Rikin mysteerinen elämä

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Riki on yksi Ginga-sarjan tärkeimmistä hahmoista, sillä hän on ensimmäisen päähenkilön isä ja Ouun armeijan perustaja. Tästä huolimatta hänen elämästään tiedetään yllättävän vähän. Hän jää meille melkein yhtä etäiseksi hahmoksi kuin isähahmoa kaipaavalle pojalleen. Mitä nämä mysteerien peitossa olevat kohdat sitten ovat Rikin elämässä? Tässä artikkelissa perehdymme poikkeuksellisesti asioihin, joita emme tiedä hahmosta.

Riki-mangan ansiosta saimme tietää paljon Rikin pentuajasta. Saimme selville millainen luonne Rikillä oli pentuna, millainen suhde hänellä oli vanhempiensa kanssa ja kuka hänen äiti oli. Mutta riittääkö tämä fanille? Ei tietenkään, sillä kysymyksiä aina riittää. Manga päättyy kohtaukseen, jossa Shiro ja Akakabuto tippuivat rotkoon tuolloin kolmevuotiaan Rikin nähden. Seuraavan kerran Riki nähdään jo kahdeksanvuotiaana Hopeanuoli-mangan alussa. Mitä tapahtui tässä välissä olleina vuosina?

Emme päässeet näkemään, kuinka Gohee Takeda koulutti Rikistä karhukoiraa. Gohee vain kertoi Rikiltä kestäneen vuosi tottua aseen laukaukseen, mutta sen enempää emme saa koulutuksesta tietää. Heillä oli varmasti lukuisia eeppisiä metsästysreissuja, joista lukijoilla ei ole hajuakaan. Kenties he tapasivat Akakabuton useasti vuosien aikana?

Hopeanuoli-pokkarissa 14 susi Reima kertoo, että viisi vuotta sitten Riki pelasti Fuuga-suden häntä jahtaavilta Susien Monarkian salamurhaajilta. Riki olisi ollut tuolloin noin 4-vuotias. Läkähtynyt Fuuga oli ahdistettu nurkkaan, mutta silloin Riki syöksyi apuun ja päihitti takaa-ajajat. Tästä kiitollisena Fuuga opetti Rikille susien vahvimman tekniikan, Zetsu Tenrō Battōgan. Fuuga kuitenkin neuvoi, ettei Rikin kannattaisi käyttää tekniikkaa, koska sudet tulisivat hänen peräänsä jos saisivat kuulla salaisen tekniikan paljastuneen muulle maailmalle. Eikö Riki todellakaan käyttänyt tekniikkaa ennen viimeistä taistelua Akakabutoa vastaan? Entä kuinka paljon Riki ja Fuuga viettivät aikaa yhdessä? Olivatko he ystäviä? Kuinka paljon Riki tiesi susista?

Hopeanuoli-mangan alussa Rikillä on myös aikuinen poika Aka, jonka emoa ei kerrota, mutta emo ei ole Fuji. Millainen suhde Rikillä ja Akalla oli? Tiesikö Riki Akan olevan hänen poikansa? He olivat kumpikin Goheen koiria, joten he varmasti metsästivät paljon yhdessä. Entä kuka Akan emo oli, ja oliko Rikillä paljonkin pentuja eri narttujen kanssa? Millainen suhde Rikillä ja Fujilla oli? Oliko kyseessä vain ihmisten järjestämä tunteeton astutus, vai oliko heillä oikeaa romanssia? Akakabuton viskottua Rikin rotkoon Riki on pahasti haavoittunut ja menettää muistinsa. Tämän jälkeen hän kerää villikoiralauman avukseen, jotta Akakabuto voitaisiin päihittää. Mutta minkä vuoksi Riki koki niin suurta paloa tappaa Akakabuto, jos hän ei muistanut mitään? Miten hän sai kerättyä alaisensa, ja miten hän suostutteli heidät tällaiseen itsemurhatehtävään?

Moni on ihmetellyt, miksi Riki teki Sniperistä upseerinsa, vaikka Sniper oli raukkamainen ja käskytti alaisia epäreilusti. Sniper oli selkeästi koko lauman inhoama henkilö, joten hänen asettaminen kakkosjohtajaksi huononsi lauman ilmapiiriä ja alensi soturien halua palvella laumaa. Huomattavasti parempi upseeri olisi ollut kaikkien kunnioittama Ben. Eikö Riki muka huomannut Sniperin päivänselviä huonoja ominaisuuksia? Oliko tässä klassinen "hyvä kyttä, paha kyttä" -asetelma? Jos Sniper olisi kaikkien inhoama, olisi Riki häneen verrattuna suorastaan palvomisen arvoinen? Oma teoriani on, että Sniper oli villikoiralauman johtaja ja että Riki sai suostuteltua hänet puolelleen sillä ehdolla, että Sniper saisi olla upseeri. Riki suostuisi tähän saadakseen monta alaista mahdollisimman helposti ja ilman yhteenottoja. Tämä teoria on tosin epätodennäköinen, koska vain Hyena vaikutti olleen Sniperin alainen. Ouun soturien hajaantuessa ympäri Japania etsimään lisäjoukkoja Riki jäi yksin puolustamaan Ouuta. Hänen tarkoituksenaan oli vakoilla ja mahdollisuuksien mukaan estää Akakabuton linnoituksen muodostumista. Hän puolusti reviiriä yksin kolmen kuukauden ajan ja sai tänä aikana monta uutta arpea. Millaisia taisteluita tänä aikana tapahtui? Ottiko hän yhteen itse Akakabuton kanssa? Voisi olettaa, että myös Sniperin oli tarkoitus jäädä Ouun, sillä häntä ei jaettu mihinkään joukkueeseen, mutta Riki ei kysellyt Sniperin perään hänen kadotessa Ouusta. Rikin elämä jatkuu mysteerisenä jopa hänen kuolemansa jälkeen. Rikin ruumis muumioitui Ouun vuoristoilmastossa, ja ruumista säilytettiin Vuorilinnassa. Susisaagan aikana Gin tuli puhuttelemaan ruumista ennen sotaretkelle lähtöä. Tuliko Gin usein katsomaan ja muistelemaan isäänsä? Tekivätkö tätä muutkin soturit? Kuinka kauan Rikin ruumis säilyi Vuorilinnassa? Weed-sarjassa ei enää ole mainintaa Rikin ruumiista, vaikka moni tapahtumista sijoittuu Vuorilinnalle. Ei kai vain Hirviö olisi syönyt yli kymmenen vuotta vanhan muumion? Tai kenties Ouun soturit olisivat jossain välissä vieneet muumion piiloon syvälle Vuorilinnan uumeniin tai haudanneet sen, jolloin edes Hougenin joukot eivät löytäneet sitä? Ruumis hävisi viimeistään Weed-pokkarissa 25, kun ihmiset räjäyttivät Vuorilinnan.

Joululahjapentuja ja rotukoiria postimyyntikuvastoissa

1961 Searsin kevät-kesäkatalogi

Koirien osto- ja myyntikulttuuri on muuttunut vuosien varrella hyvin paljon. Tänä päivänä koiranpennun ostajat ovat yleensä hyvin tietoisia rotujen ominaisuuksista, rotukoirien suvuista ja koirien terveysongelmista. Pentutehtailijoista ja huonoista kasvattajista varoitellaan uutisissa, tv-ohjelmissa ja keskustelupalstoilla. Pentu otetaan nykyään pitkän harkinnan jälkeen, niitä ei osteta hetken mielijohteesta esimerkiksi lapselle joululahjaksi, ja tällaiseen impulsiivisuuteen kannustavat kasvattajat lynkataan heti. 

Koirien hinnat ovat nousseet dramaattisesti, tänä päivänä sekarotuisista vahinkopennuistakin tai rekisteröimättömistä rotukoirista voidaan pyytää jopa tuhat euroa, joskus ylikin. Halutuimmat rodut tai rotuyhdistelmät voivat maksaa useita tonneja. Korkeita hintoja puolustetaan ajattelemalla, että koiran ostohinta on halvin kulu, tulevathan ruokinta ja eläinlääkärikulut maksamaan ajan myötä enemmän. Onhan tässä jotain logiikkaa, mutta olen seurannut hintakehitystä huolestuneena. Eivätkö pilviin nousevat hinnat aja ostajia hankkimaan halpoja koiria epämääräisistä lähteistä? Onko tavallisella duunarilla tai työttömällä tulevaisuudessa varaa tai "oikeutta" pitää koiraa? Olemmeko menossa liian pitkälle kaikenlaisten vaatimusten kanssa mitä tulee lemmikkien pitoon? Onko koirakulttuurista tullut liian kyttäävää ja holhoavaa? Vaaditaanko nykyisiltä kasvattajilta ja omistajilta liikaa?

Tällä kertaa haluan esitellä millaisista lähteistä koiria on ennen ostettu. Moni menneisyyden ylistetty kasvattaja leimattaisiin tänä päivänä rahanahneeksi pentutehtailijaksi, ja tuskin kovinkaan moni haluaisi ostaa koiraa lemmikkikaupasta tai tilata sitä osamaksulla postimyyntikuvastosta. Kannattaa silti miettiä avoimin mielin menneisyyden myyntikikkoja ja kasvatustapoja, sillä vaikka ne eivät tänä päivänä olisi soveliaita, olivat ne ennen täysin hyväksyttyjä ja tällaisten ihmisten koirista meidän nykyisetkin koirat polveutuvat. Huomautan myös, että juttu koskee lähinnä menneisyyden koirakulttuuria Yhdysvalloissa.

1955 Spiegelin joulukuvasto

En ole varma millä kaikilla postimyyntiä harjoittavilla tavarataloilla oli valikoimissaan myös lemmikkejä, ja milloin näiden postimyynti alkoi ja loppui. Löysin ainakin Searsin ja Spiegelin 50- ja 60-luvun katalogeista koiria, sekä myös muita yllättäviäkin eläinlajeja. Näitä yrityksiä voisi verrata Anttilaan tai Hobby Halliin, niillä oli hyvin laaja valikoima tuotteita vaatteista leluihin, kodinkoneista työkaluihin. Ne lähettivät asiakkaille tasaisin väliajoin paksuja katalogeja, joiden lopussa oli tilauslomake. Se oli sitä aikaa ennen internetiä ja verkkokauppoja!

Aloitetaan läpikäymällä Spiegelin joulukuvastoa vuodelta 1955. Tarjolla oli koiranpentujen lisäksi aaseja (69,95 dollaria tai 8 dollaria kuussa!) persialaisia ja siamilaisia kissoja, undulaatteja, tukaaneja, pyhämainoja ("Maailman paras puhuva lintu." 49 $), kaikenlaisia papukaijoja, kapusiiniapinoita (45 $), ja kinkajuja/kierteishäntäkarhuja (39,95 $). 2-7 vuoden ikäinen, ruunattu ja koulutettu shetlanninponi maksoi 299,95 $ tai 18 $/kuukausi. Myös kouluttamaton shetlanninponivarsa oli tilattavissa 159,95 $ hinnalla. Tilauksen mukaan sai kirjoittaa ensi- ja toissijaisen toivevärin. Hyvin monen eläinlajin kohdalla väriä tai edes sukupuolta ei saanut valita. Eläinten tarvikkeita pystyi kätevästi tilaamaan samasta katalogista ja monen eläimen mukana tuli hoito-ohjeet. 

Sitten niihin koiriin. Rotuja oli joulukuvastossa kahdeksan: basset hound (65 $), beagle (33 $), bostoninterrieri (65 $), karkeakarvainen terrieri (oletettavasti kettuterrieri, 59,95 $), cockerspanieli (32 $), pitkäkarvainen collie (45 $), sileäkarvainen mäyräkoira (55 $) ja saksanpaimenkoira (79,95 $). Lisää rotuja kerrottiin olleen syyskuvastossa. Pennut olivat 8-20 viikon ikäisiä kun ne lähetettäisiin tilaajalle.  Pennut olivat American Kennel Clubiin rekisteröidyistä vanhemmista ("Parhaimmista saatavilla olevista verilinjoista") ja pennun mukana tulisi tästä todisteet, mutta tilaajan piti itse rekisteröidä pentunsa, mikäli niin haluaisi. Pennut oli rokotettu ja niille oli tehty jonkinlainen terveystarkastus. Väriä ei saanut valita, sukupuolen sai. Koirat pystyi myös maksaa osamaksulla. Pentu kehotettiin tilaamaan pian. "Tilaa aikaisin! Älä viivyttele! Saat varmasti pennun ajoissa jouluksi!" 

1955 Spiegelin joulukuvasto

Katsotaanpa sitten Spiegelin kevät-kesäkuvastoa vuodelta 1963. Tässä katalogissa koirat olivat saaneet näyttävän kokonaisen sivun, jossa 27 eri saatavilla olevaa rotua näkyi kuvakollaasissa, ja lisääkin vaihtoehtoja löytyi. Tilattavissa oli yhteensä 56 rotua, joista kaikista oli lyhyt kuvaus. Jopa niinkin eksoottisia rotuja kuin basenjeja ja norjanhirvikoiria sai tilata katalogista! Koiria riitti kaikenlaisiin budjetteihin. Halvimmasta päästä olivat beagle (37,45 $), cockerspanieli (37,45 $), pitkäkarvainen collie (52,95 $) ja kiinanpalatsikoira (59,85 $). Arvokkaimpiin hurttiin kuuluivat yorkshirenterrieri (269,95 $), skyenterrieri (239 $), rhodesiankoira (179,50 $), basenji (179,50 $), ja afgaaninvinttikoira (199,95 $). Typistettävien rotujen typistys jätettiin tilaajan järjestettäväksi.

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

Eksoottisten eläinten puolella kuvastossa oli tarjolla kolme erilaista apinaa, pyhämaina ja laaja valikoima quarter-hevosia.

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

Vilkaistaan vielä millaista tarjonta on ollut Searsin vuoden 1961 kesäkatalogissa. Artikkelin ihan ensimmäinen kuva edustaa katalogin koiratarjontaa. Saatavilla oli kolmetoista rotua: cockerspanieli, beagle, pomeranian, karkeakarvainen kettuterrieri, keskikokoinen villakoira, bokseri, weimarinseisoja, kiinanpalatsikoira, mäyräkoira, chihuahua, basset hound, pitkäkarvainen collie, saksanpaimenkoira ja shetlanninlammaskoira. Myös Searsin koirat olivat rekisteröitävissä, rokotettuja ja terveystarkastettuja. Väriä ei saanut valita, mutta pennun väri tulisi olemaan rotumääritelmän mukainen. Osamaksu oli mahdollinen, aloitusmaksu oli vain 10% koiran hinnasta. Kaupan päälle tilaaja sai kupongin, jolla sai lähimmästä ruokakaupasta kahden kilon Purina-koiranruokasäkin.

Searsilla oli myös muitakin eläimiä. Tarjolla oli kolme apinalajia (ilmeisesti apinat ovat olleet hyvin yleisiä lemmikkejä), hamstereita, kaneja, kyyhkyjä, mainoja ja kanarialintuja. On yllättävää ettei apinoiden sukupuolta saanut valita. Apinan hankinta tuntuu niin merkittävältä tapahtumalta, että luulisi ostajan saavan päättää näin oleellisen asian.

1961 Searsin kevät-kesäkatalogi

En tiedä mistä postimyyntifirmojen koirat olivat peräisin. En kuitenkaan usko niiden olleen pentutehtaiden pentuja. Näin suuret firmat tuskin haluaisivat mainehaittaa myymällä aliravittuja, pelokkaita, rakennevikaisia tai rotumääritelmään sopimattomia pentuja. Pennut todennäköisesti tulivat yksityisiltä kasvattajilta, joilta yritys osti pennut ja myi eteenpäin suuremmalla hinnalla. Huippukasvattajat tuskin myivät pentujaan postimyyntiin, jolloin pentu saattoi päätyä millaiseen kotiin tahansa, mutta pentujen vakuutettiin olevan hyvistä suvuista ja erinomaisia rotunsa edustajia, joten ne varmaan olivat rodussaan hyvää keskitasoa. Pennuille tehtävä terveystarkastus oli varmasti vain hyvin pinnallinen tarkastus juuri ennen pennun lähettämistä uuteen osoitteeseen, mutta pitää muistaa, että näihin aikoihin koiria ei terveystutkittu paljoa muutenkaan. Fanaattinen koiraihminen, joka halusi koiran juuri tiettyyn tarkoitukseen ja tietystä suvusta voisi hankkia koiran suoraan kasvattajalta, mutta tavallinen pulliainen voisi olla tyytyväinen katalogikoiraan. Ongelmallisena tällaisessa myyntitavassa en automaattisesti pidä itse yritystä, uskoisin heillä olleen samanlaista laadunvalvontaa koirien suhteen kuin muidenkin tuotteidensa kanssa, mutta pikemminkin ostajat mietityttävät. Kuka tahansa sai tilata koiran helposti, eikä yritys tarkistanut tilaajan sopivuutta omistajaksi. Osa myydyistä roduista oli hyvin haastavia kouluttaa ja osan turkinhoito oli vaativaa. Olivatko kaikki tilaajat varmasti varautuneita haasteisiin?

Pentuja myytiin myös lemmikkikaupoissa, ja löytyi myös pelkästään koirien myymiseen erikoistuneita liikkeitä. 1910-luvulla muoti- ja kulttuuritietoisille naisille suunnatussa Vanity Fair -lehdessä oli paljon koirankasvattajien ja koirakauppojen mainoksia. Tyylikäs rotukoira oli mitä mahtavin asuste yläluokkaiselle neidille ja koiranäyttelyt olivat suosittu harrastus. Muun muassa rouva D. D. Dunnin The Dog Shop mainosteli tarjontaansa säännöllisesti, kauppa erikoistui aikansa muotirotuihin chow chowiin ja bostoninterrieriin, mutta vakuutteli myös kaikkia muitakin rotuja olevan tarjolla. Koirat olivat rekisteröityjä ja hienoja rotunsa edustajia. Kauppiaan omia, näyttelyissä menestyneitä uroksia oli tarjolla jalostukseen maksua vastaan.

(Vanity Fair lokakuu 1916)

(House and Garden tammikuu 1917)

Colonial Dog Mart mainostaa olevansa New Yorkin suurin koirakauppa, mikä viittaisi siihen, että samanlaisia kauppoja oli monta. (House and Garden tammikuu 1917)

 Osa koiramaailman ammattilaisista tienasi elantonsa toimimalla koirien välittäjänä. Tiedonhankinta aikana ennen nettiä oli haasteellista aiheessa kuin aiheessa. Oli vaikeaa tietää jonkin kennelin olemassaolosta, ellei olisi sattunut näkemään heidän mainosta lehdessä tai törmännyt heihin näyttelyssä. Ulkomaiden tarjonnat ne mystisiä olivatkin! Kenties haaveilet tietystä rodusta, mutta et tunne ketään kasvattajaa, tai haluat löytää sopivan jalostuskumppanin koirallesi, muttet tunne muiden koirien sukuja, tai haluat tuoda koiran ulkomailta, mutta et tiedä mitä tehdä - ei hätää, ota yhteyttä koiravälittäjään! Näyttelytuomarinakin toiminut Frank S. Sternberg kertoi mainoksessaan hänellä olevan suhteita parhaisiin kotimaisiin ja ulkomaisiin kenneleihin, ja mainitsi esimerkkeinä maahantuomistaan koirista kolme hyvin menestynyttä kiinanpalatsikoiraa. The Springside Dog Palace taas kertoi erikoistuneensa kiinanpalatsikoiriin, pomeranianeihin, chow choweihin, saksanpaimenkoiriin, skotlannin- ja länsiylämaanterriereihin, mutta lupasi hankkia asiakkaalleen minkä tahansa koiran, asiakkaalle sopivalla hinnalla.

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

(Vanity Fair tammikuu 1916)

 (Vanity Fair lokakuu 1915)

Koiriin suhtauduttiin välillä enemmän liiketoimintana kuin harrastuksena tai intohimona. On ymmärrettävää, että koirakaupat tietenkin yrittävät saada "tuotteitaan" myytyä, sehän se kaupan idea on. Etenkin joulun lähestyessä joululahjapentuja mainosteltiin ahkerasti, mutta pentuja tyrkytettiin lahjaksi muinakin juhlapäivinä, kuten pääsiäisenä vaihtoehtona pääsiäistipuille. Eikä tähän syyllistyneet vain päivänselvästi kaupalliset koirakaupat, vaan myös yksityiset kasvattajat. Koiranpentujen ostaminen yllätyslahjoiksi oli monesti mukana kasvattajien mainoksissa. Tänä päivänä moinen ehdottelu olisi suuri tabu. Syystäkin, elävää ja tuntevaa eläintä ei kannata ostaa harkitsematta. Ties kuinka moni pennun lahjana saanut lapsi onkin pian kyllästynyt koiraan.

(Vanity Fair huhtikuu 1917)

"Koiranpennut pääsiäislahjoina ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin hyödyttömät tivut tai kanit, jotka ennen häiritsivät huushollia." (Vanity Fair huhtikuu 1917)

"Ihanimpia sylikoiria jouluksi, vaimollesi, tyttärellesi, kullallesi tai pojallesi!" (House and Garden tammikuu 1917)

Tänä päivänä on päivänselvää, että rotukoiraa ostaessa kannattaa kääntyä ensimmäisenä yksityisen kasvattajan puoleen. Nykyään hyvän kasvattajan merkkinä pidetään terveystutkimuksia, pientä koiramäärää kotona ja maltillista pentuemäärää vuodessa. Koirien kasvatus ammattimaisesti ainoana elinkeinona on nykyään erittäin harvinaista ja tällaisia kasvattajia karsastetaan, sillä tänä päivänä taloudellinen hyötyminen lemmikistä tuntuu pahalta, eikä uskota, että suurta koira- ja pentuemäärää pystytään hoitamaan kunnolla. Ennen oli kuitenkin yleistä, että koirakasvattajilla oli jättikenneleitä, joissa saattoi olla jopa satoja koiria. Tietenkään kukaan ei voi yksin hoitaa näin suurta koiramäärää, siksipä kenneleissä oli monesti palkattuja apulaisia. Oli todella yleistä, että kennelien mainoksissa painotettiin koiria olevan AINA saatavilla. Tämä ei ollut häpeän aihe, vaan menestyksen merkki. Joissakin mainoksissa kerrottiin vieläpä, että kaikenikäisiä, eri värisiä, ja eri koulutustasolla olevia koiria on aina saatavilla. Myös edullisia hintoja painotettiin.

45 saksanpaimenkoirapentua saatavilla lapsosten joulua varten! (Vanity Fair tammikuu 1916)

Seitsemän saksanpaimenkoiran pentuetta saatavilla yhtäaikaa. (Vanity Fair marraskuu 1918)

Viisi borzoipentuetta yhtäaikaa. (Vanity Fair tammikuu 1916)

"Amerikan suurin kiinanpalatsikoirakenneli - monta tuontikoiraa - joululahjat varattu! 50 koiraa joista valita, kaikenikäisiä!" (Vanity Fair tammikuu 1916)

Ei ollut myöskään harvinaista, että sama kenneli kasvatti hyvin montaa rotua. Tämäkään ei ollut laaduttomuuden merkki. Kansainvälinen näyttelytuomari Reuben Clark mainosti ylpeästi hänen kennelissään olevan sadan koiran valikoima kaikenlaisia rotuja, joiden hintataso vaihteli 10 dollarista 500 dollariin.

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

(Vanity Fair lokakuu 1915)

(Vanity Fair elokuu 1914)

 Koirien kasvatuksen taloudellisista hyödyistä puhuttiin avoimesti, sitä käytettiin jopa myyntivalttina. Suosittuja valkoisia collieita kasvattanut The Island White Collie Kennels julkaisi lukuisia hieman erilaisia mainoksia eri lehdissä, joissa kaikissa yksi houkutin koiran hankintaan oli rahan tienaaminen pennuilla. Mainoksissa lupailtiin muun muassa tällaisia asioita: "Collie-pari kasvattaa 300-400 dollarin verran pentuja vuodessa, sillä ne voivat saada kaksi suurta pentuetta joka vuosi (pentueessa voi olla jopa kaksitoista pentua). Erinomaisia lahjoja ystävillesi!" Toki nämäkin koirat olivat hinnoiltaan halpoja ja pentuja löytyi jouluksi.

(House and Garden huhtikuu 1912)

(House and Garden marraskuu 1912)

(Vanity Fair lokakuu 1916)

Myös airedalenterriereitä kasvattanut Vibert Kennel käytti taloudellista hyötyä valttina mainoksessaan: "Tuottoisin eläin mitä voit kasvattaa... Hyvä narttu tienaa yli 200 dollaria vuodessa. Voin myydä sinulle jalostusmateriaaliksi parhainta airedalenterrierin verta koko maailmassa, neuvon sinua miten niitä jalostetaan ja kasvatetaan, sekä voin auttaa sinua myymään jokaisen kasvattamasi pennun."

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

Koiramaailma on todellakin muuttunut paljon melko lyhyessä ajassa, sekä tulee vielä muuttumaan. Ken tietää mitä tulevaisuuden ihmiset ajattelevat tänä päivänä yleisessä käytössä olevista jalostus- tai koulutusmenetelmistä. Pääasiassa kehitys on mennyt parempaan suuntaan, mutta täytyy myöntää, että osa minusta tuntee kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin, jolloin koiran omistaminen ei ollut rakettitiedettä, ja jolloin laadukkaiden koirien haluttiin olevan helposti saatavilla myös pienituloisille ihmisille.

Kawaita Meisou (Parched Meditation)

NIMI: 乾いた瞑想
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITTAJA: Harumi Sato

Kawaita Meisou on yhden luvun pituinen itsenäinen tarina, joka julkaistiin Manga Shōnen -lehdessä vuonna 1979, ja myöhemmin kerättiin muiden Harumi Saton lyhyttarinoiden kanssa pokkariksi. Kyseessä on hyvin vähän tunnettu tarina, joka olisi jäänyt täysin unholaan elleivät The Clover Projectin jäsenet olleet skannanneet ja kääntäneet sitä englanniksi. The Clover Project keskittyy kääntämään vanhoja, huonosti tunnettuja koiramangoja, ja he ovat jo saaneet kiitettävän määrän lyhyitä ja pitkiäkin tarinoita käännettyä. Nämä tarinat ovat pääasiassa kotimaassaankin unohdettuja ja kiinnostavat pientä yleisöä, joten on mukava juttu, että jotkut viitsivät tehdä näistä fanikäännöksiä. Virallisia käännöksiä tuskin on koskaan tulossa.

Tarinan päähenkilö on nimetön afrikanvillikoira, joka epäonnistuu jälleen metsästyksessä ja hänet potkitaan pihalle laumastaan. Luuserisankarimme päätyy vaeltamaan autiomaalle, jossa ei ole vettä tai ruokaa. Seuranaan hänellä on vain omat masentavat ajatuksensa, korppikotkat ja puhuva leijonankallo, joka houkuttelee koiraa luovuttamaan. Tarina nojaa täysin mietiskelyn varaan ja toimintaa on vähän. Onkin yllättävää, että tarina on julkaistu nuorten poikien lehdessä. Tämä yleisö ei ehkä ole osannut arvostaa tarinaa sen arvoisella tavalla. On myös sääli kuinka tarina on julkaistu lehdessä hirvittävän huonolla paperilla, jossa joka sivulla sivun toinen puoli kuulsi läpi. Näin nätisti piirretty taide olisi ansainnut parempaa kohtelua. Onneksi tarina on päässyt pokkariin mukaan, mutta pakostakin mietin niitä tarinoita, joiden ainoa julkaisu on jäänyt johonkin surkealaatuiseen lehteen.

Tarina ei sinällään ole mitenkään ainutlaatuinen tai yllättävä. Onhan tällaista nähty ennenkin, eikä tarinan opetuksessa ollut mitään mullistavaa oivallusta. Näin lyhyellä sivumäärällä ei voida luoda suuria ihmeitä. Tarina on kuitenkin samaistuttava ja opetus on aina ikivihreä. Erikoisen tarinasta tekee lähinnä eläinten käyttö ja sen kohderyhmä, harvoin nuoria poikia kiinnostaa syvällinen pohdiskelu. Afrikanvillikoiria harvoin näkee missään mediassa. Mukavaa vaihtelua saada sellainen päähenkilöksi. 

Tarina on todella kauniisti piirretty. Jälki on miellyttävän selkeää, pehmeätä ja välillä hyvin yksityiskohtaista. Jotkin asetelmat ovat todella dynaamisia ja kekseliäitä. Aavikon kuumuus ja päähahmon elämän ja kuoleman välillä harhailevat ajatukset välittyvät lukijalle hyvin. Tarinassa on kiehtova unenomainen tunnelma. Harmi, että tarina jäi näin lyhyeksi ja tekijä ei ole muutenkaan saavuttanut suursuosiota, mutta eläinaihe vaikuttaisi olleen mukana hänen monissa muissakin teoksissa.

Eihän tästä juurikaan pahaa sanottavaa ole. Lyhyt pituus vain estää tarinaa jättämästä suurempaa vaikutusta.

TÄHDET: ****