Tähdenlento 21

Kannen tekijänä Narncolie

 Keräilyteemainen Tähdenlento ilmestyi eilen postiluukkuun. Tämä teema ei ollut niin omia heiniäni kun keräilen niin vähän Ginga-oheistuotteita, mutta keksin silti muutaman aiheeseen liittyvän jutun ja onneksi muut kirjoittajat pitivät huolen, että teemaa noudatettiin. Etenkin Vivy oli suuri apu, hänellä on oma Hopeanuoli-museo kotona. Tässä numerossa on eniten teemaan liittyviä juttuja kuin missään aikaisemmassa, mutta kuitenkin oli paljon muutakin jos aihe ei niin satu kiinnostamaan.

Aloitetaan taas niillä jutuilla mitkä kirjoitin tai lahjoin jonkun muun kirjoittamaan. Ostin aiemmin kesällä 80-luvun japanilaisia Hopeanuoli-maitopullonkorkkeja ja tänä vuonna myyntiin tulleen Yokote Masuda Manga Museumin tekemän keksirasian. Oho, siispä kerrankin minulla oli jotain oman käden kokemusta oheistuotteista! Pakkohan niistä oli kertoa. Japanissa alkoi JÄLLEEN uusi ja viimeiseksi mainostettu Ginga-sarja, Requiem, jota olen seurannut ja kirjoitin siitä lyhyehkön esittelyn. Sekä The Last Warsin että Noahin oli pitänyt jäädä sarjan viimeisiksi osiksi, mutta taas mennään... Onneksi ainakin toistaiseksi Requiem pitää jalat tiukasti maassa edelliseen Noah-sarjaan verrattuna. Mutta odotukseni ovat matalat.

Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen kirjoittamaan Breyerin korkealaatuisista pienoismallihevosista. Tämä sopi hyvin teemaan ja uskon, että tämäkin voisi kiinnostaa kohderyhmää, ovathan hevosetkin tietääkseni eläimiä. Artikkeli olikin oikein kattava! Kutsuin myös koirakasvattajan kertomaan melko uudesta ja etenkin Suomessa harvinaisesta alaskan klee kai -rodusta, joka on sellainen minikokoinen husky. Varmasti kohderyhmää kiinnostava sekin, oikein hopeanuolimainen koira, josta moni ei välttämättä ole koskaan kuullut. Haastattelin myös muusikko Veikkoa. Tämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta valinnalta Hopeanuoli-lehteen, mutta kyllä tämäkin sopii mukaan, sillä Veikko on muun muassa ollut Digimon-näytelmässä mukana ja parissa conissa laulanut suomenkielisiä versioita Digimonin ja Hopeanuolen kappaleista. Veikko ei ollut minulle tuttu nimi ennen kuin huomasin hänen olleen esiintyjänä Pörröconissa (en ollut siellä, mutta tietenkin seurailen netin kautta kiinnostavia tapahtumia ja asioita) ja päätin heti yrittää saada häntä haastatteluun.

Kuten arvata saattaa meidän oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti lehteen paljon. On vähän outoa, että lehdessä on vasta nyt kunnollinen artikkeli 80-luvun Hopeanuoli-figuureista, ne kun ovat yksiä sarjan suosituimpia keräilykohteita ja niistä on moneen muuhun tuotteeseen verrattuna paljon tietoa saatavilla. No, onneksi viimein saatiin tämäkin aihe käsiteltyä. Nämä figuurit on myyty yksivärisinä, sillä ne on tarkoitettu itse maalattaviksi. Harva tätä kuitenkin tekee, koska figuurin keräilyarvo romahtaa siitä. Tosi kiva, että lehteen saatiin mukaan kuva harvinaisesta itse maalatusta figuurista, joka oli vieläpä oikein taitavasti maalattu. Vivy kirjoitti myös Weed-pachinkolaitteesta - hänellä totta kai tällainenkin löytyy kotoa! Hän kirjoitti myös ihan mielenkiintoisen pohdinnan keräilystä ylipäänsä.

Zilverfangia olin muistaakseni joskus vuosia sitten kosiskellut kirjoittamaan kattavan raportin kaikista Suomen Hopeanuoli- ja Weed-animen julkaisuista. Silloin menneisyydessä tämä jotenkin jäi unholaan, mutta nyt hän itse otti minuun yhteyttä ja sai jutun kirjoitettua. Se oli oikein kattava, selkeä ja hyvin kirjoitettu. Tällainen selkeä katalogi kaikista julkaisuista on toivottavasti hyödyllinen keräilijöille. Kirill Holmberg kertoi Balto-keräilystään, kiva juttu sekin, joskin nyt alkoi vaivaamaan se, että lehdessä ei VIELÄKÄÄN ole ollut kunnollista artikkelia Balto-animaatiosta! Siihen liittyvästä keräilystä on kerrottu peräti kahdesti, sekä ainakin kahdesti on myös kerrottu tuon tositapauksen oikeista koirista. Mutta Balto-animaatio vaan loistaa poissaolollaan vaikka ollaan jo 21. numerossa... onhan tässä tapahtunut jonkinlainen vääryys.

Ulkoisesti lehti näyttää oikein kivalta. Harmikseni jotkin koneen ruudulla kivalta näyttäneet värit ovat painossa muuttuneet turhan haaleiksi tai tummiksi. Requiem-artikkeli on punaisen taustansa kanssa erittäin dramaattinen, joskin siellä on turhan iso tyhjä tila ilman tekstiä. Tämä aukeama lisättiin kuitenkin mukaan ihan viimemetreillä. Kansi on oikein hieno. Hauskana sattumana kannen piirtäjä Narncolie ja keräilyyn liittyvän kuvituksen tehnyt SHL piirsivät hyvin samankaltaiset kuvat. Laitoin SHL:n kuvan takakanteen, näin kuvat ovat mainio pari. Näyttää kuin hahmot olisivat eri puolella samaa huonetta ja vertailisivat kokoelmiaan. Siitäkin tykkään, että kumpikin piirtäjä oli piirtänyt taustalle vain oikeasti olemassaolevia tuotteita. Uskoisin, että kuvien samankaltaisuus on täysi sattuma, mutta en ole kysynyt piirtäjiltä olivatko he toisiinsa yhteyksissä piirtämisen aikana.

Pidin tästä numerosta paljon! Tässä oli todella paljon teemaan liittyvää tavaraa, mutta onneksi monipuolisuuden nimissä kerrottiin Hopeanuolen ohella muistakin keräilykohteista ja ylipäänsä keräilystä harrastuksena. Keräily on aina ollut iso osa Ginga-fanitusta, joten tämä on varmasti ollut odotettu teema ja toivon muidenkin olevan lehteen tyytyväisiä. Itseä teema aluksi jännitti jonkin verran, koska en tosiaan keräile Hopeanuolen oheistuotteita paljoa. Kaikki suomeksi julkaistu tietenkin löytyy, mutta niinhän ne löytyy kaikilta muiltakin.

Tämän numeron voi ostaa Hopeapuodista (jahka se lisätään sinne) tai yhdistyksen pöydältä eri tapahtumissa. Seuraavaksi yhdistyspöytää pidetään Nipporissa, ja totta kai on pakko mainita yhdistyksen oman Gingacon-tapahtuman lähestyvän kovaa vauhtia! Gingaconilla on tällä hetkellä lipunmyyntikampanja. Hopeapuodin kautta 13.-27.9. välisenä aikana tilatulla lipulla osallistuu samalla arvontaan, jossa palkintoina on loppuunmyyty PurePlasticin olkalaukku ja lahjakortti Manga Cafeen. Kannattaa siis tilata lippu just nyt, mikäli on harkinnut tapahtumaan menoa.

Seuraavat lehdet ilmestyvätkin ensi vuoden puolella. Silloin teemoina ovat Ginin suku ja kissaeläimet.

Taistelevat bordeauxindoggit

La Goulue ja Sans Peur

Olen kirjoittanut molossityyppisistä roduista hyvin vähän, paikka nekin kiinnostavat minua paljon. Pidän oikeasti aika laajasta skaalasta erilaisia koiria, kunhan ne ovat rakenteeltaan ja mieleltään terveitä ja potentiaalisesti hyödyllisiä jossakin. Puhutaan nyt siis kerrankin muunkin tyyppisistä koirista kuin vain erilaisista koirasusisekametelisopista, joista on kirjoitettu jo monen monta kertaa.

Bordeauxindoggi, eli dogue de bordeaux, ei ole itselleni ollut koskaan erityisen kiinnostava rotu, todennäköisesti johtuen siitä, etteivät tämän päivän yksilöt tee minuun vaikutusta. Rotu on nykyään jalostettu liian lyhytkuonoiseksi, eikä sitä enää nähdä missään työssä tai edes harrastuksessa, passiivista kodin vahtimista lukuunottamatta. Toki joku yksittäinen poikkeus jossain varmaan on. Nyt kuitenkin tipahdin siihen kuuluisaan kaninkoloon, ja lyhyeksi kaavaillusta tekstistä tulikin paljon odotettua pidempi.

Nykyisten bordeauxindoggien esi-isät olivat pitkäkuonoisia, atleettisia ja ärhäköitä. Alkuperämaassaan Ranskassa ne olivat usein taistelukoiria, jotka suuren yleisön nähden taistelivat paitsi toisiaan, myös muita eläimiä vastaan. Erityisen pahana vastustajana pidettiin oriaaseja, jotka iskivät koiran maahan etujaloillaan ja talloivat sen hengiltä. Taistelunäytöksissä koirat saattoivat kohdata myös esimerkiksi härkiä, susia ja karhuja. Suuria vastustajia varten koiria oli yleensä monta kerralla. Oli yleinen uskomus, että stressi juuri ennen kuolemaa tekisi härän lihasta mureaa. Taistelukoiran taluttamiseen tarvittiin monesti kaksi miestä. Koirille saatettiin antaa lämmintä verta juotavaksi, jotta niistä tulisi verenhimoisia. Kuten esimerkiksi japanilaista tosa-taistelukoiraa, myös bordeauxindoggia kasvatettiin alunperin eri painoluokissa. Pienempi ja ketterämpi, korkeintaan 37-kiloinen doguin taisteli härkiä ja aaseja vastaan, ja suurempi, yli 45-kiloinen dogue kohtasi pääasiassa karhuja. Kun kaikenlaiset verikekkerit tehtiin laittomiksi ja yleinen mielipide niitä kohtaan muuttui negatiiviseksi pienempi doguin menetti suosionsa, sulautui isompaan versioonsa ja katosi. Suurempi, näyttävämpi versio säilyi vahti- ja näyttelykoirana. Ajan myötä rodun työttömyys alkoi näkymään näyttelyiden kannustamana liioiteltuna ulkomuotona.

Iso-Britannian ensimmäiset näyttelyissä kiertäneet bordeauxindoggit kuuluivat herra H.C. Brookelle, joka oli intohimoinen eksoottisten koira- ja kissarotujen kasvattaja, ja jonka kasvatustyötä dingojen parissa onkin aiemmin käsitelty blogissa. Yksittäisiä rodun edustajia oli ollut Britanniassa myös Brooken koiria ennen, mutta ne olivat jääneet vähälle huomiolle. Kuten moni muukin arvostettu "herrasmies" tällä aikakaudella, myös Brooke osallistui suurella innolla eläinten taistelunäytöksiin, mutta yhtä suurella innolla hän esitteli koiriaan myös Kennel Clubin näyttelyissä. Koska kotimainen englanninbulldoggi oli jalostettu hyödyttömäksi, oli Brooke suunnannut katseensa ulkomaiden tarjontaan.

Sans Peur ja manx-rodun kissa

Matador du Midi

Vuonna 1895 Brooke ja Sam Woodiwiss toivat kaksi dogueta näytille Birmingham National Show'hun. He olivat lukeneet lehtiartikkelin ranskalaisista taistelukoirista ja yhtä aikaa innostuneet hankkimaan sellaiset. Woodiwiss oli ostanut Bordeauxin kaupungin koiranäyttelyssä ensimmäisellä sijalla palkitun ja pitkän taistelu-uran tehneen Turc-uroksen, jonka etupuoli oli täynnä karhuilta saatuja arpia. Hän osti myös Cora-nartun Pariisista. Brooke oli hankkinut nartun nimeltä Dragonne, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Amazone de Bordeaux, ja mustamaskisen Tristran-uroksen. Myöhemmin Brooken kenneliin ilmestyi lisää dogueita, kuten Dragonnen poika Sans Peur ja tytär Diane. Niitä ei oltu kokeiltu taisteluissa, mutta ne polveutuivat kuuluisasta Hercules-koirasta, joka pitkän taistelu-uran jälkeen lähetettiin San Franciscoon, jossa se kuoli taistelussa jaguaaria vastaan.

Brooke kertoi rodusta seuraavasti: "Ihailen niitä erittäin paljon, ja koen doguen olevan tiibetinmastiffin ohella kaikista roduista mahtavin. Olen testannut niitä karhuja vastaan, ja tiedän mihin ne pystyvät. Olen myös kokeillut dogueta härkää vastaan erinomaisin tuloksin." Hän osti nuoren uroksen nimeltä Matador du Midi, jonka suku oli täynnä voitokkaita taistelijoita. Näihin lukeutuivat 49-kiloinen uros Caporal, joka oli koirataisteluiden mestari seitsemän vuotta putkeen; susia, karhuja ja hyeenia vastaan taistellut narttu Megere; sekä jo mainittu Hercules. Matadoria oli kotimaassaan kokeiltu jo pikaisesti karhua vastaan. Matadorin ollessa 18-kuukauden ikäinen Brooke laittoi sen tappelemaan venäläisen karhun kanssa, joka oli noin 180 cm korkea seisoessaan takajaloillaan. Koira oli luonnonlahjakkuus, se seisoi sivuttain välttääkseen karhun "halauksen", ja kaatoi karhun maahan kolmesti. Koira pääsi painimaan karhujen kanssa tämän jälkeenkin, ja erästä taistelua seurannut nimetön katselija kuvaili koiran ravistelleen karhua kuin rottaa. Matadorilla oli hurja luonne myös taisteluiden ulkopuolella. Se oli viety näyttelyyn Crystal Palaceen, jossa kaksi miestä joutui pitelemään sitä aloillaan, jotta tuomari joten kuten pystyisi arvioimaan sitä. Toisesta näyttelystä se jouduttiin poistamaan vaarallisuuden vuoksi.

Dragonne ja Diane. Kuva on vuodelta 1897.

Bordeauxindoggien lupaavalta vaikuttanut Britannian valloitus kuitenkin floppasi tällä kertaa. Kennel Club ei enää sallinut typistettyjen koirien osallistua näyttelyihin, poikkeuksena kuitenkin ne yksilöt, jotka oli typistetty ennen kieltoa. Yleisen mielipiteen mukaan doguet olivat rumia luonnollisilla korvilla, rodun sisällä oli liikaa eroavaisuuksia ja kytkös taisteluihin ei enää miellyttänyt kansaa. Brooke totesi tämän olevan rodun tuho, eikä enää aikonut tuoda koiriaan näytille. Muutenkin parhaimmat yksilöt, kuten Turc ja Cora, olivat kuolleet, kenties taisteluihin, ja Dragonne/Amazone oli kuollut ampiaisen pistoon. Brooke ja Woodiwiss myivät jäljellä olevat koiransa kanadalaiselle miehelle.

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature, Vol 1 (1902 - 1903)
*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Pit Bulls and Tenacious Guard Dogs (Carl Semencic, 1991)
*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*New York Journal 3.1.1897
*New Zealand Illustrated Sporting & Dramatic Review 13.1.1898
*The Windsor Magazine Vol 14, Issue 4, 1901