keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Miksi kirjoitan juuri koirista?

1853, artisti tuntematon.
Aina välillä joku ihmettelee miksi kulutan niin paljon aikaa koirista kirjoittamiseen, niiden piirtämiseen, niiden historian tutkimiseen ja kaikenlaiseen keräilyyn koiriin liittyen. Tämäkin blogi on jo kasvanut hyvin suureksi ja juttua minulla tulee riittämään vielä pitkäksi aikaa, hyvin rajatusta aiheesta riippumatta. Tässä postauksessa yritän purkaa osiin vuosia kestänyttä "pakkomiellettä".

Monet varhaisimmista muistoistani liittyvät koiriin. Tarhassa leikkiessäni muiden lasten kanssa vaadin aina olla koiran roolissa, muistan elävästi kuinka talvipäivänä vedin toista kersaa pulkassa tarhapihalla, leikkien vetokoiraa. Tarhasta asti piirsin aina kaikista aiheista eniten koiria. Kotona en koskaan halunnut leikkiä barbeilla, vaan eläimillä. Etenkin pieniä koiraleluja minulla oli läjäpäin, suuri osa yhä tallessa. En osaa sanoa mistä tämä varhainen pakkomielle sitten johtui. Perheelläni ei koskaan ollut koiraa, en koskaan saanut lupaa ostaa sellaista ja nyt aikuisena en koe rahatilannettani tarpeeksi vakaaksi pitämään huolta koirasta. Koiria näin toki kaverien ja sukulaisten luona. Eräällä lapsuudenkaverillani oli aina huonosti koulutettuja koiria, joista yksi puri minua poskeen kun olin varmaankin 8-10 vuotias. Yksittäisistä huonoista kokemuksista huolimatta intoni koiria kohtaan ei tuntunut laskevan, enkä alkanut pelätä niitä. Äitini pelkäsi ennen koiria ja jos olimme kävelyllä hän vaihtoi heti suuntaa jos vastaan tuli koira. Onneksi pelko ei tarttunut, eikä hänkään ilmeisesti enää pelkää koiria.

Sen sijaan sedälläni oli upea sekarotuinen Sefu (nimi oli tyhmä ja ei tarkoittanut kai mitään). Sefussa oli saksanpaimenkoiraa, suomenpystykorvaa ja kultaistanoutajaa. Hän näytti aikalailla ylisuurelta pystykorvalta, mutta isoilla sakemannin korvilla. Sefu oli hieno koira, ulkoisesti kuin sisäisestikin, vaikka sitä ei selkeästi oltu osattu kouluttaa. Silloin tällöin (ollessani 10-14 vuotias, kai) minua pyydettiin pitämään siitä huolta, ulkoiluttamaan, ruokkimaan ja niin edelleen. Muiden ihmisten hihnassa Sefu oli hirveä remmirähisijä, mutta ymmärsi ottaa rennosti lapsen (minun) ja mummoni talutuksessa. Lapissa isän suvun mailla tallustelin monet kesät Sefun kanssa kaksistaan ja välillä Sefu paineli yksistään pitkin korpea tuntikausia - ihan luvallisesti. Opin arvostamaan koiran yhtäaikaisesti kesyä ja primitiivistä luonnetta, sekä kuinka koira sopi aukottomasti luonnon keskelle.

1890-luvun rekikoiria Yukonissa. Malamuutti-, newfoundland- ja bernhardilaissekoituksia, ajalleen tyypillisiä taakanvetäjiä.
1927 karuja ja karismaattisia rekikoiria Yukonissa.
Nuoruudessani ahmin suuret määrät koira- ja susikirjoja. Jack Londonit tuli luettua läpi parisataa kertaa ja niiden kuvaus koirista miellytti suuresti. Koirista on muodostunut minulle lähes myyttinen olento. En tiedä kauniimpaa eläintä. En pidä nykyihmisten tavasta kohdella koiraa kuin vauvaa, samaten on monesti oksettavaa kuinka moninaisin tavoin olemme muunnelleet koirien genetiikkaa oman turhamaisuuden vuoksi. Ihmisiltä tuntuu monesti unohtuvan, että koirat ovat oikeita olentoja, joilla on omat ajatuksensa, haaveensa, halunsa ja pelkonsa. On surullista kuinka moni koira ei tänä päivänä pääse toteuttamaan itseään, eikä näyttämään parhainta potentiaaliaansa. Esimerkiksi juuri Londonin kirjoissa kuitenkin koirat olivat yhä vahvoja, alkukantaisia ja aina jossain kesyn ja villin rajamailla. Ja alkukantaisella en tarkoita stereotyyppisesti suden näköisyyttä, vaan koiraa, jolla on yhä terävät aistit ja aivot, sekä kroppa, joka ei tulisi selviytymisen tielle tai hankaloita arkielämää. Londonin kirjoissa koiria toki ihmismäistettiin jonkin verran, mutta suurimmaksi osaksi kirjojen koirat olivat selvästi koiria, eivät sen enempää tai vähempää.

Olen aikaisemminkin käyttänyt tätä sitaattia, mutta käytetään vielä uudelleen: "Koirassa ruumiillistuu vilpitön rakkaus ja kylmä tuho, koti ja villiys, vastakkaiset voimat jatkuvassa, dynaamisessa tasapainossa." - Mark Derr. Minua kiehtoo jatkuvasti ajatus tästä suurenmoisesta eläimestä, joka auttaa sokeita tien yli, lohduttaa surevia ja makaa kanssamme sohvalla - mutta joka kykenee myös metsästysretkellä repimään villisian palasiksi, suojelee lammaslaumaa susilta viimeiseen hengenvetoon asti ja taistelee useita tunteja koirataisteluissa. Minulla ei ole epäilystäkään siitä etteivätkö koirat kukoistaisi planeetallamme jos ihmiset yhtäkkiä katoaisivat. Luonto karsisi pois liian pitkälle muunnellut yksilöt, jäljelle jäävät toistaisivat samaa tarinaa kuin muut aikaisemmat esimerkit uudelleenvilliintyvistä koirista, dingojen, carolinankoirien, uusiguineanlaulavakoirien, cimarron uruguayon ja monen muun esimerkkiä seuraten.

1956 rhodesiankoiria.
20-luvun greyhound. Etenkin pula-aikoina yksi metsästyskoira on voinut tuoda ruuan pöytään koko perheelle.
Aloin pari vuotta sitten kerätä netistä vanhojen työkoirien kuvia (joita tähänkin olen laittanut), joita ehdin ladata Facebookiin noin parisen tuhatta. Edellisen koneeni posahtamisen jälkeen lopetin tämän harrastuksen. Tämä keräily jälleen kerran vahvisti mielikuvaani koirasta maapallon suurenmoisimpana eläimenä ja ihmiskunnan mestariteoksena. Koirien monipuolisuus on hämmästyttävää. En usko, että ihmiskunta olisi ikinä päässyt luolamiehen tasolta pidemmälle ilman koiria ja silti emme koulun historian tunnilla koskaan edes puhu koirista! Ilman koiraa meillä ei olisi ollut ketään varoittamassa lähestyvistä pedoista, ei ketään auttamassa meitä jäljittämään ja pyydystämään saalista, joutuisimme itse vartioida yöllä karjaamme leijonilta ja karhuilta, emmekä olisi voineet talvisin kulkea pitkiä matkoja alueilla, joissa hevonen ja poro ovat liian painavia ja epäkäytännöllisiä. Eikä saa unohtaa koiran yleisintä työtä, "pelkkänä" ystävänä oloa. Koiran tärkein työ on kenties pysyä tulkkina ihmisen ja luonnon välillä, vaikka kuinka kaupunkilaistumme koira silti pakottaa meidät lenkille luonnon pariin, edes hetkeksi.

Kaiken ylistykseni lomassa kuitenkin minua hämmästyttää ja ärsyttää suuresti kuinka valtavirta ei juuri arvosta koiria. Hemmetti, edes tiedemiehet eivät ota koiria mukaan listatessaan älykkäimpinä pidettyjä eläimiä. Mikä suuri vääryys, omasta mielestäni kun koira on ihmisen jälkeen älykkäin olento planeetallamme - ja muuttuu ihmisen vaikutuksesta jatkuvasti älykkäämmäksi. Koira kykenee tunnistamaan henkilöitä ja ilmeitä valokuvista, ymmärtää monimutkaisia henkilösuhteita, koiralla on mitaton määrä tunneälyä ja empatiaa. Ne kykenevät jopa käyttämään työkaluja, mikäli siihen ei käsiä tarvita. Tavalliset lemmikkikoirat tekevät joka päivä paljon älykkyyttä vaativia tekoja, mutta niihin ei kiinnitetä suurempaa huomiota koska "ne ovat vain koiria". Suorastaan suutuin, kun vielä 2015 vuonna julkistetaan tutkimustuloksia siitä voivatko koirat tunnistaa ilmeitä. Tarvitaanko tästä oikeasti vielä tutkimuksia!? Tämähän on ollut päivänselvää jo luolamiehille.

1914 belgialaisia pakolaisia.
Belgialaiset koirat vetävät konekiväärivaunua Toisen Maailmansodan aikana.
Monesti mietin olisinko ollut edellisessä elämässäni koira. Täytän monet theriantropian tunnusmerkit, mutta liian moni muu therian on mielestäni suoraan sanottuna sekopää. En ole koskaan uskonut mihinkään luojajumalaan ja kartan kaikkea järjestäytynyttä uskoa. Minulla on silti omat hengelliset uskomukseni, oma kotikutoinen kulttini, jonka ainoa jäsen olen ja uusia jäseniä ei rekrytoida. Mielestäni mikään uskonto ei koskaan voi vastata yksilön aatteita sataprosenttisesti, ja omassa tapauksessani en voi kuulua mihinkään uskonnolliseen ryhmään jos pienintäkään erimielisyyttä löytyy. Jokaisen pitäisi löytää itse omat vastauksensa elämänsä kysymyksiin, toki kysellen muilta neuvoja, mutta ei koskaan ketään sokeasti seuraten. Jos joku utelee uskontoani, vastaan yleensä olevani ateistipakana, koska suurin osa ei tiedä mikä therian on ja sekään ei välttämättä olisi se paras termi kuvaamaan minua. Koirasielu olisi ehkä nätti ja kuvaileva sana. Kuulostaa oudolta varmasti, mutta oudompaa on mielestäni uskoa maagiseen kaikkivoipaan taivasfaijaan, mikä jostain syystä on yleisesti täysin hyväksytty uskomus. Miten tämä vaikuttaa arkielämääni? Kaikin tavoin ja ei mitenkään. En päästele haukahduksia tai mitään vastaavaa julkisilla paikoilla. Sen sijaan kerran edelliselle työpaikalleni ilmestyi stereotyyppinen furry, joka muka-söpösti maukui ja elehti kuin kissa. Välttelin häntä kuin syöpää, mutta hänellä tuntui olevan pakkomielle olla paras kaverini.

Haaveilen pääseväni joskus Nepaliin käymään kukur tihar -juhlan aikana. Tuona päivänä kaikkia koiria (myös kodittomia) juhlistetaan ja palvotaan, niille maalataan turkkiin kuvioita, annetaan hyvää ruokaa ja seppeleitä kaulaan. Lisää siihen paikallinen upea luonto ja arkkitehtuuri ja olen aivan myyty. Tällä hetkellä köyhyyden vuoksi matkustaminen ei ole mahdollista, mutta sitä odotellessa jatkan yhdestä suurimmasta intohimostani kirjoittamista, tutkimista ja niin edelleen. Tästä tekstistä tuli hyvin rönsyilevä ja pahimmillaan saatan kuulostaa kylähullulta, mutta minkäs sille voi. Eiköhän pääpointti tullut selväksi kuinka koirat ovat mielestäni paras juttu sitten viipaloidun leivän. Kiitos kaikille lukijoille, tässä kuussa olen kirjoittanut hyvin vähän mutta koetan korjata asiaa. Tällä hetkellä kirjoitan sivussa Suomen Hopeanuoli -fanit ry:lle artikkeleita jäsenlehden nelosnumeroon, joka tulee vähän haittaamaan blogin päivitystä kaiken muun oikean elämän sonnan ohella. Vinkki vinkkinä yhdistyksen kolmosnumero on vähän aikaa sitten ilmestynyt ja sisältää melko paljon tekstiäni, tosin itse en vielä ole päässyt lehteä lukemaan.

1890-luvun bernhardilainen ja pitbullterrieri.
Tai no, kyllähän mulla koiria on, mutta varsin elottomia sellaisia.

10 kommenttia:

  1. Omasta mielestä on lähinnä upeaa jos joku löytää jotain mille omistautua ja jonka tutkimisesta saa iloa, vaikka joku sitä pakkomielteenä pitäisikin. Onko sinulla yhä näitä valokuvia enempi fb:ssä/tms nähtävillä?
    Tuosta käyttämästäsi sitaatista tuli mieleen, että oletko tutustunut Adriano Bacchellan Koirat -opukseen? Siihen on kerätty ajatuksia ja mietteitä koirista kuvien kera, että jos sellaiset kiinnostavat niin voinee olla kurkkaisun arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. FB:ssäni on monta albumia täynnä näitä kuvia, pitäisivät olla julkisia joten ei-kaveritkin voivat nähdä. Tuo opus ei ole tuttu, onko kyseessä siis sitaattikirja?

      Poista
    2. Tosin nuo albumini ovat täysin sekalaiset, eikä FB:ssä ole hakutyökalua albumeille. >:C

      Poista
    3. Ok kiitos, täytyy joskus käydä noita kuvia tarkemmin katsomassa.

      Joo, sitaattikirja kyseessä. Itse omistan vastaavan kissoista, mutta sisällöltään ovat hyvin samankaltaiset. Kirja on myös ihan muhkean kokoinen, semmoinen paksu neliö :D

      Poista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus, kuulostaa hyvin samanlaiselta suhtautumiselta kuin mikä itselläni on omia lempieläimiäni kohtaan... Eli vaikken ihan joka asiasta olekaan samaa mieltä (ehkä koska en lue itseäni koiraihmiseksi), ymmärrän näkökannan ja samastun siihen, koska olen itse ihan yhtä hullu tosiaan, omine juttuineni.

    Mielenkiintoista myös välillä lukea muutakin kuin pelkkiä arvosteluja, joista niistäkin on tietysti ollut iloa. Mietin josko itsekin yrittäisi joskus jotain taustaa (tai paranneltua sellaista) omiin blogeihin postata. Sellaisista tulee mielikuva, että tyyppi tietää, mistä kirjoittaa, ja oikeasti näkee vaivaa mielenkiinnon suhteen.

    Noita tutkimusjuttuja olen kyllä kans miettinyt... Meilläkin huntti tietää joka viikko mihin aikaan tulen kotiin mistäkin ja tuntee ihmiset (ja monet asiat ja teot, toimenpiteet) nimeltä, sekä tietysti ymmärtää sanoja, ilmeitä ja eleitä. Ei sitä tarvitse mitenkään tieteellisesti todistaa. Ylipäätään ihmisillä tuntuu olevan joku logiikka, että uskotaan vasta kun on painettu sanaa jostain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että vähän erilaisetkin postaukset ovat kiinnostavia. Näitä on aina vähän arveluttavaa julkaista, koska voivat houkutella trollausta, mutta shit happens.

      Poista
    2. Mutta jos aina odottaa, että joku ei tykkää, silloin ei tule julkaistuakaan mitään. Sillä logiikalla itse nykyään yritän kulkea, ja kirjoitan mistä kirjoitan, koska koko maailma ei tietenkään voi tykätä siitä.

      Poista
  3. Tämä oli hhvä kirjoitus! Todella mielenkiintoinen näkemys koirista. Rakastan koiria ja rakastan kaikkia eläimiä, mutta taidan katsoa koiria hieman eri tavalla tämän luettuani. Voisin lukea jonkun Jack Londonin kirjan. Kiinnostuin. Mitä suosittelisit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susikoira (tunnettu myös Valkohampaana) ja Erämaan kutsu (Korpien kutsu) ovat ne tunnetuimmat klassikot ja ovat tavallaan saman kolikon kääntöpuolia. Valkohampaassa villistä koirasudesta tulee lemmikki ja Erämaan kutsussa lemmikki villiintyy. Kumpikin kertoo koiristaan kauniilla, alkukantaisella tavalla. Itse pidän Valkohampaasta hieman enemmän.

      Poista
  4. Ainiin, ja kuvat tässä oli upeita. Kunpa koirat näyttäisivät nykypäivänä tuolta.

    VastaaPoista