Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet

NIMI: Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet (Ginga: Nagareboshi Gin - Kizuna Hen / 銀牙流れ星銀 絆編)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Maruo Maruichiro
PÄÄOSISSA: Hiroki Sana, Naoya Gomoto, Kenji Sakamoto, Hirofumi Araki, Yuya Asato, ja monia muita.

Suomalaisia Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu ihan hirveästi. Siis ajatelkaa, että 80-luvun aikaiseen, lähes kaikkialla muualla tuntemattomaan animeen perustuva japanilainen musikaalinäytelmä näytettiin täällä elokuvateattereissa vuonna 2022. Pienen teatterikierroksen jälkeen se julkaistiin täällä DVD:llä ja Blu-raylla. Hopeanuolen sitkeä suursuosio Pohjolassa on ollut hyvin poikkeuksellista. Katsoin tämän musikaalin heti kun DVD ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten monen muunkin arvostelun kanssa, jokin kirjoitusblokki vaan iski. Aikaa kului ja muistoni hämärtyivät. Nyt olin monta päivää sairaana ja tyhjän panttina, joten päätin viimein ottaa musikaalin uusintakierrokselle.

Musikaali sijoittuu Hopeanuolen Akakabuto-saagaan, mutta rajallisen ajan vuoksi moni tapahtuma ja hahmo on jäänyt pois. Ehkä suurimpana karsintana Ginin toinen omistaja Daisuke ei ole mukana. Tämä on sääli, sillä Ginin ja Daisuken syvä ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sarjan alkupuolella katalysaattori monille koskettaville kohtauksille, sekä ylipäänsä yksi tärkeä motivaattori Ginille lähteä villikoirien mukaan - jotta hän voisi suojella Daisukea. Minulle ihmisten ja koirien välinen side on aina ollut tärkeä osa Hopeanuolta, mutta tämä osa-alue tuppaa aina jäämään jännien villikoiraseikkailujen varjoon.

Sentään ikivanha karhuntappaja-äijä Gohee Takeda on mukana, yhä karuna ja karismaattisena, mutta huomattavasti kesympänä versiona, sillä häntä ei nähdä pätkimässä koira- ja ihmispentuja turpaan. Gohee toimii paljon kertojan virassa. Myös moni koirahahmo on karsittu pois. Selkein poissaolo kuuluu Crossille, jonka kunniana oli olla villikoira-armeijan ainoa narttu. Ottakaa kuitenkin huomioon, että tämä näytelmä on kaksiosainen, ja osa puuttuvista hahmoista tulee esiintymään jatko-osassa.

Musikaali hyppää Ginin pikkupentuajan yli ja kertoo sarjan alkupään tapahtumat hengästyttävällä ja kieltämättä hämmentävällä pikakelauksella. Koko ajan mietin ymmärtäisinkö tarinaa jos se ei olisi jo entuudestaan tuttu? Sen lisäksi, että kerronta on todella nopeatempoista, häärää taustalla välillä sellaisia hahmoja laulamassa, jotka eivät OIKEASTI ole kohtauksessa mukana. Esimerkiksi heti alussa kaikki koirahahmot, jopa pahaa Kurojakia myöten, ovat laulamassa alkuasetelmasta, vaikka oikeasti kohtauksessa pitäisi olla paikalla vain Riki ja Gohee Takeda. Samaten "kuollut" Riki käy taustalla laulamassa jo ennen kuin paljastuu, että hahmo onkin yhä elossa. Mutta miten kasuaali katsoja voisi tietää kuka hahmo on oikeasti kohtaukselle relevantti? Valitettavasti en usko, että musikaalista saisi paljoa selkoa ilman vahvaa taustatietämystä. Kiirehtivä kerronta onneksi hidastuu viimein kun Gin liittyy villikoiralaumaan. Sen jälkeen musikaali seuraa kuinka lauma värvää Tiikeriveljekset, Mossin lauman ja Igan ninjat mukaansa.

Lopetus tulee töksähtäen. Musikaalin tarina jää pahasti kesken, eikä toimi itsenäisenä teoksena. Jatko-osa, Linnakkeen taistelu, ei kuitenkaan päässyt Suomessa teatteri-, DVD- tai Blu-ray-levitykseen. Tätä oltiin alunperin luvattu, mutta kaikessa hiljaisuudessa Linnakkeen taistelu päätyi vain Elisa Viihteen suoratoistoon, jossa sen voi vuokrata 4,10 €:lla tai ostaa digiversiona 7 €:lla. Varsin kohtuullisia hintoja kumpikin, mutta oli silti harmittavaa ettei luvattua fyysistä julkaisua koskaan ilmestynyt. Ilmeisesti ensimmäinen osa ei ollutkaan ihan niin suuri menestys kuin oletettiin, eikä fyysistä julkaisua nähty kannattavana.

Fyysinen media on nykyään nopeasti uhanalaistumassa, ja olen seurannut tätä kehitystä huolissani. Kyllä, suoratoistopalvelut ovat varmaan käteviä (en itse käytä niitä juuri koskaan), mutta ne voivat milloin vain poistaa leffan tai sarjan valikoimastaan. Pahimmillaan osasta teoksista ei ole fyysistä julkaisua olemassa, ja jos sitä ei löydy suoratoistostakaan, jäljelle jää vain piratismi - siis jos joku on edes vaivautunut julkaisemaan sitä piraattisivuilla. Moni teos uhkaa kadota täysin tämän takia. Yritetään siis tukea fyysisiä julkaisuja vielä kun se on mahdollista!

Koska kyseessä on musikaali, on mukana vähän turhankin paljon laulua. Tarina ei oikein saa tilaa hengittää, kun laulua pukkaa laulun perään. Kappaleiden laatu vaihtelee. Pääasiassa kipaleet ovat ihan komean kuuloisia, mutta osa kuulostaa turhan samanlaisilta, ja osa ehtii soida aivan liian vähän aikaa. Linkkaan kappaleiden studiossa äänitetyt soundtrack-versiot tekstiin. Ne poikkeavat musikaaliversioista hieman, mutteivät oleellisesti.

Sanotaan ne positiiviset ensin. Koko musikaalin tunnusbiisiksi muodostui Chigasawagu, jossa on ah niin eeppisen miehekkäät sanoitukset uhrauksesta ja taistelusta, ja joka ehtii soida erilaisina variaatioina pitkin musikaalia. Tässä on onnistuttu luomaan jotain ihan uutta, mutta samalla sarjan tunnelma on kiteytetty täydellisesti. Ehkä suurin suosikkini Ōugunka esittelee villikoirat reipasta yhteishenkeä hehkuvalla armeijamarssilla. Se erottuu täysin muista biiseistä, ja sitä vetävällä Benin näyttelijällä on mielestäni kaikista komein ääni, mutta biisi kestää aivan liian vähän aikaa. Olisin halunnut paljon pidemmän version! Olisihan tässä pitänyt tulla kertsi edes toisen kerran. Pidin myös Johnin GSD-tunnaribiisistä, siinä oli hahmolle sopivat itserakkaat lyriikat ja oli muutenkin melkoista saksanpaimenkoirien ylistystä. Olin yllättynyt, että John sai tällaista erikoiskohtelua, mutta en tietenkään valita, sillä hän on yksi lempihahmoistani. Tiikeriveljesten Kai no Rapper vaati ensin totuttelua punkin ja räpin yhdistelmällään, mutta onhan tässä hahmoilleen sopivaa asennetta. Pidän siitä enemmän jokaisella kerralla.

Sitten niihin huonompiin kipaleihin. Hopeanuoli-animessa on yksi parhaimmista tunnareista ikinä, oli kyseessä sitten mikä tahansa genre tai aikakausi. Tunnari saa aina sydämen pamppailemaan ja adrenaliinin virtaamaan. Poikkeuksetta. Olinkin aluksi ilahtunut, että tunnari oli otettu musikaaliin mukaan, mutta siitä tulikin inhokkini. Uusi versio Nagareboshi Ginistä on yksinkertaisesti kaamea. Se alkaa lupaavan rock-henkisesti, mutta toiseen kertosäkeeseen mennessä taantuu epämääräiseksi kaaokseksi. Siinä on aivan liikaa kerroksia, liikaa taustaääniä laulamassa yhtäaikaa. Nostalginen tunnari olisi voinut olla koko musikaalin kohokohta, mutta tämä versio oli hyvin kömpelösti rakennettu, tunkkainen sekamelska. Ei myöskään auta, että Ginin laulajalla ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä ääni. Akamen tunnusbiisi Shinobi jäi mitäänsanomattomaksi ja paikoitellen kuulosti liian samanlaiselta kuin osa muista kappaleista.

Musikaalissa ei selvästikään ole ollut erityisen iso budjetti, mutta siinä on käytetty välillä kiinnostavia ratkaisuja. Pääasiassa sama vuorikyhäelmä toimii lavasteina kohtauksesta toiseen, mutta välillä taustakankaalle ilmestyy esimerkiksi animaatiota juoksevista koirista tai valikoituja paneeleja mangasta. Eräässä kohtauksessa hahmot ovat veden alla, jolloin heidän liikkeet hidastuvat, taustalle heijastetaan sinisiä aaltoja ja kajareista kuuluu veden pulinaa. Rajallisista lavasteista huolimatta tarinaa saadaan kuljetettua luovuuden ja mielikuvituksen avulla.

Karhut ovat kuitenkin suuri pettymys. Näinkin oleellinen asia tarinaa on toteutettu hyvin kömpelösti ja keskeneräisen näköisesti. Karhut esiintyvät tässä musikaalissa vain isojen, painavien käpälien muodossa, joita näyttelijät kantavat selissään vaivalloisesti. Mikä vielä pahempaa, käpälien kehikot ovat täysin näkyvissä. Miksi ihmeessä näitä ei ole voitu peittää karvakankaalla? Ilmeisesti Akakabuton pääksi tarkoitettu kehikko ei näytä yhtään miltään. Hirviökarhu Akakabuto on tärkeä osa tarinaa ja ikimuistoinen pahis, joten on suuri sääli miten puolivillaisesti hänet on toteutettu.

Koirahahmojen puvut ovat mielenkiintoisia ja erilaisia. Kaikilla on pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat jotain hahmon luonteesta. Rikillä ja Benillä on armeijahenkisiä takkeja, Ginillä on metsästyskoiralle sopivasti karhunkynsikoru kaulassaan, ja Tiikeriveljesten vaatteet ovat sopivan rentoja ja rähjäisiä. Hahmoille on myös meikattu tärkeimpiä värimerkkejä ja arpia. Näissä on käytetty paljon mielikuvitusta ja kukaan ei näytä mitenkään typerältä, vaikka koirastailauksista olisi hyvin helposti voinut tulla vain koomisen näköisiä.

Pidin myös hahmojen koreografiasta. Äijät liikkuvat täydellä tunteella ja loputtomalla teatraalisuudella pikemminkin ketterien kissojen tavoin, mutta musikaalissa on panostettu siihen, että koirien liikkeet ovat selkeästi erilaisia kuin ihmisillä. Nostan hattua sille, että aikuiset ukkelit uskaltavat heittäytyä tällä tavalla. Myös taistelukohtaukset toimivat. Koirien hyökkäykset on saatu toimimaan ihmisten elekielellä, ja iskujen osuessa kuuluu sopiva ääniefekti. 

Näyttelijöistä/laulajista ehkä parhaimman roolin vetää Smithin esittäjä. Hänellä on hyvin sulavat tanssiliikkeet, hahmosta oikein huokuu rentous ja huumorintaju. Hän selkeästi erottuu joukosta, vaikka rooli onkin pieni. Pidin myös Benistä todella paljon, hänessä oli rauhallista auktoriteettiä, hahmo oli monesti kärsivällisen, toruvan isähahmon roolissa yrittäessään paimentaa riehakkaita alaisiaan. Ben oli mielestäni paljon magneettisempi kuin Riki, näiden näyttelijät olisi ehkä kannattanut vaihtaa. Ei tämä Riki mitenkään huono ollut, mutta hahmolta vaadittava ylitsepursuava miehekkyys jäi uupumaan. Sen sijaan sitä karismaa löytyi vaikka muille jaettavaksi Beniltä - hahmolta, johon en normaalisti ole kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kehuttava on myös musikaalin taltiointia. Yleisön läsnäoloa ei kuule ollenkaan, eikä suurimmaksi osaksi myöskään huomaa. Kameroita on monta ja aina välillä mukana on jokin kohtaukseen erityisen hyvin sopiva perspektiivi. Hahmojen ilmeet pääsee näkemään paljon selkeämmin kuin jos olisi ollut yleisön joukossa.

Musikaalissa on vielä yksi suuri synti, mikä jäi mainitsematta... ja se on Gin. Itse päähenkilö on aivan liian hajuton ja mauton! Olin suorastaan loukkaantunut kuinka musikaalin Gin on joka kohtauksessa epävarman oloinen nysväri. Ei minun Gin ole tällainen! Johnin laulun aikana Gin piilottelee kiven takana ja tuijottaa kilpailijaansa silmät lautasen kokoisina. Mitä ihmettä, alkuperäisessä sarjassa Ginhän heitti Johnin komeasti kumoon ja oli aina päättäväinen ja uhkarohkea. Kyllä isän kaipuu vaivasi häntä, mutta ei hän sentään nyyhkinyt kippurassa. Tuntuu kuin musikaalin Ginissä olisi keskitytty aivan liikaa näyttämään hahmo söpönä. Tunsin kipeää myötähäpeää katsoessani, kuinka Ginin näyttelijä keimaili ja kieriskeli oudon eroottisesti lattialla. Ginin kuuluu olla kova karhukoira! Tällainen ei vetele! Tämä Gin ei pääse ollenkaan erottumaan monen huomattavasti voimakkaamman persoonan joukosta, ja välillä oikein ihmettelin onko tässä muka tarinan päähenkilö.

Musikaali on mielenkiintoinen lisäys Hopeanuoli-fanitukseen, mutta todennäköisesti ilahduttaa vain suurimpia superfaneja. Kyllähän tämä kannattaa katsoa edes kerran, puhtaasta uteliaisuudesta, mutta vain jos tarina on ennestään tuttu. Upouusia faneja tällä ei synny. En ole vieläkään katsonut jatko-osaa, mutta kaipa sekin on pakko tsekata lähiaikoina. Koskaan ei tiedä milloin on jo myöhäistä, sillä mikään ei estä Elisa Viihdettä poistamaan sitä valikoimastaan vaikka heti huomenna!

TÄHDET: **1/2