The Last Warsissa on hyvin paljon kiinnostavia juonikuvioita ja vaikuttavia kohtauksia, olisin vain toivonut niiden olleen esitetty tiiviimmässä paketissa ja osan juonikuvioista johtaneen johonkin tyydyttävään lopputulokseen. Sarja alkaa todella lupaavasti, sitten tahdista tulee lähes pitkästyttävän hidasta pitkäksi aikaa, kunnes loppusuoralle kiihdytellään liiankin kovalla vauhdilla. Vaikuttaa siltä, että ainakin Chibin ja Bobin tarina jatkuu uudessa Ginga Densetsu Noahissa, mutta nimenomaan The Last Warsin kuului olla se viimeinen Ginga -sarja ja arvostelen sarjat itsenäisinä teoksinaan, joten tämä jäi selkeästi keskeneräiseksi. Kuvitus sarjassa on yhä ihan hyvää keskitasoa, vaikka kaukana ollaan jo Hopeanuolesta ja Weedin alkuajoista. Hyväksi keskitasoksi luonnehtisin koko sarjaakin. Ei tämä huono ollut, mutta ei myöskään eeppinen päätös Gingalle.

TÄHDET: ***

Morie Sawataishin ihanteellinen akita

Shinonome

 Akita-rodun pelastaneesta Morie Sawataishista on aikaisemmin kirjoitettu tässä postauksessa. Toisen Maailmansodan jäljiltä akitat olivat häviämässä ja Morie oli yksi niiden kasvatukseen ryhtynyt avainhenkilö. Tämän ja edellisen postauksen tiedot pohjautuvat Martha Sherrillin kirjaan Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain.

Morie ei ollut kiinnostunut rahasta, vaikka akitan pennuilla pystyi tienaamaan paljon. Hinnan keksiminen pennulle oli hänestä inhottavaa. Pikemminkin hän monesti lahjoitti koiriaan pois tai ei suostunut myymään niitä ollenkaan. Jalostuksessa tärkeintä hänelle ei ollut koirien ulkonäkö, vaikka hän sitäkin pyrki koko ajan parantamaan, vaan koirien elinvoimaisuus ja tarkat aistit. Näistä ominaisuuksista hän käytti keksimäänsä sanaa "kishoo". Morie oli jatkuvasti huolestunut akitojen heikentyvistä aisteista ja laiskistumisesta. Pelkkä näyttelymenestys ei hänelle riittänyt, vaan hän ennemmin arvosti energistä ja rumaa koiraa kauniin ja passiivisen sijaan. Akitan kuului olla karu, voimakas ja kestävä metsästyskoira joka pärjäisi vuorilla ja puolustaisi omistajaansa. Kirjassa puhutaan monista yksittäisistä koirista, mutta kaksi niistä edustivat Morien filosofiaa erittäin hyvin: Morien oma komea kasvatti Shinonome, sekä Morielle puolipakolla annettu ruma Kurosawa-Tora.

Tietyt ulkonäkövirheet ponnahtivat esiin tasaisin väliajoin akitojen jalostuksessa. Morien koirilla oli vähän väliä liian suuria korvia, roikkuvia korvia, tai liian löysää nahkaa. Haluttua suurta kokoa oli vaikeaa ylläpitää. Kun Shinonome syntyi monen kokeellisen sukupolven jälkeen Morie tiesi heti pennun olevan erityinen. Se oli pentueen suurin, sillä oli hyvälaatuinen turkki, hieno väritys ja täydellinen kippurahäntä. Monen sukupolven jalostuksen jälkeen Morie tunsi suunnatonta innostusta ja ylpeyttä. Pennun nimi Shinonome tarkoitti aamunkajoa ja Morie toivoi pennun voivan jonain päivänä loistaa aamuauringon tavoin.

Kasvaessaan Shinonomesta tuli koko ajan vain lupaavampi. Se voitti paljon palkintoja näyttelyissä ja oli tuomareiden ja yleisön suosikki. Ajan mittaa Morien mielipide siitä kuitenkin muuttui. Shinonome oli ulkonäöltään hänen paras koiransa, vuosien jalostuksen huipentuma, mutta sisäisesti koiralta puuttui jotain. Kun Morie vei Shinonomen vuorille ei koiraa kiinnostanut tutkia paikkoja, se ei jahdannut jäniksiä eikä puolustanut reviiriään. Sen liikkeet olivat hitaita. Se viihtyi ulkotarhassaan liiankin hyvin. Morien hakiessa sitä lenkille se hädin tuskin viitsi nostaa päätään pediltään. Shinonome oli kaunis, mutta passiivinen, laiska ja turha. Lopulta Morie lahjoitti koiran Iwateen, jossa akitat olivat turhankin aggressiivisia. Kenties Shinonomesta olisi hyötyä siellä ja sen rauhallisuudella saataisiin paikallisten koirien luonteita tasaantumaan.

Morie Sawataishi ja Kurosawa-Tora

Eräänä syksynä omenaviljelijä nimeltä Kurosawa yritti antaa Morielle koiraansa. Viljelijä oli liian kiireinen farmillaan huolehtiakseen koirasta, jolla oli suuri ruokahalu ja joka aiheutti jatkuvasti jotain harmia. Koiralla ei ollut sukupuuta, mutta se saattoi olla puhdas akita. Se oli hemmetin ruma. Morie ei halunnut koiraa, mutta lupasi pitää siitä huolen kunnes kiireinen sadonkorjuu olisi ohi.

Kotona Morie laittoi koiran ulkotarhaan, joka oli kuitenkin liian matala. Morie sitoi koiran varmuudeksi painavalla ketjulla tarhan seinään kunnes hän voisi korottaa seiniä. Heti seuraavana päivänä ulkotarha oli tyhjä. Koira oli katkaissut ketjun, hypännyt tarhasta ja juossut takaisin omenaviljelmälle. Morie oli tästä hyvin vaikuttunut ja otti katkenneen ketjun mukaan kylälle ja näytti sitä jokaiselle vastaantulijalle. Morie nimesi koiran Kurosawa-Toraksi ja käytti sitä monta kertaa jalostukseen, koska sillä oli sisäisiä ominaisuuksia, jotka Morien koirilta olivat päässeet katoamaan. Karkaamisensa ansiosta koirasta tuli alueellaan hyvin kuuluisa.

Vaikka Shinonome oli Morien oma kasvatti, vuosien jalostustyön tulos, ulkoisesti lähes täydellinen ja lukemattomien näyttelypalkintojen haalija, oli ruma ja sukutauluton Kurosawa-Tora lopulta Morien mielestä parempi koira.

Bono ja tunkeilijat

Kuvan irvistys on vain temppu.

Bono on koira, josta voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta silti kirjoitan siitä aika vähän blogiin. En tiedä onko tämä hyvä tai huono asia. Ehkä huono, sillä vaikka lukijoita nämä jorinat eivät välttämättä kiinnostaisi, niin olisi itselleni hyvä kirjoittaa ajatuksiani ylös vielä kun asiat ovat melko tuoreessa muistissa. Jonain päivänä Bono ei ole enää täällä ja en halua unohtaa muistoja, tai arvuutella mitenkä se ja se asia menikään. Bono on minulle äärimmäisen rakas ja nykyään elämämme on helppoa, eikä ulkopuolinen välttämättä yhtään voi tajuta kuinka haastavaa yhteiselo alussa oli. Jossain määrin minua myös arveluttaa kertoa Bonon ongelmista, sillä en halua, että ihmiset ajattelevat sen olevan mielenvikainen, tai että minun on vastuutonta pitää tälläistä koiraa, tai etten vain osaa. Kuitenkin ehkä kirjoitukseni rohkaisevat ihmisiä, jotka painivat reaktiivisen tai aggressiivisen koiran kanssa. 

Bonolla on voimakas vahtivietti ja se on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, joskin nykyään voin tuoda vieraita ihmisiä sisälle täysin ongelmitta. Rescue-yhdistys, joka Bonon minulle välitti, oli ilmoituksessaan kertonut koiran olevan oikea enkeli. Heidän mukaansa se tuli kaikkien ihmisten, lapsien, koirien ja muiden eläinten kanssa toimeen. Koira oli ollut jo jonkin aikaa kotihoidossa muiden lemmikkien kanssa, joten uskalsin luottaa yhdistyksen sanaan. Koira oli myös jo 3-vuotias, joten arvelin, että mahdolliset käytösongelmat olisivat jo puhjenneet, jos sellaisia olisi.

Kuitenkin heti ensimmäisellä viikolla koiran ollessa luonani se alkoi lenkeillä tuijottamaan ihmisiä ja koiria. Lähestyviä ihmisiä jämähdettiin tuijottamaan kunnes he olivat joko menneet ohi, tai sitten tulivat tervehtimään ja rapsuttamaan koiraa. Bono oli rapsutuksista hyvillään, mutta vaikka nämä kohtaamiset olivat positiivisia, paikallaan tuijotus alkoi muuttua kohti hyökkimiseksi ja räyhäämiseksi. Bonon tuijottamispysähdykset eivät johtuneet siitä, että se olisi väkisin halunnut mennä tutustumaan ihmisiin, vaan koska se piti heitä epäilyttävinä. Bonoa oli myös alussa hankala lukea, koska sen elekielen muutos ennen räyhäämisen aloittamista oli vähäistä. Eikä räjähtämiselle välttämättä löytynyt järkevää syytä. Eräs harmittava tapaus oli kun pysähdyimme puhumaan porraskäytävän ovella naapurin pojan ja hänen kaverinsa kanssa, jotka ihastelivat koiraa, mutta eivät koskeneet siihen, eivätkä tehneet mitään uhkaavaa elettä. Pojat puhuivat rauhallisesti ja pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä Bono kuitenkin alkoi räyhätä heille. Jälkikäteen ajateltuna kenties Bonosta olisi voinut nähdä epävarmuuden merkkejä, mutta tilanne oli niin rauhallinen ja koira oli minulle uusi (ei siis pelkästään yksilönä, vaan ylipäätänsä minun ensimmäisenä koirana), etten osannut varautua tälläiseen. Rescue-yhdistyksen puheiden vuoksi olin myös asennoitunut saavani täysin erilaisen koiran. Valitettavasti kokemukseni ei ollut ainut vastaavanlainen tämän rescuen kohdalla (ja löytyisi sieltä muutakin ihmeteltävää), enkä tulevaisuudessa tule ottamaan enää rescueita.

Pelkästään muiden ihmisten olemassaolo ulkona oli sen mielestä epäilyttävää ja uhkaavaa. Ulkona välimatkan vieraisiin ihmisiin ja koiriin piti olla hyvin pitkä, jotta Bono olisi jotenkin rento. Näköeste ei riittänyt. Muistan hyvin tapauksen, jolloin kävelimme korkean puuaidan vierellä. Puuaidasta ei nähnyt läpi. Aidan toisella puolella mies meni parkkipaikalla autonsa sisälle. En tiedä kuuliko vai haistoiko Bono hänet, mutta koira yritti hyökätä aitaa päin. Myös ensimmäisenä talvena ulkoilitin koiraa läheisen koulun pihalla ja Bono nuuhki tuoreita ihmisen jälkiä karvat pystyssä, hyvin kiihtyneenä ja raivarin partaalla. Tämä oli minusta huolestuttavaa. Toisille koirille remmissä rähisevät koirat ovat tavallisia, mutta Bono piti myös ihmisiä, ohi ajavia autoja ja liian kovaa laulavia pikkulintujakin uhkina. En usko tämän olevan traumaperäistä, mikä on rescue-koirien kanssa tyypillinen arvaus. Olen lähes satavarma siitä, että Bonon ongelmat ovat geneettisiä ja sen vuoksi niitä onkin ollut vaikeaa ratkoa.

Ehkä puolen vuoden jälkeen Bonon saapumisesta otin yhteyttä paikalliseen koirankouluttajaan, jonka kanssa aloin työstämään koiran reaktiivisuutta. Tästä kouluttajasta paljastui aivan ihana ihminen, joka on auttanut minua monilla tavoin vuosien varrella. Kävimme hänen koirakoulussaan kerran viikossa 2-3 vuoden ajan, kunnes muuton jälkeen lopetin käynnit välimatkan takia ja en enää tarvinnut kädestä pitelyä koulutuksen kanssa. Edistyminen oli hidasta ja välillä meinasin heittää hanskat tiskiin. Onneksi tämä ihminen aina rohkaisi minua. Podin vähän väliä tunnontuskia siitä oliko Bonolla oikeasti hyvä elämä, voisiko joku toinen ihminen tarjota sille parempaa, tai pitäisikö koira lopettaa tai palauttaa takaisin. Ahdisti, että minua voitaisiin pitää huonona omistajana. Kouluttajaystäväni mukaan moni omistaja ei kuitenkaan edes mieti tälläisiä asioita ja jo se todisti, että yritin parhaani olla hyvä omistaja.

Asuimme ensimmäiset kolme vuotta kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Reaktiivisen koiran kanssa se oli hyvin stressaavaa. Minusta tuli mestari muiden asukkien aikataulujen muistamisessa ja heidän välttelyssä. Osasin ajoittaa ulkoilut siten, että todennäköisesti emme törmäisi kehenkään rappukäytävässä. Etenkin alussa Bono myös stressasi naapurien ääniä. Väärä ympäristö piti jatkuvaa stressitasoa vireillä. Kerrostalo ei todellakaan ollut sille sopiva ympäristö, eikä kyllä minullekaan, mutta olin kauan tässä asunnossa loukussa, kunnes viimein löysin rivarin, jossa olemme asuneet nyt pari vuotta.

Rivitaloon muuttaminen on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Parhain päätökseni ikinä on ollut Bonon hankinta, niin omituiselta kuin se voikin kuulostaa tähän asti kertomani jälkeen. Rivarissa Bono on voinut turvallisesti katsella muiden asukkien menoa ikkunasta ja aidatulla takapihalla, siinä missä kerrostalossa muut ihmiset aina pulpahtivat paikalle yllättäen ja heti liian läheltä. Aluksi kaikille takapihan ohikulkijoille piti murista ja haukkua, nykyään naapurit voivat kulkea ihan takapihani vierestä ja Bono ei hauku heille. Bonon sytytyslanka on myös ulkoillessa pidentynyt huikean paljon, vieraita koiria ja ihmisiä voidaan katsella rauhallisesti välimatkan päästä ja jopa ohittaa. Räjähdyksiä tapahtuu enää harvoin, ehkä kerran pari kuukaudessa (osittain myös siksi, että ennakoin tilanteita todella hyvin), ja mahdolliset räyhäämiset ovat helposti rauhoiteltavissa ja taas jatketaan matkaa. Olen tehnyt vastaehdollistamista valehtelematta joka päivä monen vuoden ajan ja tämä rauhallisempaan ympäristöön muuttamisen kanssa on mahdollistanut Bonon puhkeamisen kukkaan. Minusta tuntuu, että Bono nykyään luottaa ja turvautuu minuun sitä arveluttavissa tilanteissa - sen sijaan, että se heti hyppäisi takajaloilleen räyhäämään, kuten alkuaikoina, se katsoo minuun, puuskahtaa, vingahtaa, ilmoittaa minulle, että nyt on jännittävää, jolloin voin puuttua asiaan. Muutos etenkin rivitaloon muuttamisen jälkeen on ollut niin radikaalia ja nopeaa, että koiraa on vaikea kuvitella samaksi ja minulla on jo vaikeuksia samaistua ongelmiin, joita meillä ennen oli.

Vaikka elämä tuntuu nykyään ihmeellisen helpolta, en kuitenkaan koskaan aseta Bonoa tietoisesti tilanteeseen, jossa se voisi epäonnistua. Olisi maailmanloppu, jos se koskaan purisi ihmistä. En koskaan pidä sitä vapaana, paitsi hyvin aidatulla alueella. Tiedän alkuaikojen kokeiluista, että Bono ei vapaana lähde harhailemaan, mutta mikäli paikalle tulisi ihmisiä taikka koiria se lähtisi pelottelemaan heidät pois. Ilman autoa minulla ei ole mahdollisuutta mennä samoilemaan minnekään, missä oikeasti ei takuulla tule vastaantulijoita. Valokuvista muokkaan hihnat pois pinnallisista syistä, mutta en koskaan tule pitämään Bonoa vapaana vaikka siitä tulisi kuinka rauhallinen ja hyväkäytöksinen tulevaisuudessa. Ulko-ovesta kulkiessa, sekä näköesteiden ohi kulkiessa kutsun aina sen viereen ja pidän kahvapannasta kiinni. Tällä tavoin jos oven tai näköesteen takaa ilmestyisikin ihminen taikka koira Bono ei saa otettua vauhtia mahdolliseen räjähdykseensä, koska ote pannasta pysäyttää sen. Mikäli luonani on vieraita menen myös mieluiten yksin Bonon kanssa kävelyille, koska haluan keskittyä täysillä koiraan.

On Bonon ärtsyilystä ollut hyötyäkin - ja siitä tämän postauksen oikeastaan pitkin kertoa, mutta pohjustus lähti lapasesta. Kerrostalokämppämme sijaitsi melkoisessa ghetossa, talo oli homeessa, naapurit olivat epämääräisiä, isännöitsijää ei tuntunut kiinnostavan mikään ja ulkoa löytyi huumeneuloja. Mutta kämppä oli halpa ja ISO. Turhankin iso, koska yksi huone jäi lähes kokonaan käyttämättä. Eräänä yönä heräsin Bonon haukkuun. Ovisilmästä näin, että naapurini ovella ahkeroi keski-ikäinen venäläismies. Mies yritti repiä postiluukkua irti ja oli jo tehnyt jotain tuhoa itse oveen, jäljistä päätellen hän oli ehkä sorkkaraudalla yrittänyt väkisin avata sitä. Soitin poliisit samalla kun pidin miestä silmällä. Mies ehti lähteä pois ennen poliisien tuloa. Mies oli todennäköisesti asunnossa asuvan venäläisnaisen mustasukkainen exä.

Toisen kerran heräsin yöllä Bonon raivoamiseen kun tällä kertaa minun asuntooni yritettiin murtautua. Käskin Bonoa olemaan hiljaa ja näin, että koiran haukusta huolimatta tunkeilija jatkoi oven ronklaamista. Ovisilmästä näin ulkopuolella olevan keski-ikäinen arabimies, jonka itse asiassa tunnistin. En tiennyt hänen nimeään, mutta olimme olleet samalla työpaikalla kierrätyskeskuksessa. On mahdollista, että kun olin joskus ostanut kierrätyskeskuksesta huonekaluja tämä mies oli niitä kuljettaessaan päässyt näkemään missä asun ja millaisia tavaroita omistan. Katselin hetken hänen aherrustaan ovisilmästä ja sitten käskin Bonon istumaan sohvalle (olin opettanut sen istumaan sohvalla aina, kun menin puhumaan ovelle tulevien ihmisten kanssa) ja kävin hakemassa veitsen keittiöstä. Heti kun avasin oven mies ehti salamannopeasti luikkia ensimmäiset portaat alas ja pyyteli anteeksi ja sopersi väärästä ovesta. En tästä soittanut poliiseja. Olisi varmaan pitänyt. Ilmoitin kuitenkin tapauksesta isännöitsijälle, joka teetätti koodisysteemin rapun ulko-oveen.

Taivaalla näkyvä pulujen karkotukseen tarkoitettu haukkaleija on uhka. Musta panta ei ole sähköpanta, vaan kuntoiluun tarkoitettu painopanta.

Rivariin muuttaessa laitoin isännöitsijälle viestiä, että pakastin pitäisi vaihtaa. Kävin tuolloin vielä Kannuksessa maaseutuopistossa koulua ja välimatkan ja bussiaikataulujen vuoksi koulupäiväni kestivät 12 tuntia. Bono odotti sen ajan kärsivällisesti, eikä koskaan tuhonnut mitään tai kussut tai paskonut sisälle. Talonmies tuli ilmoittamatta käymään kun olin koulussa. Kesken oppitunnin sain puhelun, jossa talkkari totesi ettei koira päästä häntä sisälle. Sanoin ettei hänen kannata mennäkään ja sovimme ajan, jolloin olisin kotona. Seuraavan kerran kun hän tuli käymään Bono otti hänet täysin rauhallisesti vastaan, koska minä päästin vieraan sisälle ja nuuskuteltuaan istui tapaamisen ajaksi viereeni. Talkkari totesi, että tämähän on täysin kiltti ja asiallinen koira. Bono myös päästää tutun ihmisen sisälle vaikka en olisi kotona, kuten koirankouluttajatuttumme, joka ei ollut nähnyt koiraa varmaan vuoteen, mutta sai silti tulla ulkoiluttamaan sitä kun olin käymässä pikareissulla ja hänen sanoin koira käyttäytyi kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain päiviä. 

Ongelmallisesta alusta huolimatta Bono on sittemmin ollut mukanani useaan otteeseen maaseutuopiston koiria ja ihmisiä täynnä olevassa asuntolassa, voittanut paljon etenkin temppuihin liittyviä palkintoja, sekä tuonut elämääni loputtomasti sisältöä ja iloa joka päivä. Nettitutut ovat saaneet täysin huoletta tulla tänne yökylään, koska Bono suhtautuu rauhallisesti ja ystävällisesti ihmisiä kohtaan, kunhan näkee heidän tulevan sisään minun luvalla. Negatiivisten muistojen jälkeen paremman kuvan nykyisestä Bonosta voi saada lukemalla vaikkapa tämän tai tämän postauksen. Vielä paremman kuvan arjesta antanee harva se päivä päivittyvä Instagram.

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.