Anju & sankarikoira Jiroomaru

NIMI: Anju & sankarikoira Jiroomaru (Ginga Densetsu Anju to Jiroomaru)
VUOSI; 2011
TARINA/KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Punainen Jättiläinen jatkaa hopeanuolifanien hemmottelua, tällä kertaa julkaisemalla Takahashin uudempaa tuotantoa. Anju & sankarikoira Jiroomaru liittyy hopeanuolisaagaan vain hyvin pinnallisesti, sillä pääosassa oleva koira on kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Eikä tällä yksityiskohdalla ole oikeasti mitään väliä, kunhan vain jotenkin saadaan tarina kytkettyä Takahashin menestyneimpiin tarinoihin = eli saadaan lisää taattuja lukijoita. Tarina keskittyy nyt enemmänkin ihmisiin kuin koiriin ja tämä olikin mukavaa vaihtelua villikoirien loputtomilta tuntuville valtataisteluille.

Pikkutyttö Anjun vanhemmat ovat kuolleet kolarissa ja tyttö joutui hetken asumaan ilkeän setänsä luona. Onneksi Anjun isoisä kuitenkin kirjaimellisesti kaappasi tytön itselleen, jonka jälkeen Anju on elänyt onnellista elämää vuorilla kultaa huuhtovan isoisänsä ja hänen karhukoiriensa kanssa. Anjulla on erityisen lämmin suhde etenkin Jiroomaru -pennun kanssa, joka on isoisän omistaman Yuki -karhukoiran yksi neljästä pennusta. Perheidylli loppuu kun isoisä kaatuu keräillessään kasveja kallioilla ja kuolee. Yuki haavoittuu onnettomuudessa myös pahasti, mutta saa raahattua itsensä Anjun ja pentujensa luo, ehtien ennen kuolemaansa käskeä Jiroomarua suojelemaan Anjua. Anju päätyy takaisin häntä pahoinpitelevän setänsä hoiviin. Perintöä haaliva setä on raivoissaan kun vanhuksen henkivakuutuspapereita ei löydy, kunnes tajuaakin ukon piilottaneen kultaa jemmaan. Sillä välin Jiroomaru ja muut pennut yrittävät löytää tiensä Anjun luokse.

En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään erityisemmin, mutta kiva yllätyshän sen suomennus toki oli ja innolla luin sen läpi. Mitään odotuksia minulla ei ollut kirjaa varten, en edes tiennyt etukäteen mistä se kertoisi, tiesin ainoastaan Yukin olevan kaukaista sukua Ginille ja Weedille. Ensimmäinen yllätys oli, että hitto Takahashihan on onnistunut näyttämään tunteita! Olen niin tottunut hänen kivikasvoisiin supermiehekkäisiin koiriin, jotka pennusta asti vetelevät tuntikausia toisiaan turpaan ja itkevät vain muistellessaan kunniakkaasti kaatuneita sotatovereitaan. Tässä kirjassa taas päähenkilö on oikeasti lapsen lailla käyttäytyvä lapsi, vieläpä tyttö. Koiratkin ovat pentuja, joista osa pelkää pimeää metsää ja kukaan ei heitä kärrynpyöräerikoisiskuja. Ainut aikuinen koira, se karaistunut karhukoira, kuolee tarinan alussa. Tämäkin hahmo on peräti narttu! Eikä Takahashi ole edes tuntenut tarvetta piirtää Yukille pitkiä silmäripsiä ja suuria lautasen kokoisia säihkysilmiä korostaakseen hahmon sukupuolta. Anju käyttäytyy ja ajattelee niin kuin ikäiseltään voisi kuvitellakin ja lukijalla varmasti meinaa karata tippa linssiin Anjun sedän kaltoinkohdellessa viatonta tyttöä.

Anjun ja hänen Rumi -tätinsä tunteet on osattu piirtää hyvin ja ne tuntuvat aidoilta. Sen sijaan tarinan ilkimys, Anjun setä, on joka tilanteessa äärimmäisen epäkohtelias ja aggressiivinen, jolloin hahmon uskottavuus kärsii. Olisi ollut parempi jos setä olisi vain Anjun kanssa kahden kesken näyttänyt todelliset kasvonsa, mutta nyt hän riehuu joka tilanteessa kenen tahansa seurassa. Onkin siis hämmentävää miten hän on voinut alunperin saada itselleen Anjun huoltajuuden? Kuitenkin tarinassa on luotu hyvää perhedraamaa ja olin yllättynyt kuinka hyvin Takahashi oli tässä onnistunut.

Tarinassa on siis paljon virkistäviä elementtejä Takahashin uraa seuraaville. Päähahmo on oikeasti lapsen lailla ajatteleva lapsi ja tyttö. Koirat eivät ole yliluonnollisen voimakkaita. Juoni perustuu perhesuhteille, eikä valtataisteluille. Anju on hahmona onnistunut, sillä kuten tarkoitus onkin lukija tuntee häntä kohtaan vain ja ainoastaan myötätuntoa. Anju ei ole vain ärsyttävä ja hyödytön itkupilli. Korostan tätä aihealuetta juuri sen vuoksi, koska Takahashi ei ole tunnettu vahvoista naishahmoistaan. Päinvastoin hänen suosituimmissa sarjoissaan naaraspuoliset hahmot ovat hyvin harvassa, ja yleensä nekin on kuvattu vähemmän mairittelevassa valossa. Olisikohan tarina siis hyvin erilainen jos Anjun hahmo olisikin poika? Olisiko poika-Anju pelastamassa itse itsensä pulasta, laittamassa kapuloita setänsä rattaisiin ja etsimässä isoisänsä kultaa? Setänsä lyödessä poika-Anjua poika-Anju ei olisi missään nimessä itkenyt, vaan ruvennut treenaamaan hauiksiaan pienessä huoneessaan. Sydäntä riipaisevan draaman sijaan olisiko tarina poikaversiona jännittävä seikkailutarina? No, Anjua ei saa sekoittaa tekijän muihin teoksiin ja se pitää arvostella itsenäisenä teoksena, vaikka turha kytkös Hopeanuoleen tarinaan on tungettukin.

Tarinan koirahahmot eivät juuri jää mieleen. Jiroomaru on ihan saman näköinen kuin Weed ja luonteeltaankin samanlaista rehtiä ja reipasta peruskauraa. Muille pennuille ei edes anneta mitään erityisiä luonteen piirteitä, Jiroomaru nyt vaan sattuu heistä olemaan se spesiaali tapaus. Miksi? No en minä tiedä, eihän noita edes kunnolla erota toisistaan. Ainoastaan Yuki tekee jonkinlaisen vaikutuksen olemalla eksoottinen vahva narttuhahmo melko miehekkäällä ulkonäöllä. Olisin itse asiassa toivonut etteivät koirat puhuisi tarinassa, sillä nyt toisilleen höpöttävät koirat vievät pois muutoin todentuntuisen tarinan realismia.

Kuvitus on hyvin tyypillistä tekijän nykyistä pallopäätyyliä. En tästä itse niin välitä. Mukaan otetut värisivut olivat toki ihan nättejä. Muutamassa kohdassa jouduin lukemaan kohtauksen uudelleen, koska sekoitin keskenään melko samankaltaisilla kasvoilla varustetut mieshahmot. Muutoin kuvitus on selkeää luettavaa. Tämä on täysin makuasia, jotkut tuntuvat ihan oikeasti tykkäävän Takahashin nykyisestä tyylistä, itse vaan en sille lämpene ja mikään piirros tässä kirjassa ei herättänyt suurta ihastelua.

Oudoksuin suomennoksen koirien ääntelyä. Kuulostavatko tälläiset äänet koiran päästämiltä: gjauf, kjyn, kjun, kjuun? Ovatko nämä puoliksi kalkkunoita? Mikä ihmeen koira sanoo "kjun"?

TÄHDET: ***1/2

Jouluale Krieger Comicsilla

Verkkokauppaan TÄSTÄ. Vieläkin vain kaksi tuotetta saatavilla, pahoittelen tätä. Suunnitelmissa olisi ostaa julkaisuoikeus uuteen sarjikseen vielä tämän vuoden puolella tai tammikuussa. Tämän toteutumiseen tietenkin vaikuttaa rahatilanne. Joten heittäkääpäs niitä kolikkoja tänne suuntaan niin tulee minullekin oikein kiva joulumieli!

Mitä tähän blogiin tulee, koetan nyt joulukuussa kirjoittaa jouluisista tai muuten vain talvisista aiheista.

Seuraamani nettisarjikset

NOTE BEFORE! If you are the artist of one of these comics shown below and wish to have the images removed please contact the blog owner via naravox@gmail.com! This post displays online comics I'm currently reading and recommending, with credits given to original artists.
 (Ja sama suomeksi)

Olen päättänyt etten arvostele vain netissä julkaistuja sarjakuvia (tästä päätöksestä voi lukea lisää täällä),
mutta voin toki esitellä niitä. Otan ainakin tällä kerralla vain huomioon sarjakuvat, joita seuraan aktiivisesti ja jotka yhä jatkuvat. Eli en ota huomioon sarjiksia, jotka ovat jo valmistuneet, joita ei enää syystä tai toisesta jatketa (lepää rauhassa Cheap Thrills), tai joita en yksinkertaisesti itse seuraa. Esimerkiksi Off-Whiten perään kysellään monesti, mutta jossain välissä vain kyllästyin sen lukemiseen. Isiksen Invasion taas on saatu  valmiiksi ajat sitten ja lehtinäkin myyty Wurr on jo arvosteltu.

Aloitetaan!

©Kique

©Kique

ASMUNDR on Kiquen kirjoittama ja piirtämä jo yli 300 sivuinen fantasiasarja. Rupesin lukemaan sarjaa vasta vähän yli kuukausi sitten ja rakastuin siihen täyttä häkää, luin kaikki ilmestyneet sivut yhdessä päivässä ja olen jopa ehtinyt selaamaan koko tarinan uudestaankin.

Ensimmäiset kaksi lukua sarjassa ovat hyvin hämmentäviä, sillä Kiquen luoma fantasiamaailma on hyvin erikoinen ja kerralla tulee hirveästi uutta tietoa. Nämä ensimmäiset luvut ovat myös vähän hätiköidyn oloisia, jonka tekijä on myöntänytkin ja aikoo ilmeisesti piirtää luvut uusiksi jossain vaiheessa. Kuitenkin näiden muutaman luvun jälkeen tarina alkaa edetä hyvällä rytmillä. Kuvitus on myös alussa vähemmän hiottua, mutta kuitenkin ihan alusta asti sekin on ollut erittäin hyvän näköistä. Kique osaa piirtää hyvin realistisia koiria, joilla kuitenkin on ilmeikkäät kasvot ja koiramainen elekieli. Tekijä kuitenkin selkeästi ihannoi näyttelylinjaisia saksanpaimenkoiria, mikä näkyy sarjan sakemannia muistuttavien koirien epäluonnollisen näköisessä liikehdinnässä ja poseerauksessa aina välillä. Suurta osaa lukijoista tämä tuskin häiritsee. Myös taustat ovat kauniisti toteutettuja ja niitä katsomalla voi heti päätellä missä päin Asmundrn maailmaa hahmot nyt ovat.

Melkoiseksi saippuaoopperaksi kehittyvä tarina keskittyy sekalaiseen laumaan, jonka rauhan hajottaa mystinen kilpisusi (shield wolf). Päähenkilö on saksanpaimenkoiraa muistuttava Kainan, joka tarinan edetessä kehittyy pienen laumansa johtajaksi. Kilpisuden ohella ongelmia aiheuttavat taivaan tähdissä majailevat jumalaiset olennot, sekä maan päällä kuljeskelevat henget. Ongelmia syntyy myös Kainanin lauman sisällä henkilökemioiden mennessä ristiin. Hahmojen vuorovaikutus toistensa kanssa on toteutettu hyvin, rakkauden kohteet saattavat hahmoilla vaihtua tarinan edetessä, ja hahmojen tunteet näytetään hienosti liikaa niitä alleviivaamatta. Lukija oikeasti alkaa välittämään hahmoista.

Asmundria voi lukea DeviantArtissa tai virallisilla nettisivuilla.

©Victoria Leptailurus Gannon

©Victoria Leptailurus Gannon

LUCID PENUMBRA on Leptailurusin piirtämä ja kirjoittama sarja, josta on esillä vasta muutama sivu. Tekijä vaikuttaa olevan perfektionisti, sillä nämäkin vähät sivut on jo piirretty uusiksi ainakin kerran lyhyessä ajassa. Toivottavasti perfektionismi ei kuitenkaan haittaa sarjan jatkumista, sillä näin nättiä taidetta katsoo mielellään.

Ja taiteen vuoksi tätä sarjaa seuraankin, sillä itse juonesta on paha sanoa tässä vaiheessa vielä mitään. Tarina ilmeisesti kertoo tyhjyydessä kuljeksivista ketuista, jotka matkallaan oppivat elämän viisauksia ja japanilaisten kansantarujen mukaisesti tienaavat itselleen uusia häntiä viisastuessaan. Kettujen nimet, Hati ja Skoll, viittaavat siihen, että mukaan on otettu myös viitteitä pohjoismaiseen mytologiaan. Tälläinen filosofinen asetelma kuulostaa erittäin lupaavalta, joskin tälläistä tarinaa on hyvin hankala toteuttaa.

Lucid Penumbraa voi lukea täällä.

©Kay Fedewa & Erin Siegel

©Kay Fedewa & Erin Siegel

BLACKBLOOD ALLIANCE on aloitettu monen vuoden jälkeen aivan alusta. Alunperinhän sarjasta julkaistiin lehtenä ensimmäinen osa vuonna 2007, arvostelu tästä aikaisemmasta versiosta löytyy blogista.

Sarjaa hypetettiin paljon ja sen hahmoista myytiin jopa lelutehtaalla teetettyjä figuureita, mutta kakkosnumeroa ei koskaan ilmestynyt. Alkuperäinen BBA oli hyvin kliseinen tapaus, mutta silti erittäin laadukkaasti piirretty, ja se synnytti paljon sekä ihailua että vinoilua. Tekijät ovat vuosien varrella kehittyneet paljon sekä piirtäjinä että tarinankertojina, joten odotan paljon uudelleensyntyneeltä sarjalta. 

Uuden BBA:n juonesta en vielä osaa sanoa mitään. Aikaisempi kliseinen kissat vastaan koirat asetelma on ilmeisesti hylätty ja sarjassa on selkeästi vähemmän fantasiaelementtejä. Hahmoillakaan ei enää ole näyttäviä turkkikuvioita. Kuvitus on myös muuttunut rajusti. Moni lukija varmasti pettyy uuteen tyyliin, itselläkin kesti siihen tovi tottua, mutta nyt pidän siitä hirveästi. Uusi tyyli on todella omaleimainen, ilmeikäs ja sopisi loistavasti animoitavaksi.

BBA:ta voi lukea virallisilla nettisivuilla, DeviantArtissa ja FurAffinityssä. Todennäköisesti sivuja ei kuitenkaan tule enää enempää näkuville julkisesti, vaan loput tarinasta pitää ostaa lehtenä, jahka se joskus ilmestyy.

©Rukis & Myenia

©Rukis & Myenia

 RED LANTERN: CONVICTION on suoraa jatkoa aikaisemmalle The Crimson Divinelle. Sarjan kirjoittaja ja hahmojen piirtäjä on yhä Rukis, mutta taustojen piirtäjäksi on vaihtunut Myenia. Myenia osallistuu myös vähän hahmojen väritykseen, joten taustat ja hahmot sopivat nyt paremmin yhteen kuin edellisessä osassa.

Tarina seuraa yhä Amonin ja Lutherin orastavaa salaista romanssia, prostituutioon pakotetun Dhavalin sopeutumista ja ympäröivien sotavoimien riehumista. Paljon draamaa siis. Itse olen vasta hitaasti alkanut lämmetä tälle sarjalle. Alusta asti olen sitä seurannut, mutta on kestänyt hyvin kauan, että olen alkanut oikeasti tykätä sarjasta. Sarja on homoeroottinen, mutta seksi on melko pienessä osassa ja seksikohtauksia ei muistaakseni julkaista ollenkaan netissä, vaan ne näkee vasta itse kirjassa.

Red Lanternia voi lukea FurAffinityssä.

©Sidian

©Sidian

GOOD MEDICINE perustuu Rukisin vanhempiin Cruelty- ja Unconditional -sarjakuviin, mutta niiden lukeminen ei ole pakollista Good Medicineä ennen. GM on Sidianin piirtämä ja ymmärtääkseni suurimmaksi osaksi myös kirjoittama tarina, jonka pääosissa ovat Rukisin tarinan sivuhenkilöt.

Tarinan päähenkilö on äreä ja itsepäinen Jacob -kettu, joka on jumissa väkivaltaisessa suhteessa, mikä herättää ulkomaalaisen lääkärin huomion. Tämäkin tarina on homoeroottinen (jostain syystä lähes kaikki furrysarjikset tuppaavat olemaan), mutta seksikohtaukset ilmestyvät näkyviin vasta painetussa kirjassa. Perheväkivalta on aiheena mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, ja tähän mennessä ainakin sitä on käsitelty ihan hyvin tässä sarjakuvassa. Good Medicine on kuitenkin vasta niin alkuvaiheessa etten osaa muodostaa siitä vielä kunnollista mielipidettä. Kuvitus on ihan perushyvää, muttei tee suurta vaikutusta.

Good Medicineä voi lukea FurAffinityssä.

©Riikin

©Riikin

RIIKIN on Riikinin piirtämä ja kirjoittama nettisarjis, joka on ollut olemassa ties kuinka monta vuotta. Riikin on selkeästi aloittanut tarinan pienenä Hopeanuoli -fanina. Ensimmäisten ja viimeisten sivujen välinen kehitys on huimaa sekä kuvituksen että tarinan kerronnan suhteen.

Sarjakuvasta löytyy paljon kliseisyyttä (hyvä vs paha, joidenkin hahmojen kornit nimet) ja Hopeanuolen vaikutus on selkeä, esimerkiksi päähenkilö Riikinissä, joka ulkonäöltään ja nimeltään muistuttaa Hopeanuolen isää Rikiä. Tähän sarjakuvaan liittyy itsellä paljon nostalgiaa, sillä muistan lukeneeni sitä nuorempana kirjaston tietokoneella ennen kuin kotonani oli omaa konetta ja ennen kuin olin millään lailla mukana Suomen koirataidepiireissä. On ihailtavaa kuinka Riikin ei ole monen muun tavoin poistanut sarjakuvaansa netistä, mutta vieläpä jatkaa sitä yhä aktiivisesti.

Riikiniä voi lukea sen nettisivuilla.

©Jack Harper & S. Salazar

©Jack Harper & S. Salazar

DECEIT on melko tuore, mutta jo pitkälle edennyt sarja, jonka kirjoituksesta ja kuvituksesta vastaavat S. Salazar ja Jack Harper yhdessä. Tykkään tästä sarjiksesta aivan hirveästi, voi itku yhyy! Tämän sarjiksen ihana himppelipari laukaisee fanityttöilyni. Okei, pitää ottaa nyt niskasta kiinni ja kirjoittaa tämä kohta kunnialla loppuun.

Virkistävästi Deceit sijoittuu armeijaympäristöön ja sen tekijät selvästi tuntevat tämän aihealueen hyvin. Vanhempi sotilas Victor huomaa kollegansa olevan alistavassa suhteessa nuoren Eliotin kanssa. Eliotin sisarenpoika on pidätetty epäiltynä vakavasta rikoksesta ja Eliotia henkisesti ja seksuaalisesti kaltoin kohteleva Lecter on suostunut pimittämään todisteita Eliotin palveluksia vastaan. Yleensä etäinen, mutta hyväsydäminen Victor haluaa auttaa Eliotia, samalla alkaen tuntea jotain häntä kohtaan vaikka on tähän mennessä ollut täysin hetero. Henkilökemiat toimivat tässä sarjassa erittäin hyvin ja kuten jo sanoin olen aivan lääpälläni pääpariin. Victor on niin komea, armeijaukot muutenkin ovat tosi jees ja sitten ikäerot = ah tätä rakastan ja järkeni pakastan.

Kuvituskin on hyvin nättiä.

Sarjakuvaa voi lukea FurAffinityssä ja DeviantArtissa. 
PS. Pakko hehkuttaa kun S. Salazar piirsi aikoinaan hahmoni Korson!

©Katie Hofgard

©Katie Hofgard

100 DEEDS on Alex Dorwartin kirjoittama ja useamman artistin piirtämä sarjakuva, jota on ilmestynyt jo neljä lukua. Joka luvulla on eri piirtäjä, joiden tyylit ovat tarpeeksi samankaltaisia ettei liian suuria tyylillisiä hypähdyksiä tapahdu. Piirtäjähaku on tällä hetkellä menossa uutta lukua varten.

Sarjassa Irving -gepardi kuolee ja jää haamuna haahuilemaan maan pinnalle, vieläpä täplättömänä! Irving saa täpliään takaisin yksi kerrallaan kun hän tekee jonkin hyvän teon. Idea on omaperäinen, taide kaunista ja mukana on hyvää huumoria. Voin suositella, vaikka sarja ei olekaan ihan tuoreessa muistissa.

Sarjista voi lukea sen nettisivuilla ja DeviantArtissa.

Peli - Dogz

NIMI: Dogz
VUOSI: 2006
TEKIJÄ: Ubisoft

Ostin Dogzin heräteostoksena halvalla, mutta nyt harmittaa kun maksoin siitä yhtään mitään. Pelasin peliä alle puoli tuntia ja kyllästyin jo siinä ajassa täysin. Dogz on yksi monista lemmikkisimulaattoreista jossa voi leikkiä uuden koiranpennun omistamista. Mitään erityistä pelissä ei ole verrattuna moniin muihin vastaaviin peleihin.

Aluksi pelaaja saa valita viiden koirarodun väliltä. Rodut ovat kaikki suosittuja ja tunnettuja rotuja, joten valinta näiden välillä on aika tylsää. Rotuvalinnalla ei taida olla edes mitään merkitystä, muuta kuin pennun ulkonäkö. Ulkonäköä voi vielä hieman muokata valitsemalla pannan värin ja turkin värisävyn muutamasta vaihtoehdosta. Valitsin saksanpaimenkoiran ja sen värivaihtoehdot olivat kaikki hyvin samanlaisia, joten tälläkään ei ole juuri merkitystä.

Pelissä on hirveän vähän tekemistä. Pennulle opetetaan temppuja ja kisataan temppukisoissa. Välillä koira ruokitaan, juotetaan ja harjataan. Temppukisat ovat niin helppoja voittaa ettei niistä saa minkäänlaista haastetta, kisat ovat myös hyvin tylsiä ja parin ensimmäisen kerran jälkeen niitä ei enää edes huvita kokeilla. Temppujen opettaminen on kuitenkin toteutettu ihan kiitettävästi. Kursorilla voi kokeilla koskea ja vetää pentua erilailla ja pennun tehdessä jotain uutta siihen liitetään käsky ja palkitaan koira. Ihan toimiva systeemi, joka voi nuorimmille pelaajille oikeasti opettaakin kuinka koira oppii uusia asioita. Pelissä voi myös ilmeisesti sisustaa kotiaan uusilla tavaroilla, en tätä kokeillut eikä tämä vaikuttanut mitenkään kiinnostavalta.

Grafiikka on ihan ookoota. Pentu liikkuu välillä vähän nykien. Koirat sentään näyttävät omilta roduiltaan ja pentumainen ulkonäkö on toteutettu hyvin, mutta mitään muuta en keksi kehua.

Pelin ainoiksi kiinnostaviksi elementeiksi koin temppujen opettamisen ja temppukisat, ja kisat ovat aivan liian helppoja. Koirapeliltä itse toivoisin mahdollisuutta kisata koiralla kunnianhimoisesti, mieluusti eri lajeissa, mahdollisuutta seurata koiran kasvua aikuiseksi, sekä koirien jalostamista. Nämä asiat puuttuvat Dogzista täysin. Olin hyvin yllättynyt kuinka korkeita arvosanoja peli on saanut eri sivustoilla, mutta ehkä kohderyhmään on otettu vain perheen pienimmät huomioon ja heille peli on varmasti ihan viihdyttävä.

TÄHDET: *1/2

Little Red Riding Hood

NIMI: Little Red Riding Hood
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: George Arthur Bloom
OHJAAJA: Toshiyuki Hiruma Takashi

Tämä Punahilkka -rahastus on halpatuotannostaan tunnetun Goodtimes Median tekosia, jonka johtoporras sijaitsi Yhdysvalloissa, mutta animointi suoritettiin Japanissa ja Etelä-Koreassa. Studio on tehnyt muun muassa aikaisemmin arvostellun Curlyn. Pidin Curlystä jonkin verran lapsena, joten uskoin Punahilkan edustavan samaa "laatua", en siis odottanut mitään muuta kuin ehkä kahden tähden arvoista halppispiirrettyä, mutta studion Punahilkka olikin PALJON huonompi kuin Curly. Noin 45 minuuttia kestävä animaatio tuntui kestävän ikuisuuden.

Tämä versio on tehty perheen pienimmille. Alkuperäistä tarinaa on rankasti kuohittu lapsiystävällisemmäksi ja mukaan on ängetty kolme laimeata lauluakin, joista etenkin yksi jää raivostuttavasti soimaan päähän pitkäksi aikaa. Punahilkan mummo on sairastunut ja Punahilkan äiti kehottaa tyttöä viemään mummelille korillisen kaikenlaisia hyvyyksiä. Matkalla tytön ei pitäisi puhua kenellekään tuntemattomalle, ja tästä muodostuukin koko elokuvan suurin teema. Tai pitäisi muodostua, mutta puhun tästä tarkemmin vähän myöhemin.

Matkalla Punahilkka tapaa kolme eläintä, jotka kaikki tarvitsevat jonkinlaista apua. Super kilttinä, täydellisenä, virheettömänä ja hyveellisenä tyttönä Punahilkka tietenkin auttaa kaikkia, vaikka hänenhän piti kylläkin mennä suoraan sairaan mummonsa luo. Ensimmäinen polulle sattuva elukka on peuran vasa, joka pillittää koska oli unohtanut hankkia äidilleen synttärilahjan (tässä vaiheessa tulee siis selväksi kuinka inhimillistettyjä elokuvan eläimet ovat). Punahilkka kerää vasalle kukkakimpun ja vasa on tästä innoissaan, itse tosin en ymmärrä mitä iloa peuralle olisi kukkakimpusta kun se elää kukkien ympärillä muutenkin. Seuraavaksi Punahilkka tapaa nuoren varpusen, joka ei putoamisen jälkeen uskalla enää kokeilla lentämistä. Seuraa kliseistä itseluottamuksen pönkittämistä ja pitkitettyä laulantaa. Viimeinen autettava on majava, jota Punahilkka auttaa padon kokoamisessa, samalla lauletaan yhteistyön tärkeydestä ja pyörittelin silmämuniani niin raivoisasti, että ne jumittuivat takakenoon. En nytkään näe silmilläni kuin aivolimojani ja on suuri mysteeri kuinka pystyn kirjoittamaan tätä arvostelua.

Matkan aikana tutustutaan tietenkin tarinan pahikseen, eli suteen. Harmittavasti susi on piirretty hyvin koomisesti ja koomisesti se käyttäytyykin, mitään oikeasti uhkaavaa siinä ei ole, etteivät vain perheen pienimmät tuntisi minkäänlaista jännitystä. Aluksi susi naamioituu puunhakkaajaksi ja kyselee Punahilkalta minne tyttö on menossa, jotta voisi sitten juosta oikotietä pitkin mummon luo ensin. Alkuperäisessä sadussa tämä toimii ihan hyvin, sadustahan on monta hieman erilaista versiota, joissakin susi ei naamioidu ollenkaan, joissakin se yrittää teeskennellä ihmistä. Erona on se, että suullisesti kerrotussa sadussa kuulija ei voi konkreettisesti nähdä kuinka epäuskottava naamio sudella on. Tässä elokuvassa en vaan voinut käsittää miten Punahilkka ja mummo eivät heti nähneet hyypiön olevan selvä susi vain ihmisten vaatteissa. En myöskään ymmärrä miksi susi ei lukuisista helpoista tilaisuuksistaan huolimatta pistänyt Punahilkkaa poskeensa heti.

Lopussa susi on teljennyt mummon ruokakomeroon ja jahtaa Punahilkkaa mummon pihalla. Punahilkka kutsuu auttamansa eläimet apuun ja he saavat ajettua suden tiehensä. Alkuperäisessä sadussa tarina loppuu yleensä suden kuolemaan, yleensä metsästäjän avustuksella. Nyt susi ei kuole, ja tilanteen rauhoituttua Punahilkka lähtee kotimatkalle, vaikka susihan on vielä metsässä ja voisi yhä olla uhka. Sadun perimmäinen tarkoitus on ollut opettaa lapsille vieraiden ihmisten välttely ja sutta voitaisiin pitää vertauksena pedofiilille. Tässäkin Punahilkassa painotetaan useaan otteeseen kuinka vieraille ei saisi puhua. Mutta opetus kärsii paljon koska myös Punahilkan auttamat eläimet ovat hänelle vieraita! Ja lopulta vieraat pelastavat hänet pulasta.

Animoinnin taso on halpaa, mutta tyylillisesti se on kuitenkin ihan nätin näköistä. Taustat etenkin ovat kauniita. Olin vain hyvin pettynyt suden ulkonäköön, muut eläimet elokuvassa ovat kuitenkin selkeästi realistisemman näköisiä. Elokuvassa on paljon tyhjäkäyntiä ja venytettyjä kohtauksia, joten se tuntuu paljon pidemmältä kuin se oikeasti onkaan.

TÄHDET: *1/2

Nara piertelee, osa 9 - OTP 4 LYFE

Minkäs sille voi kun tekee mieli fanityttöillä? Seuraavaan tuotantokauteenkin on vielä pitkä odotusaika, nyyh. Game of Thrones -fanityttöilyä voin onneksi sentään harrastaa nettikaverini kanssa, jonka kanssa piirrämme ja suunnittelemme dorkaa turriversiota sarjasta. Yleensä uhrikseni päätyvät lempihahmoni Petteri ja Sanna  Petyr ja Sansa. Kaverillani taas on bouneri Briennelle.

Tämä kuva oli suuren turhautumisen ja vaivan takana, sillä jouduin piirtämään ääriviivat uudelleen peräti kolmesti koska mokailin. En myöskään ajatellut tehdä kuvasta blogipostausta, joten tällä kertaa kuvan edistyminen on dokumentoitu huonosti ja kuvat ovat sekalaisesti poimittu Facebookista ja Instagramista.

© HBO

Halusin ajankuluksi piirtää lisää fanitaidetta ja piirsin aluksi screenshottien avulla muutamia luonnoksia, joista sitten valitsin yhden viimeisteltäväksi. Mallin käytössähän ei ole mitään pahaa, se on eri asia kuin läpi piirtäminen. En kuitenkaan itse tykkää jos jokin kuva on vain orjallisesti piirretty mallista tuomatta mukaan mitään uutta, ja ainakin itselleni tälläinen pelkkä jäljentäminen on äärimmäisen tylsää. Joten halusin tehdä kuvaani talvisen maiseman, vaikka alkuperäisessä screenshotissa ei vielä lunta ollut. Kuten yleensäkin minulla ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa millainen tausta tulisi olemaan, muuta kuin talvinen. Tässä luonnoksessa näkyy vielä pyöreä reunustus, jonka hylkäsin jossain vaiheessa.

Hyi saatana. Ensimmäinen puhtaaksipiirtoyritys meni päin persettä. Käyttämässäni kynässä olikin aivan liian leveä kärki, jolla sai aikaan vain tasapaksua jälkeä. Kun kumitin luonnosjäljet alta lopputulos oli aivan karsea. Vittuuntuneena heitin kuvan muutamaksi viikoksi nurkkiin.

Jouduin piirtämään kuvan uusiksi kolmesti. Toisella kertaa käytin toista parempaa kynää ja jäljestä tuli tarpeeksi tarkkaa. Valitettavasti munasin TAAS. Muste levisi kesken työskentelyn, mutta tämä oli oikeastaan ihan hyvä asia, sillä kolmannella piirtokerralla kasvoista tuli paljon hienomman näköiset. Tosin tässäkin muste levisi pikkaisen (tsekatkaa takin reunus), mutta onneksi levahtaminen tapahtui mustaksi tarkoitetussa kohdassa. Hyvällä kynällä on tosiaankin suuri merkitys, mutta hyvällä kynällä en tarkoita välttämättä sitä kalliimpaa versiota, vaan sitä mikä nyt sattuu soveltumaan käyttäjälleen parhaiten. Käytän itse halpoja toimistokuulakärkikyniä. 

Köyhiksen valopöytä. Piirrän luonnoksen puhtaaksi läppäriä vasten.

Sain viimein ääriviivat tehtyä. Aika siirtyä väritykseen, vaikka nurinkurisesti teen taas hahmot ennen taustaa. Näin ei kuulemma saisi tehdä ja tekeehän se toki järkeä, mutta itse olen aina tehnyt hahmot taustaa ennen ja vanhoista tavoista on hankala päästä eroon.

Aloitin varjostamalla sinisellä. Tässä vaiheessa sinisyys näyttää hyvin tummalta ja voimakkaalta, mutta se peittyy sopivasti kun päälle lisätään hahmojen omat värit. Värit ovat Copicceja, joista osa oli kuolemispisteessä.

Värityksessä ehdottomasti suurin urakka oli noiden perhanan vaatteiden pisteiden kanssa. Pelkkiä pisteriviä oli hirvittävän puuduttavaa tehdä.

Hahmot valmistuivat viimeinkin. Lisäsin kiiltoa joihinkin kohtiin valkoisella geelikynällä.

Taustan teosta en ottanut mitään prosessikuvia. Taustojen piirto on minulla aina melkoista sähellystä ja tämäkin on todella karkeasti tehty. Tausta on Copiccia, mutta lumisateen tein taas aika omaperäisellä tavalla. Minulla on muutama suuri valkoinen permanenttitussi, joita käytetään paljolti tehtailla. Näiden kärki on niin leveä ja itse muste niin paksua etteivät ne juuri sovellu piirtämiseen, mutta kun kärkeä painaa kauan muste alkaa valua siitä valtoimenaan ja voin käyttää sitä värin räiskimiseen (suojatkaa lähiympäristö vaikka sanomalehdellä). Suojasin toki muutamia kohtia kuvasta, koska en halunnut tiettyjen kohtien peittyvän valkoisten laikkujen alle.