Pussihukka, ei suinkaan susi

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu lyhyemmässä muodossa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 5, vuonna 2016. Vanhoja numeroita voi ostaa netissä Hopeapuodista ja ry:n myyntipöydältä coneissa.

Tasmaniantiikeri ja pussihukka ovat kaksi harhaanjohtavaa nimeä eläimelle, joka ei suinkaan ollut susi tai tiikeri, vaan opossumin ja kengurun lailla pussieläin. Pussihukan tieteellinen nimi on Thylacinus Cynocephalus ("pussillinen koiranpää"). Nimensä mukaisesti se oli ulkonäöltään hyvin koiramainen ja se monesti mielletään virheellisesti koiraeläimeksi. Englanniksi lajia kutsutaan yhä useammin nimellä thylacine, joka ei ole harhaanjohtava. Suomeksi tälläistä nimitystä ei ole.

Pussihukan säkäkorkeus oli noin 60 cm ja paino 20-30 kiloa. Sen ihonmyötäinen vaalea karva oli lyhyttä ja alaselän ja hännän kohdalla oli selkeärajaisia raitoja. Sen yksi erikoisuus oli pitkä ja kapea kuono, joka avautui jopa 80 astetta. Puruvoima oli kuitenkin heikko. Se oli pääasiassa yksinäinen tai pareissa elävä yöeläin.

1912

Virallisesti pussihukka on kuollut sukupuuttoon. Monen mielestä laji on säilynyt hengissä syrjäseuduilla ja näköhavaintoja tehdään tasaisin väliajoin, näitä ei kuitenkaan ole voitu varmistaa hukiksi. Kaukaisuudessa näkyvä eläin on helppo sekoittaa esimerkiksi dingoon, kettuun tai koiraan, joiden ulkonäkö voi muuttua dramaattisesti esimerkiksi kapin takia. Elossaolo vaikuttaa epätodennäköiseltä ja nykyinen populaatio olisi varmasti hyvin sisäsiittoinen. Pussihukkien kloonauksesta puhutaan tasaisin väliajoin, mutta sitä ei ole vielä yritetty ja on epäselvää saisiko tallessa olevista näytteistä tarpeeksi ehjää DNA-materiaalia. Ei myöskään tiedetä mikä, jos mikään eläin olisi sopiva emo kloonatulle pennulle, ja voisiko muun eläinlajin kasvattama pussihukka enää käyttäytyä aidolla tavalla.

Pussihukkia tavattiin ennen Australiassa, Tasmaniassa ja Uusi-Guineassa. Uusi-Guineassa ja Australiassa se kuoli sukupuuttoon 2000-3000 vuotta sitten, selviten Tasmaniassa 30-luvulle asti. Lopullisen tuhon aiheuttajiksi on yleisesti asetettu dingo ja ihminen. Pussihukka hävisi ravintokilpailussa älykkäämmälle, laumoissa saalistaville dingoille, sekä ihmisten aiheuttamalle vainolle. Mutta uusimpien tutkimusten mukaan sukupuutolle oli myös muita syitä. Uusimmat geenitutkimukset ovat havainneet lajin geeniperimän yksipuolistuneen huomattavasti jo yli 70 000 vuotta sitten, ennen ihmisten saapumista Australiaan. Todisteita on myös löydetty suuresta kuivakaudesta. Moni asia vaikuttaisi olleen syypää lajin tuhoon, ihmisen antaessa sille viimeisen kuoloniskun.

1930 Wilf Batty ja hänen ampumansa tiedettävästi viimeinen villi pussihukka.

Tiedettävästi viimeisen villin pussihukan ampui farmari Wilf Batty vuonna 1930. Eläin oli kanalassa tappamassa Battyn kanoja. Batty kertoi koiriensa pelänneen aina pussihukkia ja kun hän toi raadon sisälle hänen koiransa karkasivat kolmeksi päiväksi. Hänen koiransa näyttää varsin pelokkaalta yläkuvassakin. Täytyy muistaa, että mies oli melko köyhä ja ansaitsi elantonsa rankalla työllä tilallaan, eikä hän välttämättä ymmärtänyt eläimen olevan kuolemassa sukupuuttoon. Mikäli hän olisi ymmärtänyt tämän kenties hänen ilmeensä olisi ollut kuvassa erilainen.

Viimeinen vankeudessa ollut hukka kuoli vuonna 1936. Benjamin -niminen naaras oli ollut vankeudessa vain 3 vuotta kun se kuoli hoitovirheeseen jääden loukkuun pesäkoppinsa ulkopuolelle ja altistui päivällä äärimmäiselle kuumuudelle. Tälläinen huolimattomuus oli valitettavan yleistä pussihukkia ja ylipäänsä eläintarhaeläimiä kohtaan ennenvanhaan.

Pussihukkia pidettiin jonkin verran lemmikeinä. 20-luvulla ansastaja Reg Trigg sai syksyllä nuoren naaraan ansaansa ja risti sen Lucyksi. Lucy oli hyvin kiltti eläin, se söi miehen kädestä ja piti silityksestä. Talven lähestyessä se kuunteli usein villien hukkien kutsuja ja kävi levottomaksi. Lopulta Trigg vapautti sen. Kului kaksi vuotta, minkä jälkeen Trigg näki Lucyn vielä kerran. Lucy katsoi häntä metsästyspolun varrelta kahden pennun kanssa ja katosi sitten metsään. Tämän jälkeen Trigg ei enää ikinä nähnyt pussihukkia.

Pussihukkia ei niiden elinaikana kohdeltu uhanalaisina eläiminä ja eläintarhoissa ei nähty vaivaa saada lajia säilymään. Aikakauden eläintarhojen eläimillä oli yleensä pienet ja virikkeettömät tilat ja vangittujen hukkien aitaukset ovat nykysilmin nähden surullista katsottavaa. Eläinten käyttäytymistä ei juuri tutkittu, koska niitä pidettiin tavallisina tuholaisina, joista maksettiin tapporahaa. Täten niistä on jäljellä vain vähän video- ja kuvamateriaalia.

Olin nuorempana hyvin toiveikas pussihukkien selviytymisen suhteen ja seurasin havaintoja innokkaasti. Vuosien mittaan olen kyynistynyt, enkä enää pidä lajin selviytymistä nykypäivään asti mahdollisena, vaikka niin kovasti haluaisin uskoa siihen. Lähes jokaisessa näkemässäni valokuvassa ja videossa eläin on ollut koira, kapinen kettu, tai jopa pahvista tehty elukka. Ja jäljelle jäävissä kuvissa eläin on ollut niin epäselvä, että se olisi yhtä hyvin voinut olla kissa taikka Loch Nessin hirviö.

1869

Melko tuoreessa The Hunter -elokuvassa metsästetään viimeistä pussihukkaa. Suosittelen elokuvaa lämpimästi, mikäli hidastempoisuus ei ärsytä. Elokuvassa on kuitenkin pieni omituisuus, sillä siinä Red Leaf -niminen yhtiö etsii pussihukkaa sen erittämän myrkyn vuoksi. Oikeasti eläin ei tuottanut myrkkyä.

Tietokoneella toteutettu pussihukka elokuvassa The Hunter © Madman Entertainment