Olen aikaisemmin kertonut ansastaja & susiasiantuntija Frank Glaserin valjakkoa vetävistä koirasusista tässä postauksessa. Tällä kertaa kerron enemmän hänen lempikoirasudestaan, Queeniesta. Yritän välttää liiallista toistoa, joten lisää tietoa Queeniesta ja sen omistajasta löytyy tuosta vanhasta postauksesta. Lähteinä toimivat Jim Reardenin kirjat Alaska's Wolf Man ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga. Kumpaakaan ei ole suomennettu.
Queenien emo oli alaskanmalamuutti Nellie ja isä Frank Glaserin pyydystämä musta susi. Niiden ensimmäisessä pentueessa oli neljä harmaata urosta. Queenie oli ainut musta valkoisilla merkeillä, sekä ainut narttu. Pentue syntyi maaliskuussa 1927 Glaserin ansastajaystävän, John Colvinin mökillä. Queenie syntyi neljän urospennun jälkeen. Glaser aikoi ensin tappaa pennun, koska ei halunnut narttuja. Kiimaisista nartuista olisi vain vaivaa valjakossa. Colvin kuitenkin esti häntä. Mitä jos pentuja ei syntyisi enempää? Queenie olikin pentueen viimeinen ja sen henki säästettiin. Ajan saatossa siitä tuli Glaserin paras vetokoira ja valjakon johtaja, jonka lopettamista hän olisi takuulla katunut. Tämän pentueen jälkeen Glaser valjakkoili vain tästä suvusta polveutuvilla koirasusilla ja hänen mielestään ne olivat parempia kuin tavalliset rekikoirat.
Pentujen rekikoulutus alkoi niiden ollessa neljän tai viiden kuukauden ikäisiä, jolloin ne aloittelivat vetämällä tyhjää rekeä ruohikolla. Lumen tullessa Queenie valjastettiin reen kärkeen emonsa Nellien viereen. Jo kahden ajelun jälkeen Queenie oli oppinut kääntymään oikealle ja vasemmalle, sekä oppi muita käskyjä nopeasti. Seuraavana vuonna Queenie oli jo emoansa parempi johtokoira.
Käskyjen sijaan Glaser käytti Queenien kanssa enemmän käsisignaaleja. Queenie vilkuili vähän väliä taakseen mitä omistajansa oli tekemässä ja Glaserin ojentaessa oikeaa kättään koira kääntyi oikealle, ja sama vasemman käden kanssa. Käsisignaalista Queenie pystyi johtamaan valjakon empimättä valmiilta polulta avaamaan uutta reittiä umpihankeen. Koira hivuttautui haluttuun suuntaan niin kauan kunnes Glaser ilmoitti käännöksen riittävän, jonka jälkeen se jatkoi matkaa suoraan eteenpäin. Queenien takaisinvilkuilusta oli myös hyötyä jos Glaser tipahti reen kyydistä. Kun valjakko ohitti kokeellisen eläintilan, jossa kasvatettiin jakkeja, Glaser oli niin jakkien tuijottamisen lumoissa, ettei huomannut valjakon lähestyvän tiukkaa mutkaa. Mutkassa mies tipahti kyydistä. Kun hän pääsi jaloilleen reki oli jo yli sadan metrin päässä, mutta hän näki Queenien vilkuilevan ympärilleen ja nähdessään omistajansa johtokoira käänsi valjakon takaisin omistajan luokse. Tämän jälkeen Glaser tiesi voivansa luottaa Queenien palaavan aina hänen luokseen.
Queenie ei koskaan tuntunut eksyvän. Glaserin mökiltä oli 29 kilometrin pituinen matka lähimpään Healyn kaupunkiin. Matka taittui valjakolla kahdessa tunnissa, mutta joskus syntyi rajuja lumimyrskyjä, joiden aikana oli mahdotonta erottaa mitään maastosta. Queenien suuntavaistoon pystyi onneksi luottamaan. Lumi ja kova tuuli saivat koirien silmäluomet jäätymään kiinni, jolloin ne pysähtyivät raaputtamaan silmiään. Glaser pyyhki paljain käsin koirien silmät auki ja matka saattoi taas jatkua. Kovassa myrskyssä, näkyvyyden ollessa huono, Queenie saattoi nousta hetkeksi takajoilleen yrittäessään etsiä turvallisinta reittiä.
Queenie auttoi myös metsästyksessä. Glaser pyydysti kesäisin kalaa koiriensa ruuaksi aina 20-30 kiloa kerrallaan ja kuivatti ne mökkinsä lähellä. Eräänä syksynä karhu oli alkanut ruokailla hänen kalankuivaustelineillään kolmen viikon ajan ja kuka ties milloin karhu siirtyisi syömään hänen koiransa. Glaser asettui väijyksiin telineiden lähelle ja sai ammuttua karhua. Osuma oli huono ja karhu pakeni tiheikköön. Olisi ollut puhdasta itsemurhaa mennä haavoittuneen karhun perään tiheään pusikkoon, joten Glaser haki Queenien apuun ja päästi sen vapaaksi. Koira ryntäsi pensaaseen ja puolen tunnin ajan ahdisteli karhua haukulla, ulvonnalla ja valehyökkäyksillä, kunnes karhu viimein tuli pensaikosta ulos ja päätyi ammutuksi. Queenie auttoi metsästysretkien päädyttyä kantamalla lihaa selkärepussaan ja joskus ajoi hirviä Glaserin ammuttavaksi.
Queenie oli "Neiti Juudas", kuten Glaser sitä leikillisesti kutsui. Susia oli paljon ja ne tappoivat liikaa karibuja. Aikana, jolloin 10 dollaria päivässä oli huippuluokan palkka yhden suden tapporaha oli 15 dollaria ja sen turkista sai lisäksi 18 dollaria. Talvella, susien kiima-ajan alkaessa, Queenie ulvoi pitkiä aikoja koppinsa päällä. Kaihoisa laulu houkutteli paikalle kumppania etsiviä urossusia. Glaserin ei tarvinnut lähteä mökiltään mihinkään. Hän saattoi ampua lemmenkipeitä susia ikkunanraosta tai maatessaan väijyksissä koirankopin takana. Queenielle tämä oli kivaa puuhaa ja ulvoessaan se vähän väliä saattoi vilkuilla omistajaansa häntää heilutellen. Jos se oli kauan hiljaa Glaser saattoi koputtaa ikkunalasiin, jolloin koira jatkoi lauluaan. Susien lähestyessä se valpastui ja jännittyi, sekä muutti äänensävyään matalaksi ja intiimiksi. Sudet saattoivat tulla yksin tai isoissa laumoissa. Kerran ulvonta oli houkuttanut paikalle 27 sutta, joista Glaser sai seitsemän ammuttua. Nämä sudenpeijaiset olivat koirille aina jännittäviä tapahtumia. Ne vaikuttivat saavan enemmän jännitystä kuolleista susista kuin karibuista tai hirvistä. Tilaisuuden tullen ne ryhtyivät heti kierimään susien ruumiiden päällä, ravistelivat niitä ja repivät niistä karvatuppoja. Myös Queenie teki tätä innokkaasti, vaikka olisi hetki sitten luritellut sudelle lemmenlauluja.
Kerran Queenie myös pelasti Glaserin sudelta. Glaser oli ampunut suden kaukaa ja lähti Queenien kanssa hakemaan sen ruumista, kiväärin hän erehtyi jättämään mökilleen. Hän heilautti suden olalleen, mutta luoti olikin vain raapaissut sen kalloa. Susi heräsi tajuihinsa ja alkoi repiä Glaserin housunlahetta, jolloin säikähtänyt mies tiputti sen ja nopeasti etsi irto-oksan, jolla kalautti sutta päähän. Queenie hyökkäsi suden kimppuun ja repi sen kurkun auki.
Vuonna 1937 Queenie söi ansastajan jättämän myrkkysyötin ja se ei pystynyt päivään käyttämään takajalkojaan. Koira oli kuolla myrkytykseen, mutta selviytyi. Myrkky oli kuitenkin heikentänyt sen liikekykyä, eikä se enää kyennyt kiertymään kerälle, joka oli kylmässä tärkeä lämpöä säästävä kyky. Queenie kuoli vanhuudenvaivoihin 12-vuotiaana vuonna 1939.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti