Pastorin susi

Sanomalehden kuvitus, tekijä tuntematon.

 Netin ihmeellisessä maailmassa on olemassa sivustoja, joissa voi selata vanhoja sanomalehtiä. Yksi tälläinen sivusto on The Library of Congress, jota yhtenä päivänä selailin monta tuntia. Törmäsin siellä esimerkiksi tähän kiinnostavaan tapaukseen.

Vuonna 1896 New Yorkin kaupungin The Journal -sanomalehdessä, tammikuun 26. numerossa, raportoidaan pastorin omistamasta lemmikkisudesta. Jan Husin presbyteerikirkon (jutussa kirjoitettu väärin John Hass) pastori Vincent Pisek oli metsästysreissullaan "läntisellä preerialla" ampunut susiparin ja adoptoinut niiden pennun. Urospennun nimeksi tuli Mr. Wolf ja se kasvatettiin pulloruokinnalla. Sisällä kasvatetetusta sudesta tuli ystävällinen ja hellä, ja se nautti saadessaan nukkua lämpimillä peitoilla. Raporttiin ujutettiin mukaan uskonnollista propagandaa kertomalla suden syntyneen pakanana, mutta pastorin kasvatuksen ja uskon ansiosta susi oli käännytetty.

Mr. Wolf osallistui jumalanpalveluksiin, sekä sunnuntaisin lapsille järjestettävään pyhäkouluun istumalla pastorin saarnatuolin vierellä ja monesti nukkui seremonioiden ajan. Suden kerrotaan olleen vierailijoiden ja lasten suosikki, mutta ei ilmeisesti tullut toimeen koirien ja kissojen kanssa. Susi oli mukana myös kaikenlaisilla messuilla ja markkinoilla, joissa sen kerrottiin syövän karkkia suurella innolla.

Vaikka kirkon vakiovierailijat tiesivät Mr. Wolfin olevan ystävällinen, oli susi hyvä vahtikoira, sillä sen pelkkä olemus riitti karkottamaan kaikenlaiset kulkurit ja kerjäläiset (tosin eikö kirkon pitäisi auttaa tälläisiä ihmisiä?). Jutussa mainitaan hauska tapaus, kun eräänä sunnuntaiaamuna susi oli ollut piilossa saarnatuolin takana ja kesken jumalanpalveluksen se ilmestyi tuolin takaa ja seisoi katsomassa pelästynyttä seurakuntaa. Hetken kuluttua Mr. Wolf jatkoi tyynesti matkaansa kulkien penkkien välistä ulko-ovelle.

Kesäisin susi otettiin mukaan pastorin kesätiluksille Hopatcongin järvelle. Siellä Mr. Wolf sai juosta vapaana metsissä, joskin se joutui välillä ongelmiin törmätessään vieraisiin ihmisiin. Metsästäjät olivat yrittäneet ampua sitä useaan kertaan, mutta susi oli toistaiseksi selvinnyt näistä kohtaamisista naarmuitta. Susi oli myös järkyttänyt retkeilijöitä ja piknikiä viettäviä ihmisiä ilmestyessään yhtäkkiä heidän eteensä. Kerran järvellä soutavat kaksi tyttöä näkivät suden rannalla ja uteliaan suden seuratessa heitä he eivät uskaltaneet rantautua moneen tuntiin.

Raportista ei valitettavasti käy ilmi minkä ikäinen Mr. Wolf oli. Koska jutussa viitataan suden käyneen omistajansa kesäasunnolla useana kesänä voidaan päätellä, että susi oli kirjoitushetkellä ainakin muutaman vuoden vanha. Se sai ilmeisesti kulkea hyvin vapaasti oman mielensä mukaan. Ken tietää miten tämä tarina päättyi. Kenties Mr. Wolfin elämä päättyi metsästäjän luotiin, tai katosiko se lopulta metsään vastaten "erämaan kutsuun"? Tai kenties se jatkoi sivistynyttä elämäänsä kirkkosutena luonnolliseen kuolemaansa saakka. Siitä ainakin voidaan olla varma, että Mr. Wolfin kaltainen vetonaula olisi saanut minutkin käymään kirkossa!

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.

Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.

Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!

Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.

Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****

Nara piertelee, osa 27: Pari vanhempaa kuvaa

Tein nämä kuvat vuonna 2019 conien printtimyyntiä varten. Halusin muutaman kuvan, joissa olisi geneerisiä eläimiä, jotka toivottavasti viehättäisivät mahdollisimman monia ostajia. Luulin, että olin tehnyt jo näistä vaihe vaiheelta -postauksen, mutta näköjään en ollutkaan! Joitain vaihekuvia en löytänyt enää, mutta ainakin näistä saa jonkinlaisen idean miten kuvat on tehty.

Pidän tiikereistä hirveästi, etenkin valkoiset ovat visuaalisesti ja historiallisesti kiinnostavia. Ehkä joskus kirjoitan niistä jotain, vaikka tämä onkin koira-aiheinen blogi. Olen pääasiassa koirapiirtäjä, joten kissojen piirtäminen on minulle vieraampaa. Tätä kuvaa varten mulkoilin paljon leijonien kuvia, koska leijonien kasvoista sai paremmin selvää kun niissä ei ole mitään dramaattisia kuvioita häiritsemässä, sekä tutkin Balaan piirroksia, jotta saisin idean miten hän tulkitsee kissojen muodot ääriviivoiksi paperille. Balaa on yksi lempipiirtäjäni ja kissaeläinten mestaritaiteilija.

Yllä oleva kuva oli ensimmäinen luonnos ideastani. Jos piirrän eläimen suoraan edestä piirrän luonnokseen vain kasvojen toisen puolen. Puhtaaksipiirtovaiheessa käännän luonnoksen valopöydällä toisin päin ja voin läpipiirtää toisenkin puolen. Yllä olevassa kuvassa en vielä tiennyt millainen koru tiikerillä olisi ja hahmottelin erilaisia ideoita toiselle paperille (tästä en löytänyt kuvaa). Halusin avaruusaiheen näkyvän tiikerissä itsessään. Tein sille tähden muotoisia kuvioita ja lähempää katsottuna huomaa, että sen silmän heijastukset ovat puolikuu ja tähtiä. Idea ei ehkä siirtynyt paperille yhtä onnistuneesti kuin toivoin.

Ylävasemmalla on ensimmäinen puhtaaksipiirtoyritys. Se epäonnistui. Yleisvaikutelma oli sotkuinen ja viivoissa ei ollut itsevarmuutta. Hylkäsin tämän version ja piirsin siitä läpi valopöydällä uuden yrityksen, joka oli huomattavasti onnistuneempi. Tosin ihan ensimmäisessä luonnoksessa tiikerin suu oli paremman muotoinen. Lopulliseen versioon päätynyt suu näyttää kahdelta kivespussilta ja huomasin tämän liian myöhään... 

Yksityiskohtia

Raidat tein puuvärillä, suurin osa muusta värityksestä on vesiväriä ja mukana on myös valkoista geelikynää. Ylävasemmalla kuva on värityksen ajan teipattuna valopöytään. Kokeilin taas vesivärin suolaamista, mutta jälleen kerran epäonnistuin siinä ja jäljestä tuli epämääräisen kokkareista. Saa nähdä onnistunko ikinä tässä mahdottomassa tehtävässä. Silti olen tähän kuvaan yhä tyytyväinen, joskin tiikerissä voisi olla dramaattisempia varjoja. Tämä kuva myi eniten coneissa, joten kunhan coneja aletaan taas järjestää taidan tehdä lisää tiikereitä.

Seuraava kuva oli perinteinen susi ja kuu -kombo. Käytin pohjana kuvaa, jonka olin tehnyt vuonna 2009, eli tuolloin tasan kymmenen vuotta sitten. Vanhassa kuvassa oli vanhoja hahmojani kaikkine anatomiavirheineen ja karseine väreineen. Olen silloin tällöin tehnyt päivitettyjä versioita vanhoista kuvistani, nopeuttaa kummasti prosessia kun asetelma on jo suureksi osaksi valmis ja itseltään kopiointi ei ole missään kiellettyä. Susiin en käyttänyt mallikuvia.

Yksityiskohta ihan vaan koska tykkään noista nenuista.

Yksityiskohdat jäivät vähän varjostuksen jalkoihin. Noh, elämä on.

Väritys on jälleen pääasiassa vesiväriä, mukana myös puuväriä, valkoista geelikynää ja varmaan myös Copic -tussia. Tämäkin on yhä mielestäni ihan onnistunut kuva, vaikka jälleen varjostukset voisivat olla vahvempia.

DMWYD:n aakkoshaaste

Saimme juuri postissa palkinnot Do More With Your Dogin Alphabet Challengen suorittamisesta. Tämä oli mielestäni niin kiva haaste, että kirjoitan siitä erikseen. Haasteessa piti tehdä 26 temppua, jotka alkaisivat aakkosten joka kirjaimella (ääkköset eivät kuulu mukaan). Mitään vaikeustasovaatimuksia temppujen suhteen ei ole ja nimeämisessä saa olla hyvin luova. Silti oli hyvin vaikeaa keksiä temppuja joillekin kirjaimille. Temput videoidaan ja näytetään Facebookissa arvioijalle.

Haaste julkistettiin joskus viime talvella ja olen aika kauan pyöritellyt sitä silloin tällöin mielessä, välillä unohtaen sen. Osa videoistani onkin kuvattu talvella ja osa kesällä, osa taas on vanhempia joita kierrätin uudelleen. Laitan joitain videoita tähän mukaan, mutten kaikkia. En esimerkiksi niitä, joissa näyn selvästi, koska hyi.

Olen DMWYD:n kautta saanut Bonolle Expert Trick Dog -tittelin, mutta harmittavasti vaikuttaa siltä etten tule hankkimaan Champion -titteliä. Championin hinta on todella korkea, kaikkine tilpehööreineen 145 dollaria, siinä missä edelliset tittelit olivat olleet vain noin 30 dollaria kappale. Hintaero on huikea, enkä vaan pysty järkeilemään itselleni miksi kannattaisi maksaa noin paljon yhdestä turhuudesta. Näillä näkymin tuo saavutus jää sitten saavuttamatta. Kiva kuitenkin, että näitä halvempiakin (ja vieläkin turhempia) haasteita järjestetään ja osallistun välillä niihin. Saisi Suomessakin koiraihmiset järjestää tällästä hömppää.

Anyway, tässä lista kaikista aakkostempuista:

A niin kuin Attack ("hyökkää").

 

B niin kuin Back Up (peruuta).
C niin kuin Cross Paws (tassut ristiin).

D niin kuin Drop It (tiputa esine suusta).

E niin kuin Embarrassed (peitä silmät tassuilla, Bono tekee vain pikaisen heilautuksen).

F niin kuin Follow Me (seuraa).

G niin kuin Growlyface (hampaat).

H niin kuin Head in Muzzle (laita pää kuonokoppaan).

I niin kuin Ignore Tempation (älä huomioi houkutusta).

J niin kuin Jump to Platform (hyppää tasolle).

K niin kuin Kong Search (etsi piilotettu Kong -lelu).
L niin kuin Lie Down (maahan).
M niin kuin Mark (mene merkattuun paikkaan).
N niin kuin Nose Touch (koske kirsulla käteeni).
O niin kuin Over (seinän yli).

P niin kuin Playbow (leikkikumarrus).

Q niin kuin Q-tips (tälle oli vaikea keksiä mitään... Bono piteli vanupuikkopussia, josta otin yksitellen puikkoja).

R niin kuin Recall (tule tänne).
S niin kuin Sit Pretty (kerjäysasento).

T niin kuin Tunnel (tunneli).

U niin kuin Up (etutassut nojaa puuta vasten).

V niin kuin Vanilla Yougurt (taas vaikea kirjain, onneksi näissä sai olla luova. Bono tasapainotteli vaniljajugurttipurkkia otsallaan).

W niin kuin Wave Goodbye (heiluta molemmilla etutassuilla hyvästi).

X niin kuin X-jump (hyppää X:n muotoisen esteen yli).

Y niin kuin Yell (hauku).
Z niin kuin Zzz ("nuku", maahan kyljelleen).

Bonon kesää 2021

Taas päivittelen rakkini kuulumisia. Kevät ja kesä ovat olleet vähän tylsähköjä, mitään suurta ei ole tapahtunut. Olemme paljon lenkkeilleet pelloilla öisin, jolloin välillä olemme törmänneet metsäkauriisiin, joutseniin, kurkiin, hirviin ja kettuihin. Harmittavasti iPad meni rikki joskus talvella, joten en ole saanut näistä otettua kuvia vaikka olemme olleet välillä hyvällä kuvausetäisyydellä. Kännykkäni on lähes hyödytön kuvauksissa ja sillä saa otettua edes jonkunlaisia kuvia vain päivällä. Pienessäkin hämärässä kännykkä heittää hanskat tiskiin. Ymmärrän nyt miksi kaikki UFO- ja bigfoot-videot ovat vielä tänä päivänä rakeista roskaa. Tämän takia en myöskään ole kuvaillut Bonoa yhtä paljon kuin ennen.

Yhtenä tälläisenä yönä onnistuin suihkuttamaan hyttysmyrkkyä suoraan oikeaan silmääni. Facebookin muistojen mukaan olin saman tempun tehnyt lähes päivälleen vuosi sitten, enkä selvästi ollut oppinut mitään. Sattui aivan saatanasti ja noin kymmenen minuuttia pystyin vain haahuilla pellolla hieroen silmää hupparilla. Tietenkään ei ollut vettä tai paperia mukana. Kun sitten viimein kipu laantui lähdin noin puolen tunnin kotimatkalle ja kotona menin heti suihkuun. Silmä oli pari päivää tulipunainen ja vuosi keltaista smägää, mutta suurempaa vahinkoa ei tapahtunut.

27.6. Bonon rokotukset piti uusia. Olin odottanut tätä päivää vähän kauhulla, mutta pakkohan se oli mennä, koska ilman rokotuksia Bono ei voisi päästä hoitolaan jos lähden matkalle. Olen monta kertaa kertonut tässä blogissa Bonon taustoista ja käytösongelmista, joten en toistele itseäni turhaan. Edellisellä kerralla mukanani oli paikallinen koirankouluttajaystäväni henkisenä tukena ja kaikki oli mennyt ihan hyvin. Silloin eläinlääkäriä taisi jännittää enemmän kuin meitä, olinhan varoittanut etukäteen puhelimessa, että koira voi olla änkyrä. Nuoren naisen kädet tärisivät kun hän laittoi rokotteen ja suurin osa litkuista valui pitkin koiran niskaa. Nyt päätin mennä yksin, sillä en kehdannut pyytää ketään mukaan.

Ilmoitin jälleen etukäteen eläinlääkärille, että koira saattaa olla reaktiivinen ja käynti olisi hyvä järjestää jotenkin niin ettei koira törmäisi muihin koiriin odotushuoneessa. Saimme päivän ensimmäisen ajan. Eläinlääkäriasema on aika lähellä nykyistä kotiamme, joten saavuimme paikalle kävellen ja odotushuoneessa pistin koiralle kuonokopan. Bono oli hyvin rauhallinen ja vain hieman huolestunut asemalla ja oli kohteliaan ystävällinen, muttei tungetteleva työntekijöitä kohtaan.

Rokotuksien lisäksi samalla kuunneltiin sydäntä ja lekuri halusi myös ottaa lämmön. Kuonokoppa oli päässä toimenpiteiden ajan ja vähän pää heilui uhkaavasti taakse kun lämpömittari tungettiin persiiseen ja neula niskaan, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta pitelin pannasta kiinni ja Bono söi namia kopan läpi. Otin kopan pois kun hommat oli hoidettu ja Bono oli taas ihan ystävällinen lekureille. Lekurilla kesti kauan kirjoittaa tietoja koneelle ja Bono oli tarpeeksi rento, että pidettiin pieni painituokiokin ja persettäkin piti rapsuttaa jolloin teki tyypillistä kiemurtelutanssia. Sydän kuulosti ok. Kuulemma tosi hyväkuntoinen koira ja turkki hienossa kunnossa. Lekuri sanoi sen olevan vähän ylipainoinen ja olin samaa mieltä kun ei talvella olla tehty mitään, mutta tunnustellessaan koiraa näytti hämmentyneeltä ja totesi ettei täällä olekaan läskiä. Bono alkaa olla jo aika vanha ja sen mahanahka roikkuu, enkä enää viitsi liikuttaa sitä yhtä rankasti kuin nuorempana.

Jotain kivoja palkintoja ollaan myös voitettu tässä kesän aikana. Do More With Your Dog järjesti 2K-9 Ruff Run -haasteen, jossa piti juosta tai kävellä reippaasti koiran kanssa kaksi kilometriä. No eihän tuo ole matka eikä mikään, joten totta kai minäkin hikipossu osallistuin kerta palkintojakin oli luvassa! Haasteeseen sai osallistua myös virtuaalisesti, kunhan tehdyn kävelyn voisi todistaa jotenkin. Merkitsin reittini satelliittikuvaan, sekä otin kuvia eri maamerkkien ja tienviittojen kohdalla. Saimme tästä diplomin, tosi hienon mitalin, sekä epävirallisen 2K9 -tittelin.

Osallistuin myös tänä vuonna W.O.L.F. / World of Lupines Foundationin virtuaalinäyttelyyn. Bono oli ensimmäinen luokassa paras rescue, sekä toinen luokassa paraskuntoinen seniori. Tänä vuonna olikin suuria mitaleja!

26.7. Bono täytti yhdeksän vuotta. Täytyy myöntää, että koiran kuolema on nykyään vähän väliä mielessä. Aina kun näen koirien kuolinilmoituksia Facebookissa panen merkille minkä ikäisenä koira on kuollut ja lasken mielessäni montako vuotta Bonolla olisi tuon perusteella elinaikaa jäljellä. Ihan hyväkuntoinenhan Bono on vielä, mutta koskaan ei voi tietää kuinka monta vuotta on enää jäljellä. Isokokoiset koirat tuppaavat elämään lyhyemmin, mutta toisaalta ainakin Embarkin mukaan Bonolla ei ole mitään testattavaa geneettistä sairautta, eikä sitä voi haukkua sisäsiittoiseksi. Toivottavasti on vielä monta vuotta edessä.

Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 2

Calgary

Jatkoa edelliselle postaukselle.

Saatuaan paljon huomiota osakseen Kanadassa LaFlamme alkoi haaveilla vielä suuremman spektaakkelin järjestämisestä Yhdysvaltojen puolella, New Yorkissa. Torontossa kymmenet tuhannet ihmiset olivat ihmetelleet hänen valjakkoaan viikon ajan. New Yorkia suurempaa tavoitetta tuskin olisikaan ja hän päätyi susiensa kanssa suurkaupunkiin useaan otteeseen.

Ensimmäinen New Yorkin reissu tapahtui tammikuussa 1926. Ei ole varmaa miten LaFlamme kulki New Yorkiin, kenties junalla, vaikka sanomalehdissä kerrottiin miehen ajaneen valjakkoa Kanadan Gogamasta asti. Tämä matka olisi ollut noin 1200 - 1300 kilometriä pitkä, joten sen taittaminen puolivillien susien kanssa ei kuulosta todennäköiseltä. Mukaan otettiin kahdeksan rekikoiraa, yksi koirasusi, sekä neljä sutta. Saavuttuaan New Yorkiin aamulla 23.1. LaFlamme ajoi valjakollaan Manhattanin kuuluisan Broadwayn läpi, mikä oli varmasti erikoinen näky kaupunkilaisille. Illalla LaFlamme oli kunniavieraana Madison Square Gardenissa järjestetyssä jääkiekko-ottelussa, jossa hän sai aloittaa matsin tiputtamalla jääkiekon jäälle. Ottelussa olivat vastakkain New York ja Boston. Yleisöä oli paikalla noin 10 000. Väliajoilla LaFlamme ajoi valjakollaan kaukalon ympäri.

LaFlamme palasi New Yorkiin hyvin pian jääkiekko-ottelun jälkeen, helmikuun alussa hän viipyi kaupungissa kahden viikon ajan Amerikan kennelklubin Westminster -koiranäyttelyn takia. Kahta hänen suttaan pidettiin näyttelyssä esillä kuonokopilla varustettuina.

1939 Joe LaFlammen poika Morris ja Calgary

LaFlammen haave kokonaan susista koostuvasta valjakosta tuli viimein toteen 30-luvun lopulla. Aiemmin valjakkoa olivat johtaneet tavalliset rekikoirat ja sudet oli sijoitettu reen eteen pyöräkoirien paikoille. Hän oli yrittänyt tehdä Pete -sudesta johtokoiraa, mutta Pete oli raivoisa ja oli useaan otteeseen hyökännyt miehen kimppuun. Kaikki sudet olivat inhonneet valjakkohommia ja vetäneet pakon edestä. Pelkästään valjaiden pukeminen oli ollut vaarallista puuhaa. Peten aikaiset sudet ikääntyivät ja osan LaFlamme myi elokuvatuotantoon. Vuonna 1937 hän kuitenkin päätti yrittää susivaljakkoa uudestaan ja tilasi tusinan susia Hudson's Bay Companyltä. Susia lähetettiin hänelle yksitellen ja ne olivat ilmeisesti villeinä syntyneitä, osa ehkä turkisfarmien kasvatteja. Niitä tuli Sudburystä, Quebecistä, Manitobasta ja Saskatchewanista. Ensimmäisten joukossa oli aikuinen naaras nimeltä Calgary, josta LaFlamme alkoi koulia johtokoiraa. LaFlamme ilmeisesti käsitteli Calgarya kärsivällisemmin ja hellemmin kuin aikaisempia susiaan, viettäen koko kesän vakuutellen sudelle olevansa turvallinen tyyppi ja vasta luottamuksen syntyessä aloitti vetoharjoitukset. Calgaryltä kesti neljä kuukautta oppia johtokoiran työt.

Vuonna 1939 LaFlamme uskoi luoneensa toimivan valjakon uusista susistaan. Johdossa oli noin nelivuotias Calgary, muut sudet olivat nuorempia. Ärhäkkä Wolf oli 19 kuukauden ikäinen, Shownia ja Mok-uman vuoden vanhoja, sekä Muckoos, Maheegan, Nigig, Wagoosh, Ojeek, Wabsehech, ja Weeweepe kaikki 11 kuukauden ikäisiä pentuja. Tällä tiimillä oli tarkoitus suunnata jälleen New Yorkiin. Vuotta aiemmin hän oli sopinut New Yorkin ja Bostonin talven urheiluotteluiden managerin Albert C. Raun kanssa ajavansa susivaljakollaan New Yorkin ja Bostonin katuja pitkin.

1939 LaFlamme tuo Wolfin ja Calgaryn ulos lentokoneesta Sudburyn lentokentällä

25.1.1939 LaFlamme, avustajansa George Thibodeau, sekä yksitoista sutta saapuivat jäätyneen Minisinakwa -järven talvilentotukikohtaan. LaFlamme oli ostanut koko joukolle lentoliput Sudburyyn, jossa hän pysähtyisi matkalla New Yorkiin. Mutta susien kuljetus lentokoneella oli helpommin sanottu kuin tehty. Susia lastatessa koneeseen LaFlammen musta susi Muckoos karkasi ja oli hetkessä parin kilometrin päässä. Lentokoneen pilotti Jimmy Bell käynnisti koneensa ja jahtasi sutta ilmasta käsin, pakottaen sitä kääntymään takaisin. Kun susi alkoi uupua syvässä hangessa Bell laskeutui ja juoksi nopeasti ottamaan suden kiinni. Miehet huokaisivat helpotuksesta, mutta heti tämän episodin jälkeen äreä Wolf syöksyi Mok-umanin kurkkuun ja raadeltu susi piti jättää Gogamaan toipumaan. Wolfille laitettiin kuonokoppa lennon ajaksi.

Itse matkustaminen lentokoneessa ei ollut sen rauhallisempaa. Heti kun kone nousi ilmaan susista tuli levottomia. LaFlamme oli avustajansa, susiensa ja reensä kanssa lentokoneen ruumassa noin 40 minuuttia kestävän lennon ajan, jonka alussa sudet alkoivat taistella keskenään ja kynsivät paniikissa ikkunoita. Sudet hyökkivät sinne tänne ja LaFlamme ja Thibodeau joutuivat lyömään niitä nyrkeillä ja heittämään niitä pois päältään. Sudet repivät ruuman seiniä ja LaFlammen kenkiä. Nousun jälkeen koneen kulku tasaantui ja myös sudet rauhoittuivat. Kun pilotti kysyi miten matka sujui LaFlamme väitti etteivät sudet olleet liikkuneet senttiäkään. Viimein Sudburyssä sudet päättivätkin, etteivät halunneet ulos lentokoneesta ja kesti tunti saada ne ulos.

Toipuakseen uuvuttavasta lennosta joukko lepäsi parin päivän ajan ladossa, vierailua sponsoroivan sudburyläisen panimon varaston takana.. Lepopäivien jälkeen oli aika valjastaa sudet ja antaa kaupunkilaisille uniikkia katseltavaa. Väkeä oli kerääntynyt jo tuhansittain odottamaan susivaljakon juoksua kaupungin läpi. Sudet katselivat ihmismassoja levottomina ja Wolf menetti hermonsa, purren LaFlammen nahkakintaita. LaFlamme tarttui suden etujalasta ja väänsi sen selälleen maahan, jolloin susi alistui ja sille laitettiin kuonokoppa. Eteneminen kaupungilla oli vaivalloista, sillä katsojat tulivat jatkuvasti liian lähelle susia ja etenkin lapset eivät kuunnelleet varoituksia. LaFlamme ei myöskään voinut käskyttää susiaan piiskalla, koska pelkäsi osuvansa katsojiin. Välillä pelokkaita susia piti raahata esiin kuistien ja parkkeerattujen autojen alta. Valjakon onnistui kuitenkin kulkea Sudburyn läpi, joskin hyvin hitaasti. Tämä ei lannistanut yleisön intoa.

Wolf pääsi esiintymään yksin peräti kahdesti Sudburyssä. Vaikka iso, 50-kiloinen ja vihainen uros oli vaikeasti käsiteltävä (tai kenties juuri sen vuoksi), se oli LaFlammen suuri ylpeys. Wolf valjastettiin yksin 7-paikkaisen auton eteen ja sen onnistui vetää autoa 15 metriä. Kun auton rengas osui kuoppaan valjas hajosi.

Wolf otettiin mukaan myös radioasema CKSO:n haastatteluun, jossa LaFlamme kertoi elämästään susienkesyttäjänä. Paikalla oli myös valokuvaaja radioaseman uutiskirjettä varten. LaFlamme nosti ärisevän suden pöydälle ja ilmoitti ottavansa sen kuonokopan pois valokuvaa varten, muut paikallaolijat yrittivät turhaan estellä häntä. Kuonokopasta vapauduttuaan Wolf livahti ketjun silmukasta ja alkoi etsiä pakotietä huoneesta, ihmisten piilotellessa huonekalujen takana. Wolf yritti hypätä ikkunasta, mutta ikkunan kalterit estivät sen. LaFlamme seurasi hitaasti suden perässä valmiina heittämään ketjun sen kaulaan. Välillä Wolf hyökki omistajaansa päin. LaFlamme ja avustajansa ottivat tuolit, joiden avulla he saivat paimennettua suden nurkkaan ja saivat ketjun takaisin sen kaulaan. Wolfin ketju kiinnitettiin oveen, mutta susi jatkoi rähinäänsä ja yritti hyökkiä omistajansa kimppuun, jolloin LaFlamme löi sitä vähän väliä päähän. Avustajansa avulla LaFlamme sai harhautettua sutta tarpeeksi, jotta hän pystyi ottamaan suden tiukkaan painiotteeseen ja laittaa sille taas kuonokopan päälle.

1939 LaFlamme selkeästi ahdistuneen suden kanssa D.J. Taylorin toimistolla (Ontarion riista- ja kalastusosaston varaministeri tai muuta sellaista)

Oli aika jättää Sudbury taakse, sitä ennen LaFlamme päätti järjestää vielä yhden yllätyksen. Hän ehdotti Toronto Daily Starin toimittajalle, Nettie Madgerille, että Madger voisi halutessaan ottaa Muckoosin, saman suden, joka oli karannut lentokentällä. LaFlammen mukaan Muckoos ei pitänyt kaupungin valoista, eikä tulisi pärjäämään New Yorkissa. Madger suostui hämmentyneenä, mutta parin päivän sisällä muutti mielensä ja LaFlamme järjesti Muckoosin kuljetuksen eläintarhaan Detroitiin.

LaFlamme jatkoi matkaansa Sudburystä Montrealiin ja sieltä Bostonin kautta New Yorkiin rekalla. Totta kai matkalla LaFlammen piti myös pysähtyä tekemään jälleen yksi vaarallinen ja tarpeeton stuntti, kun hän avasi rekan takaovet jotta toimittaja pääsisi näkemään sudet. Wolfia lukuunottamatta sudet eivät olleet kiinnitettyjä mihinkään, mutta eivät uskaltaneet karata. Joka välietapissa susien kanssa järjestettiin jonkinlaista ohjelmaa muutaman päivän ajan. Bostonissa ja New Yorkissa LaFlamme ihastutti ja kauhistutti ihmisiä kävelyttämällä (tai pikemminkin raahaamalla) susiaan pitkin katuja. Sekä Bostonissa että New Yorkissa oli järjestetty hyvin samankaltaiset erämaa- ja urheilumessut, joissa LaFlamme piti susiaan näytillä sisätiloissa asiaankuuluvien erämaarekvisiittojen kanssa. Oleskelu sisätiloissa ja tuhansien ihmisten pällisteltävinä ahdisti susia ja ne väläyttelivät hampaitaan katsojille. New Yorkin jälkeen vuorossa olivat vielä Indianapolis ja Detroit.

1939 Joe LaFlamme raahaa susiaan pitkin New Yorkin katuja

Suuri Amerikan valloitus oli ohi ja seuraavien vuosien aikana LaFlamme jätti sudet taka-alalle ja keskittyi esiintymään hirvien kanssa, jotka olivat paljon helpompia käsiteltäviä kuin sudet. Näistä hirviseikkailuista en viitsi sen enempää kertoa, mutta vuonna 1940 LaFlamme vieraili hirviensä kanssa New Yorkissa ja sai tungettua (keskenkasvuisen?) Quebec -hirvensä taksin takapenkille. Vuonna 1948 hän raahasi aikuisen hirven ja suden New Yorkin Radio City -rakennukseen radiohaastatteluun. Tapauksessa ei ilmeisesti tapahtunut mitään ihmeellistä, joskin kuvista näkee, että eläimet joutuivat olla yhdessä hississä ja eivät selvästi nauttineet tilanteesta. Yhdessä kuvassa hirven jalka on uhkaavasti koholla suden edessä ja loukkaantumisen vaara on kummallakin eläimellä suuri. Tämä ei tietenkään LaFlammea mitenkään estellyt tai haitannut, sillä hän oli perustanut koko uransa eläinten pakottamiseen ja hyväksikäyttöön.

LaFlamme oli mielestäni kuvottava eläinten hyväksikäyttäjä, joka ei millään tapaa kunnioittanut eläimiään. Hän pakotti niitä jatkuvasti tilanteisiin, joissa eläimet olivat stressaantuneita tai vaarassa loukkaantua. Hän löi ja alisti eläimiään, kunnes ne joko tottelivat, tai menettivät tajunsa. Sen sijaan, että hän olisi kasvattanut sutensa pennusta asti tottumaan ihmisiin, hän käytti aikuisina pyydystettyjä susia, jotka vähän väliä tilaisuuden tullen hyökkivät hänen päälleen ja vihasivat reenvetoa. Susista hän puhui jatkuvasti vaarallisina eläiminä, samalla kun itse löi niitä, väänsi niitä selälleen ja pakotti niitä ahdistaviin tilanteisiin. Hän asetti myös katsojat jatkuvasti vaaraan ja usein rahapalkinnoilla houkutteli katsojia tulemaan käsittelemään vaarallisia eläimiään, onneksi tähän tilaisuuteen ei koskaan tartuttu. Hän ei mielestäni ollut millään tapaa ihailtava hahmo, eikä henkilö, joka voisi edustaa Kanadaa tai susia/koirasusia. Jos eläimiä ei edes otettaisi lukuun, oli hän silti väkivaltainen, epäluotettava ja rikollinen henkilö. Onkin harmillista, että nykyaikanakin hänestä tehdyt artikkelit ja Suzanne Charronin kirjoittama elämänkertakirja eivät kyseenalaista hänen tekojaan millään lailla. Myös sosiaalisessa mediassa ja eri nettisivuilla hänen kuviaan postaillaan yhä ilman mitään kritiikkiä.

1948 hirvi ja susi tulevat ulos hissistä New Yorkin Radio City -rakennuksessa. Kumpikin eläin on hyvin stressaantunut ja voisi aiheuttaa toiselle vahinkoa.

Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 1

1923 LaFlammen susia ja kojootteja

Joe LaFlamme oli yksi Kanadan ikonisista henkilöistä, joka on vuosien saatossa päätynyt edustamaan maan kesyttämätöntä puolta. LaFlammen kuviin törmää netissä usein, monesti ilman mitään taustatietoa mistä on kyse. Kiinnostuin tietenkin susivaljakolla ajaneesta eränkävijästä ja ostin hänestä tehdyn kirjan Wolf Man Joe LaFlamme: Tamer Untamed. Tämä kirja on tietääkseni kattavin hänestä tehty teos. Suomeksi en ole löytänyt hänestä mitään tietoa. Tämä postaus on pitkä, mutta jälleen suosittelen ostamaan kirjan jos haluaa lisää tietoa, sillä kirjoitan vain tiivistelmän.

Valitettavasti kirja paljasti paljon karumman todellisuuden kuin mitä yksittäisistä kuvista ja ylistävistä sanomalehtiartikkeleista käy ilmi. Eläimiä hämmästyttävän hyvin ymmärtävän metsämiehen sijaan kirjasta paljastui niin eläimiään kuin naistaan pahoinpitelevä huomionhakuinen egoisti ja rikollinen, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa. Etenkin koirasusipiireissä LaFlammen kuvia levitellään silloin tällöin todisteina koirasusien/susien historiallisesta käytöstä, mutta kirjan luettuani tajusin hänen olevan erittäin huono esimerkki, josta ei saisi ottaa mallia.

Jotta LaFlammen persoonasta saa tarpeeksi kattavan kuvan on aloitettava hänen elämänsä tarkastelu jo ennen susien saapumista. Joe LaFlamme syntyi vuonna 1889 Saint-Télesphoren kylässä, lähellä Montrealia. Joen etunimi olikin alunperin Télesphore, mutta Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän otti isoveljensä nimen pakoillessaan armeijan rekrytoijia. Télesphore, sittemmin Joe, meni jopa niin pitkälle, että adoptoi isoveljensä lapset nimiinsä jotta huijaus olisi mahdollisimman uskottava.

Aikuistuttuaan LaFlamme muutti Montrealiin, jossa 21-vuotiaana hän ryhtyi poliisiksi. Kuusi vuotta myöhemmin hän jätti poliisiasemalle eroamiskirjeen, jossa kertoi löytäneensä töitä muualta. Poliisien asiakirjojen mukaan kuitenkin vain kaksi päivää aikaisemmin LaFlamme oli käyttäynyt epäasiallisesti naista kohtaan, suudellut ja kähminyt tätä vastoin naisen tahtoa. Sattumaako?

Poliisiraportissa mainittu nainen ei ollut ainut LaFlammen uhriksi jäänyt naishenkilö. Hänen oma puolisonsa Emilie "Lillie" Haignere kärsi vähän väliä miehen oikuista. Gogamassa asuessaan paikalliset tiesivät LaFlammen heittäneen Emilien alas rappusia, potkineen häntä, ja oli jopa sohaissut naisen käden kiehuvaan kattilaan ja palovamman vuoksi Emilie joutui sairaalaan. He riitelivät usein kovaäänisesti, mutta pysyivät yhdessä loppuun asti. Heidän kokoeronsa teki heidän myrskyisestä suhteestaan vielä huolestuttavamman. Joe LaFlamme oli varsin kookas mies, lähes kaksimetrinen, ja oli nuorena harrastanut painia ja oli väittänyt lehdistölle voittaneensa Quebecissa raskaansarjan mestaruuden - joskin tästä ei ole löytynyt todistetta. Emilie sen sijaan oli hyvin pienikokoinen, alle 150 cm (tarkka korkeus ei ole tiedossa, joidenkin väitteiden mukaan hän oli jopa vain 130 cm pitkä) ja 45 kg, josta sai lempinimensä "la petite femme".

Poliisiuransa jälkeen LaFlamme tarvitsi rahaa ja alkoi keittää ja myydä pontikkaa. Alkoholi oli tuolloin kiellettyä Yhdysvalloissa, joten LaFlamme salakuljetti viinaa rajan yli. Hän joutui kuitenkin ongelmiin lain kanssa ja pakoillessaan virkamiehiä päätti viimein vaihtaa maisemaa.

Kaupunkielämään kyllästynyt LaFlamme saapui Emilien kanssa Ontarion Gogamaan vuonna 1920. LaFlamme alkoi työskennellä paikallisella sahalaitoksella, tehden sekalaisia töitä ja vieden pitkien välimatkojen päässä oleville työntekijöille ruokaa valjakolla. Varsinaiset metsurin työt eivät häntä kiinnostaneet. Vuonna 1925 hänellä oli jo oma hotelli, jonka hän oli itse rakentanut. Vaikka Gogama oli pieni tuppukylä, jossa ei ollut sähköä ja vain muutama autolle sopiva tie, oli hotellissa aina vilskettä. Sahan, rautatien ja kaivoksen työntekijät, sekä kullankaivajat muodostuivat hotellin asiakkaiksi. Hotellin suuri vetonaula oli kuitenkin viina, jota LaFlamme yhä keitteli suurissa määrin ja myi salaa. 

LaFlamme ja koirasusi

Pontikan myynti johti LaFlammen lukemattomia kertoja oikeuteen, jossa hän kokeneena keinottelijana suurimmaksi osaksi onnistui kääntämään tapauksen päälaelleen ja käveli oikeussalista vapaana miehenä. Hänen sanottiin olevan asianajajan unelma, sillä hän keksi aina puolustuksensa, sekä hävitti todisteita tehokkaasti. Vuosien 1937 ja 1947 välillä asianajaja Leo A. Landreville puolusti LaFlammea oikeudessa noin kerran kuukaudessa. Kaikki oikeustapaukset eivät kuitenkaan liittyneet viinaan, sillä LaFlamme yhdistettiin myös tuhopolttoihin ja varastuksiin. Vuonna 1936 LaFlamme todettiin syylliseksi veneen, moottorin ja neljän bensiinirummun varastukseen. Tuomio oli kolme kuukautta vankeutta, mutta LaFlammea ei moinen kiinnostanut, vaan hän suostutteli pikkuveljensä ottamaan nimensä ja menemään vangiksi hänen puolestaan!

Gogamaan saavuttuaan LaFlamme alkoi kasvattaa rekikoiria, sillä ne olivat hyödyllisiä pontikan salakuljetuksessa. Vuonna 1923 penikkatauti tappoi suurimman osan hänen koiristaan, jolloin hän sai idean käyttää susia valjakossa. Hän arveli pääsevänsä susivaljakolla nopeammin pakoon poliiseja salakuljetusreissuillaan. Hän lähti turkismetsästäjien mukaan ja jätti majaville tarkoitetun ansan, johon kahden päivän päästä oli jäänyt kiinni naarassusi. LaFlamme pakotti suden makaamaan painavalla paalulla ja sitoi sen suun kiinni. Jotta susi saataisiin Gogamaan LaFlamme vapautti yhden valjakkonsa pyöräkoirista (lähinnä rekeä) ja laittoi suden sen paikalle, joka aluksi raahautui maassa valjakon liikkuessa. Lopulta suden oli pakko juosta muun valjakon mukana. LaFlamme pyydysti monia susia majaville tarkoitetuilla raudoilla, jotka hän tosin pehmensi kanvaasilla, jotta susi ei repisi jalkaansa käyttökelvottomaksi. Ansoja ei kiinnitetty mihinkään, sillä mies pystyi jäljittämään ansaa raahaavan suden helposti. Osan pyydystämistään susista hän myi eläintarhoille. Myöhemmin hän ei enää pyydystänyt susia itse, vaan osti niitä muilta ansastajilta, sekä tilasi susia Hudson's Bay Companylta.

Villinä syntyneiden aikuisten susien totuttaminen valjakkoon kuulostaa mahdottomalta suoritukselta. LaFlamme teki sen puhtaasti pakottamalla. Aluksi mies houkutteli sudet yksitellen pieneen tilaan lihan avulla, jossa hän otti suden kuristusotteeseen ja laittoi sille kuonokopan päähän. Sitten hän vei sudet yksitellen valjakon luo. Kun kaikki sudet olivat paikoillaan niiltä otettiin kuonokopat pois, muuten ne eivät suostuneet vetämään. Kuonokoppien lähtiessä sudet tosin alkoivat heti purra valjakon köysiä poikki, joten ne korvattiin ketjuilla. Suosittuja nuorisokirjoja tehnyt Laurie York Erskine kertoi nähneensä LaFlammen ensimmäisen susivaljakon ja kuvaili näkyä surkeaksi - susien päät riippuivat, hännät olivat tiukasti jalkojen välissä ja ne vaikuttivat inhoavan tehtäväänsä. Valjakon johtokoirien oli oltava tavallisia rekikoiria ja LaFlamme onnistui kouluttamaan suden johtamaan valjakkoa vasta 30-luvun lopulla.

Kun ensimmäinen susia sisältävä valjakko oli kasassa sitä piti tietenkin päästä näyttämään jonnekin. Talvella 1924 LaFlamme kulki yhdeksän eläimen (koirien ja susien määrä tuntematon) kanssa Montrealiin, todennäköisesti junalla, osallistuakseen 50 kilometrin pituiseen kilpailuun. LaFlammen valjakko selviytyi reitistä kolmessa tunnissa ja 38 minuutissa, sijoittuen neljänsiksi, saapuen maaliviivalle vain viisi minuuttia kolmossijan jälkeen. Kisan jälkeen LaFlamme telttautui keskelle kaupunkia, jossa esitteli susiaan yleisölle.

Montrealissa saamansa huomion kannustamana LaFlamme halusi tehdä jotain vielä vaikuttavampaa. Seuraavan vuoden tammikuun talvikarnevaali Torontossa, sanomalehti Toronto Daily Starin vieraana, oli viikon pituinen urakka, joka teki LaFlammesta kuuluisan. Mukaan tulivat kaksi muuta koirien käsittelijää, kymmenen alaskanhuskya, neljä sutta ja johtokoirana toimi Emilien fiksu ja luotettava belgianpaimenkoira tervueren Billy.

Talvikarnevaalin ensimmäisenä päivänä LaFlammen joukkio saapui Torontoon junalla. Asemalla eläimet valjastettiin 20 metrin pituiseksi valjakoksi ja reellä ajettiin kohti eläinsairaalaa, jonka talleissa LaFlammen eläimet saivat yöpyä. Koska reessä ei ollut jarruja LaFlammen piti pysähtyäkseen kiinnittää köysi valjakkoon ja heilauttaa köysi puhelinpaalun ympärille. Saapuessaan tallille kaksi nuorista susista olivat pelokkaita ja väläyttelivät hampaitaan LaFlammelle, joka ei tästä välittänyt, vaan pakotti toisen makuuasentoon ja heitti sen karsinaan. Toisena päivänä LaFlamme kutsuttiin studiolle valokuvattavaksi. Hän otti mukaansa kaksi sutta, Tommyn ja Peten, jotka ängettiin taksin takapenkille. Erityisesti Tommy oli studiolla hyvin hermostunut ja lähtiessä se kannettiin taksiin.

Kolmantena päivänä valjakko kulki pitkin Torontoa uteliaan yleisön riemuksi ja LaFlamme pääsi tapaamaan Ontarion pääministerin ja muita poliitikkoja. Vaikka tapaaminen oli järjestetty ulkona päätti LaFlamme viedä koko valjakkonsa Ontario Legislative Buildingin sisälle, rappusia noustessa reki vahingoittui, mutta se ilmeisesti saatiin korjattua seuraavaksi päiväksi. Neljäntenä päivänä kuuden kuukauden ikäinen susi Knabey karkasi ja LaFlamme jatkoi valjakolla kulkuaan ympäri Torontoa ilman sitä. Hänen apurinsa lähtivät etsimään sutta ja löysivät sen vielä saman päivän aikana vajan alta, josta se raahattiin ulos sen kaulasta roikkuvasta ketjusta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset näkivät valjakon ja välillä eteneminen oli vaikeaa väentungoksen takia, vaikka ihmisiä ohjeistettiin pitämään välimatkaa vaarallisiin susiin. Päivän päätteeksi LaFlamme leiriytyi hyppyrimäen lähettyville, näyttääkseen yleisölle miten oikeat metsämiehet yöpyvät erämaassa.

Viidentenä päivänä sudet sidottiin ketjuilla puihin ja LaFlamme lähti koiravaljakolla jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa Emilie oli myös saapunut aamulla junalla Torontoon, kesyn pienen kojoottinsa ("brush wolf") Sparkyn kanssa. Sparky oli kiltti ja paljon helpompi käsitellä kuin LaFlammen sudet, ja se pysyi emäntänsä sylissä tämän istuessa reen kyytiin. Kanadan missikisan voittaja sai myös pidellä Sparkya valokuvaa varten. Päivä kului jälleen ohikulkijoille patsastellessa. Yöllä sudet ulvoivat kuorossa useaan otteeseen kaupunkilaisten riemuksi ja harmiksi.

1925 Emilie Haignere/LaFlamme ja kojootti Sparky vierailulla Torontossa

Kuudentena päivänä oli jälleen aika näyttää susia tositoimissa. Eläimet jaettiin kahdeksi valjakoksi, ensimmäisessä olisi vain neljä huskyä, toisessa loput koirista ja sudet. Näkyä pällistelemään oli kertynyt ympäri kaupunkia joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä ja ihmispaljous ja lepopäivä olivat tehneet susista erityisen hankalia. Sudet panivat raivokkaasti vastaan kun niitä valjastettiin. LaFlamme piti niiden kehoa jalkojensa välissä, sekä tiukalla otteella ketjusta piteli niiden päätä ylhäällä, jotta ne eivät pääsisi puremaan. Kun valjaat olivat viimein eläimen päällä se kannettiin kahden miehen voimin valjakon luo, toinen miehistä piteli kiinni päästä ja toinen takaosasta.

LaFlamme oli kovaotteinen susiensa kanssa, eikä hän uskonut niiden kesyttämisen olevan mahdollista. Hän kuvaili niitä raaoiksi ja epäluotettaviksi pedoiksi, jotka hyökkäisivät tilaisuuden tullen. Hänen kehonsa oli täynnä arpia lukemattomista yhteenotoista. Omasta mielestään hän oli kuitenkin hyvin hellä omistaja. Susien käsittely oli hänelle myös suuri ylpeyden aihe ja aina kun mahdollista hän haastoi katsojia hakemaan suden hänen luotaan, tarjoten suuren palkkion urotyön tekijälle. Kukaan ei koskaan tarttunut tilaisuuteen.

Toronto Daily Starin haastattelussa hän kertoi Pete -sudestaan, joka oli pyydystetty pentuna luonnosta. Se oli ollut pentuna lauhkea, mutta aikuistuessaan muuttunut hurjaksi. Kerran Peten hyökätessä LaFlamme kuristi sutta ruoskalla kunnes se menetti tajunsa. Pete oli tajuttomana viiden minuutin ajan, kunnes se taas yritti hyökätä miehen kurkkuun kiinni. Pete aiheutti muitakin hengenvaarallisia tilanteita. Vuonna 1926 LaFlamme oli alkanut treenata ensimmäistä pelkästään susista koostuvaa valjakkoa, jonka johtokoirana oli Pete. Kesken ajon sudet pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan miestä. Pete tuijotti isäntäänsä ja lähestyi häntä uhkaavasti, jolloin mies kiersi reen toiselle puolelle. LaFlammella oli vain ruoska eikä lumikenkiä, joten hän pystyi liikkumaan vain vaivalloisesti syvässä lumessa. Jos sudet olisivat hyökänneet hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Peten huomio kiinnittyi lopulta reessä olevaan ruokapussiin, jonka susilauma repi riekaleiksi. Syötyään lauma rauhoittui ja LaFlamme pystyi ajamaan sillä takaisin kotiin. Peten raivoisat hyökkäykset loppuivat lopulta, kun erään hyökkäyksen aikana LaFlamme löi sitä kolmesti päähän ruoskan varrella, ja luuli tappaneensa suden kun se menetti tajunsa. Pete kuitenkin nousi ylös viiden minuutin kuluttua ja tapauksen jälkeen sen luonne muuttui laukeammaksi. Oliko Pete oppinut viimein kunnioittamaan isäntäänsä, vai oliko kyseessä jonkinlainen aivovaurio?

LaFlammen haave pelkistä susista koostuvasta valjakosta ei kuitenkaan sammunut ja Peten aikaisten susien eläköityessä hän päätti kokeilla susivaljakkoa vielä kerran. Eikä haave loppunut siihen, vaan hän halusi viedä sudet New Yorkiin. Tästä lisää vielä seuraavassa postauksessa.