perjantai 4. maaliskuuta 2016

Koiria ja isäntiä


NIMI: Koiria ja isäntiä (Ginga no Inutachi - Shonen to Inu Remix)
VUOSI: 2001
TARINA: Akira Ito
KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Uunituoreesta suomijulkaisusta saadaan pientä vaihtelua Gingalle. Tämä yhden kirjan mittainen sarja keskittyy koirien ja heidän omistajiensa koetuksilla oleviin suhteisiin. Pokkarissa on seitsemän tarinaa, joista kaikki paitsi yksi pyörivät Shuiichi Takuman ja hänen lähipiirinsä ympärillä. Näin tarinoille löytyy koira-aiheen lisäksi muukin yhdistävä tekijä.

En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään innolla, tietenkin luen kaiken Takahashin tuotannon mielelläni, mutta en tiennyt sarjasta paljoakaan. Käsitykseni oli, että kyseessä olisi ollut vain lyhyitä ja kepeitä koiratarinoita, eikä mitään kovinkaan kiinnostavaa. Mutta toisin kävi. Tarinoissa on ryhdytty täysillä ylistämään koirien uskollisuutta ja fiksuutta, aitoa tunnetta on saatu roimasti mukaan. Minähän olen melkoinen koirien palvoja, joten tälläinen ylistys oli todellakin mieleeni ja myönnän tirauttaneeni itkua useamman kerran.



Vaikka jokaisessa tarinassa koirat joutuvat enemmän tai vähemmän laiminlyödyiksi ja pahoinpidellyiksi on tarinoista tehty tarpeeksi erilaisia. Mukana on tavallisten lemmikkien ohella tarina sota- ja opaskoirasta. Rotukirjo on ihan ookoo, joskin samoja rotuja on tullut nähtyä jo paljon Takahashin töissä ja olisi ollut kiva nähdä jotain hänelle ihan uutta/vähän käytettyä rotua, vaikka kettuterrieriä, rottweileria tai chowchowta (ihan vain vaihtelun vuoksi, ei sillä, että pitäisin mainituista roduista erityisemmin). Gingassahan ei nyt ihan mitä tahansa rotua voi viskata luontoon ja näyttää sitä uskottavasti selviämässä siellä, mutta lemmikkikoirien kanssa olisi voinut kokeilla jotain uutta. Pyreneittenkoira on pääosassa kahdessa tarinassa ja sivuosassa vielä kolmannessa, tätä rotua ei kuitenkaan ihan joka jampalla ole ja näiden tilalle olisi voitu keksiä jotain muuta. Myös oman tarinan saaneet labradorin- ja kultainennoutaja ovat mielestäni turhan samanlaisia koiria. Mutta tämä on vain hyvin pieni kritiikin aihe.

Eniten nautin sotakoira Adelin ja opaskoira Tessin tarinoista. Adelin tarina sijoittuu vuoteen 1942. Japani värvää kykenevistä lemmikkikoirista sotakoiria, lopuista tehdään sotilaille lapasia. Äärimmäisen köyhyyden aikana tavallisilla kansalaisilla ei ole varaa pitää koiria tyhjän pantteina ja lemmikin pitäjiä pidetään suorastaan maan pettureina. 11-vuotias Koukichi Takuma on saksanpaimenkoira Adelin ylpeä omistaja ja kertoo koulussaan tarmokkaana kuinka hänen koirastaan tulee sotakoira. Adel kuitenkin pelkää tulta ja ei sovellu sotakäyttöön. Koirasta aiotaan siis tehdä kintaita ja Koukichi yrittää epätoivoisesti pelastaa koiransa. Tarinan aikana Adel kohtaa tuliphobiansa isäntänsä vuoksi. Tess on eläköitynyt opaskoira, rodultaan labradori, joka on tilapäisesti hoidossa koiriin penseästi suhtautuvalla mummelilla. Mummo on sodan aikana nähnyt koirien kärsivän, jonka vuoksi hänellä on koirista lähinnä huonoja muistoja. Vanhukset alkavat hitaasti ymmärtää toisiaan. Kummassakin tarinassa korostetaan kuinka koiralle on suuri kunnia olla isännälleen avuksi. Pillitin kummankin tarinan lopussa, Tessin saadessa opaskoiran valjaat päälleen viimeistä kertaa ja Adelin hypätessä liekkimereen, ajatellen "On ylpeyteni olla aina rinnallasi. On sekä kunnia että ilo elää yhdessä sinun kanssasi." Jos tämä ei vangitse koiran olemusta ja ydintä en tiedä mikä sen tekisi.



Shuiichi Takuma on tarinoiden yhdistävä lenkki. Hänet tavataan ensimmäisessä tarinassa pikkupoikana ja häntä nähdään aikuisena muissa tarinoissa. Valitettavasti tämä hahmo lähinnä turhautti minua. Ensimmäisessä tarinassa Shuiichi on laiminlyönyt koiraansa kolmen vuoden ajan ja herää arvostamaan koiraansa ja tuntemaan syyllisyyttä vasta koiran kuollessa vammoihin ja rasitukseen, jotka sai puolustaessaan Shuiichia. Lapsuuden typeryyden jälkeen Shuiichi ei kuitenkaan ole oppinut koirista aikuisena juuri mitään, vaan ottaa pieneen asuntoon kadulta löydetyn huskyn pennun, joka aikuisena vetää isäntäänsä pitkin katuja. Koulutusmenetelmätkin tulevat kohtauksessa selväksi, vedon aikana koiralle vaan huudellaan epämääräisesti "Pysähdy! Seis! Taakse! Seuraa! Hei!" vaikka yhtäkään näistä sanoista ei ole koiralle opetettu, ja sitten kun koira juoksee naisen kumoon otetaan remmi esille ja aiotaan hakata koiraa. Jep jep, juuri näin. Shuiichi lähtee Hokkaidon maaseudulle tapaamaan tyttöystävänsä ankaraa isää. Isä pitää Shuiichia vain pehmona kaupunkitollona ja hänen mielestään koirien pitäisi tehdä töitä. Shuiichin koira Sylvie katkaisee jalkansa, mutta silti Shuiichi munattomana ei uskalla sanoa tyttöystävänsä isälle vastaan ja koira ilmoitetaan mukaan rekikisaan. Vasta kesken kisaa Sylvien kärsiessä uskaltaa Shuiichi viimein lopettaa farssin kesken.

Tarinoissa on myös häiritsevän paljon suorastaan koomisen töykeitä ja väkivaltaisia sivuhahmoja. Toivon todellakin ettei Japanissa ole näin vastenmielisiä ihmisiä liikenteessä ja suhtautuminen eläimiin olisi positiivisempaa. Shuiichin ensimmäisen koiran jäädessä auton alle kuljettaja pysähtyy katsomaan mitä jäi alle, mutta jatkaa sitten eteenpäin tuohtuneena kun uhri olikin vain joku rakki. Tessin tarinassa Tess saa päähänsä verta valuvan haavan kun kovalla vauhdilla pyöräilevä mies osuu häneen. Mies ei edes pysähdy katsomaan miten koiralle kävi, vaan jälleen huudellaan töykeyksiä. Heti perään tulee rekka, jonka kuljettaja huutaa karkeuksia minihameessa liikkuvalle naiselle. Tietenkin Suomessakin joku voisi ajaa koiran päältä ja ei pysähtyisi sen takia, paskiaisia kun löytyy kaikkialta, mutta näissä tarinoissa kusipäisten ihmisten määrä on ihan käsittämätön.



Takahashi ei ole koskaan ollut hyvä keksimään herkkiä hetkiä hahmojensa välille, ei ainakaan niin, että homma tuntuisi luontevalta. Toisen käsikirjoittamana tarinat kuitenkin toimivat erittäin hyvin ja haetut herkät fiilikset menevät perille. Ihmishahmoissa on tarpeeksi syvyyttä ja tarinat ovat samaistuttavia, pysyen melko realistisina. Akira Ito on käsikirjoittanut myös toisen Takahashin kuvittaman sarjan, Fangin, josta itse en juuri pitänyt sen epärealistisen hölmöilyn ja puutteellisten ihmishahmojen vuoksi. Tämän sarjan suhteen käsikirjoitus on kuitenkin hyvin onnistunut. Näkisin mielelläni lisää sarjoja, joissa Takahashi toimisi vain kuvituksen tekijänä, sillä tuntuu, että häneltä ovat tuoreet ideat lopussa. Uusimmat Orionit, Akamet ja Last Warsit ovat näyttäneet lähinnä saman vanhan toistolta. Oli myös mukavaa ettei mukaan ole väkisin ängetty mitään yhdistävää tekijää Ginga -saagaan, kuten Anju & Jiroomarussa.

Kuvitus on nättiä ja astetta realistisempaa kuin Gingassa. Ihmisiä on välillä hankala erottaa toisistaan eri tarinoissa, mutta ihmisten kasvoihin on laitettu kiitettävästi vaivaa, sillä realistiset ihmisten kasvot eivät ole olleet Takahashin vahvimpia aihealueita. Koirat ovat hyvin ilmeikkäitä vaikka eivät puhu ja vain muutamassa kohtauksessa kuullaan niiden ajatuksia.

TÄHDET: ****

3 kommenttia:

  1. Suomennoksessa on näköjään jätetty mainitsematta, että viimeinen tarina, Vuorten valkoinen koira, on sekä tarinaltaan että kuvitukseltaan Takahashin työtä, eikä se liity kirjan muihin tarinoihin. Japanijulkaisun ensimmäisessä painoksessa tätä tarinaa ei edes ollut mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä vahvistuikin epäilykseni, koska tarina oli vähän klisee ja jotenkin irrallinen villikoiralaumoineen.

      Poista
  2. Tämä oli yllättävä lukukokemus, sillä toisen tekemästä käsikirjoituksesta huolimatta odotin Takahashin tarinoiden olevan sitä samaa kuin aina. Heti ensimmäisessä tarinassa yllätin kuitenkin itseni itkemässä ja tämä tietysti jatkui koko mangan ajan.

    Pidin kuvituksesta ja siitä, miten moniulotteisesti asioita oli saatu käsiteltyä. En voisi kuvitella, että Takahashi välttämättä saisi aikaan näin tunteita herättäviä tarinoita, vaikka Anju & Jiroomaru yrittikin sitä jo hyvin.

    Samaten ihmettelin ihmisten käyttäytymistä kaikissa tarinoissa. Mietin, että hylätäänkö koiria oikeasti niin paljon kuin tarinoissa väitetään ja onko osa japanilaisista tosiaan niin välinpitämättömiä ym. kuin tarinoissa? Se tuntuu hirvittävältä. Mutta ehkä asia on vain niin, että Shonen to Inussa asioita on kärjistetty ja luulisi sentään Japanista löytyvän sellaisia, jotka oikeasti välittävät eläimistä. Haluan ainakin uskoa niin.

    VastaaPoista