Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.

Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.

Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.

Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***

Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald

*1960 helmikuu Friends

*11.2.1960 Kennebec Journal

*14.2.1960 The Port Huron Times Herald

*22.2.1960 LIFE

*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/

*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote

*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome

Rooman symbolin surkea kohtalo

Ihminen on vuosituhansien ajan vainonnut sutta. Susi on ollut ihmiselle suuri kilpailija, sillä se on tappanut ihmisten karjaa, ja vaikka tästä aiheesta ei saisi nykyään puhua, on susi myös tappanut ihmisiäkin (esimerkkejä tässä postauksessa). Silti tämä systemaattinen vainoaminen on ollut liiallista, susi on nähty suorastaan pahuuden symbolina, ja yhä tänä päivänä susiin suhtaudutaan välillä hysteerisesti.

Historiasta löytyy onneksi positiivisiakin esimerkkejä susiin suhtautumisesta. Niinkin positiivisia, että susi on nähty ihmisen sukulaisena tai esi-isänä. Ehkäpä tunnetuin positiivinen susimyytti on taru Rooman perustajista, Romuluksesta ja Remuksesta. Sodan jumala Mars oli raiskannut Rhea Silvian, nuoren naisen, joka oli pyhittänyt elämänsä palvelemalla neitseellisyyden Vesta-jumalatarta. Rhea Silvia oli vallasta syöstyn Numitorin tytär, ja entisen kuninkaan veli oli silloinen kuningas Amulius. Saadessaan kuulla raskaudesta Amulius uskoi lapsien olevan hänelle kilpailijoita, vangitsi naisen ja käski palvelijaansa tappamaan lapset. Palvelija ei kuitenkaan pystynyt tähän ja jätti kaksosvauvat joen penkalle. Pentunsa menettänyt naarassusi adoptoi pojat ja imetti niitä Lupercalin luolassa, kunnes paimen Faustulus löysi heidät ja toi pojat takaisin sivistyksen pariin. He olivat luontaisia johtajia ja keräsivät paljon seuraajia jo ennen kuin selvittivät alkuperänsä. Veljekset auttoivat isoisänsä takaisin valtaan. Lopulta Romulus tappoi Remuksen, ja Romuluksesta tuli Rooman perustaja.

Vaikka kuinka haluaisinkin, en usko, että Romuluksen ja Remuksen tarussa olisi juuri mitään todenperäisyyttä. Jonkinlainen Romulus-henkilö on saattanut olla olemassa, mutta tarinat jumalaisesta suvusta ja lapsuudesta suden kasvattamana on todennäköisesti keksitty kauan Rooman perustamisen jälkeen (ja mahdollisen Romuluksen kuoleman jälkeen), ja niillä on haluttu korostaa kuinka erityisiä Rooma ja sen maagiset perustajat olivat. Yhtenä selityksenä on esitetty naarassuden slangimerkitystä, sillä se tarkoittaa myös prostitoitua. Oliko kyseessä väärä tulkinta tai tietoinen asian kaunistelu? Mutta ajatus pojat adoptoivasta naarassudesta on kaunis. Susi on esitetty jalona ja empaattisena eläimenä, sekä Rooman valtakunnan voiman alkulähteenä. Tämän takia olen aina suhtautunut taruun lämmöllä.

Kuitenkin yllätyin ja suorastaan järkytyin kun täysin sattumalta näin vanhan valokuvan, jossa oli onnettoman pieni häkki ja siellä yksinäinen susi. Tässä oli Rooman ylistetty naarassusi, ei mikä tahansa eläintarhasusi tai onneton takapihalemmikki, vaan nimenomaan THE roomalaisten äiti, pakotettuna elämään koko elämänsä yksin, ilman minkäänlaista virikettä, keskellä kaupungin vilskettä, ja aivan liian pienessä häkissä, jossa oli vain muutama metri tilaa liikkua. Tätä ei oltu mainittu missään historiakirjassa kun olin koulussa. Mytologinen susi, jota tuskin oli koskaan ollut olemassakaan, oli suuren kansainvälisen ihailun aiheena, mutta juuri kukaan ei ollut kiinnostunut sen elävästä vastineesta. Miten voi olla mahdollista, että me ihmiset teemme sudelle hallaa silloinkin, kun haluamme juhlistaa sitä?

Postikortti, jossa susihäkin takana näkyy kotkahäkki.

Vuonna 1871 Rooma nimettiin Italian pääkaupungiksi. Tätä oli juhlistettava ja kaupungin identiteettiä piti alleviivata. Seuraavana vuonna elokuun 28. päivänä pormestari Pietro Venturi määräsi, että Capitoliumin/Campidoglion kukkulalle olisi laitettava naarassusi näytille, sille palkattiin hoitaja ja kuukausittaiseksi hoitokuluksi asetettiin 23,50 liiraa. 20.9.1872 pieni häkki asennettiin paikoilleen, ja sen ensimmäinen asukki saapui. Susi oli kaapattu Roomasta etelään sijaitsevilta vuorilta. Koko päivän innokkaat kaupunkilaiset pyörivät häkin ympärillä pällistelemässä sitä. Hieman myöhemmin paikalle asennettiin myös kupolimainen häkki kotkalle, joka oli myös voimakas Rooman symboli.

Ensimmäinen susi ei kauaa alistunut olemaan vetonaulana, sillä jo 25.1.1873 brittiläinen The Graphic -lehti raportoi sen rikkoneen häkin palkin, karanneen ja herättäneen kauhua kaupunkilaisissa juostessaan pitkin Rooman katuja. Valitettavasti karkumatka päättyi kun suuri metsästyskoira lähti suden perään, susi saatiin kiinni ja kannettiin takaisin vankilaansa.

Pääkaupungin susien elämä oli yksinäistä, ahdistavaa ja sudet kuolivat nuorina stressiin tai lämpöhalvaukseen. Tyypillisesti uusi susi jouduttiin hankkia 2-3 vuoden välein. Onnekkailla susilla oli sentään lajitoveri, mutta suuri osa susista eli surkean elämänsä yksin. Vuonna 1877 amerikkalainen The Clinton Republican -lehti kuvaili näitä susia "pieniksi pelkurimaisiksi keltaisiksi koiriksi, jollaisten laumaa keskiverto amerikkalainen poika ei epäröisi hakata pesäpallomailalla." Siinäpä myötätuntoa. Samainen lehti kertoi myös jälleen yhdestä pakoyrityksestä, jolloin kauhistuneet roomalaiset olivat juosseet sisälle turvaan, mutta englantilainen mies oli tarttunut sutta niskavilloista, peittänyt sen takilla ja tuonut sen takaisin häkkiin.

Jo 1880-luvulla asukkaat valittivat susien aiheuttamasta metelistä ja puhetta oli jo tässä vaiheessa ettei häkkiin hankittaisi uutta asukasta. Suden ylläpito ja uusien eläinten hankkiminen ei ollut ilmaista, vuosien mittaan yleinen mielipide alkoi myös huolestua suden elämänlaadusta. Silti perinnettä jatkettiin sitkeästi, ja taikauskoisesti ajateltiin, että niin kauan kuin susi olisi häkissään se toisi hyvää onnea Roomalle. Vuonna 1935 häkin sijaintia muutettiin hieman varjoisempaan paikkaan.

Dante Paoloccin piirros vuodelta 1902, jossa susihäkki myös näkyy.

Uusia susia saatiin eri lähteistä. Osa oli kaapattu luonnosta. Vuonna 1918 susi saatiin Taranton eläintarhasta. Välillä eläintarhasta saatiin uros lainaan, jotta se saattaisi pääkaupungin nartun raskaaksi. Historiallinen tarkkuus ei ollut supertärkeää, paremman puutteessa Rooman naarassusi olikin uros. Vuonna 1926 susi astutettiin saksanpaimenkoiralla, ja kaupunki tienasi hyvät rahat huutokauppaamalla pennut yläluokkaisille koiraharrastajille. Pentuja oli myös vuonna 1929, jolloin niitä syntyi seitsemän, mitä pidettiin onnekkaana enteenä, sillä Rooma oli rakennettu seitsemälle kukkulalle.

19.4.1968 Rooman syntymäpäivän aattona, susi yritettiin varastaa tai vapauttaa. Joukko juhlivia opiskelijoita yritti sahata häkin auki, mutta he pinkoivat karkuun vartijoiden saapuessa, jättäen sahan ja opiskelijahatun jälkeensä. Eläinsuojeluaatteiden yleistyessä suden kohtalo suretti yhä useampia ihmisiä. Suteen perustui jopa sanonta "me pari la lupa del Campidojo/näytän Campidoglion naarassudelta", joka tarkoitti hermostunutta ihmistä, joka ei pysy aloillaan. Pienessä häkissään sudella ei ollut muuta tehtävää kuin neuroottisesti kävellä edes takaisin. Kaupunki oli pahasti velkaantunut, ja tuona vuonna kolme neljäsosaa kaupungin tuloista meni suoraan velkojen ja korkojen maksuun. Naarassuden ahdinko oli lopuillaan.

Kotkahäkki oli ollut tyhjillään 1940-luvulta alkaen, mutta susi oli ollut häkissään jo lähes sadan vuoden ajan. Se on käsittämättömän pitkä aika, johon mahtui lukemattomia susien sukupolvia, etenkin kun suurin osa niistä kuoli nuorina. Viimein vuonna 1970 häkki tyhjeni viimeisen kerran. Viimeinen asukki oli Abruzzon vuorilla villinä syntynyt uros, jonka emon metsästäjä oli ampunut. Häkki aiottiin suurentaa, jonka vuoksi uros vietiin tilapäisesti Rooman eläintarhaan. Uudistetussa häkissä kaavailtiin asuvan uroksen lisäksi narttu ja kaksi pentua. Häkin remonttia ei kuitenkaan koskaan saatu aikaiseksi, ja velkojen kerääntyessä kaupunki vastahakoisesti luopui susiperinteestä.

Pääkaupungin susien kohtalo on surullinen, ja on suorastaan käsittämätöntä kuinka pitkään perinne jatkui. Susien ennenaikaisista kuolemista huolimatta niiden elinoloja ei mainittavasti parannettu. Poliitikot eivät luopuneet sudesta eläinsuojelullisista syistä, vaan koska kaupunki oli rahavaikeuksissa. Tämän piti olla juhlistettu, kunnioitettu ja rakastettu eläin, kaupungin historian alku ja juuri. Totuus oli kaikkea muuta. Näinkö te kohtelisitte äitiänne?

Er giorno che la Lupa allattò Romolo

nun pensò né a l’onori né a la gloria:

sapeva già che, uscita da la Favola,

l’avrebbero ingabbiata ne la Storia.
- Trilussa

(Sinä päivänä, kun susi imetti Romulusta,

hän ei ajatellut kunniaa eikä mainetta:

hän tiesi jo, että kun hän tulisi ulos tarusta,

hänet suljettaisiin historian häkkiin.

- Trilussa)

Lähteet:

*The Clinton Republican 15.11.1877

*Daily Echo 10.8.1918

*The Daily Telegraph 30.5.1929

*The Graphic 25.1.1873

*The Indianapolis Star 21.4.1968

*The Kalamazoo Gazette 10.1.1926

*Liverpool Daily Post 29.8.1970

*The New York Times 19.10.1872

*Statesville Record and Landmark 10.6.1886

*Tulsa World 16.6.1963

*https://www.mauromonti.net/2022/03/18/la-lupa-e-laquila-del-campidoglio/

1961 videossa susi katselee välinpitämättömästi kuinka kulkukissa syö sen lihapalaa.
Ainakin sillä oli edes joskus seuralainen.

Valkohammas (animaatio, 2018)

NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 

Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.

Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.

Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2

Tšernobylin koirat

 
NIMI: Tšernobylin koirat
VUOSI: 2022
TARINA JA KUVITUS: Johanna Aulén

Tämä melko tuore kotimainen sarjakuva käsittelee todella mielenkiintoista aihetta. Se on Aulénin ilmeisesti ensimmäinen julkaistu sarjakuva, ja sitä on seurannut tänä vuonna ilmestynyt Eläimet lensivät ensin, joka kertoo avaruuslentojen koe-eläimistä. Tšernobylin koirat kertoo dokumentaarisella otteella kuuluisan ydinvoimalan tuhosta, poliittisista jännitteistä, ja mitä alueen ihmis- ja eläinasukeille kuuluu nykyään. Fokus on melko paljon puolivilleinä elävissä koirissa, mutta koirat eivät ole päähenkilöitä, vaan seuraamme turistiryhmää, joille opas latelee faktoja tapahtumista. Varsinainen koirasarjakuva tämä ei ole, vaan koiria käytetään konkreettisina esimerkkeinä evoluutiosta ja tarinankerronnan työkaluina, joille ihmishahmot voivat puhua. Jos esimerkiksi olit saanut mielikuvan, että tämä on nuorisolle suunnattu fiktiivinen eläintarina, jossa kannen koira juoksentelee jännittävästä selviytymisseikkailusta toiseen, tulet pettymään.

Olin törmännyt sarjiksen mainoksiin vähän väliä somessa. Algoritmi selvästi tiesi, mikä minua voisi kiinnostaa, ja jatkuvalla syötöllä tuputti kirjaa näkyville. Aihe kyllä kiinnosti, mutta kuivalta ja persoonattomalta näyttävä kuvitus ei, sekä en saanut selvää millaiselle kohderyhmälle kirja olisi tarkoitettu. Tekijän nimi oli minulle täysin tuntematon. Lopulta kuitenkin huomasin kirjan normihintaa puolet halvemmalla Helsingin kierrätyskeskuksen verkkokaupassa (sen kirja-antimia kannattaa selata säännöllisesti, sieltä voi bongata yllättäviä löytöjä), joten pakkohan se oli tilata.

Kirjan alussa käydään läpi seikkaperäisesti mikä aiheutti ydinvoimalan räjähdyksen. Tällaista omistautumista ja suurta vaivaa taustatietojen kaivamisessa on ihailtava, mutta valitettavasti pitkät tekstiseinät täynnä tiedejargoniaa olivat todella raskasta luettavaa. Mitä enemmän asiaa selitettiin, sitä vähemmän yksinkertaiset herneaivoni sitä ymmärsivät. Sarjakuvassa näytetään myös välähdyksiä evakuoitavien ihmisten arjesta, mutta eniten ruuduilla seikkailevat tämän päivän nimettömiksi ja persoonattomiksi jäävä suomalainen turistiryhmä ja paikallinen opas. Oppaan avulla sarjakuva pystyy luontevasti kertomaan loputonta tietoiskujen virtaa, ja lukija pääsee opaskierrokselle mukaan.

Kirjan esittämät faktat olisivat normaalisti hirvittävän kiinnostavia, mutta jotenkin tämä kiehtovuus ei välity sarjakuvasta, vaikka tekijä on varmasti suhtautunut aiheeseen suurella innolla. Oppaan opetukset sopivat tarinaan, mutta muut ihmiset puhuvat myös robottimaisesti ja epäluonnollisesti. Osa "taviksista" tietää aivan liikaa ja innostuu selostamaan pitkiä monologeja ydinfysiikasta.

Kuvitus on myös valitettavan kuivaa. Kirjassa on hyvin harvoin kiinnostavia perspektiivejä, luovia asetelmia tai rohkeampaa värinkäyttöä. Varjostuksia on minimaalisesti ja ihmisten ja eläinten ihoa tai turkkia ei ole sävytetty. Harvat toimintakohtaukset jäävät latteiksi. Kuvitus on kyllä selkeää ja etenkin taustat, rakennukset ja laitteet ovat yksityiskohtaisia. Lukija on aina selvillä mitä tapahtuu. Itse tyyli on kuitenkin hajutonta ja mautonta, opetuskirjamaista. Kokonaisuutena kirja vaikuttaisi olevan tarkoitettu opetuskäyttöön, ehkä yläaste- ja lukioikäisille. Koiraihminen kun olen totta kai kiinnitin paljon huomiota koiriin, jotka monesti vaikuttavat olevan jäykästi mallista piirrettyjä, ja joiden elekieli ei oikein toimi. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa koirat tappelevat veren roiskuessa ne näyttävät leikkipainivan iloiset ilmeet naamoillaan. Verikin on tuollaista kiinteän näköistä klönttiä.

Olisin kaivannut kaiken tietomäärän keskelle lisää inhimillisyyttä. Kiehtovimmillaan kirja on hetkinä, jolloin se uskaltaa jättää kylmät faktat hetkeksi ja lähteä hieman pohdiskelevampaan suuntaan. Yhdellä sivulla turistiryhmän vieressä näkyi kuolleiden aavemaisia siluetteja, tätä ei korostettu mitenkään ja nopea lukija ei välttämättä edes huomaisi asiaa, mutta se oli kiehtova yksityiskohta. Pidin erityisesti lopusta, jossa opas vertailee elämäänsä "normaalien" ihmisten arkeen. Hän saa asiakkailtaan postikortteja auringonlaskuista ja muista ihanteellisen kauniista asioista, jotka Tšernobylin alueella tuntuvat vierailta, mutta hän kokee näiden kahden maailman olevan silti täydellisesti sekoittuneita toisiinsa. Kirjassa on muutamia kohtauksia, joista ihmisen ja luonnon sielu välittyvät, ja ne saavat lukijan pysähtymään ja miettimään. Itselleni ne olivat kuitenkin liian harvassa, ja kokonaisuutena lukukokemus jäi liian kuivaksi ja etäiseksi.

En oikein osaa sanoa kelle suosittelisin kirjaa, muuta kuin opetuskäyttöön. Pikaisesti nettiä selatessa huomasin kuitenkin kirjan saaneen paljon innostunutta kiitosta. Ilmeisesti kirjan aihe on monille tuntematon ja monille oli tullut yllätyksenä, että alueella on paljon elämää. Valitettavasti en saanut kirjasta uutta tietoa - paitsi toki teknisemmät selitykset, joita en ymmärrä vaikka ne kädestä pitäen selittäisi sata kertaa putkeen. Noh, olemme kaikki erilaisia, ja osaan lukijoista kerronta ja kuvitus olivatkin iskeneet hyvin.

Sarjakuvan jälkeen kirjasta löytyy vielä tekijän kertomus, jossa hän avaa syitä sarjakuvan tekemiselle ja inspiraatiolle. Nostan hattua hänelle siitä, että hän on saanut tämän sarjakuvan tehtyä ja julkaistua ison julkaisijan kautta. Se ei ole mikään pikkujuttu.

TÄHDET: ***