Koirasusi Garry

1875

Arktiset vetokoirat olivat menneisyyden brittiläisille näyttelyihmisille eksoottisia eläimiä. Ensimmäisiä yksilöitä tuotiin Iso-Britanniaan jo 1750-luvulla, ja 1800-luvun alkupuolella useita tällaisia koiria tuotiin näytteille englantilaisiin koiranäyttelyihin ja eläintarhoihin. Tuohon aikaan kaikkia Alaskan, Kanadan ja Grönlannin koiria kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten eskimo/esquimaux tai husky. Maatiaisrotujen erittely suljettuihin, rekisteröitäviin rotuihin tapahtui vasta paljon myöhemmin, olihan maailman ensimmäinen koiraroturekisteri, brittiläinen The Kennel Club, perustettu "vasta" vuonna 1873. Virallisia kennelklubeja ennenkin järjestettiin näyttelyitä, mutta niiden säännöt eivät olleet yhteneväisiä ja koirien sukutauluja ei syynätty nykyisellä tarkkuudella, jos minkäänlaista sukutaulua edes oli olemassa.

Kennel Clubin alkuaikoina näyttelyissä kiersi mystinen koiraeläin nimeltä Garry. Se keräsi palkintoja esquimaux-koirana, mutta sitä kutsuttiin myös Pohjois-Amerikan koirasudeksi, ja sen väitetystä suden verestä puhuttiin avoimesti. Vuonna 1873 Alfred Swinbourn oli ostanut kolmen kuukauden ikäisen Garryn joltain intiaaniheimolta Fort Garrystä, Manitobasta. Swinbourn ei tarkentanut mikä heimo oli kyseessä, mutta hänen mukaansa intiaanien perinteissä valkoinen koira on hyvin arvokas, ja kun valkoinen pentu syntyy järjestetään sen kunniaksi suuri juhla. Hän kertoi myös, että intiaanit sitoivat kiimaisia narttukoiria susien lähettyville, jotta saisivat koirasusipentuja. Olen aiemmin ollut hyvin skeptinen tällaisten tarinoiden suhteen, mutta nykyään pidän niitä mahdollisina, sillä täysin samanlaisia kertomuksia kiimaisten narttujen sitomisesta susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa: Kanadasta, Grönlannista, Portugalista, Japanista... Voivatko tällaiset tarinat olla pelkkää kukkua, jos toisistaan täysin erillä elävät kansat kertovat samoja asioita? En tosin ole varma tarkoittiko Swinbourn Garryn olevan tällaisen tempauksen tulos, vai puhuiko hän vain yleisesti.

Swinbourn toi koiran Englantiin, jossa se jossain välissä vaihtoi omistajaa. Kaksivuotiaana Garry tuotiin Birminghamin koiranäyttelyyn, jossa se voitti viisi puntaa. Vuonna 1875 herra Adcock piti sitä näytteillä Kennel Clubin järjestämässä Crystal Palacen näyttelyssä, joka pidettiin silloin kuudennetta kertaa. Garryä näyteltiin useasti, ainakin vuoteen 1878 asti, ja monen mielestä se oli hienoin eskimokoira, mitä on koskaan nähty. Jossain vaiheessa sen omistajaksi vaihtui herra J. Angell.

Garryn emon kerrottiin olevan eskimokoira ja isä "preeriasusi". Tässä on briteillä todennäköisesti mennyt puurot ja vellit sekaisin, sillä prairie wolf tarkoittaa kojoottia. Garry ei näytä puoliksi kojootilta. Garryn sanottiin olevan tulos eskimonartun risteyttämisestä yhdeksän kertaa suden kanssa ("Esquimaux bitch crossed nine times by a prairie wolf."). Tällä on ilmeisesti viitattu tuon aikaiseen uskomukseen, että uroksen sperma jää säilöön naaraassa, ja jokaisella astuntakerralla tuleva pentu saa enemmän isänsä perimää. Tällaisten uskomusten takia myös luultiin, että jos vaikka arvokas rotunarttu päätyi katurakin astumaksi, olisi narttu ikuisiksi ajoiksi pilattu, sillä kaikilla sen tulevilla pennuilla tulisi olemaan katurakin perimää. Vaikka me nykyajan ihmiset tiedämme tällaisen olevan palturia, Garryn ajateltiin olevan 9/10 tai 90% susi. Mikä tietty tekee tämän koiran esittämisestä näyttelyissä eskimokoirana vieläkin erikoisempaa, sillä silloinhan Garry oli enemmän susi kuin koira! Olisikohan tällä logiikalla myös ollut mahdollista saada täysin puhdas susi, mikäli Garryn isä olisi päässyt jynkyttämään narttua vielä kymmenennen kerran? Toisaalta vähän epäselvällä lauseella on ehkä voitu tarkoittaa, että Garry olisi monen sukupolven jalostuksen tulos, jossa ensimmäisen koiran ja suden risteytyksen jälkeen jälkeläiset oli yhdistetty vain puhtaaseen suteen seuraavan kahdeksan sukupolven ajan. Tällöin toki 9/10 osaa olisi mahdollista.

1879

Ulkonäöltään Garry erottui selvästi muista eskimokoirista. Sillä oli pitkä ja suora häntä, pienet korvat, pienet ja kalpean keltaiset silmät, leveä kallo, suuret hampaat, ja miehen jalka olisi mahtunut helposti sen suuhun. Väriltään se oli valkoinen, turkki oli kellertävää selässä. Kaksivuotiaana siitä otettiin seuraavat mitat: säkäkorkeus 28 ½ tuumaa (72 cm); korkeus päälaelta mitattuna 37 tuumaa (94 cm); pituus kuonosta hännänpäähän 6 jalkaa (183 cm); pituus korvasta kuononpäähän 13 tuumaa (33 cm), ympärysmitta 40 tuumaa (102 cm), etujalan yläosan ympärysmitta 10 ½ tuumaa (26 cm); paino 120 naulaa (55 kg). Kanadaninuiittikoiran rotumääritelmä sanoo uroksen säkäkorkeudeksi 58-70 cm ja painoksi 30-40 kg. Grönlanninkoiralla vastaavat mitat ovat vähintään 60 cm ja painoa ei ilmoiteta.

Garry oli siis selkeästi kookas eskimokoiraksi, ja British Dogs -kirjan kirjoittanut Hugh Dalziel epäili mittojen olleen virheellisiä. Mitat käyvät kuitenkin järkeen jos Garry oli koirasusi. Garryn alkuperä, sen koko ja väritys viittaisivat sen olleen osaksi arktinen susi. Siitä oli tehty ainakin kaksi piirrosta eri piirtäjien toimesta, joista vuoden 1879 piirros on jäljennetty valokuvasta. Piirroksissa on aina se ongelma, että vaikka piirtäjä yrittäisi jäljentää mallin mahdollisimman realistisesti, on jokaisella piirtäjällä kuitenkin eri tyyli ja taitotaso. Jokainen piirtäjä alitajuisesti korostaa tiettyjä piirteitä kuvissaan. Nämä kaksi piirrosta kuitenkin antavat Garrystä varsin yhteneväisen kuvan, ensimmäisessä kuvassa koira on ehkä lyhyemmässä kesäkarvassa. Etenkin valokuvasta jäljennetyssä kuvassa Garry on hyvin susimaisen näköinen. Olisipa mahtavaa, jos tuo valokuva löytyisi vielä jostain, sillä se voisi selkeyttää Garryn arvoituksen.

Garryn luonteen kerrottiin olevan rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen, se käyttäytyi sisätiloissa yhtä hyvin kuin sylikoira, eikä huomioinut muita koiria elleivät ne hyökkineet kohti. Sillä ei pidetty ketjua tai kuonokoppaa, vaan se seurasi omistajansa vierellä vapaana kadulla. Mikäli sille laitettiin ketju Garry saattoi yrittää rimpuilla vapaaksi. Se ei haukkunut, mutta ärsyyntyessään päästi matalaa murinaa, ja öisin ulvoi säälittävästi. Sille oli aluksi syötetty lihaa, mutta tämän oli huomattu tekevän siitä liian tulisen, joten liha vähitellen vaihdettiin tavalliseen kuivaruokaan, jota annettiin kerran päivässä. Herra Swinbourn oli käyttänyt Garrya rekikoirana onnistuneesti.

Kaikki eivät uskoneet Garryssä olevan sutta. Epäilijöihin kuului jo mainittu Dalziel, jonka mukaan Garry oli paras hänen näkemänsä eskimokoira, mutta pelkkä koira kuitenkin. Dalzielin mielestä tarina intiaanien kasvattamasta koirasudesta oli epärealistista fantasiaa, eikä hän uskonut "punaisen miehen" kertomuksiin. Dalzielin mukaan mitä kauempana koira on sivistyneestä maailmasta sitä susimaisempi se on. Tässä taisi olla kyse lähinnä hänen rasistisista ennakkoluuloista. Eihän nyt kukaan muu kuin valkoinen ihminen pystyisi jalostamaan koiria tai kesyttämään sutta. Garryn ulkomuoto oli vain todiste punaisen miehen taitamattomuudesta! Hän myös lisäsi etteivät hybridit lisäänny, missä hän on täysin väärässä, sillä susi pystyy lisääntymään ihan minkä tahansa koirarodun kanssa ja myös jälkeläiset lisääntyvät normaalisti.

Näin jälkikäteen, varsinkin ilman valokuvaa, on vaikeaa todistaa mitään. Ehkä kaikista kiinnostavinta Garryssä ei ole se, että se oli mahdollisesti koirasusi, vaan se, että tästä (luulosta) huolimatta se sai vuosia olla näyttelyissä rotukoirana. Ja jopa sai palkintoja! Olisi todella kiinnostavaa tietää saiko se jälkeläisiä ja rekisteröitiinkö ne, vaikka todennäköisesti tämä verilinja on sammunut jossain vaiheessa. Geneeristä eskimokoiraahan ei enää ole, vaan roturekistereistä löytyy nykyään kanadaninuiittikoira ja grönlanninkoira. Kumpaan Garry olisi laitettu? Vai olisiko näin ikivanhan koiran tietoja edes säilytetty, varsinkin, jos koiralla ei enää ollut elossa olevia jälkeläisiä?

Arktinen susi vertailuksi. Kuva Wikimedia Commonsista.

Lähteet:
* British Dogs: Their Varieties, History, Characteristics, Breeding, Management, and Exhibition (Hugh Dalziel, 1879)
* Dogs: Their History and Development (Edward Cecil Ash, 1927)
* The Hour 2.6.1875
* Illustrated Sporting and Dramatic News 20.2.1875
* www.canadianeskimodogclub.com/about/history-to-present-day/

Ōkami saa jatko-osan!

Ōkamin arvostelun löydät täältä.

Ihmeiden aika ei ole ohi! En olisi koskaan uskonut näin käyvän, mutta Ōkami-peli saa viimein jatkoa lähes 20 vuoden odotuksen jälkeen. Tulevasta pelistä, josta käytetään vielä vain työnimeä Ōkami Sequel, julkaistiin teaseri The Game Awardsissa. Pelin tuotanto aloitetaan piakkoin. Tsekkaa teaseri tästä alta:

Olen tästä todella innoissani! Mikä sattuma, että olen juuri nyt pelaamassa peliä uudestaan ja peli on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Aion myös lähiaikoina tehdä tänne arvostelun virallisesta taidekirjasta. Minulta löytyy myös vain Nintendo DS:lle julkaistu Ōkamiden, joka tavallaan on kyllä Ōkamin jatko-osa, mutta suurin osa faneista oli pettyneitä siihen, ja alkuperäiselle pelille on jo kauan ruinattu "kunnollista" jatkoa. En itsekään ole koskaan jaksanut pelata Ōkamideniä loppuun asti, enkä edes muista sen pelaamisesta mitään. Se ei vaan tuntunut yhtään miltään Ōkamiin verrattuna.

Uuden jatko-osan kohdalla kiinnostaa paljon miten pelin uniikkia visuaalista ilmettä aiotaan päivittää. Teaserissa näkyi jo jonkin verran uudempaa graafista ilmettä, mutta kun kyseessä on vain teaseri tähän saattaa tulla vielä paljon muutoksia. Teaseri oli kyllä kaunis, mutta toivon etteivät grafiikat jää ihan noin karheiksi ja epäselviksi. Alkuperäisen pelin ohjaaja Hideki Kamiya on palannut ohjaamaan myös uutta peliä ja perustanut uuden Clovers-tiimin sitä varten. Uskoisin siis, että peli on hyvissä käsissä. Alkuperäisen pelin juoni päättyi tavalla, joka tuntui sopivan lopulliselta. Toivottavasti Orochi ei palaa, sillä sain hänestä jo yliannostuksen! Japanissa on vaikka kuinka paljon kiinnostavia demoneita ja kryptidejä, joten odotan innolla millaisia mielikuvituksellisia otuksia keksitään tällä kertaa.

Mielenkiintoista myös tuleeko uusi peli ottamaan Ōkamideniä huomioon. Olisihan se hauskaa, jos Amaterasulla olisi jatkiksessa söpö pentu. Mutta jostain luin, että Hideki Kamiya oli ollut katkera kun ei ollut saanut tehdä Ōkamille suunnittelemaansa jatkoa, vaan Capcom valitsi toisen ohjaajan huomattavasti vähemmän kunnianhimoiselle Ōkamidenille. Voi hyvin olla, että uusi peli ei ota sen tapahtumia ja hahmoja mitenkään huomioon. Tämä ei olisi suuri menetys.

Ginin arvet

Neljä arpea pokkari 3:ssa. Nämä punaisella sävytetyt ruudut ovat olleet mukana Shonen Jump -lehdessä. 

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 16.

Ginin otsan kolme arpea ovat todella ikonisia. Päähenkilömme on heti tunnistettavissa niiden ansiosta. Myös nekin ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet sarjan faneja, voivat tunnistaa hahmon sen nähdessään, sekä saavat arpien ansiosta heti jonkinlaisen käsityksen hahmon luonteesta - tässä on selkeästi koira, joka on kokenut kovia ja selviytynyt siitä.

Arvet eivät ole Ginga-sarjoissa mikään harvinainen juttu. Koirat tappelevat erittäin paljon, joten näyttävät arvet ovat itsestäänselvyys. Ginin arvet ovat kuitenkin olleet hyvin uniikit, kellään muulla hahmolla ei ole ollut samanlaista kolme arven siistiä riviä keskellä otsaa. Poislukien tietenkin Ginin kaksoisolento, Tokimune.

Harva kuitenkin tietää, ettei Takahashi alusta asti tiennyt millaiset arvet antaisi hahmolleen. Tarkkasilmäinen lukija on voinut huomata, että Hopeanuoli-pokkarissa 3 Ginillä on emokarhun kuoleman jälkeen neljä arpea, joista yksi katoaa saman pokkarin aikana. Selityksenä tälle voisi olla, että yksi arvista ei ollut tarpeeksi syvä jäädäkseen, tai sitten Takahashi muutti mielensä.

Hopeanuoli-manga ilmestyi alun perin Shonen Jump -lehdessä, jossa on paljon lukujen aloituskuvia, joita ei ole päätynyt pokkarijulkaisuihin. Näissä tarinan alkupuolen kuvissa on ollut ainakin kaksi kuvaa, joissa Gin esiintyy aikuisena erilaisilla arvilla. Shonen Jumpin numeron 52/1983 aloituskuvassa aikuinen Gin murisee suojelevasti Gohee Takedan edellä, selkeästi metsästystilanteessa. Tämän Ginin kasvoilla on hyvin pitkät arvet, jotka yltävät toisen silmän yli. Tässä vaiheessa tarinaa Gin oli vielä pentu, joten Takahashi oli ilmeisesti halunnut vilauttaa lukijoille hahmon mahdollista aikuisversiota. Koska Gin lähti myöhemmin tarinassa villikoirien matkaan tämän kuvan tapahtuma ei ollutkaan mahdollinen.

Toinen tällainen aloituskuva on lehden numerossa 4/1984. Tällä Ginillä on myös silmän yli menevät arvet, sekä keho täynnä näyttäviä arpia. Samankaltaiset arvet päätyivätkin myöhemmin Rikille. Kenties tämä design olisi ollut turhan monimutkainen päähenkilölle, jota pitäisi piirtää kaikista hahmoista eniten?

Etelä-Afrikan armeijan koirasudet

Kaikkien saksanpaimenkoirien esi-isä, Horand von Grafrath, jossa on välillä väitetty olleen suden
verta. Koira ei suoraan liity jutun aiheeseen, mutta jokin kuvituskuva piti
kuitenkin olla.

Moni valtio on pyrkinyt jalostamaan saksanpaimenkoirista entistä parempia sotakoiria. Miksipä ei, oman maan turvallisuus menee tietenkin kennelklubien puhdasrotufanaatikkojen mielipiteiden edelle. Uuden superkoiran reseptiin on usein valittu susi. Sotasusiprojekteja on ollut ainakin Yhdysvalloilla (American tundra shepherd), Venäjällä (volkosob), Italialla (lupo italiano), Tsekkoslovakialla (tsekkoslovakiansusikoira) ja Japanilla (yksittäinen kainkoira-susipentue). Kiinan kunminginsusikoiran voi ehkä sisällyttää listaan, mutta suhtaudun epäilevästi onko niissä ollut missään vaiheessa sutta.

Tuntuu, että jokainen maa on vuorollaan määrätty uusimaan koirasusikokeen. Kukapa tietää kuinka monella maalla onkaan ollut vastaavaa projektia, josta ei kuitenkaan ole puhuttu julkisesti tai josta ei ole uutisoitu länsimaissa?  Kokonaisuutena jokainen näistä projekteista voidaan luokitella epäonnistuneeksi, vaikka niistä on saatu myös yksittäisiä hyviä koiria. Satunnaiset yksilöt eivät kuitenkaan riitä tyydyttämään armeijan tarpeita, ja näistä projekteista syntyi liikaa koulutuksessa epäonnistuvia koiria, joista piti päästä eroon.

Myös Etelä-Afrikalla oli oma sotasusiprojektinsa, joka tosin on jäänyt hyvin hämärän peittoon. Pieniä tiedonmuruja on hankalaa löytää - mutta ei mahdotonta!

Uusia superkoiria tarvittiin apartheidin rotusorron aikaan ottamaan kiinni sissisotureita, jotka paetessaan vetivät suoniinsa adrenaliinia ja amfetamiinia, joiden avulla he pystyivät juoksemaan kahden päivän ajan pysähtymättä. Koirat laitettiin jäljittämään karkureita, mutta monesti koirien kestävyys petti ja sissit pääsivät pakoon. Tarvittiin koira, jolla olisi suden voima ja kestävyys, mutta saksanpaimenkoiran koulutettavuus. Suden toivottiin periyttävän myös kestäviä anturoita, vahvoja hampaita, kuuman sään sietokykyä, karkeaa turkkia ja terveitä lonkkia. Sudet sopeutuivat Afrikan ilmastoon vaihtamalla turkkinsa kahdesti vuodessa.

Roodeplaat Breeding Enterprises otti projektin haltuunsa saksalaisen geneetikko Peter Geertshenin johdolla. Yhdysvalloista tilattiin kourallinen susia ja risteytykset alkoivat. Roodeplaatissa oli myös muita keskuksia, jotka keskittyivät kemialliseen sodankäyntiin ja vartiointiin. Siellä esimerkiksi tutkittiin mahdollisuuksia mustien afrikkalaisten kemialliseen sterilointiin, sekä syöpä- ja sydänkohtausriskien lisäämiseen. Suunnitteilla oli jopa pilleri, jonka avulla valkoinen voisi hetkellisesti muuttua mustaksi, jotta vihollisten leiriin päästäisiin vakoilemaan.

Vuonna 1978 uutisoitiin, että Villiersdorpissa sijaitseva High Noon Animal Kingdom -eläinpuisto oli lahjoittanut kaksi emon hylkäämää siperiansuden pentua puolustusvoimille. Toinen näistä oli uros Red, jota aiottiin kouluttaa partio- ja suojelukoiraksi, ottamaan kiinni ja puremaan ihmisiä. Mikäli susi menestyisi hyvin eläinpuisto tarjoutui kasvattamaan puolustusvoimille lisää susia.

Red ja kersantti Dan Howden

Kuten kaikissa armeijan koirasusiprojekteissa, myös nämä risteytykset olivat hankalia kouluttaa. Joihinkin yksilöihin oltiin kuitenkin selvästi tyytyväisiä. Yksi niistä oli Jungle, ensimmäisen sukupolven risteytys, jonka isä oli susi Big Red (mahdollisesti sama kuin Red). Vielä 11-vuotiaana Jungle oli niin voimakas, että tarvittiin kolme miestä raahaamaan se ketjuilla takaisin häkkiinsä. Sillä oli (väitetysti) tuplasti pidemmät torahampaat kuin saksanpaimenkoiralla ja sen kestävyys oli omaa luokkaansa. Se oli erinomainen jäljittämään ja kiinniottamaan ihmisiä. Armeijakoulutuksensa vuoksi se vihasi mustia miehiä, mutta sen pennut opetettiin hyökkäämään myös valkoisten ja naisten kimppuun.

Jungle sai tusinan 25% jälkeläisiä, ne saivat lukuisia 12,5% pentuja, jotka vielä vuorollaan saivat 6,25% pentuja. Ainakin Junglen suvun kohdalla sutta lisättiin verilinjaan siis vain kerran, jonka jälkeen jalostukseen käytettiin puhtaita saksanpaimenkoiria. Vaikka suden veri laimentui joka sukupolvessa, väitettiin matalaprosenttisilla eläimillä olevan yhä viisinkertaisesti enemmän kestävyyttä tavalliseen saksanpaimenkoiraan verrattuna. Ne eivät myöskään erottuneet ulkoisesti tavallisesta koirasta. Matalaprosenttisten koirien kohdalla Peter Geerthsen ei kertonut koirien kouluttajille oliko kyseessä susitaustainen vai tavallinen pentu, sillä hän halusi niitä koulutettavan samalla tavalla.

Susi Big Red sai tietenkin muitakin pentuja, joista Johannesburgin liikenneosasto osti viisi vartioimaan partioautoja. Sanomalehdissä mainittiin myös Shep, jossa oli 12,5% sutta. Shep oli poliisikoira, jonka kerrottiin pidättäneen lukuisia rikollisia: raiskaajia, murhaajia ja ryöväreitä. Shepin menestys lisäsi intoa tuottaa lisää superkoiria Roodeplaatissa. Löytyi myös lyhyt maininta koirasusista, jotka karkasivat armeijan harjoitusten aikana. Niitä etsittiin usean päivän ajan helikopterilla ja koiralaumoilla, ja lopulta ne saatiin takaisin.

Etelä-Afrikan armeija lopetti koirasusien kasvatuksen joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvun alkupuolella. Jäljellä olevia susia ja koirasusia annettiin pois eläintarhoille ja yksityisille omistajille. Moni siviili jatkoi niiden jalostusta ja niiden kaukaisia jälkeläisiä on yhä tänä päivänä lemmikkeinä. Koska näitä eläimiä löytyy yllättävän paljon ja moni omistaja ei pärjää niiden kanssa, on Etelä-Afrikassa ainakin yksi koirasusien pelastamiseen erikoistunut järjestö, Tsitsikamma Wolf Sanctuary, joka nettisivuillaan kertoo tarjonneensa loppuelämän kodin yli 500:lle sudelle ja koirasudelle.

Lähteet:
* The Guardian 29.6.1978
* The Independent 26.11.1989
* The Leader-Post 21.11.1978
* Mail & Guardian 17.6.1997
* South China Morning Post 8.5.2005
* Sunday Express 30.7.1978
* https://wolfsa.org.za/

Troubetzkoyn aatelisperheen lemmikkisudet

1909 Amélie Rives Troubetzkoy

Amerikkalainen, hyvätuloiseen sukuun syntynyt kirjailija Amélie Rives oli alunperin naimisissa kirjailija John Chalonerin kanssa, mutta avioliitto oli onneton ja Chaloner käytökseltään epävakaa. Seitsemästä aviovuodesta suurimman osan he olivat viettäneet erillään, ja eroon päädyttiin molempien yhteisymmärryksessä. En ole kovinkaan kiinnostunut yläluokkaisten suhde-elämästä, joten yritän tiivistää näitä osioita, mutta sanottakoon kuitenkin, että kukaan tässä artikkelissa esiintyvistä henkilöistä ei vaikuttanut täysijärkiseltä. Toisaalta eipä täysin täysijärkistä ihmistä taida olla olemassakaan. Rivesin ja Chalonerin mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan mitenkään liittyneet susiin, joten en niitä ala puimaan. Vuonna 1896, vain neljä kuukautta avioeronsa jälkeen Amélie Rives meni uudelleen naimisiin venäläisen prinssi Pierre Troubetzkoyn kanssa, jolloin hänestä tuli tietenkin prinsessa.

Pierre Troubetzkoy suhtautui titteliinsä melko välinpitämättömästi. Erästä sanomalehteä lainaten: "Hänen yhdentekevä asenteensa sukuaansa kohtaan voi osittain johtua siitä, että se määrä ihmisiä maailmassa, jotka ovat oikeutettuja käyttämään prinssi Troubetzkoyn titteliä, on niin suuri, että on lähes mahdoton tehtävä pitää heistä kaikista lukua. Jos prinssi Pierrellä olisi kaksitoista veljeä, ja jokaisella kaksitoista poikaa, olisivat he kaikki prinssi Troubetzkoyta."
Prinssiys ei siis ollut niin big deal, kuin aluksi voisi olettaa, mutta hyvien sukujuuriensa ansiosta sekä Amélie että Pierre olivat eläneet elämänsä mukavasti ja keskittyneet toteuttamaan taiteellisia puoliaan. Pierre oli taidemaalari ja tilauksesta maalaili yläluokkaisten muotokuvia.

Amélie ja Fang kävelyllä Pariisissa.

Amélie ja Pierre asuivat jonkin aikaa Pariisissa, jossa he pitivät lemmikkeinä susia. Sudet olivat todennäköisesti Pierren idea, sillä myös hänen Pariisissa asuvalla veljellä oli niitä (veljestä kerrotaan hieman myöhemmin). Amélie ulkoilutti susiaan harva se päivä Bois de Boulogne -puistossa. Susia parilla vaikuttaa olleen vähintään kaksi. Ainakin yhden kerrottiin olevan Venäjällä syntynyt villisusi, joka oli kaapattu nuorena. Tämä susi oli ystävällinen, seurasi prinsessaa koiran tavoin, ja antoi hänen käsitellä pentuaan (katso ylin kuva). Viereisen kuvan oheen on netissä monesti kirjoitettu suden nimen olleen Fang, mutta en löytänyt nimelle alkuperäistä lähdettä.

Myös Pierren veli, hänkin tietenkin prinssi, Paolo "Paul" Troubetzkoy oli susi-intoilija. Tosin yksi sanomalehti sanoi Paolon olevan Pierren serkku, mutta kun kuninkaallisia on kyseessä, voi kumpikin väite tietenkin pitää paikkansa... Paolo oli lahjakas kuvanveistäjä, ja sudet toimivat hänelle monesti muusina. Hänen susiveistoksiaan voi etsiä Googlesta vaikka hakusanoilla "Paolo Troubetzkoy wolf".

Paolo oli vannoutunut kasvinsyöjä, ja valitettavasti syötti myös eläimilleen vain vegaaniruokaa. Hän uskoi lihan syönnin tekevän niin ihmisistä kuin eläimistäkin väkivaltaisia, ja kaikki maailman sodat saataisiin päätettyä jos vain söisimme rehuja. Hänen sanoin:
"Tiedämme, että petoeläimet ovat hurjia. Olen tehnyt kiinnostavan kokeen tällaisilla eläimillä.  Venäjällä maillani on useita lemmikkejä, kuten kolme sutta, kaksi karhua, neljätoista koiraa ja yksi lammas. Monet vierailivat tiluksillani kun pidin näytteillä veistostani Aleksanteri III:sta. He olivat hämmästyneitä nähdessään suden leikkivän vasikan kanssa, susien temmeltävän karhujen ja koirien kanssa, ja tusinan kuljettajani ja palvelijani lapsia leikkivän kaikkien eläinten kanssa. Miten ne olivatkaan niin lempeitä? Selitin niiden lempeyden johtuvan siitä etten koskaan antanut niille lihaa. Ne söivät öljyllä maustettua kaurapuuroa. Tämä ruokavalio poisti niiden luontaisen raakuuden. Anna sudelle lihaa ja sudesta tulee verenhimoinen. Anna ihmiselle lihaa ja ihmisestä tulee raakalainen.  Kun syötät karhuille viljaa ne eivät vahingoita ketään. Anna ihmisten syödä kasviksia, ja samoin hekin ovat lempeitä toisilleen."
Toisessa haastattelussa hän kertoi:
"Lihan syönti on synti rakkautta vastaan. Tapat lehmän, mutta härkä rakasti lehmää, juuri niin kuin minäkin rakastan vaimoani. Joten jos söisin naudanlihaa en voisi katsoa prinsessaa silmiin! Kaikki elävät olennot rakastavat kumppaneitaan, se tekee niistä pyhiä."
Paolo myös kertoi, että syötettyään kokeena sudelleen hieman lihaa oli sudesta selvästi tullut aggressiivisempi, mutta se oli taas lempeä oma itsensä kun ruokavalio palautui vegeilyksi. Todennäköisesti pullaan kyllästynyt susi suojeli ateriaansa raivokkaasti saatuaan viimeinkin oikeasti maistuvaa ravintoa. Sudet sulattavat kasviperäistä ravintoa vielä huonommin kuin koirat, joten susien hyvä käytös on voinut johtua siitäkin ettei niillä yksinkertaisesti ollut energiaa riehumiseen näin kurjalla ravinnolla.

Paolo vaati, että hänen kotonaan tarjoiltiin vain kasvisperäistä ruokaa, ja vierailijat eivät saisi syödä lihaa kolmeen päivään ennen vierailua, sillä muuten prinssi haistaisi heistä kuoleman. Hän tosin ei ollut onnistunut lähipiirinsä käännyttämisessä. Hänen ensimmäinen vaimo, ruotsalainen Elin Sundström, nautti yhä kokin valmistamista monimutkaisista aterioista, samalla kun Paolo söi pöydän toisessa päässä keitettyjä kasviksia. Prinssi ei myöskään pitänyt turhasta pukeutumisesta, vaan vietti mahdollisimman paljon aikaa paljasjaloin, ohuella paidalla ja flanellihousuilla, jotta hänen kehonsa biljoonat huokoset voisivat imeä luontoäidin ja isäauringon säteilyjä. Paolon harmiksi Elin pakotti hänet pukemaan kengät ja takin päälleen valokuvia varten.

Tanssija Loie Fuller ja prinsessa Elin Sundström/Troubetzkoy katsovat, kun prinssi Paolo Troubetzkoy syöttää sudelleen lihauutteella maustettua leipää. Vieressä myös jo täysin vegaaneja inuiittikoiria.

Paolo asui paljon Pariisissa, Villa Dupontissa, jonne hän keräsi myös melkoisen eläintarhan. Erityisesti sudet olivat hänen mieleensä, ja hän puhui niistä paljon sanomalehdille. Hänen sutensa olivat villeinä syntyneitä siperialaisia susia, jotka hänen mukaansa olivat erittäin lempeitä ja ystävällisiä. Sanomalehti kertoi näin, todennäköisesti prinssin sanoja mukaillen: "Ne ovat puhtaimpia, aristokraattisimpia, hurjia  venäläisiä susia, joille muinaisina aikoina hätääntyneet äidit uhrasivat yhden vauvan kerrallaan kiitävästä valjakosta, jotta muut lapset voisivat säilyä hengissä!"
Melkoinen mielikuva!

Hän kävelytti susiaan monesti puistoissa ja jopa otti suden mukaan Pariisissa vuosina 1907 - 1931 toimineeseen Luna Parkiin näköalakierrokselle. Piti tietenkin googlailla mikähän tällainen on ollut, ja voi ei, susiparka oli laitettu vuoristorataan! Toivotaan, että tuo laite todella oli tarkoitettu näköalojen katselemiseen, eikä kovaan vauhdin hurmaan.

Luna Parkin näköalakierros vuonna 1910.

Elin Sundström/Troubetzkoy ja keskenkasvuinen susi Pariisissa.
Kuvateksteissä suden nimi on ollut Waska ja Wanda.

Erikoiset ihmiset vetävät puoleensa lisää erikoisia ihmisiä. Vuonna 1909 Paolo oli kävelyttämässä kahta suttansa kahviloistaan ja elokuvateattereistaan tunnetulla Champs Elysées -kadulla, kun hän tapasi pitkäpartaisen, kengättömän, vain pitkään valkoiseen tunikaan pukeutuneen miehen. Mies kertoi olevansa Meva, hollantilainen profeetta, joka vaelsi ympäri Eurooppaa saarnaten kasvinsyönnistä. Prinssi oli tietenkin hyvin vaikuttunut, kätteli profeettaa ja luki Mevan kirjoittamaa "Pikku vasikka" -tekstiä ääneen. Ymmärrettävästi profeetta, prinssi ja kaksi sutta keskellä katua aiheuttivat sen verran häiriötä, että poliisi saapui paikalle ja alkuvaikeuksien jälkeen sai ahdettua vegaani-ihmiset ja vegaanisudet taksiin kohti prinssin kotia. Prinssi vaati Mevaa jäämään asumaan kanssaan, näin tapahtui, ja joka päivä profeetta jakoi veganismista kertovaa lehtistä kadulla.

Paolo ja Elin olivat myös tanssija Loie Fullerin ystäviä, ja heidän susien kerrottiin olleen inspiraation lähteenä Fullerin uudelle tanssiesitykselle, jota hän nimitti luonnon tanssiksi (nature dancing). Fuller oli saanut tarpeekseen vanhanaikaisista tavoista tanssia varpaillaan ja samaan tahtiin muiden kanssa. Hän kaipasi lisää vapautta ja luonnollisuutta tylsiin rutiineihin - kuulostaa siis siltä, että hänen ajatusmaailmansa sopi täydellisesti yhteen hippiprinssin kanssa. Idean uuteen tanssiin kerrottiin syntyneen eräänä päivänä, jolloin Fuller oli muutaman muun tanssijan kanssa oleskellut prinssin puutarhassa. Prinssi oli soittanut panhuilua, jolloin sudet olivat syöksyneet näkyville ja tytöt olivat aluksi säikähtäneet, mutta sudet olivatkin vain hyppineet, kierineet ja telmineet musiikin tahtiin. "Tuo on oikeaa tanssia!" oli prinssi sanonut, ja ihastuneet tytöt olivat yhtyneet tanssiin susien kanssa.

Kaunis piirros, joskin susi näyttää koiralta ja sillä ei ole häntää.

Ei yhteiselo susien kanssa sentään ongelmatonta ollut. Susia pidettiin vapaana Paolon puutarhassa. Hänen lempisutensa Vasco oli ottanut erään hovimestarin silmätikukseen ja yritti syöksähtää tätä kohti aina kun näki hänet, jolloin Vasco piti laittaa ketjuun. Vuonna 1911 Vasco kuitenkin oli ilmeisesti vapaana tai karannut ketjustaan, koska onnistui repimään hovimestarin housut ja sen jälkeen lähti nuuskimaan kauhistuneiden illallisvieraiden jalkoja pöydän alla. Prinssi rauhoitti suden lihanpalalla - niin, ei se pulla varmaan olisi näin jännässä tilanteessa kiinnostanut. Tästä ei kulunut kuin kuukausi, kun Vasco hyökkäsi lenkillä tuntemattoman työmiehen päälle. Poliisit tulivat apuun, ja neljä miestä piteli sutta samalla kun prinssi tarkasteli työmiehen purtua jalkaa. Susi sai vapautettua itsensä ja jälleen syöksyi puremaan samaa jalkaa. Paolo antoi miehelle suuren summan rahaa ja toivoi tapauksen olevan sillä ohi, mutta seuraavana päivänä poliisi antoi hänelle huomautuksen, että kenties prinssin olisi parempi pitää mieluummin kanarialintuja keskellä Pariisia susien sijaan. 

Seuraavana vuonna tapahtui vielä uusi välikohtaus, kun prinssi oli juhlan aikana lähettänyt hovimestarin (ei tiedossa oliko sama henkilö) puutarhaan, jossa susi puri miestä jalkaan. Tämä hovimestari haastoi prinssin oikeuteen, vaatien 2000 dollaria. En tiedä saiko hän rahojaan. Mikäli tavallisen pulliaisen koira olisi käyttäytynyt näin aggressiivisesti olisi poliisi todennäköisesti lopettanut sen. Naapurit kuitenkin ottivat oikeuden omiin käsiinsä, ja vuonna 1912 susi löydettiin myrkytettynä. Myrkyttäjä ehkä pelkäsi purevaa sutta, tai kuten prinssi arveli, saattoi olla kyllästynyt sen ulvontaan.

Vascon nimi on muuten kirjoitettu sanomalehdissä jopa saman artikkelin sisällä kolmella tavalla. Vasco, Vasce, Vesco, sitten ylempänä olevassa kuvassa nuori susi on nimetty eri lehdissä sekä Wandaksi että Waskaksi. En tiedä montako sutta Paololla lopulta oli. Suurimmassa osassa artikkeleista hän puhuu kahdesta tai kolmesta sudesta. Yhdessä artikkelissa väitetään, että hänellä olisi 40 sutta! Mutta tämä on varmaan toimittajan virhe. Ehkä kaikkia eri eläimiä oli yhteensä 40. Jos susia tosiaan olisi ollut noin monta, tuskin kaikki niistä olisivat olleet Pariisissa, vaan sijoitettuna prinssin eri tiluksille.

Paolo Troubetzkyllä oli pohjimmiltaan ihan kauniitakin ajatuksia, mutta ne olivat hirvittävän naiiveja ja hän vaikutti luulevan, että rakkaudella ja veganismillä hän voisi mitätöidä susien vaistot. Sudet olisivat saattaneet ollakin mukavia puutarhan koristeita, jos niitä olisi kohdeltu kunnioittavasti. Totta kai niille olisi pitänyt antaa lajityypillistä ravintoa, ja ei missään nimessä olisi saanut pakottaa liian vaikeisiin tilanteisiin, kuten istumaan vuoristoradassa tai lenkkeilemään Pariisin vilkkailla kaduilla! Tällaiset stressaavat tapahtumat kuormittavat varsinkin suden kaltaista herkkää ja väistyvää eläintä todella paljon. Paolo oli varmasti eläinrakas ihminen, mutta hän ei vaikuttanut oikeasti ymmärtävän eläimiä. Kaikenlaisia hihhuleita on aina ollut, paremmissakin piireissä. Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin ainakin nämä aateliset levittivät (tai yrittivät levittää) positiivista sanomaa susista, ja en löytänyt mitään omituista mainintaa (kuten vegaaniutta) Amélie Rivesin sudenpidosta.

Paolo muuten lahjoitti ainakin yhden siperialaisen suden Bronxin eläintarhalle. Narttu synnytti pentuja, joista yksi lahjoitettiin takaisin prinssille, joka vuorostaan lahjoitti kyseisen pennun koomikko Raymond Hitchcockille. Tämä urospentu sai nimekseen Skoy (lyhenne Troubetzkoystä). Skoy sai kasvaa vapaasti chow chow -lauman seassa, ja lehdissä vitsailtiin, että se varmaan luuli olevansa itsekin chow chow. Skoyn kerrottiin olevan hyvä lemmikki ja osaavan monta temppua.

1918 pilapiirros Skoysta.

 Lähteet:

*Buffalo Courier 5.11.1911

*Chicago Tribune 18.2.1912

*Dansville Register and Bee 14.7.1912

*Evening Bulletin 9.12.1909

*Evening Capital News 5.3.1916

*New York Tribune 18.4.1909

*Omaha World Herald 15.10.1911

*St. Louis Globe-Democrat 31.10.1909

*The Brooklyn Daily Times 18.10.1909

*The Cincinnati Enquirer 31.10.1909

*The Evening Sun 20.11.1911

*The Hamilton Spectator 14.1.1911

*The Marshfield News 16.5.1918

*The Minneapolis Journal 25.2.1899

*The Plain Dealer 31.10.1909

*The San Francisco Examiner 12.9.1909

Nara piertelee, osa 32: Kuulakärkikynäkakkaa

Tämä on aika söpö, sen voisi piirtää "kunnolla" myöhemmin.

En ole tänä vuonna piirtänyt melkein ollenkaan. Ei vaan ole huvittanut. Olen kyllä ajatellut piirtämistä, mutta se on aina jäänyt vain ajattelun tasolle. Postaan tänne nyt kuitenkin edes jotain suttuja, joita olen tehnyt viime aikoina (ajallisesti hyvin venyvä käsite). Onhan tämäkin parempi kuin ei mitään. Pahoittelen huonoja kännykkäkuvia. Skanneria ei vieläkään ole, enkä näitä aio mennä kirjastoon skannaamaan. Kännykällä on todella haastavaa saada tasaisesti valaistuja kuvia.

Nämä on kaikki tehty luonnostelematta kuulakärkikynällä, ilman mitään malleja. Anatomia on siis mitä on. Suurin osa postauksen kuvista on tehty tällä viikolla kun olin tekemässä trukkikorttia (poikkeuksena muutama alimmaksi tuleva). 90% yhden päivän kurssista oli pelkkää liibalaabaa ja on aivan liikaa vaadittu, että voisin vain rauhassa istua ja kuunnella. Vaikka muuten ei olekaan tehnyt mieli piirtää, silloin oli pakko kaivaa kynä ja paperi esille etten lähtisi kiipeilemään pitkin seiniä. Oli helpottavaa huomata, etteivät vanhat taidot ole kadonneet vaikken olekaan harjoittanut niitä.

Lain säätämä pakollinen vihainen susi.

Epämuodostuneita kissoja.

Steroideja vetänyt pussijukka.

Tässä on ihan hauska ilme.

Tässä vaiheessa kynästä alkoi loppua muste ja jäljestä tuli nykivää.

Sitten loput pierut ovatkin vanhempia, ja piirretty lähinnä lievittämään lemmenkipujani. Yhä haaveilen ja vingun ja vongun vanhemman herrasmiehen perään, ja tämä tietty heijastuu kuvissani. Korostan kokoeroa tahallaan ja hyvin tyypillisesti kuvissani nartut ovat onnessaan mielisteleviä, ihailevia ja luikertelevia. 

Nämä rakit olivat eri papereilla, mutta pääsivät yhteen kun yhdistin puhelimella.

Oho, turreja. Mietin aika kauan kehtaanko edes julkaista näitä kahta, koska koin ne niin noloina ja henkilökohtaisina. Mutta paskanmarjat, julkaisen mitä huvittaa.

Tällä äijällä on typistetyt korvat, jos mietit miksi näyttää oudolta.

Ehkä jokin ihme vielä tapahtuu ja piirrän jotain kunnolla! Toivoa ei ole vielä menetetty!

Ōkami (peli)

NIMI: Ōkami
VUOSI: Alkuperäinen versio 2006
TEKIJÄ: Clover Studio
KONSOLI: Alkuperäinen versio Playstation 2, Wii.
HD-versio Playstation 3 & 4, Xbox One, Nintendo Switch, Windows

Playstation 2:lle julkaistu Ōkami menestyi alunperin huonosti, sillä se julkaistiin juuri kun Playstation 3- ja Xbox 360 -konsolit ilmestyivät ja PS2 oli tiensä päässä. Pelin julkaissut Clover Studio purettiin hyvin pian pelin julkaisun jälkeen. Surkeasta ajoituksesta huolimatta peli on myöhemmin kerännyt suurta arvostusta osakseen, ja moni listaa sen yhdeksi Playstation 2:n parhaaksi peliksi, sekä ylipäänsä ottaa sen mukaan kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin konsolista, vuosiluvusta tai genrestä riippumatta. Ōkami on erinomainen esimerkki siitä miten myös videopelit voivat olla suurta taidetta.

Tarina sijoittuu fantasiaversioon muinaisesta Japanista. Muinoin Japania terrorisoinut kahdeksanpäinen lohikäärme Orochi on palannut ja kaikenkarvaisten demonikätyreidensä kanssa uhkaa jälleen syöstä maan pimeyteen. Edellisellä kerralla Orochin päihitti valkoinen susi, joka taistelun jälkeen muuttui patsaaksi Kamiki-kylään. Orochin palattua kylän suojelushenki Sakuya loitsii patsaan jälleen henkiin. Pelaaja on Amaterasu, auringon jumalatar, joka valkoisen suden muodossa taistelee Orochia ja monia muita vihollisia vastaan, saadakseen nousevan auringon maan jälleen valoisaksi ja kukoistavaksi. Päähenkilön ulkomuoto johtuu sanaleikistä: kanjien kirjoitusasusta riippuen Ōkami voi tarkoittaa suurta jumalaa tai sutta, kumpikin lausutaan samalla tavalla.

Amaterasulla on monia kykyjä, mutta hän on alussa hyvin heikko. Saadakseen jumalaiset voimansa takaisin on pelaajan löydettävä lukuisia horrostavia pikkujumalia, jotka voivat palauttaa Amaterasulle hänen unohtamansa tekniikat. Pelin kiinnostavin ja omaperäisin mekaniikka on Amaterasun jumalallinen sivellin. Pelaaja pystyy milloin vain pysäyttämään pelin ja kirjaimellisesti piirtämään kanvaasiksi muuttuneelle ruudulle jonkin yksinkertaisen merkin, jolla Amaterasu voi esimerkiksi viiltää vihollista, saada kuihtuneen puun kukkimaan, luoda sadetta, salaman, tulta tai tuulenpuuskan, tai vaihtaa vuorokaudenaikaa. Siveltimellä on lukuisia käyttötarkoituksia niin taisteluissa kuin maailman tutkiskelussa, ja onhan taikoja hauskaa käyttää pelkkään huvitteluunkin.

Siveltimen lisäksi Amaterasu voi taistella myös fyysisellä voimalla. Pelissä on kolme aseluokkaa, kussakin luokassa useita aseita, ja Amaterasu voi pitää kahta asetta yhtäaikaa aktiivisena, sekä yhdistellä näistä juuri pelaajalle sopivan kombon. Itse suosin rosary-aseita, joilla voin pysytellä kaukana vihollisista ja iskeä heitä nopeasti monta kertaa putkeen, joskin niiden iskuvoima on heikkoa. Taistelut vaativat monesti strategiaa, jossa yhdistellään sivellintaikoja ja raakaa voimaa. Pelissä on paljon erilaisia vihollisia, eikä pelkällä aivottomalla mäiskinnällä voi voittaa.

Vaikka taistelut ovatkin välillä uuvuttavia, on niissä paljon vaihtelua ja ketterää Amaterasua on ilo ohjata. Amaterasu reagoi hyvin herkästi kontrolleihin, ja myös siveltimen käyttö on yleensä sujuvaa. Minulla on kuitenkin kokemusta vain alkuperäisestä PS2-versiosta. Kuitenkin joissain kohdin peli vaatii liikaa tarkkuutta siveltimen kanssa (etenkin blockhead-viholliset ovat tuottaneet monelle päänvaivaa) ja tässä pelaajan ainoat vaihtoehdot ovat joko yrittää yhä uudelleen, tai sitten toivoa, että pelissä voi edetä jollain muulla tavalla. Joissain kohdin hämmennystä voi aiheuttaa se, että kanvaasille maalattavat merkit on maalattava "japanilaisittain", eli piirtäminen pitää aloittaa eri suunnasta kuin länsimaalainen ihminen on ehkä tottunut. Suurimmaksi osaksi sivellintä on kuitenkin helppo käyttää.

Mutta suurimmalle osalle pelaajista pelin tärkeintä antia ovat taatusti sen ainutlaatuinen tarina ja tunnelma. Peli on todella pitkä. Pelkästään tarina Orochin päihittämiseen asti olisi riittänyt yhdeksi peliksi, mutta mitä ihmettä, pelihän jatkuu vaikka kuinka pitkään tämänkin jälkeen ja luvassa on hyvin monta kiinnostavaa tarina-arkkia! Amaterasu pääsee seikkailemaan ympäri Japania. Pikkuhiljaa maailma avautuu ja Amaterasu kulkee Kamikin pikkukylästä vehreisiin metsiin, ahtaisiin luolastoihin, aavalle merelle, vilkkaaseen pääkaupunkiin, ja jopa lumiselle Hokkaidolle asti.  Pääsemme muun muassa tutkimaan kummituksia täynnä olevaa laivaa, auttamaan meren pohjan vedenväkeä, etsimään prinsessan kadonneita henkivartijakoiria, aikamatkustamme menneisyyteen, ja kutistumme jotta mahdumme kulkemaan keisarin sisuskaluissa. Tämä ja paljon, paljon muuta!

Amaterasu ei auta Japania vain vetämällä pahiksia turpaan, vaan hän myös elvyttää kuihtuneet alueet uuteen uskoon, sekä auttaa hädässä olevia ihmisiä ja eläimiä. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun saa auttaa muita ja saa konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Kun olet auttanut jotakuta tämä antaa Amaterasulle ylistystä (praise). Praisea voi käyttää Amaterasun kykyjen ja aseiden voimistamiseen.  Pääjuonen lisäksi pelissä on paljon vapaaehtoisia minipelejä. Voit esimerkiksi ruokkia nälkäisiä eläimiä tai kerätä aarteita. Samalle alueelle kannattaa tulla monta kertaa uudestaan, sillä Amaterasun oppiessa uusia kykyjä hän voi päästä aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin tai tehdä jotain, mikä ei ollut aiemmin mahdollista. On myös mukavaa vain kiireettömästi tutkia maailmaa ja puhua jokaisen mahdollisen ihmisen kanssa, täysin randomeilla tyypeillä on monesti selkeästi erottuvia persoonia ja jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Tietenkin myös itse Amaterasu on ihastuttava päähenkilö. Hänessä yhdistyy saumattomasti jumalattaren arvokkuus ja veikeä koiramaisuus. Amaterasu on aina hiljaa ja tavalliset ihmiset näkevät hänet pelkkänä koirana (jotkut sentään tunnistavat sudeksi). Ympäristön parantamisen lisäksi on mukavaa seurata kuinka Amaterasu voimistuu, ja kuinka samalla ihmisten asenteet muuttuvat toiveikkaammiksi. Mukana on monta vakiokasvoa, jotka ovat kaikki suuria persoonia.

Ōkami on suorastaan ylistys japanilaiselle kulttuurille ja mytologialle. Aiheesta ei tarvitse tietää mitään etukäteen, mutta japanilaisen kulttuurin fanittajat varmasti bongaavat pelistä paljon tuttuja aiheita. Suurin osa pelin juonikuvioista pohjautuu Japanin mytologiaan, joskin suuria vapauksia on otettu. Juonen lisäksi myös pelin ulkoasu on erittäin japanilainen. Grafiikka matkii perinteisiä japanilaisia maalauksia, ja vaikka tämä vaatii aluksi totuttelua, on peli paikoitellen suorastaan hengästyttävän kaunis ja ennen kaikkea uniikki. Myös äänimaailma ihastuttaa. Hauskana ideana pelin hahmot eivät puhu, vaan mutisevat täyttä siansaksaa. Tällä tavoin peliä ei ole tarvittu kääntää uudelleen eri kielille muuta kuin tekstimuodossa. Tähänkin tottuu ja ajan kanssa tämäkin tuntuu hurmaavalta. Pelissä on tehty paljon erikoisia valintoja, jotka yksinkertaisesti toimivat outoudestaan huolimatta.

Mutta eihän mikään voi olla täydellistä. Heti alussa Ōkamin kompastuskivenä on sen liian pitkä ja tylsä tutoriaalijakso, jonka aikana pelin maailma on minimalistinen, Amaterasu ei osaa mitään ja pelaajalle opetetaan kädestä pidellen siveltimen käyttö. Tämä jakso antaa pelistä hyvin yksitoikkoisen vaikutelman. Toivottavasti jaksatte pelata tämän vaiheen läpi! Pelin pituutta on lisätty välillä vähän kyseenalaisin keinoin, sillä Orochia vastaan joudutaan taistelemaan peräti kolme kertaa - ei sentään perätysten, vaan nämä taistelut on siroteltu pitkin tarinaa. Muutamassa kohdassa tarinaa Amaterasu jää myös "lukkojen taakse", eikä enää voi palata tutkimaan maailmaa ennen kuin on saanut tietyn osan tarinaa käsiteltyä loppuun. Tämä ei sinänsä haittaa vielä keskellä tarinaa, mutta näin käy myös ihan lopussa kun pelaaja pääsee Yamato-laivaan. Pelaajan täytyy olla täysin varma, että on suorittanut kaikki haluamansa sivutehtävät ja tutkimukset ennen kuin astuu Yamaton sisälle, sillä paluuta ei tämän jälkeen ole ja peli päättyy Yamaton jälkeen.

Pelin laajuuden ja sen ihanan tunnelman vuoksi sen pariin on kivaa palata uudelleen. On ihailtavaa kuinka taiteellinen visio pelissä on, ja kuinka jumalaisen siveltimen avulla myös pelaaja saadaan osallistumaan sen taiteeseen - edes jossain määrin. Näin ainutlaatuista peliä tapaa harvoin. Sen viat ovat vain pikkuvikoja ja ne annettakoon anteeksi. Pelistä on myöhemmin julkaistu HD-versio uudemmille konsoleille, sekä vähemmän kunnianhimoinen, Amaterasun pennusta kertova jatko-osa Okamiden julkaistiin Nintendo DS:lle. Omistan myös tämän, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä loppuun.

TÄHDET: *****

Gingacon tulee!

Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n järjestämä Gingacon-tapahtuma on tänä vuonna Tampereella 23.11. Gingacon on ollut yksi harvoista eläintarinoihin keskittyneistä tapahtumista, kyseessä ei siis ole pelkästään Hopeanuoli-fanien tapahtuma. Luonnollisesti myös turrit ovat aina olleet tervetulleita. Tällä hetkellä on vielä 27.9. asti menossa lipunmyyntikampanja, jossa Hopeapuodin kautta lipun ostaneet ovat automaattisesti mukana arvonnassa, jossa voi voittaa loppuunmyydyn ja nykyään harvoin saatavilla olevan olkalaukun ja 20 € lahjakortin Manga Cafeen.

Olen ollut alusta asti mukana Gingaconien suunnittelussa ja järjestämisessä, tänäkin vuonna olen tehnyt pääasiassa markkinointihommia. Olen käynyt kolmessa Gingaconissa aiemmin, ja ne olivat kaikki oikein mukavia tapahtumia. Koska olen eläinpiirtäjä on Gingaconeissa ollut harvinaisen kiinnostavia taidekujia, sillä niissä panostetaan eläintaiteeseen. En oikein seuraa uusimpia hitti-animeja, joten "tavallisissa" anime-coneissa on yleensä vähän tarjontaa juuri minulle. Gingaconeissa taas on ollut hyvin paljon ohjelmia, jotka juuri minua ovat kiinnostaneet.

Gingacon oli koronan ja järjestäjien puutteen takia pitkään tauolla, ja nyt pitkän tauon jälkeen ollaan tavallaan jouduttu taas aloittaa nollasta. Olisikin tärkeää osoittaa eläintarinatapahtumalle olevan yhä kysyntää. Etenkin nyt lipunmyyntikampanjan yhä ollessa voimassa kannattaa lippu viimein hankkia, jos sitä on harkinnut!

Voin paljastaa, että tänä vuonna conissa tulee olemaan esimerkiksi retropelipiste, luento Squid Gamesta, cosplay-kilpailu, AMVplus-kilpailu, Ginga-tietovisa, ilmainen korva- ja häntäpaja, sekä paljon muuta, jota en kaikkea viitsi vielä paljastaa ja jotain ei ole vielä satavarmasti lyöty lukkoon. Kilpailuissa ja tietovisassa on tietenkin hyviä palkintoja, ja myös yhdistyksen pöydällä olevan onnenpyörän palkintoihin on erityisesti panostettu. Kilpailuihin voi yhä ilmoittautua osallistujaksi, ja ohjelmahaku on yhä auki, mikäli kiinnostaisi järjestää jokin ohjelma, luento tai miitti. Myös jotkin työvoimahaut ovat vielä auki. Lisätietoa näistä voi löytää Gingaconin nettisivuilta.

Itse en valitettavasti pysty tänä vuonna osallistumaan. Päätös oli katkera, mutta rahatilanne ei vaan anna myöten. Asun aika kaukana, joten matkakulut ja koiran hoitokulut olisivat iso kulu. Olen aina tienannut Gingaconin taidekujalla kulut takaisin, mutta jos menisin tänä vuonna taidekujalle joutuisin laittamaan paljon rahaa etukäteen tuotteiden teettämiseen, sillä minulla ei ole enää juuri mitään varastossa. Paljon pitäisi siis etukäteen maksaa, vaikka voisinkin aika hyvällä todennäköisyydellä saada rahat takaisin. Teen nyt turvallisen ja tylsän ratkaisun, ja jään pois, mutta toivottavasti tapahtumaa järkätään vielä tulevaisuudessa ja voisin silloin osallistua. Autan conia etänä miten pystynkään.

Aiempia raporttejani Gingaconista voi lukea täältä:
2019
2017
2016

Tähdenlento 21

Kannen tekijänä Narncolie

 Keräilyteemainen Tähdenlento ilmestyi eilen postiluukkuun. Tämä teema ei ollut niin omia heiniäni kun keräilen niin vähän Ginga-oheistuotteita, mutta keksin silti muutaman aiheeseen liittyvän jutun ja onneksi muut kirjoittajat pitivät huolen, että teemaa noudatettiin. Etenkin Vivy oli suuri apu, hänellä on oma Hopeanuoli-museo kotona. Tässä numerossa on eniten teemaan liittyviä juttuja kuin missään aikaisemmassa, mutta kuitenkin oli paljon muutakin jos aihe ei niin satu kiinnostamaan.

Aloitetaan taas niillä jutuilla mitkä kirjoitin tai lahjoin jonkun muun kirjoittamaan. Ostin aiemmin kesällä 80-luvun japanilaisia Hopeanuoli-maitopullonkorkkeja ja tänä vuonna myyntiin tulleen Yokote Masuda Manga Museumin tekemän keksirasian. Oho, siispä kerrankin minulla oli jotain oman käden kokemusta oheistuotteista! Pakkohan niistä oli kertoa. Japanissa alkoi JÄLLEEN uusi ja viimeiseksi mainostettu Ginga-sarja, Requiem, jota olen seurannut ja kirjoitin siitä lyhyehkön esittelyn. Sekä The Last Warsin että Noahin oli pitänyt jäädä sarjan viimeisiksi osiksi, mutta taas mennään... Onneksi ainakin toistaiseksi Requiem pitää jalat tiukasti maassa edelliseen Noah-sarjaan verrattuna. Mutta odotukseni ovat matalat.

Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen kirjoittamaan Breyerin korkealaatuisista pienoismallihevosista. Tämä sopi hyvin teemaan ja uskon, että tämäkin voisi kiinnostaa kohderyhmää, ovathan hevosetkin tietääkseni eläimiä. Artikkeli olikin oikein kattava! Kutsuin myös koirakasvattajan kertomaan melko uudesta ja etenkin Suomessa harvinaisesta alaskan klee kai -rodusta, joka on sellainen minikokoinen husky. Varmasti kohderyhmää kiinnostava sekin, oikein hopeanuolimainen koira, josta moni ei välttämättä ole koskaan kuullut. Haastattelin myös muusikko Veikkoa. Tämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta valinnalta Hopeanuoli-lehteen, mutta kyllä tämäkin sopii mukaan, sillä Veikko on muun muassa ollut Digimon-näytelmässä mukana ja parissa conissa laulanut suomenkielisiä versioita Digimonin ja Hopeanuolen kappaleista. Veikko ei ollut minulle tuttu nimi ennen kuin huomasin hänen olleen esiintyjänä Pörröconissa (en ollut siellä, mutta tietenkin seurailen netin kautta kiinnostavia tapahtumia ja asioita) ja päätin heti yrittää saada häntä haastatteluun.

Kuten arvata saattaa meidän oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti lehteen paljon. On vähän outoa, että lehdessä on vasta nyt kunnollinen artikkeli 80-luvun Hopeanuoli-figuureista, ne kun ovat yksiä sarjan suosituimpia keräilykohteita ja niistä on moneen muuhun tuotteeseen verrattuna paljon tietoa saatavilla. No, onneksi viimein saatiin tämäkin aihe käsiteltyä. Nämä figuurit on myyty yksivärisinä, sillä ne on tarkoitettu itse maalattaviksi. Harva tätä kuitenkin tekee, koska figuurin keräilyarvo romahtaa siitä. Tosi kiva, että lehteen saatiin mukaan kuva harvinaisesta itse maalatusta figuurista, joka oli vieläpä oikein taitavasti maalattu. Vivy kirjoitti myös Weed-pachinkolaitteesta - hänellä totta kai tällainenkin löytyy kotoa! Hän kirjoitti myös ihan mielenkiintoisen pohdinnan keräilystä ylipäänsä.

Zilverfangia olin muistaakseni joskus vuosia sitten kosiskellut kirjoittamaan kattavan raportin kaikista Suomen Hopeanuoli- ja Weed-animen julkaisuista. Silloin menneisyydessä tämä jotenkin jäi unholaan, mutta nyt hän itse otti minuun yhteyttä ja sai jutun kirjoitettua. Se oli oikein kattava, selkeä ja hyvin kirjoitettu. Tällainen selkeä katalogi kaikista julkaisuista on toivottavasti hyödyllinen keräilijöille. Kirill Holmberg kertoi Balto-keräilystään, kiva juttu sekin, joskin nyt alkoi vaivaamaan se, että lehdessä ei VIELÄKÄÄN ole ollut kunnollista artikkelia Balto-animaatiosta! Siihen liittyvästä keräilystä on kerrottu peräti kahdesti, sekä ainakin kahdesti on myös kerrottu tuon tositapauksen oikeista koirista. Mutta Balto-animaatio vaan loistaa poissaolollaan vaikka ollaan jo 21. numerossa... onhan tässä tapahtunut jonkinlainen vääryys.

Ulkoisesti lehti näyttää oikein kivalta. Harmikseni jotkin koneen ruudulla kivalta näyttäneet värit ovat painossa muuttuneet turhan haaleiksi tai tummiksi. Requiem-artikkeli on punaisen taustansa kanssa erittäin dramaattinen, joskin siellä on turhan iso tyhjä tila ilman tekstiä. Tämä aukeama lisättiin kuitenkin mukaan ihan viimemetreillä. Kansi on oikein hieno. Hauskana sattumana kannen piirtäjä Narncolie ja keräilyyn liittyvän kuvituksen tehnyt SHL piirsivät hyvin samankaltaiset kuvat. Laitoin SHL:n kuvan takakanteen, näin kuvat ovat mainio pari. Näyttää kuin hahmot olisivat eri puolella samaa huonetta ja vertailisivat kokoelmiaan. Siitäkin tykkään, että kumpikin piirtäjä oli piirtänyt taustalle vain oikeasti olemassaolevia tuotteita. Uskoisin, että kuvien samankaltaisuus on täysi sattuma, mutta en ole kysynyt piirtäjiltä olivatko he toisiinsa yhteyksissä piirtämisen aikana.

Pidin tästä numerosta paljon! Tässä oli todella paljon teemaan liittyvää tavaraa, mutta onneksi monipuolisuuden nimissä kerrottiin Hopeanuolen ohella muistakin keräilykohteista ja ylipäänsä keräilystä harrastuksena. Keräily on aina ollut iso osa Ginga-fanitusta, joten tämä on varmasti ollut odotettu teema ja toivon muidenkin olevan lehteen tyytyväisiä. Itseä teema aluksi jännitti jonkin verran, koska en tosiaan keräile Hopeanuolen oheistuotteita paljoa. Kaikki suomeksi julkaistu tietenkin löytyy, mutta niinhän ne löytyy kaikilta muiltakin.

Tämän numeron voi ostaa Hopeapuodista (jahka se lisätään sinne) tai yhdistyksen pöydältä eri tapahtumissa. Seuraavaksi yhdistyspöytää pidetään Nipporissa, ja totta kai on pakko mainita yhdistyksen oman Gingacon-tapahtuman lähestyvän kovaa vauhtia! Gingaconilla on tällä hetkellä lipunmyyntikampanja. Hopeapuodin kautta 13.-27.9. välisenä aikana tilatulla lipulla osallistuu samalla arvontaan, jossa palkintoina on loppuunmyyty PurePlasticin olkalaukku ja lahjakortti Manga Cafeen. Kannattaa siis tilata lippu just nyt, mikäli on harkinnut tapahtumaan menoa.

Seuraavat lehdet ilmestyvätkin ensi vuoden puolella. Silloin teemoina ovat Ginin suku ja kissaeläimet.

Taistelevat bordeauxindoggit

La Goulue ja Sans Peur

Olen kirjoittanut molossityyppisistä roduista hyvin vähän, vaikka nekin kiinnostavat minua paljon. Pidän oikeasti aika laajasta skaalasta erilaisia koiria, kunhan ne ovat rakenteeltaan ja mieleltään terveitä ja potentiaalisesti hyödyllisiä jossakin. Puhutaan nyt siis kerrankin muunkin tyyppisistä koirista kuin vain erilaisista koirasusisekametelisopista, joista on kirjoitettu jo monen monta kertaa.

Bordeauxindoggi, eli dogue de bordeaux, ei ole itselleni ollut koskaan erityisen kiinnostava rotu, todennäköisesti johtuen siitä, etteivät tämän päivän yksilöt tee minuun vaikutusta. Rotu on nykyään jalostettu liian lyhytkuonoiseksi, eikä sitä enää nähdä missään työssä tai edes harrastuksessa, passiivista kodin vahtimista lukuunottamatta. Toki joku yksittäinen poikkeus jossain varmaan on. Nyt kuitenkin tipahdin siihen kuuluisaan kaninkoloon, ja lyhyeksi kaavaillusta tekstistä tulikin paljon odotettua pidempi.

Nykyisten bordeauxindoggien esi-isät olivat pitkäkuonoisia, atleettisia ja ärhäköitä. Alkuperämaassaan Ranskassa ne olivat usein taistelukoiria, jotka suuren yleisön nähden taistelivat paitsi toisiaan, myös muita eläimiä vastaan. Erityisen pahana vastustajana pidettiin oriaaseja, jotka iskivät koiran maahan etujaloillaan ja talloivat sen hengiltä. Taistelunäytöksissä koirat saattoivat kohdata myös esimerkiksi härkiä, susia ja karhuja. Suuria vastustajia varten koiria oli yleensä monta kerralla. Oli yleinen uskomus, että stressi juuri ennen kuolemaa tekisi härän lihasta mureaa. Taistelukoiran taluttamiseen tarvittiin monesti kaksi miestä. Koirille saatettiin antaa lämmintä verta juotavaksi, jotta niistä tulisi verenhimoisia. Kuten esimerkiksi japanilaista tosa-taistelukoiraa, myös bordeauxindoggia kasvatettiin alunperin eri painoluokissa. Pienempi ja ketterämpi, korkeintaan 37-kiloinen doguin taisteli härkiä ja aaseja vastaan, ja suurempi, yli 45-kiloinen dogue kohtasi pääasiassa karhuja. Kun kaikenlaiset verikekkerit tehtiin laittomiksi ja yleinen mielipide niitä kohtaan muuttui negatiiviseksi pienempi doguin menetti suosionsa, sulautui isompaan versioonsa ja katosi. Suurempi, näyttävämpi versio säilyi vahti- ja näyttelykoirana. Ajan myötä rodun työttömyys alkoi näkymään näyttelyiden kannustamana liioiteltuna ulkomuotona.

Iso-Britannian ensimmäiset näyttelyissä kiertäneet bordeauxindoggit kuuluivat herra H.C. Brookelle, joka oli intohimoinen eksoottisten koira- ja kissarotujen kasvattaja, ja jonka kasvatustyötä dingojen parissa onkin aiemmin käsitelty blogissa. Yksittäisiä rodun edustajia oli ollut Britanniassa myös Brooken koiria ennen, mutta ne olivat jääneet vähälle huomiolle. Kuten moni muukin arvostettu "herrasmies" tällä aikakaudella, myös Brooke osallistui suurella innolla eläinten taistelunäytöksiin, mutta yhtä suurella innolla hän esitteli koiriaan myös Kennel Clubin näyttelyissä. Koska kotimainen englanninbulldoggi oli jalostettu hyödyttömäksi, oli Brooke suunnannut katseensa ulkomaiden tarjontaan.

Sans Peur ja manx-rodun kissa

Matador du Midi

Vuonna 1895 Brooke ja Sam Woodiwiss toivat kaksi dogueta näytille Birmingham National Show'hun. He olivat lukeneet lehtiartikkelin ranskalaisista taistelukoirista ja yhtä aikaa innostuneet hankkimaan sellaiset. Woodiwiss oli ostanut Bordeauxin kaupungin koiranäyttelyssä ensimmäisellä sijalla palkitun ja pitkän taistelu-uran tehneen Turc-uroksen, jonka etupuoli oli täynnä karhuilta saatuja arpia. Hän osti myös Cora-nartun Pariisista. Brooke oli hankkinut nartun nimeltä Dragonne, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Amazone de Bordeaux, ja mustamaskisen Tristran-uroksen. Myöhemmin Brooken kenneliin ilmestyi lisää dogueita, kuten Dragonnen poika Sans Peur ja tytär Diane. Niitä ei oltu kokeiltu taisteluissa, mutta ne polveutuivat kuuluisasta Hercules-koirasta, joka pitkän taistelu-uran jälkeen lähetettiin San Franciscoon, jossa se kuoli taistelussa jaguaaria vastaan.

Brooke kertoi rodusta seuraavasti: "Ihailen niitä erittäin paljon, ja koen doguen olevan tiibetinmastiffin ohella kaikista roduista mahtavin. Olen testannut niitä karhuja vastaan, ja tiedän mihin ne pystyvät. Olen myös kokeillut dogueta härkää vastaan erinomaisin tuloksin." Hän osti nuoren uroksen nimeltä Matador du Midi, jonka suku oli täynnä voitokkaita taistelijoita. Näihin lukeutuivat 49-kiloinen uros Caporal, joka oli koirataisteluiden mestari seitsemän vuotta putkeen; susia, karhuja ja hyeenia vastaan taistellut narttu Megere; sekä jo mainittu Hercules. Matadoria oli kotimaassaan kokeiltu jo pikaisesti karhua vastaan. Matadorin ollessa 18-kuukauden ikäinen Brooke laittoi sen tappelemaan venäläisen karhun kanssa, joka oli noin 180 cm korkea seisoessaan takajaloillaan. Koira oli luonnonlahjakkuus, se seisoi sivuttain välttääkseen karhun "halauksen", ja kaatoi karhun maahan kolmesti. Koira pääsi painimaan karhujen kanssa tämän jälkeenkin, ja erästä taistelua seurannut nimetön katselija kuvaili koiran ravistelleen karhua kuin rottaa. Matadorilla oli hurja luonne myös taisteluiden ulkopuolella. Se oli viety näyttelyyn Crystal Palaceen, jossa kaksi miestä joutui pitelemään sitä aloillaan, jotta tuomari joten kuten pystyisi arvioimaan sitä. Toisesta näyttelystä se jouduttiin poistamaan vaarallisuuden vuoksi.

Dragonne ja Diane. Kuva on vuodelta 1897.

Bordeauxindoggien lupaavalta vaikuttanut Britannian valloitus kuitenkin floppasi tällä kertaa. Kennel Club ei enää sallinut typistettyjen koirien osallistua näyttelyihin, poikkeuksena kuitenkin ne yksilöt, jotka oli typistetty ennen kieltoa. Yleisen mielipiteen mukaan doguet olivat rumia luonnollisilla korvilla, rodun sisällä oli liikaa eroavaisuuksia ja kytkös taisteluihin ei enää miellyttänyt kansaa. Brooke totesi tämän olevan rodun tuho, eikä enää aikonut tuoda koiriaan näytille. Muutenkin parhaimmat yksilöt, kuten Turc ja Cora, olivat kuolleet, kenties taisteluihin, ja Dragonne/Amazone oli kuollut ampiaisen pistoon. Brooke ja Woodiwiss myivät jäljellä olevat koiransa kanadalaiselle miehelle.

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature, Vol 1 (1902 - 1903)
*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Pit Bulls and Tenacious Guard Dogs (Carl Semencic, 1991)
*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*New York Journal 3.1.1897
*New Zealand Illustrated Sporting & Dramatic Review 13.1.1898
*The Windsor Magazine Vol 14, Issue 4, 1901