Bono konekarhutestissä

Petotestit-yritys järjestää ympäri Suomea kaikenrotuisille ja kaikenikäisille koirille avoimia petotestejä, joissa katsotaan miten koira voisi reagoida tavatessaan pedon luonnossa. Testin avulla voi saada myös uutta tietoa koiran luonteesta, sekä onnistunut pedon karkotus voi antaa koiralle lisää itsevarmuutta. Lisätietoa toiminnasta voi lukea Petotestien nettisivuilta. Vaihtoehtoisesti samanlaisia palveluita tarjoaa myös yritys Konekarhu Jokke.

Olin jo kauan sitten käynyt tykkäämässä Petotestien Facebook-sivuja. Tämän ansiosta huomasin, että he olivat tehneet tapahtumasivun Pietarsaaren testipäivälle, joka tapahtuisi 22.5. Tapahtumaa ei sen enempää mainosteltu, enkä olisi huomannut sitä jos en olisi joskus kauan sitten tykännyt heidän sivustaan. Petotestin teko oli kiinnostanut kauan, mutta auton puute oli aina esteenä. Testejä järjestettiin aina jossain kaukana. Bonoa ahdistaa autoilu ja olin aina mietiskellyt, että vaikka saisin kyydin olisi epäreilua viedä autosta jo valmiiksi ahdistunut, mahdollisesti oksenteleva ja ripuloiva koira testiin. Mutta nyt he olivat tulossa minun kaupunkiin ja vieläpä 10 minuutin kävelymatkan päähän!

Sijainti oli siis erinomainen, mutta nyt taas ongelmana oli persaukisuus. Mietin edes taas olisiko minulla varaa pistää 60€ testiin, jota rehellisesti en tarvitse mihinkään, kyse olisi vain uteliaisuuden tyydyttämisestä. Ja valitettavasti piti myöntää itselleni, ettei nyt voi ja kannata hassata niin paljon rahaa. Harmitti paljon, etenkin, kun testejä harvoin järjestettiin kotikulmilla, ja koirakin alkaa olla ikäloppu.

Mutta koska olin merkinnyt olevani kiinnostunut tästä Facebookin tapahtumasivusta osallistuin automaattisesti ilmaisen testin arvontaan. Sain edellisenä iltana tietää voittaneeni sen! Ihan käsittämätön tsäkä! Tässä kaikki tähdet asettui riviin justiinsa oikein, jotta pääsin testiin. Sovittiin aamun ensimmäinen aika, jotta Bono ei ottaisi häiriötä vieraista koirista ja ihmisistä. Paikalla ei valitettavasti ollut Petotestien omaa valokuvaajaa (olin monesti kadehtinut kuinka testeistä julkaistiin hienoja kuvia), mutta sain onneksi erään tutun videoimaan testiä.

Petotesteillä on käytössä neljä kauko-ohjattavaa konepetoa: karhu, susi, ilves ja villisika. Eläimet ovat täytettyjä ja ne on hajustettu aidolla eläimen hajulla, sekä ihan testin alussa koira pääsee nuuskimaan kyseisen eläinlajin paskaa. Valitsin karhun, koska onhan se Suomen pedoista vaikuttavin ja todennäköisesti aiheuttaisi voimakkaimman reaktion. Mitään kettua ja supikoiraa isompaa petoa emme ole tavanneet luonnossa. Isoin tapaamamme elukka on hirvi, ja Bono ei niitä kohtaan osoita mitään pelkoa, haluaisi vaan mennä jahtaamaan.

Bloggerin tiedostokokorajoitusten vuoksi jouduin pätkimään videoita, mutta pidemmät videot ja testin järjestäjän arviot voi katsoa Facebookistani. Postauksen pitäisi olla julkinen.

Ennen testiä järjestäjä jutteli meille ja kyseli koiran taustoista, luonteesta ja mitä toivon testiltä. Testin tarkoitus ei ole missään nimessä pelotella koiraa, vaan jos koira on ahdistunut, niin konekarhu sitten pakenee helpommin, ja jos koirassa on enemmän ruutia niin karhu paineistaa enemmän. Konekarhu käyttäytyy joka koiran kohdalla yksilöllisesti ja testi kestää juuri sen verran mitä sen on järkevä kestää, oli kyse sitten parista sekunnista tai kymmenistä minuuteista. Oman kokemukseni pohjalta sain kuvan, että joka koirayksilö huomioidaan ja järjestäjä olisi aidosti kiinnostunut joka koirasta. Järjestäjä kertoi myös paljon itsestään ja työstään, hänellä ei ollut mikään kiire mihinkään ja hän oli oikein helposti lähestyttävä.

Ihan testin alussa Bono nuuhki karhunpaskalla siveltyä tiiltä. Tosin olin jo aiemmin vahingossa päästänyt sen nuuskimaan sitä, koska luulin ettei siihen oltu vielä laitettu paskaa. Anyway, Bonoa ei tämä haju erityisemmin kiinnostanut. Kyllähän se sitä nuuhki, mutta luopui heti hajusta kun jatkoin kävelyä, eikä väkisin yrittänyt jäädä nuuskimaan tai mitenkään muuten reagoinut eri lailla kuin tavalliseen koiranpaskaan. Arviointiin oli ruksattu "Reaktio hajujälkeen: voimakas & lähtee jäljelle", mistä olen eri mieltä, sillä koira vain seurasi minua, suunta nyt vain sattui olemaan karhua kohti. Verkon takaa, monen metrin päästä arvioija ei ehkä nähnyt tarpeeksi hyvin tässä kohtaa. Heti kun pysähdyin koira myös automaatisesti pysähtyi, eikä jatkanut jäljestystä. Pysähtyessä näytin koiralle ettei kädessäni ollut mitään namia. 

Karhun ilmestyessä Bono oli hetken hämillään, sitten terästäytyi ja alkoi haukkumaan. Koko testin ajan Bono käyttäytyi oikein fiksusti. Piti tarpeeksi älämölöä, jotta karhu saataisiin karkotettua, mutta ei turhaan lähtenyt tapattamaan itseään menemällä liian lähelle. Huomasin myös muutamassa kohdassa, että karhun paetessa Bono kääntyi takaisin tulemaan minua päin, eli luuli homman olevan ohi, mutta kun karhu tulikin takaisin niin sitten rähinä jatkui. Bono oli paljon sivuttain, jotta olisi yhtä helppoa lähteä karhua kohti tai karhusta poispäin. Mielestäni koiran toimintakyky oli koko ajan hyvä, vaikka tilanne oli uusi ja jännittävä. Ehkä enemmän ruutia olisi ollut nuorempana, versus nytten kun koira on kohta 10v. Summa summarum, tällä näytöllä koira voisi selvitä oikeasta karhukohtaamisesta.

Ihan lopussa Bonolla selkeästi alkoi epävarmuus nostaa päätään ja se kävi hetken minun takana, mutta kun karhu pakeni niin se lähti sen perään nuuskimaan karhun persusta. Karhun tehdessä näyttävän käännöksen Bono teki nopean väistöliikkeen, mutta jatkoi karhun painostusta. Missään vaiheessa se ei osoittanut merkkejä, että olisi lähtemässä karkuun, vaikka välillä oli epävarmoja hetkiä. Järjestäjä näki nämä epävarmuuden merkit ja juuri oikeilla hetkillä osasi ohjata karhun perääntymään.

Heti testin loputtua Bono oli täysin rento, se ei jäänyt pälyilemään ympäristöä tai muuta vastaavaa. Uhka oli lähtenyt karkuun ja sillä sipuli. Testistä ei jäänyt mitään huonoa vaikutusta, koira oli täysin normaali kun käveltiin kotiin, suhtautui ulkona liikkuviin olentoihin ihan samalla lailla kuin ennenkin, nukkuessa ei ole ollut painajaisia... Uskon, että vähän epävarmalle koiralle voi olla todella positiivinen juttu, jos se omalla toiminnallaan pääsee ratkaisemaan jännittävän tilanteen. Tälläinen jää varmasti koiran mieleen.

Petotesteistä voi olla monta mieltä, monen mielestä ne ovat täyttä humpuukia. Kyllähän koira erottaa pöljän täytetyn elukan oikeasta! Varmaankin erottaa. Mutta miettikää omalle kohdalle jos sinua lähestyisi oudosti liikkuva ruumis. Kyllähän ihmisetkin pelkäävät kauhuelokuvien nukkeja ja kaikille tulisi lirut housuun jos Terminaattori seuraisi perässä. Tälläinen robotti voi olla koiralle oikeaa eläintäkin jännempi asia, koska koiralle voi olla vielä vaikeampaa ymmärtää mistä on kyse.

Todella mielenkiintoinen kokemus!

Tähdenlento 16

Kannen tekijä Zerwolf

 
Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi eilen postilaatikkoon. Teemana oli tällä kertaa pelit, sisältäen kaikenlaiset pelit videopeleistä roolipeleihin.

En ole itse mikään himopelaaja, joten teema ei ole minulle erityisen läheinen ja minulla oli hieman vaikeuksia keksiä aiheita, joista voisin itse kirjoittaa. Tämän numeron teko sujui kuitenkin kivuttomasti ja muut kirjoittajat saivat kirjoitettua paljon hyvää materiaalia, eikä mitään jäänyt roikkumaan viimetinkaan. Pari juttua jäi saapumatta (kuten aina), mutta tämä ei ollut maailmanloppu. Yllätyin kuinka kiva numero aiheesta saatiin aikaan! Tämä numero pongahti suoraan suosikkieni kärkeen, saattaa olla, että se on ehkä paras Tähdenlento tähän mennessä.

Kansi on aivan ihana, todella värikäs ja yksityiskohtainen. Ehdottomasti suosikkikanteni. Mukana oli myös pitkästä aikaa juliste, sekin mukavan yksityiskohtainen ja sopivan eeppinen juhlavuodelle (yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta).

Tässä numerossa oli mielestäni hyvä tasapaino Ginga-juttujen ja peliteeman välillä. Todella monipuolisia ja laadukkaita artikkeleita.

En tosiaan ole mikään gamer, vuodesta toiseen pelaan samoja Pleikkari ykkösen ja kakkosen pelejä. Mitään ajankohtaisia juttuja en pystyisi peleistä kirjoittamaan, mutta onneksi A.vulgaris kirjoitti melko tuoreesta Night in the Woods -pelistä, Suetic kirjoitti vain Japanissa julkaistusta Jumputi Heroes -mobiilipelistä, jossa on mukana Ginga-hahmoja, NightWolf-_- osasi kertoa Nintendon historiasta, sekä Supatsup kertoi pelien striimauksesta. Myös roolipeleistä ja larppauksesta oli juttua, eli kyllähän näillä eväillä pärjäsi hyvin ja osa pelijutuista oli samalla Ginga-aiheisia!

Itse kirjoitin Dino Crisis -pelistä, joka on vanha ja vähän unholaan jäänyt PS1:n peli, jota aikoinaan pelasin paljon. Tarkoituksenani oli myös kirjoittaa Digimon World -pelistä, PS1:lle sekin, joka on kaikkien aikojen lempipelini. Jälkimmäisestä olisi kuitenkin tullut liian suuri kirjoitusoperaatio, kun on niin rakas peli kyseessä en kuitenkaan olisi osannut pitää tekstiä lyhyenä, ja ei ehkä olisi ollut järkeä tunkea kahta retropeliä samaan lehteen. Ehkä joskus myöhemmin kerron tästäkin pelistä. 

Muihin kirjoittamiini juttuihin lukeutui historiallinen artikkeli tiikerien asemasta Japanin kulttuurissa. Tämä aihe oli ihan outo päähänpisto, joka valtasi mieleni ja oli vain pakko toteuttaa. Ihanaa, kun on lehti johon voin tunkea sekalaisia päähänpinttymiä, kunhan ne edes jotenkin voisivat kiinnostaa lukijakuntaa. Vähän pelkäsin onko juttu aivan liian pitkä, mutta yllätyksekseni se kuvien kanssa vei "vain" neljä sivua.

Muiden kirjoittamista artikkeleista suosikkeihini lukeutuivat ainakin A.vulgariksen muistelma Hopeanuoli-liveroolipelistä, josta olen jo kauan halunnut raporttia lehteen, olihan kyseessä varsin merkittävä ja erikoinen tapahtuma Suomen Ginga-skenessä. Myös Vivyn mittavan Ginga-kokoelman esittely ja keräilystä puhuminen ylipäänsä oli kiinnostavaa. Keräilijöiden kokoelmia voisi varmaan esitellä useammin. 

Taitto on tosi kivan näköistä ja näyttää yhä enemmän "ihan oikealta lehdeltä". Jotain pientä viilausta yhä on, mutta ihan mahdottomia ei kuitenkaan kannata vaatia kun kyseessä on kuitenkin yhdistyslehti. Monilla muilla yhdistyksillä on huomattavasti kämäisempiä lehtiä, joillakin ei edes minkäänlaista lehteä. Kuvien asettelu toimii ja olin ilahtunut monista hienoista taustoista. Etenkin tiikeriartikkelini oli mielestäni todella hieno, oikeastaan juuri sellainen mitä olin toivonut, samoin Dino Crisis -juttu sopivan tummanpuhuva. Pöytäroolipelistä kertovassa jutussa on kivasti aseteltu kuvat ja raikas tausta loi mukavan kesäisen tunnelman.

En huomannut mitään liian tummaa kuvaa, mutta pari vähän pikselistä kuvaa bongasin. Nämä olivat kuitenkin ilmeisesti kännykällä kuvattuja muistoja tapahtumista, joten on ihan ymmärrettävää ettei niiden laatu ole täydellistä. Kun kyseessä on todistekuva tapahtumasta, on kuvan historiallisella arvolla enemmän merkitystä kuin teknisellä laadulla.

Siinäpä se. Todella kiva numero! Tälläistä lisää. 

Mukana tuli pitkästä aikaa juliste. Tekijänä SHL.

Nara piertelee, osa 28: Hakurou

 Piirsin tämän kuvan viime vuonna fanien kuvittamaan Hopeanuoli-värityskirjaan, josta tein myös oman postauksen. Olin tätä kuvaa ennen piirtänyt yhden kuvan projektia varten, joka oli mielestäni epäonnistunut, mutta tätä kuvaa aloittaessani pahimmat ruosteet olivat jo poissa. Tämä Hakuroun kuva oli mielestäni onnistunein värityskirjaan tekemistäni kuvista.

Piirrän silloin tällöin ikivanhoja kuviani uusiksi. Tämä vähän nopeuttaa piirtämistä, sillä vanha kuva toimii luonnoksena, jonka epäkohdat on helppo korjata nykyisin silmin. Tällä kertaa pohjana oli kuulakärkikynällä tehty epämuodostunut tuherrus vuodelta 2014, jonka olin piirtänyt ollessani työkkärin uravalmennuskurssilla ja joka sattui tulemaan Facebookin muistoissa vastaan.

Tein vanhan kuvan perusteella uuden luonnoksen, jota aloin sitten läpipiirtämään valopöydän avulla.

Apuri auttaa

Hirveästi en osaa kertoa tästä kuvasta, sen teko oli todella suoraviivaista ja eri vaiheita oli vain kolme: ikivanha kuva, luonnos ja valmis kuva. Monesti vaiheita voi olla enemmän, joskus luonnoksia tulee useampi ja joskus koko kuva lentää roskiin koska se epäonnistuu viimeistään väritysvaiheessa. Tällä kertaa kuvaa ei tarvinnut tietenkään värittää, mutta saatan värittää sen joskus myöhemmin.

Alla valmis kuva ilman hahmon väritysten ääriviivoja (ne näkyvät yllä olevassa kuvassa kissan kanssa). Värityskirjassa kaikkien hahmojen väritykset oli merkitty ääriviivoilla, jotta värityksestä tulisi helpompaa, mutta tein itselleni myös version, josta olin tietokoneella poistanut nuo viivat. Tämä sen takia koska en yleensä piirrä värityksille ääriviivoja ja kun joskus tulevaisuudessa väritän tämän kuvan voin tulostaa tämän muokatun version väritettäväksi.

My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.

Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.

Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½

Koirasusi vs mustakarhu, susi vs myskihärkä

"Wolf, punahampainen ja vahvasydäminen, villi lainsuojaton pohjoisten koirien joukossa - Alaskan erämaiden super-raakalainen."

 
Vanhoja sanomalehtiä selaillessani olen löytänyt monia hurjia kertomuksia koirista ja susista, jotka ovat taistelleet niin toisia koiria kuin kaikenlaisia villipetoja vastaan. Jotkin niistä kuulostavat suorastaan mahdottomilta ja niiden todenperäisyyttä on mahdotonta enää todistaa. Tässä postauksessa kerron kahdesta epätodennäköiseltä kuulostavasta voitosta, joista ensimmäisen todenperäisyys jää hämärän peittoon, mutta toinen on peräisin hyvin luotettavasta lähteestä.

18.1.1917 sanomalehti The Daily Book kirjoitti hyvin mahtipontisesti Wolf -nimisestä koirasudesta, jonka omisti Paul Buckley Alaskan Seward -kaupungissa. Wolf oli jo pentuajoistaan asti ollut tunnettu tappelupukari, jonka hammasta olivat maistaneet niin eläimet kuin ihmisetkin. Sen keho oli täynnä arpia ja toinen korva oli revitty irti. Tämän ansiosta sille oli annettu lempinimi Timber Devil. Wolfin emo oli husky (tällä ei tarkoiteta siperianhuskyä, vaan todennäköisesti lähes mitä vain vetokoiraa) ja isä susi. Tai näin ainakin väitettiin, tässähän on saattanut olla omistajan tai toimittajan mielikuvituslisää joukossa, jotta koira kuulostaisi mahdollisimman siistiltä. Yhden huonon kuvan perusteella ei voi päätellä oliko Wolfissa oikeasti sutta.

Buckley ja Wolf olivat metsästämässä Valdez -puron lähellä kun mustikkapensaista ponkaisi esille naarasmustakarhu kahden pennun kanssa. Karhu suojeli pentujaan ja Wolf suojeli puuhun kiivennyttä omistajaansa. Eläimet kiertelivät toisiaan ja louskuttivat leukojaan. Omistaja yritti kutsua koiraansa takaisin. Wolf koitti pari kertaa juosta takaisin, mutta karhu esti sen paluun. Eläinten taistelu jäi vaille todistajaa niiden kadotessa Buckleyn näköpiiristä. Buckley odotti koiransa paluuta parin tunnin ajan. Jossain vaiheessa hän laskeutui puusta, ampui emonsa unohtamat karhunpennut ja pystytti väliaikaisen leirin.

Monta tuntia myöhemmin pahasti raadeltu Wolf ilmestyi Buckleyn vakituiselle leiripaikalle, kuuden mailin päähän paikasta, jossa taistelu karhua vastaan oli alkanut. Suurella vaivalla Wolf kömpi isäntänsä petiin, jossa se ulvoi surullisesti. Ehkä koira oli taistelun aikana mennyt sekaisin olinpaikastaan ja palannut kotiin, vaikka isäntä ei ollutkaan siellä. Seuraavana päivänä kullankaivajat löysivät kuolleen karhun, jolta oli kurkku revitty auki.

Artikkelissa mainittiin myös, että Wolf oli myöhemmin varastettu. Jostain syystä tästä aiheesta ei kerrottu mitään lisätietoja.

Wolfin ja emokarhun kuolemantaistelu voi kuulostaa puhtaalta fantasialta. Miten koira voisi tappaa karhun? En pidä tätä mitenkään mahdottomana, vaikka se onkin todella suuri ja epätodennäköinen saavutus. Mustakarhu ei ole erityisen kookas laji. Aikuinen naaras saattaa olla vain 40-kiloinen, jolloin Wolf ja emokarhu ovat voineet olla samaa kokoluokkaa. Wolf oli selkeästi omistajansa ylpeys ja sen takia voidaan olettaa, että se oli elämänsä kunnossa - nuori, iso, lihaksikas koira, joka oli saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa. Karhulla taas ei välttämättä ollut asiat yhtä hyvin. Ainakin sillä oli kaksi pentua, joista huolehtiminen oli jo suuri vaiva. Oliko se saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa? Oliko sillä parasiittejä, jokin sairaus, tai oliko se ollut jo aiemmin jossain kahinassa toisen eläimen kanssa?

Netin ihmeellisessä maailmassa on Carnivoran foorumi, jossa aikuiset ihmiset viettävät tuntikausia väitellen kumpi voittaisi, jos tämä ja tuo eläin tappelisivat. Foorumilta löytyy mitä ihmeellisimpiä matsiehdotuksia, mutta kaikissa niissä oletetaan, että kumpikin eläin olisi huippukunnossa ja lajinsa vaikuttavimpia edustajia. Aloituksissa unohdetaan aina myös yksi tärkeä seikka: sattuma. Kenties sattuman ansiosta Wolf oli saanut puraistua karhun hengiltä, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hävitä.

Yksinäinen susi, joka tappoi myskihärän.

Wolfin uroteko saattaa olla höpöhöpöä. Tapahtumaa ei voi jälkikäteen todistaa mitenkään. Kuitenkin historiasta löytyy ainakin yksi vastaavanlainen vaikuttava kamppailu, jonka on todistanut luotettava lähde. Arctic Institute of North American julkaisemassa lyhyessä tutkimuksessa kuvaillaan kuinka 28.5.1968 yksinäinen urossusi onnistui tappamaan aikuisen urosmyskihärän. Tutkija David R. Gray seurasi lähes tunnin kestävää kamppailua. Taistelun aikana eläimet pyörivät kehässä toistensa ympärillä, välillä pysähtyen tuijottamaan toisiaan. Susi osoitti kaikki puremansa härän päähän ja irrottautui ennen kuin härkä ehti tehdä sille vahinkoa. Susi pyrki olemaan suoraan härän edessä, jotta härkä ei pystyisi iskemään sitä sivuttain sarvillaan. Urossusi sai kuin saikin myskihärän hengiltä, vaikka siihen kului hyvin paljon aikaa. Se ei itse vahingoittunut taistelussa.

Hopeanuoli-värityskirja (Suomen Hopeanuoli-fanit ry)

Kannen tekijöinä Juhomoro, Zif, & SHL

 Osallistuin viime vuonna Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaprojektiin ja kirjat saapuivat painosta tämän vuoden tammikuussa. Koska tein kirjaan 4 kuvaa ja suunnittelin miten hahmot ja aiheet jakautuisivat kirjassa, en voi puolueellisuuteni vuoksi antaa kirjasta arvosanaa. Tosin tämä on aika typerä sääntö itselläni, koska kirjoitan kuitenkin ihan samanlaisen arvostelun kuin muistakin teoksista.

Kirjan teemana on Akakabuto-saaga, koska sen ajateltiin uppoavan mahdollisimman moneen faniin ja tulevaisuudessa olisi helppo jatkaa siitä eteenpäin. Kuvia on 52, sisältäen monipuolisesti tärkeimpiä koira-, karhu- ja ihmishahmoja, taustoilla ja ilman taustoja. Piirtäjinä toimivat A.vulgaris, Harlequinsy, Hopeakuu, Jalle, Juhomoro, Kurome, Lucifer, Nara, SaQe, SHL, Suetic, Taru Laaksonen, Tino Jansson, Zerwolf, sekä Zif.

Olen tyytyväinen kirjaan, se on sopivan paksu ja maltillinen A5-koko helpottaa värittämistä, joskin itse en aio värittää kuvia, vaan pidän kirjan keräilykappaleena. Kirjan taittajana toiminut Juhomoro teki hyvää työtä. Painojälki on pääsääntöisesti hyvää ja tarkkaa, mutta parin kuvan kohdalla ääriviivat olisivat voineet olla paksumpia ja paksuuksissa enemmän vaihtelua. Tämä ongelma on kuitenkin itse piirroksissa, ei painossa. Huomasin myös yhden omista kuvistani olevan vähän haalea, mikä todennäköisesti on ihan oma mokani.

Jokaisen hahmon nimi ja kuvan piirtäjä on mainittu, joskin näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut merkitä kirjaan sivunumerot ja lopussa pyhittää yksi sivu käymällä läpi mitä sivuja kukin on piirtänyt. Nyt nimet lukevat monesti päällekkäin kuvan kanssa, mikä ei onneksi ole hirveän häiritsevää, mutta olisi ollut parempi ettei kuvassa olisi ollut mitään ylimääräistä.

Tekemistäni neljästä kuvasta olen kahteen yhä hyvin tyytyväinen. Nämä olivat Hakurou ja yhteiskuva Ginistä ja Sniperista. Kaksi muuta olivat vähemmän onnistuneita. Kuva Benistä ja Crossista perustui ikivanhaan luonnokseeni, koska kirjaan piti loppumetreillä saada nopeasti täytettä. Tämä kuva on ihan ok, mutta vähän kiireellä tehty ja siinä on joitain juttuja, joista en pidä. Pohjanoteeraukseni oli kuitenkin kuva Rikistä, joka oli vieläpä ensimmäinen kuva mitä tein värityskirjaa varten ja Riki on lempihahmoni! Silti kuvasta tuli törkeän ruma, tylsä ja jäykkä. Onneksi sain mukaan parempia kuvia, joten tuo epäonnistunut ei jäänyt ainoaksi työnäytteekseni.

Kirjassa on todella paljon hienoja kuvia. Mahdollisimman moni hahmo pääsee esille ja piirtäjien eri tyylit tekevät kirjasta monipuolisen. Tämä oli hieno saavutus yhdistykseltä ja varmasti yhdistys tekee tulevaisuudessa toisenkin värityskirjan, sillä tämä otettiin niin hyvin vastaan.

Värityskirjan pystyi ennakkotilaamaan viime vuonna. Yhdistys tilasi myös pienen määrän ylimääräisiä kirjoja, jotka aiotaan myydä tapahtumissa ja Hopeapuodissa. Kannattaa pitää yhdistyksen sosiaalista mediaa silmällä milloin ylimääräiset kirjat tulevat myyntiin.

Hopeanuolen historia Suomessa

Joitain suomennettuja Yoshihiro Takahashin teoksia

Tämä juttu ilmestyi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä nro 10. Joitain kohtia on hieman muuteltu ja käytän eri kuvia. Koska lehdessä oli Raezlan kirjoittama artikkeli Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n historiasta en tähän artikkeliin ottanut yhdistyksen historiaa mukaan ollenkaan, vaikka sekin on merkittävä osa suomalaista Ginga -fandomia ja yhdistys täytti tänä vuonna peräti kymmenen vuotta. Kertokaa ihmeessä jos mukana on virheellistä tietoa.

Nykyään Yoshihiro Takahashin suomennetut mangat ovat kuin itsestäänselvyys. Ne ilmestyvät kerran kuussa kauppoihin (tai Noah -sarjan tapauksessa joka toinen kuukausi), ja uusia sarjoja julkaistaan säännöllisesti. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut ja Hopeanuolella on ollut hyvin pitkä taival Suomessa. Niin pitkä, että ensimmäisillä faneilla voi olla jo omia fanitusta jatkavia lapsia. Mistä kaikki sai alkunsa?

Hopeanuoli julkaistiin Suomessa ensin leikattuna ja dubattuna animena. Ensimmäinen VHS-julkaisu tapahtui vuonna 1989 Screenet Ay:n toimesta. Videokasetteja oli neljä ja vuosien varrella niistä tehtiin useita julkaisuja. Takakansien tekstit olivat kuuluisia virheistään, tapahtumapaikaksi väitettiin Alaskaa ja hahmojen nimet oli kirjoitettu väärin. Suomijulkaisusta oli leikattu hyvin paljon materiaalia, josta suuri osa oli liian väkivaltaisiksi todettuja kohtauksia, mutta myös paljon muutakin oli päätynyt leikkauspöydälle. Tiettyjen kohtauksien puuttuminen aiheutti väärinkäsityksiä, esimerkiksi oli yleistä ajatella Rikin kuolleen uudelleen avautuneiden vanhojen haavojen takia, koska oikeaa kuoloniskua ei näytetty. Dubbauksen laatu oli kehnoa ja koomista. Mukana oli vain kourallinen ääninäyttelijöitä ja monella oli usea hahmo vastuullaan. Näitä VHS-julkaisuja ei mainostettu lähes ollenkaan.

VHS-kasettien ajalta ainut suomalainen oheistuote oli ensimmäisen kasetin kansikuvalla varustettu palapeli, joka on tänä päivänä hyvin harvinainen. On jäänyt mysteeriksi saiko palapelejä videon mukana kaupanpäällisinä vai erikseen ostettuina.

Kaikesta huolimatta Hopeanuoli sai suuren suosion osakseen ja muodostui kulttisuosikiksi. Suosion myötä fanit alkoivat perustaa sarjalle nettisivuja ja selvitellä sen alkuperää. Nettisivuille kertyi tietoa leikatuista kohtauksista, mangasta ja etenkin sen mysteerisestä susisaagasta, oheistuotteista ja Takahashista itsestään.

Hopeanuoli innoitti faneja julkaisemaan fanitaidetta netissä, sekä myös luomaan omia tarinoita, sarjakuvia ja roolipelejä, joihin otettiin selkeitä vaikutteita sarjasta. 2000-luvun alku oli netissä Ginga -fanien kulta-aikaa. Koska Hopeanuolesta tiedettiin melko vähän, oli siinä kiehtovaa mystisyyttä, mikä innoitti faneja ottamaan sarjasta lisää selvää. Uusia fanisivuja pystytettiin harva se päivä. Todennäköisesti merkittävin fanisivusto, Hopeanuoli.com, perustettiin vuonna 2001. Sivun perustajan, Moonin, haastattelu löytyy Tähdenlento 8:sta. Hopeanuoli.com sisälsi hyvin paljon tietoa sarjasta, sen jatko-osasta Weedistä sekä Takahashin muista töistä. Sivusto tarjosi myös foorumin, joka toimi pitkän aikaa tärkeänä kokoontumispaikkana faneille. Tällä ajalla oli myös paljon muita merkittäviä Ginga -sivuja, kuten skannattuja mangakohtauksia sisältänyt Kipsun Hopsu-sivut, sekä ulkomaalainen Gingasite.net.

Kipsun Hopsu-sivut löytyvät arkistoituna versiona täältä.

Mangan ja oheistuotteiden keräilystä tuli hyvin suosittua 2000-luvun alussa. Näitä myytiin oheistuotteiden jälleenmyyntiä varten perustetussa Bemmun kaupassa (joka omistajavaihdoksen jälkeen toimi nimellä Hopeanuoli-kauppa), sekä netin huutokaupoissa. Tuotteilla oli erittäin korkeita hintoja, koska oheistuotteiden saanti Suomeen oli hankalaa, eikä aluksi ollut selvyyttä kuinka yleisiä jotkin tavarat olivat. Epätietoisuuden vuoksi osaa tuotteista taas myytiin aluksi pilkkahintaan. Fanit olivat kuitenkin valmiita maksamaan Hopeanuoli -tuotteista lähes mitä tahansa. Mangoista suosituimpia olivat susisaagan osat, ja niistä skannattiin kohtauksia nettiin kaikkien luettaviksi. 2012 -2016 oli olemassa myös yritys Ginga.fi, joka Bemmun kaupan tavoin jälleenmyi Gingaan liittyviä tuotteita. Ginga.fiä ylläpitivät nimimerkit Kamome ja Sukka. Tällä hetkellä ainut yritys, joka myy Gingan vanhoja oheistuotteita ja japaninkielisiä mangoja on Urumi.

Fanien keskuudessa alkoi tapahtua tietynlaista jakaantumista keräilijöiden, fanitaiteilijoiden ja muiden fanien välillä, mistä syntyi elitismisyytteitä. Tänä päivänä erimielisyydet eivät vaikuta olevan pinnalla enää.

Leikkaamatonta versiota toivoneet suomalaiset fanit tekivät nettiadressin, joka keräsi yli 1300 nimeä. Tämä herätti huomiota, ja Hopeanuoli julkaistiin leikkaamattomana versiona DVD:llä vuonna 2003. DVD-boksi oli erittäin suosittu, kovasta, jopa yli 80€ hinnastaan huolimatta. Sarja on sittemmin julkaistu DVD:llä useamman kerran, myös leikattuna versiona. Kesti kuitenkin vielä monta vuotta, että alkuperäinen manga saatiin suomennettua. Tämä haave toteutui viimein vuonna 2010, kun Punainen Jättiläinen julkaisi ensimmäisen Hopeanuoli -pokkarin. Julkaisu oli supersuosittu ja seuraavana vuonna Hopeanuoli oli Suomen myydyin mangasarja. Myös jatko-osat, oheiskirjat ja Takahashin muut sarjat on otettu hyvin vastaan. Esimerkiksi tietokirja Meteor Ginin ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa viikossa.

Siinä missä fanien tekemien kotisivujen suosio oli lähtenyt hiipumaan, oli 2010-luvulla tulleet tilalle Ginga-blogit. Mangan suomennos aiheutti useamman vuoden kestävän voimakkaan buumin sarjan suosiossa, minkä ansiosta moni fani perusti blogin, joka oli kotisivujen tekoon verrattuna huomattavasti helpompaa. Tämä villitys on nyt lähtenyt laskuun, mutta ken tietää mikä saa fanit taas innostumaan tulevaisuudessa. Yhä päivittyviä, merkittäviä Ginga -blogeja ovat Hopeatiikeri ja Kaksoissolan blogi.

Oheistuotenäyttely Gingaconissa vuonna 2017

Hopeanuolen yllättävä suosio herätti huomiota myös Japanissa. Samanlaista maanista suosiota sarja ei ole saanut osakseen edes kotimaassaan. Mangan suomennoksen kunniaksi Yoshihiro Takahashi matkusti Helsinkiin vuonna 2011 tapaamaan fanejaan Traconin kunniavieraana. Fanit olivat tätä ennen onnistuneesti keränneet rahaa Takahashin limusiinikyytiin lentokentältä hotellille. Samana vuonna päivänvalon näki myös fanien järjestämä Hopeanuoli!musikaali, jonka Takahashi pääsi itse näkemään. Takahashi palasi Suomeen myös vuonna 2012 Animeconin kunniavieraana. Yleisön pyynnöstä Hopeanuoli!musikaali esitettiin myös tässä tapahtumassa uudistettuna versiona.

Takahashi on kertonut Suomen vierailuistaan useaan otteeseen mangojensa takasivuilla, sekä omistanut Suomelle tarinan Namonaki Inu no Uta. Tarinaa ei ole vielä suomennettu. John -hahmon syntymäpaikaksi hän oli alunperin kertonut olevan Tokio, mutta kiitoksena Suomelle hän muutti syntymäpaikan Suomeksi. Viimeisin kunnianosoitus on Johnin veljenpoika, Andy Valkama -niminen hahmo, jonka sukujuuret vievät Suomeen ja joka sai nimensä Punaisen Jättiläisen Antti Valkaman mukaan.

Hopeanuolen fanit ovat yhä hyvin aktiivisia järjestämään erilaisia projekteja. Yhtenä osoituksena tästä ovat tietenkin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n eri projektit, kuten Gingacon -tapahtumat, keräilykortit ja värityskirja. Muita fanien projekteja ovat olleet esimerkiksi Weed - Kaksoissolan legenda -musikaali vuoden 2016 Hypeconissa, vuonna 2006 avattu Gingapedia -tietosivusto, sekä vuonna 2016 lanseerannut kotimainen virallisia Ginga -oheistuotteita valmistava PurePlastic, jonka valikoimassa on tällä hetkellä muun muassa pehmoleluja ja julisteita. PurePlasticin haastattelu löytyy Tähdenlennon 5. numerosta.