Bono ja tunkeilijat

Kuvan irvistys on vain temppu.

Bono on koira, josta voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta silti kirjoitan siitä aika vähän blogiin. En tiedä onko tämä hyvä tai huono asia. Ehkä huono, sillä vaikka lukijoita nämä jorinat eivät välttämättä kiinnostaisi, niin olisi itselleni hyvä kirjoittaa ajatuksiani ylös vielä kun asiat ovat melko tuoreessa muistissa. Jonain päivänä Bono ei ole enää täällä ja en halua unohtaa muistoja, tai arvuutella mitenkä se ja se asia menikään. Bono on minulle äärimmäisen rakas ja nykyään elämämme on helppoa, eikä ulkopuolinen välttämättä yhtään voi tajuta kuinka haastavaa yhteiselo alussa oli. Jossain määrin minua myös arveluttaa kertoa Bonon ongelmista, sillä en halua, että ihmiset ajattelevat sen olevan mielenvikainen, tai että minun on vastuutonta pitää tälläistä koiraa, tai etten vain osaa. Kuitenkin ehkä kirjoitukseni rohkaisevat ihmisiä, jotka painivat reaktiivisen tai aggressiivisen koiran kanssa. 

Bonolla on voimakas vahtivietti ja se on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, joskin nykyään voin tuoda vieraita ihmisiä sisälle täysin ongelmitta. Rescue-yhdistys, joka Bonon minulle välitti, oli ilmoituksessaan kertonut koiran olevan oikea enkeli. Heidän mukaansa se tuli kaikkien ihmisten, lapsien, koirien ja muiden eläinten kanssa toimeen. Koira oli ollut jo jonkin aikaa kotihoidossa muiden lemmikkien kanssa, joten uskalsin luottaa yhdistyksen sanaan. Koira oli myös jo 3-vuotias, joten arvelin, että mahdolliset käytösongelmat olisivat jo puhjenneet, jos sellaisia olisi.

Kuitenkin heti ensimmäisellä viikolla koiran ollessa luonani se alkoi lenkeillä tuijottamaan ihmisiä ja koiria. Lähestyviä ihmisiä jämähdettiin tuijottamaan kunnes he olivat joko menneet ohi, tai sitten tulivat tervehtimään ja rapsuttamaan koiraa. Bono oli rapsutuksista hyvillään, mutta vaikka nämä kohtaamiset olivat positiivisia, paikallaan tuijotus alkoi muuttua kohti hyökkimiseksi ja räyhäämiseksi. Bonon tuijottamispysähdykset eivät johtuneet siitä, että se olisi väkisin halunnut mennä tutustumaan ihmisiin, vaan koska se piti heitä epäilyttävinä. Bonoa oli myös alussa hankala lukea, koska sen elekielen muutos ennen räyhäämisen aloittamista oli vähäistä. Eikä räjähtämiselle välttämättä löytynyt järkevää syytä. Eräs harmittava tapaus oli kun pysähdyimme puhumaan porraskäytävän ovella naapurin pojan ja hänen kaverinsa kanssa, jotka ihastelivat koiraa, mutta eivät koskeneet siihen, eivätkä tehneet mitään uhkaavaa elettä. Pojat puhuivat rauhallisesti ja pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä Bono kuitenkin alkoi räyhätä heille. Jälkikäteen ajateltuna kenties Bonosta olisi voinut nähdä epävarmuuden merkkejä, mutta tilanne oli niin rauhallinen ja koira oli minulle uusi (ei siis pelkästään yksilönä, vaan ylipäätänsä minun ensimmäisenä koirana), etten osannut varautua tälläiseen. Rescue-yhdistyksen puheiden vuoksi olin myös asennoitunut saavani täysin erilaisen koiran. Valitettavasti kokemukseni ei ollut ainut vastaavanlainen tämän rescuen kohdalla (ja löytyisi sieltä muutakin ihmeteltävää), enkä tulevaisuudessa tule ottamaan enää rescueita.

Pelkästään muiden ihmisten olemassaolo ulkona oli sen mielestä epäilyttävää ja uhkaavaa. Ulkona välimatkan vieraisiin ihmisiin ja koiriin piti olla hyvin pitkä, jotta Bono olisi jotenkin rento. Näköeste ei riittänyt. Muistan hyvin tapauksen, jolloin kävelimme korkean puuaidan vierellä. Puuaidasta ei nähnyt läpi. Aidan toisella puolella mies meni parkkipaikalla autonsa sisälle. En tiedä kuuliko vai haistoiko Bono hänet, mutta koira yritti hyökätä aitaa päin. Myös ensimmäisenä talvena ulkoilitin koiraa läheisen koulun pihalla ja Bono nuuhki tuoreita ihmisen jälkiä karvat pystyssä, hyvin kiihtyneenä ja raivarin partaalla. Tämä oli minusta huolestuttavaa. Toisille koirille remmissä rähisevät koirat ovat tavallisia, mutta Bono piti myös ihmisiä, ohi ajavia autoja ja liian kovaa laulavia pikkulintujakin uhkina. En usko tämän olevan traumaperäistä, mikä on rescue-koirien kanssa tyypillinen arvaus. Olen lähes satavarma siitä, että Bonon ongelmat ovat geneettisiä ja sen vuoksi niitä onkin ollut vaikeaa ratkoa.

Ehkä puolen vuoden jälkeen Bonon saapumisesta otin yhteyttä paikalliseen koirankouluttajaan, jonka kanssa aloin työstämään koiran reaktiivisuutta. Tästä kouluttajasta paljastui aivan ihana ihminen, joka on auttanut minua monilla tavoin vuosien varrella. Kävimme hänen koirakoulussaan kerran viikossa 2-3 vuoden ajan, kunnes muuton jälkeen lopetin käynnit välimatkan takia ja en enää tarvinnut kädestä pitelyä koulutuksen kanssa. Edistyminen oli hidasta ja välillä meinasin heittää hanskat tiskiin. Onneksi tämä ihminen aina rohkaisi minua. Podin vähän väliä tunnontuskia siitä oliko Bonolla oikeasti hyvä elämä, voisiko joku toinen ihminen tarjota sille parempaa, tai pitäisikö koira lopettaa tai palauttaa takaisin. Ahdisti, että minua voitaisiin pitää huonona omistajana. Kouluttajaystäväni mukaan moni omistaja ei kuitenkaan edes mieti tälläisiä asioita ja jo se todisti, että yritin parhaani olla hyvä omistaja.

Asuimme ensimmäiset kolme vuotta kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Reaktiivisen koiran kanssa se oli hyvin stressaavaa. Minusta tuli mestari muiden asukkien aikataulujen muistamisessa ja heidän välttelyssä. Osasin ajoittaa ulkoilut siten, että todennäköisesti emme törmäisi kehenkään rappukäytävässä. Etenkin alussa Bono myös stressasi naapurien ääniä. Väärä ympäristö piti jatkuvaa stressitasoa vireillä. Kerrostalo ei todellakaan ollut sille sopiva ympäristö, eikä kyllä minullekaan, mutta olin kauan tässä asunnossa loukussa, kunnes viimein löysin rivarin, jossa olemme asuneet nyt pari vuotta.

Rivitaloon muuttaminen on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Parhain päätökseni ikinä on ollut Bonon hankinta, niin omituiselta kuin se voikin kuulostaa tähän asti kertomani jälkeen. Rivarissa Bono on voinut turvallisesti katsella muiden asukkien menoa ikkunasta ja aidatulla takapihalla, siinä missä kerrostalossa muut ihmiset aina pulpahtivat paikalle yllättäen ja heti liian läheltä. Aluksi kaikille takapihan ohikulkijoille piti murista ja haukkua, nykyään naapurit voivat kulkea ihan takapihani vierestä ja Bono ei hauku heille. Bonon sytytyslanka on myös ulkoillessa pidentynyt huikean paljon, vieraita koiria ja ihmisiä voidaan katsella rauhallisesti välimatkan päästä ja jopa ohittaa. Räjähdyksiä tapahtuu enää harvoin, ehkä kerran pari kuukaudessa (osittain myös siksi, että ennakoin tilanteita todella hyvin), ja mahdolliset räyhäämiset ovat helposti rauhoiteltavissa ja taas jatketaan matkaa. Olen tehnyt vastaehdollistamista valehtelematta joka päivä monen vuoden ajan ja tämä rauhallisempaan ympäristöön muuttamisen kanssa on mahdollistanut Bonon puhkeamisen kukkaan. Minusta tuntuu, että Bono nykyään luottaa ja turvautuu minuun sitä arveluttavissa tilanteissa - sen sijaan, että se heti hyppäisi takajaloilleen räyhäämään, kuten alkuaikoina, se katsoo minuun, puuskahtaa, vingahtaa, ilmoittaa minulle, että nyt on jännittävää, jolloin voin puuttua asiaan. Muutos etenkin rivitaloon muuttamisen jälkeen on ollut niin radikaalia ja nopeaa, että koiraa on vaikea kuvitella samaksi ja minulla on jo vaikeuksia samaistua ongelmiin, joita meillä ennen oli.

Vaikka elämä tuntuu nykyään ihmeellisen helpolta, en kuitenkaan koskaan aseta Bonoa tietoisesti tilanteeseen, jossa se voisi epäonnistua. Olisi maailmanloppu, jos se koskaan purisi ihmistä. En koskaan pidä sitä vapaana, paitsi hyvin aidatulla alueella. Tiedän alkuaikojen kokeiluista, että Bono ei vapaana lähde harhailemaan, mutta mikäli paikalle tulisi ihmisiä taikka koiria se lähtisi pelottelemaan heidät pois. Ilman autoa minulla ei ole mahdollisuutta mennä samoilemaan minnekään, missä oikeasti ei takuulla tule vastaantulijoita. Valokuvista muokkaan hihnat pois pinnallisista syistä, mutta en koskaan tule pitämään Bonoa vapaana vaikka siitä tulisi kuinka rauhallinen ja hyväkäytöksinen tulevaisuudessa. Ulko-ovesta kulkiessa, sekä näköesteiden ohi kulkiessa kutsun aina sen viereen ja pidän kahvapannasta kiinni. Tällä tavoin jos oven tai näköesteen takaa ilmestyisikin ihminen taikka koira Bono ei saa otettua vauhtia mahdolliseen räjähdykseensä, koska ote pannasta pysäyttää sen. Mikäli luonani on vieraita menen myös mieluiten yksin Bonon kanssa kävelyille, koska haluan keskittyä täysillä koiraan.

On Bonon ärtsyilystä ollut hyötyäkin - ja siitä tämän postauksen oikeastaan pitkin kertoa, mutta pohjustus lähti lapasesta. Kerrostalokämppämme sijaitsi melkoisessa ghetossa, talo oli homeessa, naapurit olivat epämääräisiä, isännöitsijää ei tuntunut kiinnostavan mikään ja ulkoa löytyi huumeneuloja. Mutta kämppä oli halpa ja ISO. Turhankin iso, koska yksi huone jäi lähes kokonaan käyttämättä. Eräänä yönä heräsin Bonon haukkuun. Ovisilmästä näin, että naapurini ovella ahkeroi keski-ikäinen venäläismies. Mies yritti repiä postiluukkua irti ja oli jo tehnyt jotain tuhoa itse oveen, jäljistä päätellen hän oli ehkä sorkkaraudalla yrittänyt väkisin avata sitä. Soitin poliisit samalla kun pidin miestä silmällä. Mies ehti lähteä pois ennen poliisien tuloa. Mies oli todennäköisesti asunnossa asuvan venäläisnaisen mustasukkainen exä.

Toisen kerran heräsin yöllä Bonon raivoamiseen kun tällä kertaa minun asuntooni yritettiin murtautua. Käskin Bonoa olemaan hiljaa ja näin, että koiran haukusta huolimatta tunkeilija jatkoi oven ronklaamista. Ovisilmästä näin ulkopuolella olevan keski-ikäinen arabimies, jonka itse asiassa tunnistin. En tiennyt hänen nimeään, mutta olimme olleet samalla työpaikalla kierrätyskeskuksessa. On mahdollista, että kun olin joskus ostanut kierrätyskeskuksesta huonekaluja tämä mies oli niitä kuljettaessaan päässyt näkemään missä asun ja millaisia tavaroita omistan. Katselin hetken hänen aherrustaan ovisilmästä ja sitten käskin Bonon istumaan sohvalle (olin opettanut sen istumaan sohvalla aina, kun menin puhumaan ovelle tulevien ihmisten kanssa) ja kävin hakemassa veitsen keittiöstä. Heti kun avasin oven mies ehti salamannopeasti luikkia ensimmäiset portaat alas ja pyyteli anteeksi ja sopersi väärästä ovesta. En tästä soittanut poliiseja. Olisi varmaan pitänyt. Ilmoitin kuitenkin tapauksesta isännöitsijälle, joka teetätti koodisysteemin rapun ulko-oveen.

Taivaalla näkyvä pulujen karkotukseen tarkoitettu haukkaleija on uhka. Musta panta ei ole sähköpanta, vaan kuntoiluun tarkoitettu painopanta.

Rivariin muuttaessa laitoin isännöitsijälle viestiä, että pakastin pitäisi vaihtaa. Kävin tuolloin vielä Kannuksessa maaseutuopistossa koulua ja välimatkan ja bussiaikataulujen vuoksi koulupäiväni kestivät 12 tuntia. Bono odotti sen ajan kärsivällisesti, eikä koskaan tuhonnut mitään tai kussut tai paskonut sisälle. Talonmies tuli ilmoittamatta käymään kun olin koulussa. Kesken oppitunnin sain puhelun, jossa talkkari totesi ettei koira päästä häntä sisälle. Sanoin ettei hänen kannata mennäkään ja sovimme ajan, jolloin olisin kotona. Seuraavan kerran kun hän tuli käymään Bono otti hänet täysin rauhallisesti vastaan, koska minä päästin vieraan sisälle ja nuuskuteltuaan istui tapaamisen ajaksi viereeni. Talkkari totesi, että tämähän on täysin kiltti ja asiallinen koira. Bono myös päästää tutun ihmisen sisälle vaikka en olisi kotona, kuten koirankouluttajatuttumme, joka ei ollut nähnyt koiraa varmaan vuoteen, mutta sai silti tulla ulkoiluttamaan sitä kun olin käymässä pikareissulla ja hänen sanoin koira käyttäytyi kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain päiviä. 

Ongelmallisesta alusta huolimatta Bono on sittemmin ollut mukanani useaan otteeseen maaseutuopiston koiria ja ihmisiä täynnä olevassa asuntolassa, voittanut paljon etenkin temppuihin liittyviä palkintoja, sekä tuonut elämääni loputtomasti sisältöä ja iloa joka päivä. Nettitutut ovat saaneet täysin huoletta tulla tänne yökylään, koska Bono suhtautuu rauhallisesti ja ystävällisesti ihmisiä kohtaan, kunhan näkee heidän tulevan sisään minun luvalla. Negatiivisten muistojen jälkeen paremman kuvan nykyisestä Bonosta voi saada lukemalla vaikkapa tämän tai tämän postauksen. Vielä paremman kuvan arjesta antanee harva se päivä päivittyvä Instagram.

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.

Miksi kirjoitan nykyään Gingasta?

Kauan sitten, vuonna 2014 kirjoitin blogitekstin "Miksi en halua kirjoittaa Gingasta?" Blogi oli tuolloin vielä hyvin nuori ja keskityin kirjoittamaan teoksista, joista ei vielä ollut paljoa tietoa olemassa netissä. Ainakaan suomeksi. Hopeanuolesta ja muista Ginga -sarjoista sen sijaan oli paljon sisältöä saatavilla ympäri nettiä. Koska halusin tuottaa uniikkia sisältöä ja Ginga -jutuista oli ylitarjontaa päätin jättää Gingat blogissa minimiin, vaikka rakastinkin sarjaa voimakkaasti. Nykyiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että nykyään kirjoitan hyvinkin paljon Gingasta. Mikä siis sai minut muuttamaan mieleni?

Vuonna 2015 liityin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäseneksi, pääasiassa koska halusin osallistua jäsenlehden tekoon. Tekstiäni päätyi heti seuraavaan numeroon, eli numero kolmoseen. Tämän jälkeen olen tehnyt Tähdenlentoon sisältöä yhä suuremmissa määrin, tekstien ja/tai piirroksien muodossa. Lehden teosta muodostui nopeasti suuri intohimo minulle. Pystyin hyvin vapaasti kirjoittamaan minua kiinnostavista aiheista ja työni lopulta julkaistiin painetussa muodossa ja moni ihminen tulisi taatusti näkemään sen.

Vuonna 2017 ryhdyin Tähdenlennon päätoimittajaksi ja olen tässä roolissa pysynyt siitä lähtien. Päätoimittajana minulla oli taas enemmän vaikutusvaltaa lehden sisällön suhteen ja lehtien suunnittelu vei yhä enemmän aikaani. Numeroita ilmestyy kaksi vuodessa ja alan suunnitella sisältöjä heti, kun jäsenet ovat äänestäneet tulevien lehtien teemat, eli noin vuosi etukäteen. Viime vuoden lopulla otin vastuulleni Juhomoron kanssa myös pienemmät ja satunnaisesti ilmestyvät Jäsenpostit, joihin myös luon paljon sisältöä. Pidän tästä "työstä" hirvittävän paljon, mutta harmittavasti se vie aikaa ja energiaa pois blogilta.

Tähdenlennon ja Jäsenpostien sisällön tuottajien määrä on vuosien varrella laskenut ja tuntuu, että nimeäni lukee liiankin paljon tekstien kirjoittajana. Moni niistäkin teksteistä, joiden lopussa ei lue nimeäni, voi olla jollain tapaa minun säheltämääni, koska etsin juttuaiheita, suostuttelen ulkopuolisia kirjoittajia mukaan, neuvon heitä, sekä annan heille esimerkkilistan käsiteltävistä aiheista.

Mikä tämän höpinän tarkoitus nyt oli? Tähdenlennon takia siis kirjoitan hyvin paljon Gingaan (ja muihinkin aiheesiin) liittyviä juttuja, joka on vienyt aikaani pois blogiin kirjoittamiselta. Olen sopinut yhdistyksen kanssa, että minulla on lupa julkaista tekstejäni blogissa kun lehdessä julkaisusta on kulunut vuosi. Tämän takia siis blogiin ilmestyy joskus vanhoja Tähdenlennon juttuja, ihan vaan koska haluan blogin pysyvän edes jotenkin aktiivisena silloinkin, kun en muuta sisältöä jaksa tehdä sitä varten. Olen kauan sitten saanut hullun päähänpinttymän, että blogin pitäisi päivittyä vähintään kerran kuukaudessa.

Artikkelien kierrättäminen on yksi syy nykyiselle Ginga -matskulle, mutta syitä on muitakin. Tuossa 2014 vuoden postauksessa mainitsin kuinka monta suomalaista blogia Gingalle on olemassa. Tuohon aikaan niitä totta tosiaan oli paljon ja ne olivat hyvin aktiivisia! Toista on tänä päivänä ja tämä onkin todella harmittava asia. Vanhat blogit ovat muuttuneet hiljaiseksi, tai pahimmillaan poistettu kokonaan. Oikeastaan ainoat yhä aktiiviset Ginga -blogit, joita tulee mieleeni, ovat Hopeatiikeri ja Kaksoissolan blogi. Eikö olekin ironista, että nykypäivänä meillä on suomennettua mangaa ja animea enemmän kuin koskaan ja jopa suomalaisia virallisia oheistuotteita valmistetaan, mutta Ginga -aiheisten blogien, roolipelien, sarjakuvien ja fanitarinoiden määrä on romahtanut lähes olemattomiin? Koska Hopeanuoli-aiheisia blogeja ei ole enää tarjolla kuin muutama en koe suurena pettymyksenä, että olen nykyään alkanut kirjoittaa aiheesta tännekin.

Myös yksi armoton totuus on jäljellä. Minulla ei ole enää hirveästi arvosteltavaa materiaalia. Blogin alkuaikoina paahdoin teoksia läpi hurjalla vauhdilla ja kirjoitin usean arvostelun samana päivänä. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä ei ollut fiksua, koska kulutin arvosteltavat teokset nopeasti loppuun ja arvosteluni olivat myös liian hätäisesti kirjoitettuja. Alkuaikoina minulla oli myös paljon enemmän rahaa tuhlattavana ja kyttäsin jatkuvasti mitä eksoottisempia ulkomaalaisia sivustoja, jotta voisin löytää jonkun harvinaisen sarjakuvan tai leffan. Nykyään rahat kuluvat liian arkisiin asioihin. 

Olen siis pahoillani niiden puolesta, joita nykyinen Ginga -juttujen määrä harmittaa. Pyrin yhä pitämään blogin monipuolisena mahdollisuuksien mukaan.

Wolfwalkers

NIMI: Wolfwalkers
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Tomm Moore, Ross Stewart

Tietokoneanimaation dominoimalla aikakaudella on aina piristävää nähdä, että vielä silloin tällöin viitsitään tehdä perinteistä animaatioita isolla budjetilla. Wolfwalkers on viimeinen osa ohjaaja Tomm Mooren irlantilaisiin taruihin perustuvasta trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat The Secret of Kells ja Song of the Sea. Elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joten ne voi katsoa missä järjestyksessä tahansa. Itse en ole vielä näitä kahta aiempaa teosta nähnyt.

Päähenkilö Robyn on isänsä kanssa Irlantiin muuttanut englantilainen tyttö, joka haluaisi isänsä lailla olla metsästäjä, mutta ylisuojelevainen isä ja ymmärtämättömät kaupunkilaiset pakottavat hänet keittiöhommiin. Robynin isän tehtäväksi on annettu hävittää kaupunkia ympäröivän metsän vaaralliset sudet. Robyn seuraa isäänsä salaa metsään ja tapaa siellä ikäisensä tytön, Mebhin, joka paljastuu muodonmuuttajaksi. Kun Mebh nukkuu hänen sielunsa materialisoituu ruumiin ulkopuolelle suden muodossa ja hän johtaa susilaumaa. Myös Mebhin äiti on tälläinen susi-ihminen, mutta äidin ruumis vain nukkuu ja nukkuu, koska suden muodossa ollut sielu ei ole jostain syystä palannut takaisin. Myös Robynistä tulee susi-ihminen ja hän yrittää saada kaupunkilaisia ymmärtämään susien puolta.

Heti ensimmäisenä pitää puhua elokuvan ulkoisesta annista. Elokuva on kuin liikkuvaa satukirjaa katsoisi. Ääriviivat ovat luonnosmaisia ja väritykset ulottuvat monesti viivojen ulkopuolelle, tämä näennäinen viimeistelemättömyys tukee hyvin kohtauksien villiä ja vapaata tunnelmaa. Animoinnissa on välillä käytetty erikoisia ja rohkeita ratkaisuja, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa hahmot liikkuvat sivuttain keskiaikaistyylisellä taustalla ja liikkeessä susilauman jäsenet sulautuvat toisiinsa. Nämä eivät missään tapauksessa ole häiritseviä asioita.

Etenkin Mebhin ihmismuotoon on saatu paljon persoonaalisuutta mukaan. Hän on ihmisenäkin selkeästi villi otus, jonka suuri takkutukka antaa hänelle pienen, pallomaisen muodon ja etenkin liikkeessä häntä on kiinnostavaa seurata. Ihmismuotoinen Mebh on elokuvan muistettavin design, muut hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Vaikka muut hahmot eivät ulkoisesti olekaan yhtä säväyttäviä, ovat ainakin Robyn ja hänen isänsä miellyttäviä ja uskottavia hahmoja. Robynin ja Mebhin ystävyys muodostuu hyvin nopeasti, mutta tämä tuntuu silti luontevalta ja heitä on mukavaa seurata.

Juonellisesti Wolfwalkers on kuitenkin harmittavan ennalta-arvattava ja turvallinen. Vaikka ulkoisesti elokuva yllätti monta kertaa, ei juonessa ollut oikeastaan mitään yllättävää elementtiä. Elokuva suhtautuu susiin ja susi-ihmisiin liiankin imelästi. Susi-ihmiset kuvataan lähinnä harmittomina metsän henkinä, jotka ilakoivat yöt päivät ja parantavat haavoittuneita maagisilla voimillaan. Ihmispahis on puhtaasti paha ja ei vaan ymmärrä, etteivät hippisudet halua kellekään pahaa. Ihmismaailmassa kaupunki on harmaa ja seikkalunjanoinen Robyn pakotetaan tylsään työhön. Sutena Robynillä ei ole mitään velvoitteita ja metsäkin on täynnä värejä ja taikaa. Asetelma on ihan liian mustavalkoinen.

Elokuvan mahtavin kohtaus on ehdottomasti Robynin ensimmäinen muodonmuutos, jonka aikana hän, Mebh ja susilauma juoksevat öisen metsän läpi ja Robyn näkee maailman ensimmäistä kertaa suden aistien kautta. Taustalla soiva kappale viimeistelee kokemuksen ja kyynelsilmät ovat taatut. Myönnän, että olen katsonut tämän kohtauksen useampaan kertaan ja aina alkaa itkettää.

Silti, en voi olla ihmettelemättä miksei susien elämästä näytetty mitään nurjempia puolia. Siinä missä Robynin ihmiselämä on pakkopullaa, ei susien elämässä näytä olevan juuri mitään vastuita. Sutena Robynin ei esimerkiksi näytetä metsästävän vaikka se voisi olla kaupunkilaiselle järisyttävä kokemus. Metsästämisen sijaan Mebh näytetään varastamassa kaupunkilaisten leipiä. Voi kunpa vain tyhmät ihmiset tajuaisivat jättää harmittomat sudet rauhaan, jotta he voisivat kirmata kedoilla rauhassa! Tavalliset sudet jäävät myös täysin statistien rooleihin. Sudet ovat vain nimetöntä massaa, joilla ei ole omia persoonia ja ne ovat täysin susi-ihmisten käskyteltävissä.

Elokuvan loppu on myös mielestäni liian optimistinen. Kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan helposti kohdilleen, paha saa palkkansa ja oikeastaan kaikki, mikä voisi mennä hyvin, menee mahdollisimman hyvin. Olin yllättynyt siitä ettei edes elokuvan lopussa mainittu irlantilaisten susien tulevaa sukupuuttoa, se olisi ollut erittäin hyvää ainesta antamaan lapsille muistuva opetus luonnonsuojelusta. 

Wolfwalkers on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jäin itse kaipaamaan siihen lisää särmää. Irlantilaisiin taruihin perustuvat susi-ihmiset olivat myös kiinnostavaa vaihtelua tavallisiin ihmissusiin, joskin liiallinen magian käyttö ei oikein ollut mieleeni.

TÄHDET: ****

Isistä parhain, Saheiji

Tämä juttu julkaistiin alunperin Tähdenlento-lehdessä nro 11.

Ginga -saagassa isän asemaa korostetaan paljon, mutta oikeasti hyvät isähahmot ovat harvassa. Moni isä suhtautuu pentuihinsa kuin kehen tahansa muuhun lauman soturiin ja ei yhtään epäröi lähettää pentujaan sotimaan. Mukana on myös täysin epäonnistuneitä isiä. Kamakiri pahoinpiteli puolisoaan pentujensa nähden ja lopulta emo ja pennut lähtivät pakoon. Myös Terun isä oli pentuaan kohtaan julma ja väkivaltainen.

Gingan karhukoirasuvun urokset ovat kaikki ylistettyjä johtajia ja taistelijoita, mutta isän roolissa on kaikilla parantamisen varaa. Suurin osa, ehkä Weediä lukuun ottamatta, jää pennuilleen etäiseksi ja mysteeriseksi hahmoksi. Varsinaisen kasvatuksen suorittavat suvun ulkopuoliset henkilöt.

Monesti isä ja pennut ovat aluksi erossa toisistaan, esimerkiksi Riki ei muistiinmenetyksensä takia aluksi tunnistanut poikaansa (tästä häntä ei tosin voi syyttää), ja Weedin tapauksessa Gin oli kauan Hougenin vankina. Mutta jälleennäkemisen jälkeenkään välit eivät välttämättä paljoa lämpene. Ginillä ja Weedillä vaikuttaa olevan nyt hyvä luottamus keskenään, mutta läheisiä he eivät näytä vieläkään olevan, vaan heidän suhde perustuu enemmän toistensa kunnioittamiseen.

Hyvän isän kuvaa Ginistä ei antanut Weed -pokkari 30, jossa Weed pohti olisiko hänen veljiään vielä elossa, johon Gin totesi vain tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta tai lähtenyt etsintäretkelle mukaan. Tällä Weedin veljien etsintäretkellä löytyi kuitenkin viimein oikeasti esimerkillinen isähahmo, Saheiji.

Ginin puoliso, entinen kotikoira Sakura synnytti kolme pentua yksin Pohjois-Alpeilla. Gin oli tuohon aikaan kulkemassa ympäri Japania suorittaen ylipäällikön tehtäviään, ja pariskunnan onnesta kateellinen Lucy oli huijannut Sakuran taivaltamaan viimeisillään raskaana Pohjois-Alpeille. Sakura ei osannut metsästää ja hänen kuntonsa heikkeni. Alpeilla pientä laumaa johtanut villikoira Saheiji löysi Sakuran sattumalta. Sakura antoi vahvimmat pentunsa Saheijin hoiviin, mutta piti itsellään heikoimman pennun, Weedin. Saheiji kasvatti kaksi muuta pentua omina poikinaan ja risti ne Joeksi ja Yukimuraksi.

Saheiji oli lempeä ja oikeudenmukainen johtaja, mutta hänen reviirillään asui japaninmakakeja, jotka seurasivat uutta verenhimoista kenraaliansa. Makakien kenraali himoitsi etenkin koiranpentujen verta. Eräänä kohtalokkaana päivänä makakit hyökkäsivät koirien kimppuun ja Joe kaapattiin. Makakien lyödessä koiria kepeillä Saheiji suojeli Yukimuraa omalla kehollaan. Hyökkäyksessä Saheijin selkä murtui ja hänen takajalkansa halvaantuivat. Tästä lähtien Saheiji pystyi vain ryömimään eteenpäin ja lauman johtajuus siirtyi Yukimuralle, josta kasvoi vahva, mutta katkera uros.

Weedin löytäessä Yukimuran koirien ja makakien välillä oli jo meneillään täysi sota. Veljesten erimielisyyksistä huolimatta Saheiji käski ottopoikaansa auttamaan veljeään, sekä myönsi viimein Yukimuralle ettei ole hänen biologinen isä, joskin Yukimura ei halunnut kuulla tätä.

Makakien kenraalin kuollessa myös Yukimura oli haavoittunut kuolettavasti. Yukimuran oikea isä, Gin, saapui viimein myös paikalle ja kyynelsilmäinen Saheiji pyysi häntä menemään hyvästelemään kuoleva poikansa. Gin kuitenkin tiesi ettei hän ollut Yukimuralle isähahmo ja raahasi Saheijin hänen luokseen.

"Sinä olet se isä, jota Yukimura tarvitsee. Isän rakkaus merkitsee sille sinun rakkauttasi. Sinä olet ainoa uros, jonka kehuja Yukimura kaipaa." -Gin

Weedin valmistautuessa kantamaan Yukimuran ruumiin Ouun maille haudattavaksi Gin pysäytti poikansa. Yukimuran viimeinen leposija kuuluisi olla Saheijin luona.

Vaikka Saheiji ei ollutkaan Yukimuran ja Joen biologinen isä, hän kohteli pentuja kuin ominaan ja lukemattomia kertoja vaaransi henkensä heidän vuoksi. Kun Yukimuran katkeruus makakeja kohtaan alkoi kasvattaa häntä kieroon ei Saheiji koskaan lakannut rakastamasta ja tukemasta häntä. Vielä rampanakin hän pyrki olemaan parhain mahdollinen isä pennulleen.

Saheiji kuuluu omiin lempihahmoihini ja hänen suhteensa ottopoikaansa muodosti makakisaagan ytimen. Saheijin tuska Yukimuran kuollessa on yksi harvoista kohdista uudemmasta, Akakabuto -saagan jälkeisessä Gingasta, joka saa minut kyynelehtimään. Sarja kaipaa kipeästi muutakin kuin vain taistelua taistelun perään ja Saheiji toi ainakin hetkellisesti aidon tuntuista tunnepuolta mukaan. Olinkin hyvin ilahtunut, kun Saheiji esiintyy uudestaan upouudessa Ginga Densetsu Noah -sarjassa! Jää nähtäväksi millainen rooli hänellä Noahissa on. 

Kesy susi Wags

Kolmen ja puolen kuukauden ikäinen Wags

 Tämä juttu on tiivistelmä kirjassa The Wolves of Mount McKinley (Adolph Murie, 1944) mainitusta tapauksesta. Kuten aina suosittelen ostamaan kirjan, mikäli haluaa lukea aiheesta enemmän, mutta koska kirjaa ei ole suomennettu haluan tarjota siitä jotain tietoa saataville. Wagsin tapaus voi kenties luoda ajatuksia siitä miten koirat on voitu alunperin kesyttää.

Adolph Murie oli ensimmäinen tutkija, joka seurasi susien elämää niiden luonnollisissa oloissa. Alaskassa, Denalin kansallispuistossa hänen tehtävänä oli seurata etenkin susien ja ohutsarvilampaiden vuorovaikutusta. Kansallispuistossa oli ennen säännöllisesti hävitetty petoja, sillä niitä pidettiin uhkana riistalle. Murien tutkimukset kuitenkin todistivat, etteivät sudet olleet suuri uhka ohutsarvilammaskannalle ja susien hävittäminen lopetettiin.

Adolph Murien tytär, Gail

Murien perhe

Jotta Murie voisi tutustua suden luonteeseen ja sudenpennun kehitykseen mahdollisimman hyvin hän päätti varastaa pennun kasvatikseen. 15. toukokuuta 1940 hän otti yhden noin viikon ikäisen naaraspennun sudenpesästä. Pentu oli vielä sokea ja sen silmät aukesivat 23. toukokuuta. Pentu suostui pulloruokintaan ongelmitta ja kesäkuun 2. päivänä maitoa alettiin tarjota lautaselta. Kesäkuun aikoihin pentu pystyi myös hieman horjuen kävelemään ja myös sen sisarukset olivat alkaneet tallustella pesän ulkopuolella. Kesäkuun 25. päivänä Murie antoi pennulle ensimmäistä kertaa oravan syötäväksi. Pentu söi siitä hännänpään, etujalat, olkapään, kylkiluut ja sisäelimet.

Pentu oli erittäin ystävällinen ja sai jatkuvan hännän heilumisen ansiosta nimekseen Wags. Se ei aristellut vieraita ja yleensä lähestyi heitä ja antoi heidän silittää. Sitä pidettiin yleensä ketjussa keittiön oveen kiinnitettynä ja lähes joka päivä se sai juosta pihalla vapaana.

Vasen: Wags noin viikon ikäisenä, heti seuraavana päivänä pesästä oton jälkeen. Oikea: Kolmen viikon ikäisenä.

Kesällä Wagsin sukulaiset tulivat monesti vierailemaan Murien mökin lähettyville ja joskus pihaan asti. 11. elokuuta, seitsemän aikaan aamulla Murie näki mustan naarassuden vain muutaman metrin päässä kytketystä pennusta. Susi tuli samana iltana uudestaan ja Murie havahtui pennun vikinään. Nähdessään Murien susi lähti kulkemaan hitaasti pois, mutta kääntyi monta kertaa katsomaan taakseen, pennun vinkuessa ja hyppiessä ketjua vasten.

Kesän loppupuolella Wags alkoi hammastella ihmisten käsiä, ja vaikka se ei purrut kovaa alkoi Murie leikkiä sen kanssa hanskat päällä. Seuraavan vuoden keväällä tämä ärsyttävä tapa oli jo alkanut loppua. Pentuna Wags tuli kutsuttaessa Murien luokse, mutta syksyllä se alkoi hieman vastustella ketjuun sitomista.

Wags oli todella ystävällinen myös koirille. Kirjassa mainitaan etenkin huskyn urospentu, joka marraskuun alussa oli puolet Wagsia pienempi. Wags leikki hyvin hellästi pennun kanssa lähes päivittäin. Wagsin syödessä luita huskypentu saattoi tulla vaatimaan luita itselleen, jolloin paljon vahvempi Wags perääntyi ja luovutti luut. Huskyn kuroessa kiinni kaksikon kokoeroa Wags yhä alistui ja väisteli huskyn ärinöitä.

Wags ja koiranpentu

Keväällä 1941 Murien oli töidensä vuoksi  jätettävä Wags kansallispuiston pääkonttorin hoidettavaksi. Uudessa ympäristössä Wags oli levoton. Murie kävi vielä samana kesänä katsomassa Wagsiä ja susi aina tunnisti hänet.

Vuoden 1942 helmikuussa Murie sai kansallispuiston valvoja Frank Beeniltä kirjeen, jossa kerrottin myös Wagsin kuulumisista. Wags sai liikuntaa koirille tarkoitetussa juoksuvaijerissa, jonka se oli kahdesti onnistunut hajottamaan. Se oli yhtä ystävällinen kuin muutkin koirat. Saman vuoden huhtikuussa Been kirjoitti muistiinpanoja Wagsin kiima-ajan käyttäytymisestä. Been hämmästeli kuinka kiltti Wags oli yhä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Eräänä iltana kun Wagsiä oli siirretty juoksutusvaijerista takaisin ulkohäkkiin susi yllättäen tarttui taluttajansa hihaan kiinni, joka repeytyi irti. Kansallispuiston työntekijät uskoivat käytöksen johtuneen Wagsin kiima-ajasta, eikä vastaavaa ollut tapahtunut sittemmin. Wagsiä ei enää haluttu kuljettaa edestakaisin juoksutusvaijerista häkkiin, joten sille tehtiin oma, pidempi juoksutusvaijeri, jossa se sai olla kaiken aikaa.

Ystävällisen Wagsin yllättävältä vaikuttava muutos ei kuitenkaan ole kovin yllättävää, sillä kiima-aikaan sudet muuttuvat hyvin reviiritietoisiksi, äkkipikaisiksi ja ärtyneiksi hormoonihirviöiksi. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä winter wolf syndrome ja sen vakavuus on yksilöllistä. Kiima-ajan loputtua susi palautuu takaisin normaaliksi itsekseen. Todennäköisesti kiima-ajan käytösmuutokset ovat johtaneet sitkeisiin ennakkoluuloihin lemmikkinä pidettäviä "epäluotettavia" susia ja koirasusia vastaan.

En ole löytänyt tietoa mitä Wagsille tapahtui myöhemmin.

Hopeanuoli-keräilykortit 3: Weedin lapsuus

Säilytyskotelon kansissa Weed (tekijä Lennö) ja Hirviö/Kaibutsu (tekijänä minä)

Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n keräilykorttisarja sai jatkoa, tällä kertaa teemana oli "Weedin lapsuus", eli kirjat 1-10. Olin projektin päävetäjä, valitsin mukaan otettavat hahmot, kirjoitin kaikkien korttien tekstit ja piirsin viisi kuvaa. Projekti oli aika stressaava, koska kuten aina vastoinkäymisiltä ei vältytty ja projekti venyi pitkälle deadlinen jälkeen. Mutta en halua syytellä ketään, joten parempi olla puhumatta noista sen tarkemmin. Pääasia on, että kortit viimein valmistuivat ja ne olivat todella onnistuneita. Jälleen joudun pahoittelemaan surkeita valokuviani.

Piirsin säilytyskotelon/yllätyspussien takakanteen Kaibutsun (tai Hirviön, kuten se oli suomimangaan käännetty), tästä kuvasta löytyykin vaihe vaiheelta-kuvia aikaisemmassa blogipostauksessani. Olen yhä tyytyväinen tähän kuvaan, mutta harmikseni kotelossa kuva on vähän rakeinen. Olen aikaisemmin teettänyt printtejä tästä kuvasta ja niissä ei ollut samaa vikaa. Kenties kotelon pieni koko oli ongelmana. Säilytyskotelon saivat vain koko sarjan kerralla tilanneet ennakkotilaajat.

Neljä muuta piirtämääni korttikuvaa olivat Jet, Nero, Hougen ja Daisuke. Daisuken valitsin koska tiesin kokemuksesta kuinka vaikeaa olisi löytää ihmishahmoille piirtäjiä, joten uhrauduin heti ensimmäiseksi. Kohtaus, jossa Daisuke hoiti ampumahaavoja täynnä olleen Weedin oli vahvana mielessäni kun mietin sarjan alkupuolen tapahtumia. Tämä kuva on ehkä vähän yksinkertainen, mutta ihan sympaattinen. Hougenin valitsin koska tykkään piirtää lihaksikkaita, mastiffityyppisiä koiria. Mielestäni tausta onnistui tässä hyvin. Nero ja Jet olivat vähän outoja valintoja, jotka valitsin lähinnä sen takia etten halunnut heti omia kaikkien suosikkihahmoja. Etenkin Neron kuva oli mielessäni paljon siistimmän näköinen, mutta valitettavasti taitoni loppuivat kesken. Jälki on näin jälkikäteen katsottuna aika haparoivaa ja käärme näyttää mölliltä.

Sarjassa on yhteensä 48 korttia. Mukana olivat seuraavat piirtäjät: A.vulgaris, Evan D Wolf, Fjalle, Hohtis, Jargonfox, Karma, Katsa, Kurome, Kuuda, Lennö, Meepa, Nara, Narncolie, NightWolf-_-, Pur-kissa, Raezla, Riikin, Saiccu, SaQe, ja Suetic.Mukana on paljon erilaisia tyylejä, digitaalista ja perinteistä taidetta. Osa piirtäjistä on ollut mukana aiemmissa sarjoissa ja osa oli täysin uusia. Etenkin vanhoihin sarjoihin osallistuneiden kuvia on mielenkiintoista katsoa, sillä niistä näkee niin selkeästi piirtäjän kehittyneen sarjojen välillä.

Tässä alempana joitain lempikorttejani. Koetin valita vain yhden kuvan per piirtäjä. Valinta oli vaikeaa, koska tässä sarjassa oli mielestäni todella paljon hienoja kuvia. Pidin myös paljon siitä kuinka moni kuva oli selkeästi tietystä kohtauksesta. Tykkään siitäkin, että mukana oli paljon puolituntemattomia sivuhahmoja. Päätin, että olisi järkevintä jakaa todella pitkä Weed -sarja useampaan osaan, jotta voisimme jatkaa keräilykorttien tekoa vielä pitkään ja voisimme käydä läpi mahdollisimman monta hahmoa. Pelkkä Hougen -saagakin on tolkuttoman pitkä ja sen tiivistäminen korttien takapuolelle olisi ollut todella haasteellista.

GB:n tekijä Hohtis, Kagetoran tekijä Evan D Wolf, Demonin tekijä Kuuda, Lennyn tekijä Katsa, Sasuken tekijä A.vulgaris, Hookin tekijä SaQe, Rocketin tekijä Narncolie, Johnin tekijä Fjalle ja Heulerin tekijä Pur-kissa.

Koko sarjaa ei voi enää ostaa kerralla. Kortit ilmestyvät jossain välissä Hopeapuotiin myyntiin yllätyspusseissa.