Englannin villit kojootit

Eppingin metsästä pyydystetty Charley.

Skotlannin Cairngormsin kansallispuistosta on tänä vuonna pyydystetty neljä ilvestä. Ilvekset, kuten kaikki muutkin Britannian suurpedot, ovat kuolleet sukupuuttoon jo monta sataa vuotta sitten. Nämä yllätyskissat ovatkin siis lähes satavarmasti jonkun yksityishenkilön laittomasti vapauttamia eläimiä. Kaikenlaisista mysteerieläimistä kiinnostuneet kryptozoologit ovat vuosikymmeniä uskoneet Briteissä elävän isoja kissapetoja, jotka polveutuvat vapautetuista tai karanneista lemmikeistä. Vuonna 1976 astui voimaan Dangerous Wild Animals Act, joka vaati eksoottisten eläinten omistajilla olevan virallinen lisenssi ja lajille sopiva pitopaikka. Uskotaan, että useita eläimiä vapautettiin lain tullessa voimaan, ja että näiden eläinten jälkeläisiä yhä juoksee ympäri Britanniaa tappamassa lampaita. Nyt löydetyt ilvekset ovat todennäköisesti tuoreeltaan vapautettuja, mutta halusin kuitenkin avaista asiaa myös kryptozoologian näkökulmasta, onhan se hyvin kiinnostava aihe ja sai juuri vettä myllyynsä.

Mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kirjoittaa kissoista, ilvesten keissi vain inspiroi kirjoittamaan hieman vastaavasta tapauksesta. Briteissä on ollut myös mysteerisiä koiraeläimiä, ja näistä on jopa konkreettisia todisteita olemassa, sillä yksi niistä päätyi eläintarhaan!

Toukokuussa vuonna 1883 joukko miehiä oli kulkemassa Essexin Epping-metsän halki kohti Lontoota, mukanaan kärryittäin kuivattua heinää. Ongar Park Woodsissa, osassa Eppingin metsää, he löysivät kolme ketuiksi luulemaansa pentua, jotka laitettiin säkkiin. Edes takaisin kulkevat heinäntekijät kaappasivat usein ketunpoikia ja muitakin elukoita lisätienestiksi, ne myytiin matkan varrella tai viimeistään Lontoossa torilla. Leytonstonessa asunut herra R. Payze osti yhden pennun parilla shillingillä. Pentu oli niin pieni, että se olisi mahtunut tuoppiin. Se ei vielä ulkoisesti eronnut ketunpojista, ja eläinrakkaalla Payzellä oli ollut kettuja ennenkin. Pentu sai nimen Charley.

Charley kasvoi ja kävi selväksi, ettei se tainnut ollakaan tavallinen kettu. Se oli hyvin läheinen herra Payzen kanssa, seurasi omistajaansa uskollisen koiran lailla, ja tuli loistavasti toimeen samanikäisen kettuterrierinartun kanssa. Charley kulki omistajansa mukana kylälle, mutta säikähtäessään jotain pinkaisi heti karkuun kotia kohti, ylittäen aidat ja muurit yllättävällä atleettisuudella. Muita koiria Charley ei sietänyt, vaan hyökkäsi heti suurella raivolla niiden kimppuun. Kanat, ankat, kissat ja vuohetkin saivat kylmää kyytiä jos Charleyllä vain oli tilaisuus. Charley oli tullut hyvin toimeen Payzen pienen pojan kanssa, mutta kasvaessaan Charleystä tuli koko ajan äkäisempi vieraiden ihmisten suhteen, joten eläimen ollessa noin vuoden vanha Payze päätti luopua siitä.

Payze otti yhteyttä Lontoon eläintarhan valvojana toimivaan herra A. D. Bartlettiin. Payze kertoi uskovansa Charleyn olevan kojootti ja tarjosi sitä eläintarhalle. Bartlett epäili kyseessä olevan vain sekarotuinen rakkikoira, mutta lähti silti Leytonstoneen katsomaan eläintä, jonka hämmästyksekseen tunnisti heti kojootiksi.

Miten ihmeessä tällainen eläin oli päätynyt Eppingin metsään? Payze oli jo parhaansa mukaan selvitellyt kojoottien taustoja. Eppingin metsän lähellä asuvat ihmiset osasivat kertoa tarinoita isoista harmaista ketuista ja erikoisen värisistä ketunpojista, ja muistivat kuinka metsään tuotiin "outoja eläimiä vieraista maista". Herra Swan oli yksi silminnäkijöistä. Swan oli ollut töissä eversti Howardin alaisuudessa. Pari vuotta sitten Union Docksille työskennellyt herra J. R. Fletcher oli palannut laivallaan Englantiin, ja tuonut mukanaan neljä "uudeksi ketun lajikkeeksi" kuvailtua eläintä. Pentuja pidettiin parin päivän ajan laatikossa eversti Howardin luona Loughtonissa, josta ne jatkoivat matkaa Essexin metsästyskerhon entisen johtajan, herra Arkwrightin luo, ja viimein eläimet vapautettiin Ongar Park Woodsissa. Herra Swan oli ollut mukana vapautuksessa. Eläinten alkuperä oli siis ratkaistu. En tosin tiedä mitä niiden vapautukseen osallistuneet henkilöt olivat ajatelleet. Olivatko he halunneet tuoda kojootin uudeksi metsästyskohteeksi, vai luulivatko he oikeasti eläimiä ketuiksi, ja halusivat tuoda Eppingin kettuihin uutta verta ja harmaan värimuunnoksen?

Vapautetut kojootit olivat saaneet ainakin yhden pentueen, josta Charley ja sen sisaret olivat peräisin. Ken tietää minne Charleyn sisarukset myytiin. Huhupuheita oli myös muista epätavallisen näköisistä ketunpojista, jotka olisi pyydystetty ja myyty. Eppingin alueella huhuttiin suuresta harmaasta ketusta, jota oli yritetty metsästää, mutta joka katosi aina metsään. Bartlett mietti, että kettukoirat eivät varmaan osaisi ajaa täysin erilaiselta haisevaa kojoottia. Hän piti täysin mahdollisena, että kojootit lisääntyisivät Eppingin metsässä ja löytäisivät sieltä paljon ruokaa.

Charleystä ja Eppingin kojooteista uutisoitiin lehdissä, jonka jälkeen kojoottihavainnot lisääntyivät ja mysteerieläimiä nähtiin vähän kaikkialla. Marraskuussa 1884 Hervey Foster kirjoitti Essex Herald -lehdelle varoittavan esimerkin ettei kaikkia tarinoita kannata uskoa. Hän oli kuullut, että lähistöllä olisi tapettu yksi kojooteista ja sen häntä oli lähetetty luonnontieteilijälle, joka vannoi sen kuuluvan kojootille. Eläimen pää sen sijaan oli tuotu Fosterille. Yllätys ja järkytys oli suuri, kun pää paljastui Fosterin omaksi paimenkoiraksi, joka oli kadonnut muutamaa päivää aiemmin!

Tammikuussa 1886 Edmund Welton kirjoitti Essex Heraldille omistavansa North Weald -rautatieaseman lähellä kuolleen kojootin ruumiin. Hän luuli sitä aluksi ketuksi ja toi sen Loughtoniin Thomas Cartwrightille täytettäväksi. Täyttäjä uskoi eläimen olevan kojootti. Eläimen ollessa Cartwrightin luona noin 70-80 ihmistä näki sen, ja vain yksi kutsui sitä ketuksi. Jotkut miettivät olisiko se jonkinlainen kojootin ja ketun risteytys (tämä ei ole geneettisesti mahdollista). Welton pääsi puhumaan metsästyspiireissä "Old Joe" -nimellä tunnetun herra Grayn kanssa, joka oli myös työskennellyt eversti Howardille. Gray oli varma, että eläin oli yksi niistä neljästä pennusta, jotka vapautettiin Ongar Park Woodsiin. Tästä alkoi usean lehden mittainen kinastelu lukijapalstalla, sillä eräs William Scruby väitti Weltonin eläimen olevan täysin tavallinen kettu, ja ihmetteli ovatko Old Joe ja muut Weltonin väitettä puolustaneet menettäneet viimeiset järjen hivenensä. Hän suositteli Weltonia viemään eläin näytettäväksi kahdelle lähistöllä asuvalle luonnontieteilijälle.

Tämän jälkeen järkensä kyseenalaistuksesta ärtynyt Cartwright kirjoitti lehteen viettäneensä 18 vuotta ympäri Eurooppaa, jonka ansiosta hän tunsi kojootin yhtä lailla kuin ketun (tosin eihän kojootteja ole Euroopassa?), ja hänellä oli tälläkin hetkellä kaksi kettua hallussaan. Kuka vain voisi tulla vertailemaan niitä Weltonin eläimen kanssa. Myös Welton vastasi Scrubyn kirjeeseen. Welton kertoi luottavansa Cartwrightin ja lukuisten muiden mielipiteeseen, vaikkei itse ollutkaan asiantuntija. Essexin luontokerho oli pyytänyt lupaa asettaa eläin näytille Loughtonin kaupungintalolle, mutta Welton oli kieltäytynyt vedoten olevansa suunniteltuna päivänä töissä. Lehden toimittaja vaikutti kyllästyneeltä pitkittyneeseen kinasteluun, ja ihmetteli miksei eläintä voisi näyttää Lontoon eläintarhan herra Bartlettille, jonka sanalla olisi enemmän painoarvoa kuin paikallisilla puolivillaisilla naturalisteilla. Welton lähetti eläimen herra Bartlettille tutkittavaksi, joka maaliskuussa ilmoitti kirjeessään eläimen olevan tavallinen kettu, ilman minkään muun eläimen verta.

Mitä sitten tapahtui eläintarhaan päätyneelle Charleylle? Se ilmeisesti vietti loppuelämänsä häkissä, jossa sen kerrottiin kävelevän hermostuneesti edes takaisin ja käyttäytyvän kuin villieläin. Se tunnisti isäntänsä yhä kun tämä tuli vierailulle. Vuonna 1885 Charleyn kanssa varttunut Spot-kettuterrieri tuotiin eläintarhaan. Kaksikko tunnisti yhä toisensa, ne olivat riemuissaan, leikkivät ja söivät yhdessä. Spot oli Charleyn häkissä parin viikon ajan ja tuli raskaaksi. Spot palasi kotiinsa ja synnytti viisi pentua. Field-lehden toimittaja näki ne pentujen ollessa vasta parin päivän ikäisiä. Ne olivat isänsä värisiä, himmeän harmaita tummalla selällä, osalla oli pieniä valkoisia merkkejä hännänpäässä, tassuissa ja/tai rinnassa. Yhden pennun korvat olivat pystyssä. Ne olivat isompia kuin vastaavassa iässä olevat terrierinpennut. Samassa ulkorakennuksessa emon ja pentujen kanssa eli nuori uroskettu, ja herra Payze oli jo ehtinyt miettiä voisiko tästä syntyä taas uusi erikoinen yhdistelmä (ei geneettisesti mahdollista). Yksi pennuista oli luvattu herra Bartlettille, joka aikoi laittaa sen näytteille eläintarhaan. Valitettavasti en tiedä näiden kojoottikoirien kohtaloista tämän enempää.

Eppingin kojootit todennäköisesti kuolivat pois melko nopeasti, tänä päivänä Englannissa ei ainakaan ole kojoottien invaasiota. Neljä yksilöä on todella pieni määrä, jotta pelkästään niiden avulla voisi perustaa uuden populaation. Huonolla tuurilla näin pienen siirtokunnan yksilöt vain kuolevat sattumanvaraisiin syihin, tai hajaantuessaan eivät enää löydä kumppania, ja vaikka ne lisääntyisivätkin olisivat ne tuomittuja sisäsiitokseen. Mutta on todella jännittävä ajatus, että Englannissa on ollut villejä kojootteja - edes pienen hetken!

Lähteet:

* Downham Market Gazette 26.7.1884

* Essex Herald 21.7.1884

* Essex Herald 27.11.1884

* Essex Herald 8.2.1886

* Essex Herald 15.2.1886

* Essex Herald 22.3.1886

* Essex Herald 23.1.1886

* Essex Times 3.1.1885

* Field 21.11.1885

* London Evening Standard 22.7.1884

*St. James's Gazette 25.11.1885