Pariisin ihmissyöjäsudet

Ernest Thompson Setonin taitava piirros Courtaud-sudesta johtamassa hyökkäystä.

Eurooppalaisissa kansantaruissa sudella on erittäin huono maine. Iso paha susi söi Punahilkan isoäidin, susi puhalsi kolmen pikkuporsaan talon nurin, susi pukeutui lampaan vaatteisiin, ja pimeyden voimien avulla lempeinkin ihminen saattoi muuttua ihmissudeksi. Varoittavien satujen lisäksi menneisyydestä voi löytää lukuisia tarinoita susista, jotka ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja jopa tappaneet ihmisiä. Susia on pelätty suorastaan hysteerisesti. Tämä pelko on vieläkin voimakasta, vaikka vaaralliset kohtaamiset suden kanssa ovat tänä päivänä erittäin harvinaisia.

Rakastan susia. Ne ovat minulle metsänkoiria, ja aito koiraihminen rakastaa myös koiran villiä sukulaista. Mutta tiedän niiden olevan eläimiä, tarkemmin sanoen petoeläimiä. Nälkä on nälkää ja myös me ihmiset olemme tehty lihasta. Se, että eläin tajuaa tämän, ei tee eläimestä pahaa. Toivon ehkä turhaan, että susivihaajat eivät innostuisi tästä tekstistä ja linkittelisi sitä todisteena suden vaarallisuudesta.

Tämänkin uhalla halusin kuitenkin kirjoittaa Pariisin ihmissyöjistä. Kyseessä on kiehtova historiallinen tapahtuma, joka varmasti kiinnostaa monia ja on harvoin esillä. Nykyään moni susien ihailija ja luonnonsuojelija suhtautuu suteen liiankin fanaattisen puolustelevasti, ja tämäkin on huono ääripää. Jotkut väittävät jopa ettei terve susi ole koskaan hyökännyt ihmisen kimppuun, vaan kyse on aina ollut vesikauhuisesta sudesta tai koirasudesta - tämäkään ei yksinkertaisesti ole totta. On tärkeää muistaa, ilman kiihkoilua suuntaan tai toiseen, että sudet ovat eläimiä, eivät sen enempää tai vähempää - eivätkä minkään jalon aatteen symboleja tai pahuuden ruumiillistumia.

Vaikka nykyään sudet karttavat ihmistä, ei historian kirjojen mukaan asia aina ollut näin. Satoja vuosia sitten asutus on ollut harvempaa, tuliaseet harvinaisempia ja tehottomampia. Köyhä, yksinäinen maanviljelijä, jolla on ollut aseenaan vain talikko, kirves tai puukko, ei ole ollut kummoinen vastustaja sudelle, saati sitten kokonaiselle laumalle. Vielä helpompia kohteita ovat olleet lapset. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä yleisempiä tuliaseista on tullut, ihmisten väkiluku on kasvanut ja asumme lähempänä toisiamme, kaupungeista on tullut valaistuja kellon ympäri, metsiä on raivattu. Lähes aina kun susista aiheutui harmia järjestettiin suuria ajojahteja, joiden aikana tapettiin niin monta sutta kuin mahdollista. Susia myrkytettiin, niille viritettiin jalkarautoja ja niitä houkuteltiin piikkikuoppiin. Aina kun jokin rohkea susi uskaltautui ihmisten lähettyville, se lopulta tapettiin. Tällä tavoin, systemaattisella hävittämisellä, on ihminen puolivahingossa jalostanut villistä sudesta aremman eläimen, koska vain ihmistä välttävät sudet jäivät henkiin.

Etenkin Ranskassa on tapahtunut hätkähdyttävän paljon suden hyökkäyksiä (aiheesta voi lukea lisää tästä Jean-Marc Moriceaun tutkimuksesta). Näistä kuuluisin on väitetysti yli sata ihmistä tappaneen Gevaudanin pedon tapaus, vaikkakin tutkijat eivät ole samaa mieltä pedon eläinlajista, tai oliko kyseessä usea eläin, tai eläin laisinkaan. Paljon ennen Gevaudanin petoa Ranskassa oli toinenkin merkittävä ihmissyöjäsusien tapaus. Hyökkäys kohdistui peräti pääkaupunkiin. Koska Pariisin ihmissyöjät elivät 1420- ja 1430-luvuilla, todellakin historian hämärinä aikoina, on niiden tapaus dokumentoitu huonosti. Tarina on vuosisatojen saatossa värittynyt levitessään suusta suuhun, mutta sen pääpiirteet todennäköisesti pitävät paikkansa.

Merkittävä tietolähde on ollut tuntemattoman pariisilaisen kirjoittama Journal d'un bourgeois de Paris, johon oli kirjattu ylös Pariisin tapahtumia vuosien 1405-1449 ajalta. Teoksessa on suuri määrä muistiinpanoja sodan käänteistä, ruoan hinnoista, kulkutaudeista, ja kaiken tietomäärän joukossa kerrotaan hyvin arkisesti susien hyökkäyksistä. Jonain toisena aikana ihmissyöjäsudet olisivat varmasti saaneet paljon huomiota osakseen, mutta nyt ne olivat vain yksi kiusankappale sodan, tautien, nälänhädän ja muiden ongelmien joukossa. Kirjoittajaa voidaan pitää luotettavana lähteenä koska hän oli itse todistamassa tapahtumia, tai vähintäänkin kuuli niistä muilta pariisilaisilta.

Tiedossa olevat susien uhrit Ranskassa vuosina 1400-1918. Huimat 5379 tapausta jakautuvat nätisti kahtia terveiden ja vesikauhuisten susien kesken.
Kuva © Dewclouds / Wikimedia Commons

Ernest Thompson Setonin maalaus vuodelta 1892. Maalaus ei liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan.

Pariisin sudet elivät keskellä niin kutsuttua Satavuotista sotaa (1337–1453). Tämä on erittäin tärkeä seikka, sillä jatkuva sotiminen Ranskan ja Englannin kuningaskunnan välillä johti moniin asioihin, jotka mahdollistivat ihmissyöjäongelman ei pelkästään Pariisissa, vaan koko Ranskassa. Sotilaita kuoli nopeammin kuin heitä ehdittiin haudata. Silloinkin, kun kuolleet ehdittiin haudata olivat haudat matalia. Ruumiit houkuttelivat sudet paikalle helpon aterian toivossa. Ne kaivoivat ruumiit haudoista ylös tai söivät ihmislihaa suoraan taistelutantereilta. Yli sata vuotta kestävän sotimisen aikana lukemattomat susien sukupolvet oppivat yhdistämään mielessään ihmiset ruuanlähteiksi ja opettivat näitä tietoja pennuilleen. Jean-Marc Moriceaun tutkimus tukee teoriaa sotien ja ihmissyöjien yhteydestä: "Hyökkäysten ajallinen jakautuminen osoittaa toistuvan yhteyden aseellisiin konflikteihin, etenkin sisällis- ja ulkomaansotien loppuihin, kun suuria ruumismääriä jäi hautaamatta. Tämä vahvistaa monien esittämän teorian siitä, että sudet voivat siirtyä ruumiiden syönnistä elävien ihmisten syömiseen."

Myös kaikenlaiset kulkutaudit olivat vallanneet Pariisin ja ihmisiä kuoli jatkuvasti, jolloin kerjäläisten ja muiden "vähemmän tärkeiden" henkilöiden ruumiit lopulta vain heitettiin kaupunkia ympäröivän muurin yli. Mätänevät ruumiskasat kutsuivat susia kaupungin ympärille. Myös Pariisin markkinoille tasaisin väliajoin tuotava karja houkutteli susia. Sudet tekivät pesänsä Pariisin liepeille, ja alue, jossa nykyinen Louvren museo sijaitsee tunnettiin nimellä Remise des Loups ("Susien asuinsija").

Loputon sota oli vetänyt valtion resurssit vähiin, ja tavallisten kansalaisten joukossa vallitsi köyhyys ja kurjuus. Vahvimmat miehet olivat taisteluissa kuolemassa, joten peltoja ja karjaa vahtivat naiset, lapset ja vanhukset. Riista metsästettiin (ja salametsästettiin) vähiin, jotta armeijaa ja nälkäisiä kansalaisia voitaisiin ruokkia. Kun metsistä loppui ruoka, oli susilla vielä suurempi houkutus tulla syömään ihmisten ruumiita. Kun kaikki resurssit ohjattiin sotimiseen, ei myöskään tarpeellisille korjauksille ja uudistuksille löytynyt rahaa. Tähän aikaan Pariisi oli vielä rajoittunut lähinnä Île de la Cité -saaren sisälle. Kaupunkia ympäröi muuri ja Seine-joki, jotka normaalisti olisivat olleet riittäviä pitämään pedot poissa, mutta muurissa oli reikiä, jotka varojen puutteiden takia olivat jääneet korjaamatta. Ruoan toivossa sudet saattoivat uida Seinen yli, ja ihan kuin epäonnea ei olisi ollut tarpeeksi, jouduttiin kärsimään ennätyskylmistä talvista, jolloin Seine jäätyi ja sudet pääsivät helposti kävelemään Pariisiin.

Tällaisessa ympäristössä eli pelätty urossusi Courtaud ("Töpö"). Se oli lauman johtaja, muita susia suurempi, punertava ja helposti tunnistettavissa töpöhännän ansiosta. Courtaudin ulkonäkö on herättänyt epäilyksiä sen olleen koirasusi. Tätä on jälkikäteen mahdotonta todistaa. Suuri koko on voinut olla vain luonnon oikku tai ihmisten liioittelua. Punertava sävy on yleinen Euroopan susilla, erityisen voimakas se on iberiansusilla. Töpöhäntä on voinut olla synnynnäinen mutaatio, mutta todennäköisemmin toinen susi on voinut repiä sen irti taistelussa, tai häntä on voinut jäädä ansaan.

Punertava iberiansusi Pariisin eläintarhassa.
Kuva © Ansbertb / Wikimedia Commons

Courtaudin lauman kerrotaan syöneen useita ihmisiä. Anonyymi pariisilainen kertoi, että sudet olivat niin nälkäisiä, että ne ylittivät usein Seine-joen ja tulivat kaupunkiin etsimään ruokaa, ja heti kun ruumiit oli haudattu, olivat sudet kaivamassa niitä ylös yöllä. Välillä sudet tulivat Pariisiin joka yö. Ne tappoivat kaikki vahtikoirat. Susia saatettiin tappaa kolme tai neljä kerralla, ja niitä kuljetettiin näytillä pitkin Pariisia takajaloista roikottaen, kiitollisten kansalaisten antaessa metsästäjille kolikoita. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä susia oli paljon. Joulukuussa 1438 sudet söivät lapsen Innocens-nimisen paikan takana - oletan, että tällä tarkoitetaan Cimetière des Saints-Innocents -hautausmaata. Kävisi järkeen, että hautausmaalla ruumiita syöneet sudet olisivat tilaisuuden tullen hyökänneet lapsen kimppuun.

Susien rohkeus kasvoi ja etenkin Courtaudista tuli tunnettu pahantekijä, jonka tekoja kauhisteltiin kuin kyseessä olisi ollut ihmisrikollinen. Niin pelottava tämä susi oli, että tuli yleiseksi tavaksi kehottaa peltotöihin meneviä ihmisiä varomaan Courtaudia. Syyskuussa 1439 sudet tappoivat yhteensä neljätoista ihmistä, niin lapsia kuin aikuisia. Tapot sijoittuivat Montmartren kukkulan ja Porte Saint-Antoine -portin välille. Niin ihastuneita sudet olivat ihmisenlihaan, että karjalauman löytäessään ne hyökkäsivät paimenen kimppuun ja jättivät karjan rauhaan.

Marraskuussa 1439 Courtaud saatiin hengiltä. Sen ruumis laitettiin kottikärryyn, kita avoinna, ja sitä näyteltiin pitkin kaupunkia. Kaikki halusivat nähdä kuuluisan Courtaudin ruumiin. Susien hyökkäykset eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä 16. joulukuuta ne tappoivat neljä kotirouvaa, ja muutaman päivän kuluttua ne hyökkäsivät yhteensä seitsemäntoista ihmisen kimppuun, joista vain yksi jäi henkiin.

Tuntematon pariisilainen ei kertonut kuinka Courtaud tapettiin, eikä hän myöskään kertonut mitä ihmissyöjälaumalle lopulta tapahtui. Tarinan lopusta on useita versioita, joista osa on hyvin korkealentoisia. Yleisen version mukaan sudet houkuteltiin karjan ruhoilla ja verellä Notre-Damen katedraalin aukiolle, jossa ne piiritettiin, ja kivillä paiskoen ja talikoilla sun muilla työvälineillä sohien ne saatiin hengiltä.

Paljon dramaattisemman version loppuhuipennuksesta kertoi Ernest Thompson Seton kirjassaan Mainly About Wolves. Hänen mukaansa osa kirjan lyhyistä eläintarinoista oli täysin totta, osa täysin fiktiota, osa jotain niiden väliltä. Courtaudista kertoessaan hän myönsi värittäneensä tarinaa paljon. Turhauttavasti hän ei eritellyt mitkä juonenkäänteet olivat hänen keksintöjään, ja mitkä taas osa alkuperäistä kansanperinnettä, joka voisi perustua todellisiin tapahtumiin. Viihteen nimissä voin kuitenkin kertoa pikakelauksella hänenkin version, jossa saattaa olla jonkinlainen totuuden siemen, tai sitten ei.

Setonin kirjassa Courtaud on suuri sankari, susien kuningas, joka on mukana vielä lopputaistelussa. Seton oli suuri susien puolestapuhuja, eikä ihmisten syönti vähentänyt hänen ihailuaan, vaan pikemminkin hän ihaili Courtaudin älykkyyttä ja hurjuutta entistä enemmän. Toinen sankarihahmo on kaupungin vartijoiden kapteeni Boisselier (mahdollisesti täysin fiktiivinen henkilö), joka keksi suunnitelman, jolla susista päästiin eroon.

Boisselierin käskystä kahteen viikkoon kukaan ihminen tai eläin ei saisi poistua Pariisista tai tulla Pariisiin, eikä muurien yli saisi heittää jätteitä, jotta susilla ei olisi yhtään ruokaa. Kaikki jätteet piti kaataa Notre-Damen aukiolle, ja kaikki ruoaksi teurastettavat eläimet tuli teurastaa aukiolla, jotta veri ja suolet valuisivat maahan. Kaupungin muurilta alkaen rakennettiin kapea aidattu kulkuväylä, joka johtaisi aina Notre-Damen aukiolle saakka. Kulkuväylää pitkin raahattiin lehmän sisälmyksiä. Kun sudet tulisivat hajujen houkuttelemina aidattuun käytävään, olisi kaikkien kaupunkilaisten oltava hiljaa ja vain seurattava niiden etenemistä ikkunoista.

Suuresta nälästään huolimatta epäluuloiset sudet eivät halunneet kävellä kulkuväylää pitkin, ne saattoivat astella sisään, mutta pian singahtaa takaisin ulkopuolelle turvaan. Kymmenen päivän kuluttua kaksikymmentä lehmää tapettiin Notre-Damen aukiolla, ja tämä oli susille liian suuri houkutus. Viimein ne tulivat suurella joukolla käytävään, joka suljettiin niiden perässä. Susia oli satoja ja ne parveilivat hurjina katedraalin edessä. Kaikki pakotiet olivat suljettuja niiden ympäriltä. Boisselierin käskystä jousiampujat alkoivat lennättää nuoliaan susien niskaan. Lukemattomia susia kaatui, mutta niiden ovela kuningas Courtaud oli piiloutunut keskellä aukiota olevan suihkulähteen pilarin alle, jossa se oli täysin turvassa nuolisateelta. Suihkulähteen turviin oli hakeutunut myös kourallinen sen seuraajia, ja osa susista oli katedraalin kaarien suojissa.

Kun paniikissa juoksevat sudet oli saatu tapettua, ja jäljellä olivat vain Courtaud ja viitisenkymmentä sutta, päästettiin saman verran suuria metsästyskoiria irti niiden kimppuun. Puoli tuntia kestävän taistelun jälkeen kaikki koirat oli tapettu, eikä yksikään susi ollut kuollut. Tämän jälkeen Boisselier ja kourallinen miehiä lähestyivät susia keihäin ja miekoin. Suihkulähteen alla piilotelleet sudet keihästettiin, paitsi Courtaud, joka juoksi katedraalin suojiin. Lopulta vain Courtaud oli jäljellä, ja Boisselier halusi haastaa susien johtajan yksin. Samalla kun susi oli hyppäämässä häntä kohti Boisselier iski sutta keihäällä, jolloin keihäs lävisti suden, mutta liikkeen voimasta susi liukui sitä pitkin ja repi Boisselierin kurkun auki. Kumpikin kuoli vammoihinsa.

Kuten huomasittekin, Setonin versio on erittäin dramaattinen ja suhtaudun siihen täysin fiktiona. On toki mahdollista, että jotkin hänen juonenkäänteistään ovat voineet pohjautua kertomuksen ranskalaisiin versioihin, jolloin niillä voisi olla enemmän painoarvoa. Seton kirjoitti kirjan noin 500 vuotta ihmissyöjien kuoleman jälkeen, joten tarinalla on ollut paljon aikaa muuttua ja mutatoitua. Ajatus eeppisestä taistelusta katedraalin edessä on sykettä nostattava ja ansaitsee tulla kuuluksi, vaikka se täyttä höpöhöpöä olisikin. Tästähän saisi tehtyä todella jännittävän elokuvan! Fiktiosta puheen ollen Pariisin susista on olemassa toinenkin fiktiokirja, Daniel P. Mannixin The Wolves of Paris. En ole tätä lukenut, enkä todennäköisesti tule lukemaan, mutta mainitsimpa kuitenkin.

Koska Courtaudin ajoista on niin hirvittävän kauan on vaikeaa sanoa mitä tarkalleen tapahtui, mutta itse pidän anonyymin pariisilaisen muistiinpanoja luotettavina, eikä niihin ole merkitty mitään erityisen epäuskottavaa. Uskon täysin, että sudet todella hyökkäsivät Pariisiin, mutta tapahtuman tarkat yksityiskohdat tulevat jäämään ikuisiksi mysteereiksi.

Loppuun vielä laulu, jonka löysin tätä keissiä googletellessani:

"When the days had grown shortest
And the leaves all died

When life became scarce

And all was covered in ice

There lived a pack of wolves against every odd

That grew hungry and tired and needed to hunt

They'd sneak into the towns in the dead of the night

And seek fire for comfort and warmth in the light

And though they weren't evil, and knew it was wrong

They couldn't escape the lust for the blood"
(Crown the Empire: The Wolves of Paris, Act II)

Lähteet
* The Company of Wolves (Peter Steinhart, 1995)
*Journal d'un bourgeois de Paris, 1405-1449 (Kirjoittaja tuntematon)
*Mainly About Wolves (Ernest Thompson Seton, 1937)
*The Wolf Threat in France from the Middle Ages to the Twentieth Century (Jean-Marc Moriceau, 2014)
*https://cultea.fr/les-loups-meurtriers-qui-terrifierent-paris-au-moyen-age.html
*https://mrsh.unicaen.fr/homme_et_loup/_en/cas_loups_paris.php.html