Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald

*1960 helmikuu Friends

*11.2.1960 Kennebec Journal

*14.2.1960 The Port Huron Times Herald

*22.2.1960 LIFE

*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/

*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote

*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome