Wolvden (peli)

NIMI: Wolvden
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Lioden Ltd / Xylax
KONSOLI: PC

Wolvden on melko tuore nettipeli, jossa pelaaja pääsee hallitsemaan omaa susilaumaa. Pelin tekijä ja kuvittaja on Xylax, joka on aikaisemmin luonut hyvin samanlaisen nettipelin nimeltä Lioden. Ensivaikutelma antaa Wolvdenistä realistisen kuvan, sillä kuvitus on yksityiskohtaista ja valokuvamaista, ja tarinankerronta vaikuttaa kertovan oikeista eläimistä. Melko pian kuitenkin pelistä paljastuu yhä enemmän fantasiaelementtejä ja halutessaan pelaajalla voi olla vaikka siivekkäitä, kaksipäisiä ja hehkuvia susia.

Susilauman tärkein jäsen on johtaja, jolla pelaaja voi Explore -minipelissä tutkia reviiriään ja lähimaastoja, kohdaten välillä vihollisia, saaliseläimiä, tai löytäen hyödyllisiä tavaroita. Välillä vastaan tulee myös vieraita susia, joita voi halutessaan yrittää houkutella liittymään laumaan. Tämä kaikki toimii vain hiiren klikkailulla. Vuoropohjaiset taistelut muodustuvat pian tylsiksi ja vaikuttavat perustuvan hyvin paljon tuuriin, sillä välillä jopa heikkotasoiset viholliset pistävät paljon vastaan vaikka pelihahmon pitäisi olla monta tasoa vahvempi.

Muita laumalaisia voi jakaa metsästäjiin, herbalisteihin, tiedustelijoihin ja pennunvahteihin. Metsästäjät jaetaan ryhmiin, joissa osa susista vaanii, osa ajaa, ja osa puree saaliin hengiltä. Susien pistetilastot vaikuttavat siihen mihin rooliin kukakin soveltuu parhaiten, ja susien persoonat vaikuttavat siihen tulevatko saman ryhmän sudet toistensa kanssa toimeen. Näiden perusteella sitten peli arpoo onnistuuko 30 minuutin pituinen metsästysretki. Ihan mielenkiintoista, mutta tämäkin hoituu vain muutamalla klikkauksella, eikä pelaaja pääse kokemaan metsästystä.

Herbalistin tehtävänä on kerätä yrttejä, tehdä niistä lääkkeitä ja hoitaa sairastuneet sudet kuntoon. Tässä roolissa voi olla vain yksi susi kerralla. Sudet sairastuvat sattumanvaraisesti silloin tällöin eri sairauksiin, ja ilman hoitoa ne levittävät sairautta muihin susiin ja lopulta voivat kuolla.

Tiedustelijoita voi olla kaksi, ja ne lähetetään kartoittamaan tuntemattomia reviireitä. Mitä useammin tuntematonta maastoa käydään tutkimassa, sitä selvemmin se alkaa näkyä kartassa ja lopulta myös johtajasusi pääsee kävelemään sinne taistelemaan uusia vihollisia vastaan ja etsimään alueelle tyypillisiä yrttejä ja saaliseläimiä. Joka alueella on omat taustakuvansa, vihollisensa, saaliinsa ja yrttinsä, joten pelkästään omalla reviirillä ei kannata pyöriä. Uusille reviireille voi myös muuttaa. Reviirit vaihtelevat sademetsästä preeriaan, jäätiköstä lehtimetsään. Tämä tuo toivottua vaihtelua, vaikka onkin epärealistista, että johtajasusi voi sekunneissa poukkoilla ääripäätä edustavista alueista toiseen.

Pennunvahdit eivät muuta teekään kuin vahdi pentuja, jos sellaisia on laumassa. Ilman vahteja pentujen selviytymismahdollisuudet putoavat ja ne saattavat sattumanvaraisesti kuolla. Pentujen selviytymiseen vaikuttaa myös emon kunto, eli jos emoa ei ruoki ja sillä on huono mieli voi joku pennuista kuolla yön aikana. Tämä tuo peliin hyvää realismia ja haastetta.

Sudet pitää päivittäin ruokkia ja pitää niiden mieliala korkealla. Metsästysryhmät voivat saada saalista, mutta myös johtaja voi löytää ruokaa tutkimusretkillään, tai kalastusminipelistä. Ruoka alkaa mädäntyä varastossa viikon jälkeen, ja koin ruoan löytämisen niin helpoksi, että 15-20 suden laumani ei ollut missään vaihessa lähelläkään nälänhätää, vaan ruokaa alkoi pilaantua paljouden takia. Ilmeisesti talvella metsästyksestä tulee vaikeampaa. Susien mielialaa kohotetaan leikkimällä niiden kanssa jollain lelulla. Nämä lelut ovat sattumanvaraisesti löydettyjä sulkia, kalloja, kynsiä, ja muita luonnollisia esineitä. Näitäkin löytyy sen verran tasaiseen tahtiin, ettei susien joukkomasennuksesta ollut aitoa vaaraa. Jälleen kaikki tämä hoituu hiiren klikkailulla ja mitä suurempi lauma pelaajalla on, sitä puuduttavampi ja pidempi prosessi tämä on joka päivä.

Metsästäjien, tiedustelijoiden ja herbalistien tehtävät kestävät myös aina tietyn ajan, vaihdellen 30 minuutista useaan tuntiin, jonka aikana pelaaja ei voi vaikuttaa tehtävän onnistumiseen mitenkään. Wolvden ärsyttävästi ikäänkuin vaatii pelaajaa palaamaan sen pariin monta kertaa päivässä, jotta tehtävät voi klikata tehdyiksi ja laittaa taas uudestaan aluilleen. Itse mieluummin pelaan pelejä intensiivisesti muutaman tunnin ajan, kuin muutamia minuutteja monta kertaa pitkin päivää. Wolvdenissa kuitenkin ei yksinkertaisesti ole tekemistä tunneiksi kerrallaan, koska paljon aikaa kuluisi vain odotteluun.

Kalastusminipelissä taustakuvan valaistus vaihtuu välillä pelaajan silmien edessä.

Erilaisia ruokia

Yrttejä

Susien kasvatus ja lisäännyttäminen onkin pelin tärkein vetonaula. Susilla on perusvärien lisäksi hyvin harvinaisia ja  epäluonnollisia värejä, kuten merleä, albiinoutta, ja jopa mitä ihmeellisempiä sinisiä, vihreitä, hehkuvia, kaksipäisiä tai moniraajaisia susia voi kasvattaa (tosin pennut, joilla on ylimääräisiä ruumiinosia kuolevat ennen aikuisuutta). Jos tämäkään ei riitä, niin susia voi ehostaa vielä ostamalla kaupasta niille uuden värisiä turkkeja, silmiä, neniä ja muita värityksiä, tai vaihtoehtoisia taustoja ja kaikenlaisia koristeita taustoihin. Kaikista harvinaisimpia värityksiä ei voi ostaa kaupasta, vaan ne saa vain jalostuksen kautta. Silti koin susien muokkaamisen liian helpoksi. Erilaisia koristeita saa myös suunnitella itse, kunhan ne sopivat pelin tyyliin. Hyvin pian huomasin, että suuri osa pelaajista haluaa mahdollisimman monimutkaisia fantasiasusia ja korkeapisteisimpiä susia näyttävästä Leaderboardista ei luonnollisen näköistä sutta löytynyt melkeinpä yhtään. Keräsin alle muutaman esimerkin tällä hetkellä johtavista susista, jotta saatte hyvän kuvan siitä millaisia susia pelissä voi luoda.

Myönnän, että tälläinen erikoisuudenhavittelu ei oikein iskenyt minuun, ja en tykännyt siitä kuinka pitkälle fantasiaelementit viedään. Toki halutessaan pelaaja voi kasvattaa vain luonnollisen värisiä susia, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan näistä kiinnostunut. Susien jalostuksessa ei tarvitse olla oikein mitään taitoa ja mietintää, koska susia pystyy jälkikäteen muokata mielensä mukaan, kunhan vain rahaa riittää.

Esimerkkejä Leaderboardissa olleista korkeapisteisistä susista.

Jalostus ei myöskään perustu oikean maailman geeneihin, toisin kuin esimerkiksi todella hyvin toteutettu jalostus Furry Pawsissa. Wolvdenin geenit periytyvät hyvin arvaamattomasti ja turhauduin niiden kanssa nopeasti. Esimerkiksi pelissä puhutaan väistyvistä, eli resessiivisistä geeneistä, ja tiedän miten tälläiset periytyvät oikeassa elämässä. Jotta eläin on ulkoisesti väistyvän geenin värinen, on sillä oltava kaksi kopiota geenistä, eli niiden on tultava molemmilta vanhemmilta. Jos eläimellä on vain yksi kopio, se on vain värin kantaja eikä ulkoisesti näytä kyseiseltä väriltä. Albinismi on pelissä väistyvä geeni, ja päätin alkaa kasvattamaan albiinoja haasteen vuoksi. Hämmästyksekseni tämän värin jalostaminen osoittautui järjettömän vaikeaksi. Tein useita pentueita, joissa albiinoja tai vähintään geenin kantajia olisi pitänyt syntyä monta. Ensimmäinen tälläinen pentue oli albinismin kantajan ja suden, jolla ei ollut geenistä yhtään kopiota, välillä. Odotin saavani ehkä yhden kantajan. Pentuja syntyi kolme, ei yhtään kantajaa. Ihan realistista vielä, paska tuuri vain. Seuraava pentue oli albiino + ei kantaja = 2 pentua, kumpikaan ei ollut geenin kantaja. Kummankin olisi pitänyt olla kantaja. Kolmas pentue oli albiino + kantaja = 5 pentua, joista yksi albiino ja 4 ei kantajaa. Mitä ihmettä!? Kolmannessa pentueessa kaikkien olisi pitänyt olla joko albiinoja tai vähintään kantajia. Tässä vaiheessa aloin googlaamaan miten Wolvdenin albinismi periytyy ja hämmästys oli melkoinen. Jos risteyttää kaksi albiinoa pelissä, olisi pennuista 10% geenin kantajia, 20% albiinoja, ja huima 70% ei kantajia. Mitä pienempi pentue, sitä todennäköisemmin sieltä tulee vain sekundaa. Ymmärrän, että tällä on yritetty pitää harvinaiset ominaisuudet todellakin harvinaisina, mutta aika hulluahan tuo on ja on pelaajalle hyvin harmittavaa, jos "varmasta nakista" ei synny mitään toivottua. Varsinkin, kun narttu on synnytyksen jälkeen 20 päivää jäähyllä astutuksista. Ja tämä tarkoittaa nimenomaan aktiivisia pelipäiviä, eli peliä ei voi jättää vain kesken 20 päivän ajaksi ja tulla takaisin kun nartun jäähy on ohi.

Turhauttavien geenien lisäksi Wolvdenin jalostuksessa ärsyttivät myös kaksi muuta asiaa. Aluksi vain yksi uros voi olla jalostusuroksena ja vain se pystyy astua lauman narttuja. Jalostusuroksen voi vaihtaa vasta kun se kuolee, tai pelaajan pitää maksaa oikeaa rahaa jos haluaa vaihtaa sen ennen sen luonnollista kuolemaa. Peli pyytää hyvin pian alussa pelaajaa valitsemaan jalostusuroksen, joten todennäköisesti pelaaja valitsee vain jonkun uroksen, mikä nyt sattuu olemaan laumassa vaikka se olisi huonolaatuinen. Pelaajan pitää pelata 30 päivän ajan (tarkoitan tällä jälleen aktiivisia pelipäiviä, eli ei riitä, että vaan odottaa 30 päivän kuluvan oikeassa elämässä), jotta viimein "Pair Bonding" on mahdollista. Tämän avulla kaksi sutta voidaan tehdä pariskunnaksi, jolloin muutkin lauman urokset voivat lisääntyä. Mutta tällöinkin nämä urokset voivat lisääntyä vain yhden nartun kanssa. Onneksi pelaaja voi lähettää jalostuspyyntöjä muiden pelaajien uroksille, jotta jalostus ei olisi alussa vain yhden uroksen varassa. Nämä pyynnöt kuitenkin maksavat rahaa ja voi vain toivoa, että toinen pelaaja suostuu auttamaan aloittelijaa. Koin näin rajoitetun jalostamisen hyvin ärsyttäväksi, varsinkin kun muutoin jalostuksessa oli mahdollista kasvattaa ties mitä mutanttisusia.

Vielä se viimeinen jalostuksessa ärsyttänyt asia. Vaikka peli ei millään tavalla rankaise pelaajia sisäsiitoksesta, on pelissä syntynyt lähes vainoharhainen kulttuuri pelaajien välille pienenkin sisäsiitoksen välttelystä. Jos sama nimi toistuu suden sukupuussa edes kerran, tai jos sillä on suosittuja susia sukupuussa, on sutta vaikeaa saada myytyä. Arvokkaimpina susina pidetään niitä, joiden sukupuu on mahdollisimman lyhyt, jolloin on helppo pitää lukua kuka on sukua kenellekin. Toisin sanoen, jos olet jalostanut susiasi kauan, tehnyt harkittuja parituksia usean sukupolven ajan ja niillä on pitkät sukupuut, niiden arvo tippuu muiden silmissä koska pitkien sukupuiden takia on vaikeampaa nähdä onko tämä ja tuo susi etäistä sukua toisilleen. Pitkän linjan jalostustyötä ei siis Wolvdenissä arvosteta, toisin kuin esimerkiksi Furry Pawsissa. Miksi siis edes yrittää kasvattaa jotain, jos pitkät sukutaulut ovat muiden pelaajien mielestä ongelmallisia ja susia voi muutenkin muokata kaupan ostoksilla?

Toki susien hyvin vapaalla kustomoinnolla on hyviäkin puolia. Vaikka itse en tälläisistä fantasiasusista innostunut, voisi Wolvdenin susia käyttää esimerkiksi roolipelien hahmoina. Pelistä löytyy jopa minipeli, jossa voi kustomoida furry-sutta/ihmissutta. Vaikka tällä ei pysty itse pelissä pelaamaan, voi luomusta käyttää oman hahmo mallikuvana tilaustöitä tai roolipelejä varten. Arvostan siis tietyllä tapaa Wolvdenissa olevaa luovuutta kannustavaa ilmapiiriä, vaikka kaikenlaiset erikoisuudet menevät mielestäni välillä liian pitkälle ja ovat ristiriidassa muutoin realistisuutta tavoittelevan kerronnan kanssa.

Pelin taide on todella hienoa ja käsittääkseni kokonaan pelin luojan, Xylaxin käsialaa. Erilaista kuvitusta on PALJON ja nostan hattua hänelle siitä, että hän on jaksanut tehdä niin monipuolista ja eläväistä kuvitusta peliään varten. Yksityiskohtia on paljon. Jopa taustoissa tapahtuu vaihtelua vuodenajan ja sään mukaan - välillä taustoilla näkyy sadetta, sumua tai lunta. Nämä eivät juurikaan vaikuta itse pelaamiseen, mutta tuovat pientä realismin tunnetta mukaan. Pelissä on myös kalastusminipeli, jonka taustan valaistus saattaa välillä vaihtua ihan pelaajan silmien edessä. Tämä oli aika vaikuttavaa tämän tyyliselle nettipelille. Kaikenlaiset yrtit ja saaliit ovat mielenkiintoisia ja ilahduttavan monipuolisia.

Ulkoisesti peli tarjoaakin silmille paljon nannaa, mutta pelattavuudessa on vielä paljon puutteita. Jalostukseen liittyvät asiat ovat todella vaikeata tuuripeliä, mutta jokapäiväisestä selviytymisestä on tehty liian helppoa. Pelissä ei ole paljoa pelattavaa 10-15 minuuttia pidemmäksi aikaa kerralla. Peli on kuitenkin uusi ja ehkä siihen päivitetään tulevaisuudessa lisää kiinnostavia ominaisuuksia. En itse saanut pelistä juuri mitään irti ja monesti vain mietin vanhaa kunnon Furry Pawsia kaiholla. Voi FP... Aina sitä pelatessani uppouduin täysillä sen maailmaan moneksi kuukaudeksi ja lehtiöni olivat täynnä muistiinpanoja koirien geeneistä ja sukupuista. Mitään sellaista intoa en kokenut Wolvdenin kanssa. Harmi.

TÄHDET: **1/2

Jaguar

NIMI: Jaguar (ジャガー)
VUOSI: 1987
TARINA: Hiroaki Hoshino
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Jaguar on hyvin vähän tunnettu Yoshihiro Takahashin lyhyttarina. Se on ilmestynyt vain Shonen Jumpin kevätspesiaalissa vuonna 1987, jota löytyy myynnissä melko harvoin. Lehden kansikuva pyöri netissä kauan aikaa, mutta kukaan ei tiennyt sisällöstä mitään - kunnes Nawulf skannasi lehden ja Mako käänsi tarinan englanniksi. Suuri kiitos heille! Jaguar ei liity Hopeanuoleen tai mihinkään muuhun Takahashin tarinaan millään lailla, eikä se koskaan saanut jatkoa.

L Cityssä entisen SWAT-poliisin, Eddie Brownin, kartanolle hyökkää kyborgitiikeri, joka tappaa Eddien ja kaappaa hänen pienen Pure -tyttärensä. Pihaan kahlehdittu valkoinen koira voi vain haukkua vieressä kun tiikeri hyppää lapsi suussaan helikopterin kyytiin. Tiikerin omistajaksi paljastuu hullu tiedemies Devil Villain (juuh hieno nimi), joka on aikaisemmin pidätetty ja pidätyksen aikana usea SWAT-tiimiläinen ampui häntä. Devil selviytyi hengissä ja karkasi virkavallalta, vannoen nyt kostoa kaikille SWAT-ryhmän jäsenille. Alkuperäisestä ryhmästä on enää jäljellä vain Jaguar Sanada - karski lihaskimppu, jolla on japanilaiset juuret. Jaguar lähtee Ruin Cityyn etsimään tiedemiestä ja hänen kaappaamaansa tyttöä. Ruin City on kamala huumehöyryinen slummi, jossa tapahtuu 50 murhaa kuukaudessa ja 80% väestöstä on työttömiä... Onneksi Jaguar ei kuitenkaan ole yksin, vaan hänen mukana on Eddie Brownin Hurricane -koira, jolle on koulutettu vaikka mitä erikoisuuksia, kuten riippuliitimen käyttöä.

Hurricanen ansiosta Jaguar pääsee lentämään Ruin Cityn öykkäreiden yläpuolella. Rakennusten katoilla he kuitenkin kohtaavat Devil Villainin tiikerin. Taistelussa Hurricane ampuu tiikeriä ohjuksella, jolloin tiikeri syttyy tuleen ja tippuu katolta. Tiikeri ei kuitenkaan kuole, vaan sen turkin alta paljastuu metallinen vartalo. Jaguar voittaa kyborgitiikerin heittämällä kranaatin sen suuhun.

Jaguar löytää viimein Devil Villainin piilopaikan, jossa on kalterien takana ties mitä geenimanipuloituja otuksia. Jaguar näkee Devilin istumassa pöydän äärellä, johon lähes alaston Pure on sidottu. Devil kertoo haluavansa siirtää mielensä Puren ruumiiseen... tai jotain sellaista. Hullu tiedemies on houkutellut Jaguarin ja Hurricanen huoneeseen, jonka täyttää vedellä ja Jaguar teeskentelee hukkuvansa. Kun Devil tyhjentää huoneen vedestä ja tulee katsomaan ruumiita Jaguar iskee miekalla Devilin pään irti ja kertoo olevansa ninjojen sukua. Tämän jälkeen hän vie Puren pois Ruin Citystä ja tarina päättyy.

Tarina etenee todella nopeasti ja hahmot ovat paperinohuita. Ruin Cityn dystooppisesta kaupungista ja riippuliitäjästä tuli paljon mieleen elokuva Pako New Yorkista, ken tietää onko se ollut tarinan innoittajana. Hurricane -koira osaa kaikenlaista, mutta jää muuten taka-alalle eikä koiralla tunnu olevan omaa persoonaa. Jaguar taas on koomisen kova ja järkälemäinen lihaskimppu, eikä hänessäkään ole mitään erityistä syvyyttä tuon lisäksi. Devil Villain on pahuudessaan lähinnä huvittava ja sain ikäviä pedofiilifiiliksiä kun hän teki mitä lie epämääräisyyksiä lähes alastoman sidotun pikkutytön kanssa. En tiedä minkä takia tässä kohtauksessa tytöllä ei voinut olla paitaa päällä. Tämä mukamas niin nerokas tiedemies kukistetaan todella naurettavalla tavalla - vain teeskentelemällä kuollutta. Mitä jos Devil Villain ei olisikaan tyhjentänyt huonetta vedestä tarpeeksi nopeasti, tai ei olisi tullut ollenkaan ihastelemaan ruumiita? Jaguarilla ei oikeastaan ollut mitään suunnitelmaa Devilin kukistamiseksi ja kaikki jätettiin tuurin varaan. Tarina toki ei ole Takahashin kirjoittama, joten häntä ei voi syyttää juonen vioista.

Vaikka juonellisesti tarina jättää paljon toivomisen varaa, on se sentään todella hienosti piirretty! Ihastelin etenkin tiikeriä, joka oli hieno niin turkillisena että metallisena. Harmi, kun Takahashi ei tehnyt enempää kissaeläimiä tarinoihinsa. Mukana on myös kauniita värikuvia. Hurricane on vain valkoinen pystykorva, mutta kun kuvitusjälki on Takahashia parhaimmillaan on tämäkin peruskoira kiinnostavan näköinen.

Hirveästi en keksi tästä tarinasta sanottavaa, sillä se on niin lyhyt, kliseinen ja vähän sekava. Ilmeisesti tarina ei myöskään ollut suosittu, kerta sille ei koskaan seurannut jatkoa, vaikka lopussa kertoja sanoo Jaguarin ja Hurricanen taisteluiden jatkuvan. Ihan mielenkiintoinen tapaus ja olisihan tämä mukavaa saada mukaan johonkin pokkarijulkaisuun.

TÄHDET: **

Pastorin susi

Sanomalehden kuvitus, tekijä tuntematon.

 Netin ihmeellisessä maailmassa on olemassa sivustoja, joissa voi selata vanhoja sanomalehtiä. Yksi tälläinen sivusto on The Library of Congress, jota yhtenä päivänä selailin monta tuntia. Törmäsin siellä esimerkiksi tähän kiinnostavaan tapaukseen.

Vuonna 1896 New Yorkin kaupungin The Journal -sanomalehdessä, tammikuun 26. numerossa, raportoidaan pastorin omistamasta lemmikkisudesta. Jan Husin presbyteerikirkon (jutussa kirjoitettu väärin John Hass) pastori Vincent Pisek oli metsästysreissullaan "läntisellä preerialla" ampunut susiparin ja adoptoinut niiden pennun. Urospennun nimeksi tuli Mr. Wolf ja se kasvatettiin pulloruokinnalla. Sisällä kasvatetetusta sudesta tuli ystävällinen ja hellä, ja se nautti saadessaan nukkua lämpimillä peitoilla. Raporttiin ujutettiin mukaan uskonnollista propagandaa kertomalla suden syntyneen pakanana, mutta pastorin kasvatuksen ja uskon ansiosta susi oli käännytetty.

Mr. Wolf osallistui jumalanpalveluksiin, sekä sunnuntaisin lapsille järjestettävään pyhäkouluun istumalla pastorin saarnatuolin vierellä ja monesti nukkui seremonioiden ajan. Suden kerrotaan olleen vierailijoiden ja lasten suosikki, mutta ei ilmeisesti tullut toimeen koirien ja kissojen kanssa. Susi oli mukana myös kaikenlaisilla messuilla ja markkinoilla, joissa sen kerrottiin syövän karkkia suurella innolla.

Vaikka kirkon vakiovierailijat tiesivät Mr. Wolfin olevan ystävällinen, oli susi hyvä vahtikoira, sillä sen pelkkä olemus riitti karkottamaan kaikenlaiset kulkurit ja kerjäläiset (tosin eikö kirkon pitäisi auttaa tälläisiä ihmisiä?). Jutussa mainitaan hauska tapaus, kun eräänä sunnuntaiaamuna susi oli ollut piilossa saarnatuolin takana ja kesken jumalanpalveluksen se ilmestyi tuolin takaa ja seisoi katsomassa pelästynyttä seurakuntaa. Hetken kuluttua Mr. Wolf jatkoi tyynesti matkaansa kulkien penkkien välistä ulko-ovelle.

Kesäisin susi otettiin mukaan pastorin kesätiluksille Hopatcongin järvelle. Siellä Mr. Wolf sai juosta vapaana metsissä, joskin se joutui välillä ongelmiin törmätessään vieraisiin ihmisiin. Metsästäjät olivat yrittäneet ampua sitä useaan kertaan, mutta susi oli toistaiseksi selvinnyt näistä kohtaamisista naarmuitta. Susi oli myös järkyttänyt retkeilijöitä ja piknikiä viettäviä ihmisiä ilmestyessään yhtäkkiä heidän eteensä. Kerran järvellä soutavat kaksi tyttöä näkivät suden rannalla ja uteliaan suden seuratessa heitä he eivät uskaltaneet rantautua moneen tuntiin.

Raportista ei valitettavasti käy ilmi minkä ikäinen Mr. Wolf oli. Koska jutussa viitataan suden käyneen omistajansa kesäasunnolla useana kesänä voidaan päätellä, että susi oli kirjoitushetkellä ainakin muutaman vuoden vanha. Se sai ilmeisesti kulkea hyvin vapaasti oman mielensä mukaan. Ken tietää miten tämä tarina päättyi. Kenties Mr. Wolfin elämä päättyi metsästäjän luotiin, tai katosiko se lopulta metsään vastaten "erämaan kutsuun"? Tai kenties se jatkoi sivistynyttä elämäänsä kirkkosutena luonnolliseen kuolemaansa saakka. Siitä ainakin voidaan olla varma, että Mr. Wolfin kaltainen vetonaula olisi saanut minutkin käymään kirkossa!

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.

Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.

Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!

Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.

Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****

Nara piertelee, osa 27: Pari vanhempaa kuvaa

Tein nämä kuvat vuonna 2019 conien printtimyyntiä varten. Halusin muutaman kuvan, joissa olisi geneerisiä eläimiä, jotka toivottavasti viehättäisivät mahdollisimman monia ostajia. Luulin, että olin tehnyt jo näistä vaihe vaiheelta -postauksen, mutta näköjään en ollutkaan! Joitain vaihekuvia en löytänyt enää, mutta ainakin näistä saa jonkinlaisen idean miten kuvat on tehty.

Pidän tiikereistä hirveästi, etenkin valkoiset ovat visuaalisesti ja historiallisesti kiinnostavia. Ehkä joskus kirjoitan niistä jotain, vaikka tämä onkin koira-aiheinen blogi. Olen pääasiassa koirapiirtäjä, joten kissojen piirtäminen on minulle vieraampaa. Tätä kuvaa varten mulkoilin paljon leijonien kuvia, koska leijonien kasvoista sai paremmin selvää kun niissä ei ole mitään dramaattisia kuvioita häiritsemässä, sekä tutkin Balaan piirroksia, jotta saisin idean miten hän tulkitsee kissojen muodot ääriviivoiksi paperille. Balaa on yksi lempipiirtäjäni ja kissaeläinten mestaritaiteilija.

Yllä oleva kuva oli ensimmäinen luonnos ideastani. Jos piirrän eläimen suoraan edestä piirrän luonnokseen vain kasvojen toisen puolen. Puhtaaksipiirtovaiheessa käännän luonnoksen valopöydällä toisin päin ja voin läpipiirtää toisenkin puolen. Yllä olevassa kuvassa en vielä tiennyt millainen koru tiikerillä olisi ja hahmottelin erilaisia ideoita toiselle paperille (tästä en löytänyt kuvaa). Halusin avaruusaiheen näkyvän tiikerissä itsessään. Tein sille tähden muotoisia kuvioita ja lähempää katsottuna huomaa, että sen silmän heijastukset ovat puolikuu ja tähtiä. Idea ei ehkä siirtynyt paperille yhtä onnistuneesti kuin toivoin.

Ylävasemmalla on ensimmäinen puhtaaksipiirtoyritys. Se epäonnistui. Yleisvaikutelma oli sotkuinen ja viivoissa ei ollut itsevarmuutta. Hylkäsin tämän version ja piirsin siitä läpi valopöydällä uuden yrityksen, joka oli huomattavasti onnistuneempi. Tosin ihan ensimmäisessä luonnoksessa tiikerin suu oli paremman muotoinen. Lopulliseen versioon päätynyt suu näyttää kahdelta kivespussilta ja huomasin tämän liian myöhään... 

Yksityiskohtia

Raidat tein puuvärillä, suurin osa muusta värityksestä on vesiväriä ja mukana on myös valkoista geelikynää. Ylävasemmalla kuva on värityksen ajan teipattuna valopöytään. Kokeilin taas vesivärin suolaamista, mutta jälleen kerran epäonnistuin siinä ja jäljestä tuli epämääräisen kokkareista. Saa nähdä onnistunko ikinä tässä mahdottomassa tehtävässä. Silti olen tähän kuvaan yhä tyytyväinen, joskin tiikerissä voisi olla dramaattisempia varjoja. Tämä kuva myi eniten coneissa, joten kunhan coneja aletaan taas järjestää taidan tehdä lisää tiikereitä.

Seuraava kuva oli perinteinen susi ja kuu -kombo. Käytin pohjana kuvaa, jonka olin tehnyt vuonna 2009, eli tuolloin tasan kymmenen vuotta sitten. Vanhassa kuvassa oli vanhoja hahmojani kaikkine anatomiavirheineen ja karseine väreineen. Olen silloin tällöin tehnyt päivitettyjä versioita vanhoista kuvistani, nopeuttaa kummasti prosessia kun asetelma on jo suureksi osaksi valmis ja itseltään kopiointi ei ole missään kiellettyä. Susiin en käyttänyt mallikuvia.

Yksityiskohta ihan vaan koska tykkään noista nenuista.

Yksityiskohdat jäivät vähän varjostuksen jalkoihin. Noh, elämä on.

Väritys on jälleen pääasiassa vesiväriä, mukana myös puuväriä, valkoista geelikynää ja varmaan myös Copic -tussia. Tämäkin on yhä mielestäni ihan onnistunut kuva, vaikka jälleen varjostukset voisivat olla vahvempia.

DMWYD:n aakkoshaaste

Saimme juuri postissa palkinnot Do More With Your Dogin Alphabet Challengen suorittamisesta. Tämä oli mielestäni niin kiva haaste, että kirjoitan siitä erikseen. Haasteessa piti tehdä 26 temppua, jotka alkaisivat aakkosten joka kirjaimella (ääkköset eivät kuulu mukaan). Mitään vaikeustasovaatimuksia temppujen suhteen ei ole ja nimeämisessä saa olla hyvin luova. Silti oli hyvin vaikeaa keksiä temppuja joillekin kirjaimille. Temput videoidaan ja näytetään Facebookissa arvioijalle.

Haaste julkistettiin joskus viime talvella ja olen aika kauan pyöritellyt sitä silloin tällöin mielessä, välillä unohtaen sen. Osa videoistani onkin kuvattu talvella ja osa kesällä, osa taas on vanhempia joita kierrätin uudelleen. Laitan joitain videoita tähän mukaan, mutten kaikkia. En esimerkiksi niitä, joissa näyn selvästi, koska hyi.

Olen DMWYD:n kautta saanut Bonolle Expert Trick Dog -tittelin, mutta harmittavasti vaikuttaa siltä etten tule hankkimaan Champion -titteliä. Championin hinta on todella korkea, kaikkine tilpehööreineen 145 dollaria, siinä missä edelliset tittelit olivat olleet vain noin 30 dollaria kappale. Hintaero on huikea, enkä vaan pysty järkeilemään itselleni miksi kannattaisi maksaa noin paljon yhdestä turhuudesta. Näillä näkymin tuo saavutus jää sitten saavuttamatta. Kiva kuitenkin, että näitä halvempiakin (ja vieläkin turhempia) haasteita järjestetään ja osallistun välillä niihin. Saisi Suomessakin koiraihmiset järjestää tällästä hömppää.

Anyway, tässä lista kaikista aakkostempuista:

A niin kuin Attack ("hyökkää").

 

B niin kuin Back Up (peruuta).
C niin kuin Cross Paws (tassut ristiin).

D niin kuin Drop It (tiputa esine suusta).

E niin kuin Embarrassed (peitä silmät tassuilla, Bono tekee vain pikaisen heilautuksen).

F niin kuin Follow Me (seuraa).

G niin kuin Growlyface (hampaat).

H niin kuin Head in Muzzle (laita pää kuonokoppaan).

I niin kuin Ignore Tempation (älä huomioi houkutusta).

J niin kuin Jump to Platform (hyppää tasolle).

K niin kuin Kong Search (etsi piilotettu Kong -lelu).
L niin kuin Lie Down (maahan).
M niin kuin Mark (mene merkattuun paikkaan).
N niin kuin Nose Touch (koske kirsulla käteeni).
O niin kuin Over (seinän yli).

P niin kuin Playbow (leikkikumarrus).

Q niin kuin Q-tips (tälle oli vaikea keksiä mitään... Bono piteli vanupuikkopussia, josta otin yksitellen puikkoja).

R niin kuin Recall (tule tänne).
S niin kuin Sit Pretty (kerjäysasento).

T niin kuin Tunnel (tunneli).

U niin kuin Up (etutassut nojaa puuta vasten).

V niin kuin Vanilla Yougurt (taas vaikea kirjain, onneksi näissä sai olla luova. Bono tasapainotteli vaniljajugurttipurkkia otsallaan).

W niin kuin Wave Goodbye (heiluta molemmilla etutassuilla hyvästi).

X niin kuin X-jump (hyppää X:n muotoisen esteen yli).

Y niin kuin Yell (hauku).
Z niin kuin Zzz ("nuku", maahan kyljelleen).

Bonon kesää 2021

Taas päivittelen rakkini kuulumisia. Kevät ja kesä ovat olleet vähän tylsähköjä, mitään suurta ei ole tapahtunut. Olemme paljon lenkkeilleet pelloilla öisin, jolloin välillä olemme törmänneet metsäkauriisiin, joutseniin, kurkiin, hirviin ja kettuihin. Harmittavasti iPad meni rikki joskus talvella, joten en ole saanut näistä otettua kuvia vaikka olemme olleet välillä hyvällä kuvausetäisyydellä. Kännykkäni on lähes hyödytön kuvauksissa ja sillä saa otettua edes jonkunlaisia kuvia vain päivällä. Pienessäkin hämärässä kännykkä heittää hanskat tiskiin. Ymmärrän nyt miksi kaikki UFO- ja bigfoot-videot ovat vielä tänä päivänä rakeista roskaa. Tämän takia en myöskään ole kuvaillut Bonoa yhtä paljon kuin ennen.

Yhtenä tälläisenä yönä onnistuin suihkuttamaan hyttysmyrkkyä suoraan oikeaan silmääni. Facebookin muistojen mukaan olin saman tempun tehnyt lähes päivälleen vuosi sitten, enkä selvästi ollut oppinut mitään. Sattui aivan saatanasti ja noin kymmenen minuuttia pystyin vain haahuilla pellolla hieroen silmää hupparilla. Tietenkään ei ollut vettä tai paperia mukana. Kun sitten viimein kipu laantui lähdin noin puolen tunnin kotimatkalle ja kotona menin heti suihkuun. Silmä oli pari päivää tulipunainen ja vuosi keltaista smägää, mutta suurempaa vahinkoa ei tapahtunut.

27.6. Bonon rokotukset piti uusia. Olin odottanut tätä päivää vähän kauhulla, mutta pakkohan se oli mennä, koska ilman rokotuksia Bono ei voisi päästä hoitolaan jos lähden matkalle. Olen monta kertaa kertonut tässä blogissa Bonon taustoista ja käytösongelmista, joten en toistele itseäni turhaan. Edellisellä kerralla mukanani oli paikallinen koirankouluttajaystäväni henkisenä tukena ja kaikki oli mennyt ihan hyvin. Silloin eläinlääkäriä taisi jännittää enemmän kuin meitä, olinhan varoittanut etukäteen puhelimessa, että koira voi olla änkyrä. Nuoren naisen kädet tärisivät kun hän laittoi rokotteen ja suurin osa litkuista valui pitkin koiran niskaa. Nyt päätin mennä yksin, sillä en kehdannut pyytää ketään mukaan.

Ilmoitin jälleen etukäteen eläinlääkärille, että koira saattaa olla reaktiivinen ja käynti olisi hyvä järjestää jotenkin niin ettei koira törmäisi muihin koiriin odotushuoneessa. Saimme päivän ensimmäisen ajan. Eläinlääkäriasema on aika lähellä nykyistä kotiamme, joten saavuimme paikalle kävellen ja odotushuoneessa pistin koiralle kuonokopan. Bono oli hyvin rauhallinen ja vain hieman huolestunut asemalla ja oli kohteliaan ystävällinen, muttei tungetteleva työntekijöitä kohtaan.

Rokotuksien lisäksi samalla kuunneltiin sydäntä ja lekuri halusi myös ottaa lämmön. Kuonokoppa oli päässä toimenpiteiden ajan ja vähän pää heilui uhkaavasti taakse kun lämpömittari tungettiin persiiseen ja neula niskaan, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta pitelin pannasta kiinni ja Bono söi namia kopan läpi. Otin kopan pois kun hommat oli hoidettu ja Bono oli taas ihan ystävällinen lekureille. Lekurilla kesti kauan kirjoittaa tietoja koneelle ja Bono oli tarpeeksi rento, että pidettiin pieni painituokiokin ja persettäkin piti rapsuttaa jolloin teki tyypillistä kiemurtelutanssia. Sydän kuulosti ok. Kuulemma tosi hyväkuntoinen koira ja turkki hienossa kunnossa. Lekuri sanoi sen olevan vähän ylipainoinen ja olin samaa mieltä kun ei talvella olla tehty mitään, mutta tunnustellessaan koiraa näytti hämmentyneeltä ja totesi ettei täällä olekaan läskiä. Bono alkaa olla jo aika vanha ja sen mahanahka roikkuu, enkä enää viitsi liikuttaa sitä yhtä rankasti kuin nuorempana.

Jotain kivoja palkintoja ollaan myös voitettu tässä kesän aikana. Do More With Your Dog järjesti 2K-9 Ruff Run -haasteen, jossa piti juosta tai kävellä reippaasti koiran kanssa kaksi kilometriä. No eihän tuo ole matka eikä mikään, joten totta kai minäkin hikipossu osallistuin kerta palkintojakin oli luvassa! Haasteeseen sai osallistua myös virtuaalisesti, kunhan tehdyn kävelyn voisi todistaa jotenkin. Merkitsin reittini satelliittikuvaan, sekä otin kuvia eri maamerkkien ja tienviittojen kohdalla. Saimme tästä diplomin, tosi hienon mitalin, sekä epävirallisen 2K9 -tittelin.

Osallistuin myös tänä vuonna W.O.L.F. / World of Lupines Foundationin virtuaalinäyttelyyn. Bono oli ensimmäinen luokassa paras rescue, sekä toinen luokassa paraskuntoinen seniori. Tänä vuonna olikin suuria mitaleja!

26.7. Bono täytti yhdeksän vuotta. Täytyy myöntää, että koiran kuolema on nykyään vähän väliä mielessä. Aina kun näen koirien kuolinilmoituksia Facebookissa panen merkille minkä ikäisenä koira on kuollut ja lasken mielessäni montako vuotta Bonolla olisi tuon perusteella elinaikaa jäljellä. Ihan hyväkuntoinenhan Bono on vielä, mutta koskaan ei voi tietää kuinka monta vuotta on enää jäljellä. Isokokoiset koirat tuppaavat elämään lyhyemmin, mutta toisaalta ainakin Embarkin mukaan Bonolla ei ole mitään testattavaa geneettistä sairautta, eikä sitä voi haukkua sisäsiittoiseksi. Toivottavasti on vielä monta vuotta edessä.