Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat

Jatketaan vielä edellisen postauksen aloittamalla kettulinjalla. Edward Bonetti oli syntynyt Amsterdamissa, Hollannissa. Hän tuli varsin kuuluisaksi alettuaan 1880-luvulla tehdä esityksiä, joissa hänen lukuisat eri eläimet tekivät jännittäviä temppuja. Erityisesti hän oli tunnettu kissoistaan ja ketuistaan, joita molempia pidettiin haastavina eläinlajeina opettaa. Hänen kerrotaan olleen ensimmäinen henkilö jolla oli temppukissa-show ja moni muu seurasi hänen jalanjäljissään. Eurooppaa kierreltyään hän jatkoi uraansa Amerikassa. Hänen nimensä kirjoitettiin välillä muodoissa Bonnetty tai Bonnette, sekä yleensä häntä kutsuttiin professoriksi, kuten monia muitakin aikakauden eläinkouluttajia.

Bonettin intohimo eläinten koulutusta kohtaan syntyi tavallaan sattumalta. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle työpaikan apulaisena kangaskaupassa. Mutta kun hän luki Buffonin kreivin luonnonhistoriakirjasta ettei kissoja voi kouluttaa ("Ne eivät kykene säännölliseen koulutukseen koska niiden perimmäinen luonne vastustaa kaikkea rajoittamista"), hän päätti todistaa väitteen vääräksi. 

Bonetti alkoi kerätä täysin sattumanvaraisia kissoja kaduilta, ojista, katoilta, ja noin kolmen kuukauden ajaksi laittoi ne suureen huoneeseen, jossa ne saivat elää vapaasti ja hän tarkkaili niiden luonteita ja tapoja. Tämän jälkeen alkoi puolitoista vuotta kestävä koulutusvaihe. Hän piti kissojen tilan erityisen siistinä ja syötti niille maitoa, leipää ja maksaa. Bonetti vietti kaiken vapaan aikansa kissojen kanssa, ja tämä intohimo vaikutti hänen työnkin laatuun, jolloin hän sai lopulta potkut kangaskaupasta. Hänen vanhempansa löysivät hänelle vielä toisen työpaikan, mutta oli selvää, että Bonettin kohtalo oli jo sinetöity.

Bonetti siirsi kissansa suureen vilja-aittaan Amsterdamissa, joka oli täynnä hiiriä ja rottia. Eräänä päivänä hän löysi kahdeksan rotan poikasta, ja päätti totuttaa kissansa niihin. Totta kai kissat ensin yrittivät tappaa poikaset, mutta Bonetti piteli kissoista kiinni, ja pikkuhiljaa kissat menettivät mielenkiintonsa. Seuraavaksi hän totutti kissat kanarialintuun. Koska pedot jättivät saaliiseläimet rauhaan hänen eläimillä mainostettiin olevan omatunto. Bonettin kissat esiintyivät suurelle yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1882, ja eläinten lajikirjo kasvoi pikkuhiljaa sisältämään myös poneja, kettuja, apinoita, korppeja, kanoja, koiria, ankkoja, kyyhkyjä ja kakaduja.

Vuonna 1888 Bonetti mainosti tarjoavansa esitystään kaikenlaisille show-bisneksessä mukana oleville tahoille. Mainoksessa kerrottiin hänen esityksessä olevan mukana 28 kissaa, jotka esiintyisivät avoimessa tilassa, samalla kun niitä ympäröisi 20 rottaa, 18 hiirtä, 12 lintua ja neljä kalaa. Erityisen kauniin Jessie-kissan lupailtiin hyppäävän yhdeksän ponin yli, kaksi kissaa kiipeilisi kymmenen metriä pitkää köyttä pitkin, kaksi ratsasti ponilla, toiset kaksi taas tasapainoilivat poikkipalkeilla, ja neljä valkoista kissaa loikkivat trapetsilla. Esitys sopisi mihin vain tilaisuuteen, kuten teatteriin, sirkukseen tai puistoon. Hänen kerrottiin esiintyneen Pariisissa, Lissabonissa, Madridissa ja Barcelonassa. Kaikkialla hänen näytösaikoja oli lisätty, sillä esitykset olivat olleet jymymenestyksiä.

Menestyksen salaisuus oli miehen loputon kärsivällisyys ja lempeys. Vaikka kissat olivat typeriä, ei niitä missään nimessä saanut lyödä tai muutoin kaltoinkohdella, silloin niistä tuli vieläkin hankalampia. Kun kissa päätti ettei suostu tekemään jotain ei mikään mahti maailmassa saanut sitä enää muuttamaan mieltään. Yksi vaikeimmista kissalle opetettavista tempuista oli saada se hyppäämään paperilla peitetyn renkaan läpi. Ensin paperissa oli suuri reikä, joka vähitellen pieneni, kunnes kissa toivottavasti hyppäsi paperin läpi. Tämän tempun opettamiseen kului viisi kuukautta. Toiset viisi kuukautta kului jos rengas sytytettiin tuleen.

Sitten niihin kettuihin. Myös kettuja pidettiin yleisesti hyvin typerinä eläiminä, ainakin mitä koulutukseen tulee - mutta mikäli kyse olikin kanojen varastamisesta kettuja luonnehdittiin hyvinkin oveliksi ja juonikkaiksi. Bonetti kertoi kouluttavansa kaikki eläimensä täysin samalla tavalla. Väkivalta vain pelottaisi ja hämmentäisi eläimiä. Hän taisikin olla aikaansa edellä ja tänä päivänä hänen metodejaan varmaankin kuvailtaisiin positiiviseksi vahvistamiseksi. Kettujen koulutus kesti kuusi kuukautta. Häkeissään ketut näyttelivät hampaitaan ohikulkijoille, mutta esitysten aikana ne olivat täysin kuuliaita ja kesyn oloisia, eikä niitä olisi uskonut samoiksi eläimiksi.

Ketut hyppivät esteiden yli ja renkaiden läpi. Kissojen tavoin ne oli myös koulutettu jättämään luontaiset saaliinsa rauhaan. Käskystä ne loikkasivat kanojen ja ankkojen yli, seisoivat takajaloillaan kuin kerjäävät koirat, söivät lattialle siroteltua ruokaa täydessä sovussa koirien ja kanojen kanssa, ja kirmasivat ympäri areenaa kettukoirien kanssa, jotka normaalisti olivat niiden arkkivihollisia. Bonetti sai ketun ajamaan kolmipyörää samalla kun koirat työnsivät pyörää eteenpäin, ja ketut ja koirat valjastettiin vetämään eläimiä kuljettavaa kärryä. Jopa pieni apina saattoi ratsastaa ketulla tai koiralla.

Tammikuussa 1896 Bonetti laajensi reviiriään Amerikkaan asti ja debytoi Koster & Bial's Music Hallissa, New York Cityssä. Mukana oli koko eläinkatras ja esityksen kerrotaan olleen oikein onnistunut.

Lähteet:

*The Era 1.9.1888

*Famous Pets of Famous People (Eleanor Lewis, 1892)

*New York Clipper 1.11.1896

*The Strand Magazine volume 8 1894

John Gauntin ketut rottakoirina

Kettuja, terriereitä ja jopa kissa - jos näillä ei lähde rotilta henki niin ei sitten millään!

Ketuista tuleekin harvoin puhuttua täällä blogissa, todennäköisesti koska olen kiinnostunut lähinnä koiraeläinten hyödyntämisestä jonkinlaisessa työssä. Mutta näemmä ketuillekin on jokin virka löydetty - ja on niitä joku käyttänyt sirkuseläiminäkin, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. John Gaunt (1850-1924) väitti olleensa ensimmäinen ihminen, joka oli käyttänyt kettuja rottakoirina. Tämä väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa ja voi olla totta vieläkin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

En ollut lukenut Gauntista mitään ennen kuin sain postikortin, jossa oli tuo ylinnä oleva kuva. Olen välillä ostanut kirjoja Coch-y-Bonddu Booksilta, (tosin Amazonin kautta, en siis osaa sanoa millainen tilausprosessi olisi suoraan heidän omalta sivulta), joka laittaa mukaan aina jonkin metsästysaiheisen postikortin, ja joskus on tullut mitään tilaamattakin jokin katalogi postilaatikkoon. Kuva oli niin erikoinen, että pakkohan oli alkaa selvittämään sen mysteeriä!

John Gaunt syntyi vuonna 1850. Hänellä oli aluksi äitinsä sukunimi Wheeldon, koska hänen vanhempansa eivät olleet vielä naimisissa pojan syntyessä. Gaunt osoittautui lahjakkaaksi monessa asiassa, kuten puutarhanhoidossa (hänen kasvinsa voittivat lukuisia palkintoja), puusepäntöissä ja kivenmuurauksessa (hän rakensi itse oman talonsa), mutta rottien hävittäminen teki hänestä kuuluisan. Hän harrasti metsästystä, ja vuonna 1914 oli jopa ampunut kuusijalkaisen jäniksen, joka täytettiin. Ylimääräinen jalkapari oli jäniksen kaulan alla. Nuorena hän toimi riistanvartijana, ja myöhemmin törmätessään narauttamiinsa salametsästäjiin vain rennosti naljaili heidän kanssa. Hän vaikutti olleen hyvin sanavalmis, välkky, suorastaan kettumainen persoona.

Gaunt syntyi ja asui lähes koko elämänsä Ambergaten kylässä Englannissa. Jo pikkupoikana hän hävitti rottia isänsä kanssa. Työ oli jännittävää ja hän harrasti sitä paljon vapaa-ajallaan, saaden kutsuja ja suosituksia maatiloilta. Suuri rautatieyritys Midland Railway palkkasi hänet 1890-luvun alussa tappamaan rottia juna-asemiltaan. Työn takia Gaunt kulki välillä pitkin poikin Britanniaa, jopa Skotlannissa asti. Aina kun jossain Midland Railwayn rakennuksessa puhkesi rottaongelma Gauntille lähetettiin kirjeessä junapassi. Kotiseudulla hän liikkui hitaasti vanhan Owd Catherine -poninsa vetämillä kärryillä. Gauntilla oli tyypillisesti kirjava joukko elukoita mukanaan: terriereitä ketjuissa, frettejä ja kettuja säkissä, ketunpoika taskussa. Hänet oli helppo tunnistaa ja moni kutsui häntä nimellä Jack the Rat Catcher.

Gauntilla oli lukuisia kettuja ja hänen mielestään kettu oli terrieriä parempi rottakoira. Tosin vain pieni osa hänen ketuistaan oli sopivia työhön, sillä ketulla piti olla tarpeeksi säyseä luonne. 1900-luvun alussa hän löysi ketunpesän ja varasti yhden pennuista, jonka nimeksi tuli Reynard. Testimielessä hän päästi sen vapaaksi elävän rotan viereen, jonka se tappoi ja söi hetkessä. Gaunt huomasi, että kun hän tarjosi ketulle kuollutta lintua ja rottaa, valitsi kettu aina rotan. Hän totutti sen fretteihin ja alkoi ottaa sitä mukaan rottakeikoille.

Kerran rottakeikan jälkeen Mansfieldissä Gauntilla oli vielä paljon aikaa ennen kotiin paluuta, joten hän pysäytti poliisin ja kysyi tältä mitä reittiä voisi päästä erään ystävänsä luo. Gauntin pullottava tasku herätti poliisin epäilykset, ja tämä vaati nähdä taskun sisällön. Gaunt oli ilkikurisella tuulella ja vitsaili, että poliisi voisi itse laittaa käden taskuun, kunhan hankkisi laastarin ensin. Poliisi käski miestä lopettaa pelleily, eikä poliisia vieläkään naurattanut kun Gaunt nosti Reynard-ketunpojan esiin.

Gaunt metsästi rottia yleensä öisin, pimeissä kellareissa ja vajoissa, joissa ketun aistit olivat paljon koiraa terävämmät. Ne olivat ällistyttävän nopeita. Toisin kuin koirat, ne eivät ravistaneet rottaa hengiltä, vaan niiden puraisu tappoi kerrasta. Kettu pystyi pitämään viittä rottaa yhtäaikaa suussaan, mutta koska niiden vaistot käskivät niitä pitämään saaliista kiinni - jolloin muut rotat jäivät tappamatta - oli Gauntin napattava rotta pois. Päivisin ketut eivät kulkeneet nätisti ketjussa, joten hän yleensä piti niitä säkissä, mutta öisin niitä pystyi kävelyttämään. Kaiken kaikkiaan hänellä oli uransa aikana noin kuusi kettua, jotka oli onnistuneesti koulutettu rottakoiriksi. Vuosikymmenien ajan hän yritti saada kettuja ja terriereitä risteytymään, tässä onnistumatta.

Hezekiah oli yksi Gauntin ensimmäisiä kettuja. Gaunt kuljetti sitä kainalonsa alla. Eräs rotantappokeikka oli ollut Sutton Coldfieldissä, ja mukana olivat Hezekiah ja Vic ja Chase 'em -terrierit. Päivällisen aikaan Gaunt poikkesi pubissa, jossa kettu ja koirat painuivat hiljaa odottamaan tuolin alle. Pubiin saapunut nuori mies huomasi ketun ja tiedusteli oliko se hyvä tappelemaan, sillä hänellä olisi seudun paras rottakoira, joka tekisi ketusta selvää jälkeä. Gaunt kehotti häntä hakemaan laastareita valmiiksi viereisestä apteekista - tämä ilmeisesti oli hänen vakiovitsi. Hän ei uskonut koirasta olevan vastusta ja mielellään uhkapelasi pari lanttia tästä. Mies haki Bones-koiransa ja käski sen menemään maahan, ilmeisesti näyttääkseen kuinka tottelevainen se oli, mutta kun koira huomasi lattialla olevan ketun syntyi heti kovaääninen kärhämä. Lopputuloksena Bones juoksi pubista karkuun Vic ja Chase 'em perässään. Mies kavereineen ei ollut tästä mielissään, eikä Gaunt viitsinyt käydä tuossa pubissa enää toiste. Pubeista puheen ollen kaikki Gauntin ketut tykkäsivät kaljasta, ja yksi niinkin paljon, että tarjottaessa joi itsensä känniin.

Hezekiah oli Gauntin mielestä paras rotan tappaja, mitä maailmassa on koskaan ollutkaan. Yksikään koira ei ollut sitä parempi, ja lukuisa terrierimies oli haastanut Gauntin rotantappokisaan, joissa laskettiin kumpi kisailijoista saisi tapettua enemmän rottia aikarajan sisällä. Hezekiah oli voitokkaasti kilpaillut ympäri maata, Birminghamissa, Sheffieldissä, Lontoossa, Manchesterissä, Liverpoolissa, Bristolissa... Valppaudellaan ja ketteryydellään Hezekiah voitti kerta toisensa jälkeen.

Lopulta Hezekiah karkasi työskennellessään maatilalla Market Harboroughn lähellä, ottaen mukaansa omistajansa nimellä varustetun kaulapannan ja palan ketjua. Gaunt ei ollut uskoa tapahtunutta, kettu oli ollut niin kesy ja silti se oli hylännyt hänet. Kolme viikkoa myöhemmin joku ampui ketun, huomasi sillä olleen kaulapanta ja pahoitellen ilmoitti suru-uutisen Gauntille. Gaunt uskoi ketun yrittäneen palata kotiin, sillä se oli ammuttu vain parin kilometrin päästä kotoa.

Kuultuaan Hezekiahin kohtalosta rouva Radford lahjoitti oman lemmikkikettunsa Gauntille. Tommy oli pentuna kaivettu pesästä Thacker Woodissa. Tommyä pidettiin kytkettynä Gauntin talon pihalla, ja ohikulkijat aina ihastelivat sitä, tosin välillä Tommyä jännitti liikaa ja se perääntyi koppiinsa piiloon. Se tuli koirien kanssa mainiosti toimeen, paitsi silloin kun ne yrittivät varastaa sen ruuan.

Eräänä päivänä eläinsuojeluyhdistyksen tarkastaja tuli protestoimaan ettei Gauntilla ollut oikeutta pitää kettuja ketjussa. Gaunt vastasi rauhallisesti harkitsevansa asiaa sitten kun Belle Vuen eläintarha Manchesterissa päästäisi kaikki villieläimensä vapaiksi. Tarkastaja ei häirinnyt häntä tämän enempää.

Yksi Gauntin viimeisistä ketunpojista koki surkean kohtalon, sillä Gauntin oma koira tappoi sen. Koira oli uusi ja sitä ei oltu vielä totutettu kettuihin.

Vaikka ketut olivatkin se juttu josta Gaunt muistetaan, kerrotaan toki jotain hänen koiristakin. Yksi ikimuistoinen rotan tappaja oli ärhäkkä narttu Vic, joka välillä ryttyili omistajalleenkin. Vic oli muuten kiltti, mutta mikäli se ehti astua ensin kärryn kyytiin sen asenne yhtäkkiä muuttui, se ei sallinut omistajan astua kärryyn ja raivoisasti murisi ja näytteli hampaitaan. Tämän vuoksi Gaunt koitti aina hypätä kärryyn ennen koiraansa. Koska tuhansia rottia tappanut koira oli niin korvaamaton työssään (ja omistaja ilmeisesti liian pehmo komentamaan sitä), oli Gaunt joutunut monta kertaa tyytyä kävelemään kärryn vierellä. Kerran Gaunt oli palaamassa kotiinsa Staffordshirestä, jossa hän oli ollut rottia tappamassa mukanaan Reynard-kettu ja Vic- ja Chase 'em -koirat. Hän saapui Ambergateen keskiyöllä, ja kaatui Bull Bridgellä, jolloin hänen jalka meni poikki. Hän makasi maassa noin tunnin huutaen apua, kunnes paikalle tuli kaksi poliisia. Koirat suojelivat omistajaansa raivoisasti, jolloin Gaunt kehotti poliiseja hakemaan hänen vaimonsa. Vaimo haki koirat pois ja Gauntille saatiin viimein apua. Vic tappoi rottia vielä 12-vuotiaana, vaikka sillä oli huono näkö ja harvat hampaat.

Vuoden 1924 toukokuussa 74-vuotias Gaunt joutui myymään talonsa ja muutti noin viiden kilometrin päähän Belperiin, jossa asui kauppias William Leesin luona. Gauntista oli tullut leski jo useita vuosia sitten. Gaunt ei ehtinyt asua kauaa Belperissä, sillä hän kuoli uudessa kodissaan 14.11.1924. Hänen väitettiin hävittäneen 200 000 rottaa elämänsä aikana.

Lähteet:

* Belper News 23.5.1924

* The Daily Graphic 18.1.1916

* Daily Mirror 18.1.1916

* Daily Mirror 18.11.1924

* Derby Daily Telegraph 19.11.1924

* Derbyshire Life maaliskuu 2024

* Derbyshire Times 28.12.1907

* Derbyshire Times 31.1.1914

* Derbyshire Times 17.5.1924

* Illustrated Sporting and Dramatic News 11.4.1914

* Marvels of the Animal World (W. S. Berridge, 1922)

* My Life as Soldier and Sportsman (J. Robson Scott, 1921)

Forestia (peli)

NIMI: Forestia 
VUOSI: 1998
TEKIJÄ: Daddy Oak
KONSOLI: PC

Tämä peli ei juurikaan liity blogin aiheeseen, mutta oli ihan pakko kertoa siitä kumminkin. Älkää antako söpön ja hömelön ulkokuoren hämätä, tässä pelissä on suorastaan creepypasta-tason kamaluuksia! Olin pikkulapsena päässyt pelaamaan Forestiaa tasan kerran sukulaiseni luona. Se oli kummitellut mielessäni vuosikausia, ja pitkään aikaan en muistanut edes sen nimeä, joten oli vaikeaa löytää tietoa siitä. Muistin vain, että pelissä käveltiin metsässä ja otettiin kuvia eläimistä. Jo tämä luontoaihe olisi riittänyt kiinnostukseeni, mutta muistin myös hämärästi pelissä olleen jotain pelottavaakin.

Noh, sain vähän aikaa sitten viimein ladattua pelin netistä ihan suomidubilla, ja olihan se mielenkiintoinen kokemus. Forestia on hyvin yksinkertainen ala-asteikäisille lapsille suunnattu osoita-ja-klikkaa -peli. Alussa pelaaja kohtaa puhuvan jäniksen ja kasvoilla varustetun koivun ja tammen. Nämä hahmot antavat pelaajalle erilaisia tehtäviä, jotka leikin varjolla opettavat jotain luonnosta.

Erilaisia tehtäviä tai tarina-arkkeja on yhteensä yhdeksän, ja ne tulevat sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tehtävien lomassa pitäisi myös koko ajan muistaa ottaa valokuvia eläimistä ja kerätä kasveja, joista sitten ilmestyy lyhyitä infopläjäyksiä muistikirjaan, jotka voi halutessa tulostaa. Eläinten valokuvaaminen oli miellyttävää, ja välillä haastavaakin, koska jotkin lajit näkyvät ruudulla vain hetken. Välillä kamera ei millään suostunut ottamaan kuvaa, ellei pelaaja ollut tarpeeksi lähellä juuri oikeassa ruudussa, vaikka eläin olisikin näkynyt kauempaakin. Metsässä ei ole mitään musiikkia, vain luonnollisia metsän ääniä. Tunnelma on rentouttava, välillä vähän aavemainen.

Suurin osa tehtävistä on yksinkertaisia, ja tunnelmaltaan ja sisällöltään juuri sellaisia, mitä voisi odottaakin. Yhdessä pitää pelata näsäviisaan oravan kanssa lautapeliä, jossa vastataan luontokysymyksiin, ja toisessa pitää maalata taulu puhuvan tammen synttärilahjaksi.

Osa tehtävistä on kuitenkin oudompia, mutta yhä harmittoman tuntuisia. Esimerkiksi pelaaja kutsutaan ilmalaivaan, jota ohjaa sukupuoltaan sekunneissa vaihtava pöllö. Pelaaja kutistuu ötökän kokoiseksi, ja hänen pitää liikkua muurahaiskeossa ja vaihtaa äkkiä valeasuja sen mukaan, tuleeko vastaan muurahainen vai koppakuoriainen. Pelissä kerrotaan oikein sydäntäsärkevä takauma perheestä, joka oli talvella nääntyä nälkään ja joutui muuttamaan muualle, mutta isän pojalleen tarkoittama keskeneräinen keinuhevonen jäi mökille. Kun pelaaja saa keinuhevosen valmiiksi, sen "henki" irtautuu lelusta ja juoksee perhettä esittävään tauluun, johon se ilmestyy pojan syliin. Hetkinen... oliko perhe siis kuollut, ja nyt keinuhepan henki oli päässyt omistajansa luo...?

Sienistä se johtui!

Yllä mainitut tehtävät ovat lähinnä hämmentäviä, mutta kaksi tehtävistä on suorastaan pelottavia, etenkin kun ajatellaan kohderyhmänä olevan 7-12-vuotiaat. Yhdessä tehtävässä ilman mitään varoitusta kaikki eläimet ovat taju kankaalla, spiraalit vain pyörivät niiden silmissä, ja usvan valtaamassa metsässä kaikuu aavemainen laulu. Laulaja on karusti animoitu ja pelkkää siansaksaa söpertävä seireeni - niin, tässä pelissähän on näköjään myös tarueläimiä. Seireeni on lumonnut koko metsän ja päästää eläimet laulunsa pauloista jos pelaaja auttaa häntä.

Seireenin minipelissä on täysin erilainen ohjaus ja visuaalinen ilme kuin muussa pelissä, ja tämä grafiikan tason raju vaihtelu on läsnä pitkin peliä. 3D- ja 2D-mallien välinen laatuero on erittäin suuri, ja kämäisesti piirretyt 2D-hahmot sattuvat aina silmään huomattavasti realistisempia 3D-hahmoja ja -taustoja vasten. Moni elementti ja juonikuvio tuntuu täysin irralliselta, ja koko pelissä on tilkkutäkkimäinen vaikutelma, ikään kuin studio olisi nakannut muista projekteista kaikenlaista ylijäämää tähän peliin.

Ei ihme kun on silmät sikkuralla, näillähän on kannabikset käsissä!

Mutta se pelin suurin mindfuck-hetki on vielä kertomatta! Pelin tunnetuin ja muistettavin tehtävä on kaiken viattoman metsässä samoilun jälkeen suuri shokki. Koko ruutu muuttuu verenpunaiseksi, eläimiä löytyy joko kahlittuina tai kuolleina (sielun voi nähdä leijuvan ruumiista!), ja pelaaja törmää hehkuvasilmäiseen, höyryä puhisevaan lohikäärmeeseen, joka kertoo "viime hetken koittaneen". Jostain ilmestynyt paha velho on herättänyt tulivuoren, ja jos pelaaja ei laita maagisia kristalleja oikeaan järjestykseen metsä hukkuu tulimyrskyyn. Velhon linnasta löytyy vieläpä - hitto soikoon - REALISTINEN IHMISEN LUURANKO! Tämänhän piti olla hassunhauska höpöpeli pikkulapsille, mutta tässä on jo nightmare fuelia aikuisillekin. Ja muistutan, että tehtävät tulevat randomissa järjestyksessä, joten tämä tehtävä voi tulla heti alkuun, jonka jälkeen pitää vain palata harmittomien luontovisojen pariin ja teeskennellä ettei äsken olisi ollut maailmanlopun meininkiä.

Forestia on hyvin epätasainen ja omituinen kokemus. Enkä millään tasolla voi kutsua sitä hyväksi peliksi. Mutta kaikessa outoudessaan se on mielenkiintoinen, ja varmasti lapsena se olisi ollut vielä jännempi. Jäin oikeasti kaipaamaan peliä, jossa leikittäisiin luonnontieteilijää, ja kaikessa rauhassa kuvattaisiin elukoita ja kerättäisiin rehuja, ilman mitään omituisuuksia tai paineita. Forestiassa valitettavasti kaikenlainen sekoilu tuli oppimisen tielle.

TÄHDET: **

Tähdenlento 22

Kannen tekijä on Tessu

 Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi postilootaan tänään. Teemana on Ginin suku. Totta puhuen tämä teema tuntui aluksi vähän tylsältä, koska ainahan fanitus pyörii Ginin ja hänen (suosituimpien) sukulaisten ympärillä. Vähän kuin Pollux-heppakerhon (RIP) lehdessä olisi teemana hevoset - eikös ne aina ole? Tämän takia mietitytti miten teeman saisi kunnolla erottumaan normisetistä. En vieläkään ole ihan varma onnistuttiinko tässä, mutta noin muuten kyseessä on todella vahva numero, jossa on monia innolla odottamiani juttuja.

Mukaan laitettiin myös StepiHukarin aivan ihana A5-kokoinen kortti, jossa on hirveästi yksityiskohtia ja sopivan keväinen tunnelma. Joku saattaa muistaakin, että tämä kuva voitti yhdistyksen piirustuskilpailun vuonna 2022. Kisatuloksia voi katsoa täältä, jos kiinnostaa. 

Teemaa mielessä pitäen kirjoitin pähkinänkuorilistaukset Ginin vähemmän tunnetuista sukulaisista, kävin läpi kaikki Ginin osaamat tekniikat ja erikoiskyvyt, sekä tein Yukimurasta erikseen pitkän hahmoesittelyn. Tämä jälkimmäinen venyikin järkyttävän pitkäksi. Oikeasti kauhistuin, kun huomasin yhden hahmoesittelyn vieneen viisi sivua! Ihan oikeasti yritin kirjoittaa lyhyesti, mutta tämä on selkeästi mahdoton tehtävä minulle, kun joka kerta kirjoitan huomaamatta Raamattu Kakkosen. Huh huh, pitää yrittää tiivistää rankemmin seuraavalla kerralla, sivumäärät vaan paukkuvat - tämäkin oli harvinaisen paksu numero 52 sivullaan. Nämä hahmosepustukset olivat vähän pakkopullaa, jos täysin rehellisiä ollaan, mutta tein ne jotta saisin teeman toteutumaan. Ginin tekniikoita oli kuitenkin hauskaa selvitellä.

Kirjoitin myös (jälleen ylipitkän) analyysin rotupuhtauden merkityksestä Gingassa. Tämä idea tuli taas yllättäen jostain tyhjästä, ja ajatus sen aloittamisesta tuntui aluksi pelottavan haastavalta. Mutta kun viimein ryhdyin toimeen juttu tuntui kirjoittavan itse itsensä parissa päivässä. Otin muuten kännykällä kuvia mangan paneeleista tätä varten, koska minulla ei ole vieläkään skanneria, ja vähän jännitin kuinka kämäisiltä ne näyttäisivät lehdessä. Ei ne onneksi olleetkaan aivan fiaskon näköisiä.

Koska olen viime vuosina tehnyt paljon tallitöitä ovat hepat luonnollisesti pyörineet paljon mielessä, ja olen palannut monien nuoruuden heppakirjojen pariin. Kirjoitin nyt Musta ori -sarjasta. Toivottavasti lukijoita ei haittaa, kun viime numerossa oli myös kaakkeja (olin pyytänyt The Tuherrus -blogin Afuzea kirjoittamaan Breyer-keräilyhepoista). Ainakaan seuraavaan numeroon ei tule heppoja, joten aiheesta ei toivottavasti tule yliannostusta.

Mitäs muut sitten kirjoittivat? Teemaan liittyen kutsuin Tessun kertomaan Ginga Legend Pinku -fanisarjakuvastaan, jossa seikkaileva Pinku on Ginin kaukainen sukulainen. On todella harmillista kuinka fanien projektit - oli kyseessä sitten sarjikset, blogit, roolipelit taikka fanitarinat - ovat dramaattisesti harvinaistuneet vuosien varrella. Kaiholla muistelen kaukaisia aikoja, jolloin joka toisella fanilla tuntui olevan jokin Ginga-projekti. Todellakin faniyhdistyksenä haluaisimme tuoda fanien luomuksia esille, jos niitä vaan olisi olemassa tai olisimme tietoisia niistä! Noh, ainakin saimme esitellä yhden tällaisen uhanalaisen lajikkeen. Tessu piirsi myös tosi nätin kannen. Se muistuttaa minua Hopeanuoli-mangan vitoskannesta.

Vivy kirjoitti viime vuoden Gingaconista raportin. Hän oli tapahtuman pääjärjestäjä, ja tekstistä kävi rehellisesti ilmi kuinka raskasta duuni oli - mutta myös palkitsevaa. Hän on myös meidän oheistuote-ekspertti, ja kirjoitti kahdesta erilaisesta sofubista (jotka ovat pehmeästä muovista tehtyjä figuureja). Nämä tuotteet ovat melko uusia ja varmaankin monelle lukijalle vähemmän tai eivät ollenkaan tuttuja.

Lehdessä oli muutamia juttuja, joita olin odottanut silmät kiiluen. Olin kutsunut Mean kirjoittamaan kokemuksestaan villieläinten valokuvausreissulta Kuhmossa. Hän oli päässyt kuvaamaan villejä susia, ja kirjoitti kokemuksesta todella eläväisesti. Vaikka hän ei olekaan ammattikuvaaja ja kuvissa on rakeisuutta, olivat kuvat mielestäni oikein tunnelmallisia. Taittaja oli myös tehnyt oikein nätit sivut niille. Olin hirvittävän tyytyväinen kun näin hieno juttu saatiin mukaan.

Pyysin myös Emmiä kirjoittamaan jälleen lehteen. Hän on japanin kielen opettaja, ja ehdotin hänelle hyvin epämääräisesti voisiko hän kirjoittaa jotain japanin opiskeluun liittyvää, hänen kokemuksistaan japanin opettajana, tai kielen erikoisuuksista. Hyvin laajasta tehtävänannostani huolimatta hän kirjoitti oikein kiinnostavan ja johdonmukaisen tekstin, jossa käsiteltiin kaikkia näitä aiheita jonkin verran. Juttu on pitkä ja asiapitoinen, mutta mielestäni yhä viihdyttävä eikä liian kuiva. Voisin kuvitella, että moni lukijamme olisi kiinnostunut japanin opiskelemisesta.

Kysyin myös erästä koiraomistajaa kertomaan kokemuksistaan agilityn harrastamisesta shibojen kanssa. Shibat ovat oikein gingamainen rotu, mutta eivät todellakaan ole tunnettuja koulutettavuudestaan, joten näiden omistaja on tehnyt hyvän saavutuksen.

Toivottavasti lukijat ovat yhtä innoissaan näistä jutuista kuin minä olen!

Olen TODELLA tyytyväinen tähän numeroon. Mielestäni siinä on mukavasti monipuolisuutta ja todella laadukkaita, yllättäviäkin juttuja. Olen myös hyvin tyytyväinen siihen kuinka myös tätä edeltävät numerot olivat olleet erityisen vahvoja. Jatketaan tällä linjalla! On vaikea keksiä pahaa sanottavaa, paitsi se hahmoesittely venyi liikaa. Ja ehkä ylipäänsä hahmoesittelytyyppistä juttua on turhan paljon, kun oli myös ne pikakelaukset vähän tunnetuista sukulaisista. Kokonaisuutena tässä numerossa on ehkä turhan monta pitkää, asiapitoista juttua, kenties jonkinlaisia kevennyksiä olisi tarvittu mukaan. 

Loppuvuonna ilmestyy kauan odottamani kissaeläinteemainen numero. Tähdenlennossa on harmittavan harvoin ollut juttuja kissaeläimistä, kun koirasarjaahan tässä fanitetaan. En itsekään ole varsinaisesti kissaihminen, mutta pidän todella paljon isoista kissapedoista, ja sen takia tuo teema on kutkuttanut kauan.

Hopeanuoli: Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?

Tämä juttu julkaistiin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19

Hopeanuoli-sarjassa koirataisteluiden raskaan sarjan mestari Benizakuraa kutsutaan maailman vahvimmaksi koiraksi. Tämä titteli perustuu kuitenkin koirataisteluareenoiden tuloksiin. On täysin mahdollista, että sarjan villikoirien joukosta voisi löytyä joku yhtä vahva tai jopa vielä vahvempi hahmo.

Tähän vertailuun otin mukaan vain Hopeanuoli-sarjan aikaisia hahmoja, olihan tämä väite vahvimmasta koirasta esitetty silloin, ja muuten olisin joutunut ottamaan mukaan hirvittävän määrän koiria loputtomilta tuntuvista jatko-osista. Johonkin on pakko vetää raja. Jotta koira voitaisiin laskea kaikkein vahvimmaksi, on sen pystyttävä voittamaan kaikki muut koirahahmot reilussa yksi vastaan yksi taistelussa ilman aseiden ja liittolaisten apua. Voiman lisäksi vaaditaan kestävyyttä, nopeutta ja älykkyyttä. Apuna käytän sarjan tapahtumien lisäksi Meteor Gin -tietokirjaa, johon Takahashi on kätevästi merkinnyt tilastot hahmojen taidosta ja voimasta, ja kirjasta löytyy muutakin sekalaista tietoa.

Benizakura

Käydään ensin läpi Benizakuran meriittejä, ja aletaan sitten etsimään hahmoa, joka voisi päihittää hänet. Hänestä tuli Koillis-Japanin mestari jo kolmevuotiaana, ja koirataisteluissa hän oli voittamaton, lukuun ottamatta tasapeliin päättynyttä ottelua Tsuna Arashia vastaan. Hän on jo 12-vuotias liittyessään Ouun armeijaan, mutta ikä ei näytä vähentäneen hänen voimiaan lainkaan. Kun Gin näkee hänet ensimmäistä kertaa, Benizakura taistelee härkää vastaan. Koira heilauttaa hyökkäävän härän helposti selälleen, ja isku katkaisee sen selkärangan. Härän painoa ei mainita, mutta taistelurotuiset härät painavat noin 600-700 kiloa. Jotkin lypsyrodun härät voivat kuitenkin painaa yli 1000 kiloa. Oli miten oli, tämä on melkoinen suoritus. Myöhemmin pahoista haavoistaan huolimatta Benizakura pystyy vetämään köytettyä tuhatkiloista Mosaa perässään jopa veden alla pitkän matkaa, mikä on paljon raskaampaa kuin kuivalla maalla. Tässä on todellakin hirviömäisen vahva koira!

Ehdokkaat

Ketkä sitten olisivat sopivia ehdokkaita Benizakuran päihittäjiksi? Päädyin seuraaviin hahmoihin: Akame, Ben, Gaia (hän on tosin susi, mutta silti koiraeläin), Gin, Moss, Riki ja Tsuna Arashi. He ovat kaikki osoittaneet ilmiömäisiä taistelutaitoja ja taidonnäytteitä. Kukin on soturien eliittiä, ja tulee olemaan hyvin vaikeaa päättää, kuka on vahvin.

Myös koirataisteluiden keskiraskaan sarjan mestari Musashi olisi ollut mahdollinen kandidaatti, mutta hän itse puhuu Benizakurasta maailman vahvimpana koirana, joten lienee turhaa väitellä hänen omia sanojaan vastaan. Susisaagasta löytyy monta kovatasoista soturia, jotka kuitenkin putoavat karsinnasta, koska he hävisivät taistelussa jotain toista soturia vastaan - esimerkiksi Gin voitti Jugan, Gaia voitti Reiman, Ben voitti Mukongan ja niin edelleen.

Käydään ehdokkaat läpi aakkosjärjestyksessä.

Akame

Igan ninjakoirien johtaja Akame on ketteryydessä ja kekseliäisyydessä vertaansa vailla. Hän hyppii vaivatta puissa ja osaa useita salaisia ninjatekniikoita, joihin lukeutuvat muun muassa Raikaken (käyttäjä roikkuu puussa takajalkojen varassa ja tiputtautuu vihollisen kimppuun), Rasenshuisha (käyttäjä kieppuu vedessä vesirattaan tavoin) ja Zanzō Sanbushin (käyttäjä luo itsestään harhauttavia kuvajaisia). Susisaagassa hän paljastuu yhdeksi Siriuksen koirasoturiksi voittaessaan Shū Tossō Battōgan hallinneen Shūgan. Erikoisiskua tehdessään Shūga käytti hyväkseen katkottua ja teroitettua etujalkaansa. Uusi Siriuksen koirasoturi perii erikoisiskun aiemmalta esikuvaltaan, mutta Akamen versiota Shū Tossō Battōgasta ei voi kutsua aidoksi, sillä hän joutui käyttämään apuvälineitä, ja kuten alussa sanottiinkin, aseiden käyttö on tässä vertailussa kiellettyä. Muut Akamen erikoisiskuista ovat erittäin taidokkaita, mutta eivät erityisen tappavia, ja osa niistä vaatii tietynlaisen ympäristön.

Suurista taidoistaan huolimatta Akame ei ole fyysisesti kovinkaan vahva, ja Meteor Gin antaa hänelle voimaksi vain kolme tähteä viidestä. Ilman aseiden ja ympäristön tuomia etuja hänellä olisi suuria vaikeuksia pärjätä vertailun muille hahmoille. Hän tippuu jatkosta.

Ben

Ben on hyvin vahva ja etenkin kestävä soturi. Hän sietää kipua hyvin. Esimerkiksi kun John hyökkäsi hänen kimppuunsa Ben rauhallisesti sanoi sen vain kutittavan häntä. Taistelussa Mossin laumaa vastaan Ben jäi suuren kiven alle, mutta ei kuollut, eikä lohkare edes katkaissut tai murtanut hänen luitaan. Ben oli tajuton pitkän aikaa, mutta lopulta heräsi ja heitti kiven pois päältään omin avuin. Tämän jälkeen Ben heilautti noin 85-kiloisen Mossin pää edellä kiveen. Ollessaan eläinlääkärin hoidossa Ben puski itsensä kalterihäkistä läpi. Benin suurin voimannäyte tapahtui varmasti Suuren taistelun aikana, kun hänen onnistui yksin vetää Akakabuton suuri henkivartijakarhu alas Vuorilinnasta. Tämä lienee verrattavissa Benizakuran viskomaan härkään. Taistelussa Siriuksen soturi Mukongaa vastaan Ben otti vastaan monta Geki Sentsūhi-Battōgaa ja selvisi niistä hengissä, sekä oppi myös tämän iskun.

Ninjakoirien sodassa Ben valitettavasti sokeutui, ja vaikka hän sai välillä näkönsä hetkellisesti takaisin ja oppi tulkitsemaan ympäristöä "mielen silmien" avulla, alensi yhden aistin katoaminen hänen taistelukykyään merkittävästi. Jää epäselväksi, kuinka vahva Ben voisikaan olla, jos hän ei olisi sokeutunut. Meteor Gin ilmoittaa Benin voimaksi täydet viisi tähteä. Benistä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vastusta Gaialle, jonka vuoksi hänet on pakko pudottaa tästä vertailusta.

Gaia

Sitten onkin vuorossa melkoinen pirulainen, myös jumalkeisariksi kutsuttu Gaia. Mustien susien imperiumissa oli lukuisia kovatasoisia sotureita, mutta Gaia johti heitä kaikkia tyrannin ottein. Gaia hallitsi Zetsu-Tenrō Battōgan ja tiesi muiden Battōga-iskujen heikkoudet. Hänellä oli erittäin terävät hampaat, joilla pystyi hetkessä katkaisemaan ruumiinosia. Hän repi Reiman etujalan sekä Raigan, Sakonin ja Ukonin päät irti. Hän sieti kipua hyvin, jatkaen taistelua, vaikka Kurotora vei hänen korvansa ja Akame lävisti hänen kainalonsa oksalla, ja jopa sen jälkeen hän jatkoi taistelua, kun Ginin Battōga oli paljastanut osan hänen aivoistaan. Gaia päihittää helposti Reiman, Hyōman, Kurotoran, Benin, Johnin, Raigan... Ainoastaan Gin ja Akame tarjoavat hänelle vastusta, mutta hekin olisivat todennäköisesti hävinneet ilman liittolaistensa apua.

Vaikka moni Ouun valiosoturi ja Reiman susi kävi Gaian kimppuun yhtä aikaa ja vuorotellen, Gaian kuolemaksi koitui lopulta purkautuva tulivuori. Taistelun loppupuolella Gin iskee uupunutta Gaiaa yhä uudestaan eri Battōgoilla, mutta susi ei millään kuole. Olisiko hän voinut voittaa kenet tahansa, jos olisi käyty vain reiluja kaksintaisteluita? Gaia pääsee helposti jatkoon.

Gin

Vaikka Gin on sarjamme päähenkilö, emme silti ole nähneet häntä vahvimmillaan. Hopeanuoli-sarjassa hän oli keskenkasvuinen ja Weed-sarjassa jo vanhus. Hänen oletettavasti vahvimmista vuosistaan on nähty vain pikaisia takaumia. Mutta jo nuorena Gin teki lukuisia urotöitä. Hän nosti Mossin ilmaan heidän kaksintaistelussaan, voitti Kougan ninjakoirien johtaja Kurojakin, ja suurimpana tekonaan leikkasi Akakabuton pään irti Battōgalla. Gin haastoi myös Benizakuran taisteluun, ja taistelun aikana nosti paljon suuremman koiran korkealle ilmaan. Hän tosin hävisi, mutta oli taistelun aikana hyvin nuori ja ei vielä osannut Battōgaa.

Gaiaa vastaan taistellessaan Gin olisi mielestäni hävinnyt ilman ystäviensä apua. Taistelussa Gaia paiskaisee Ginin päin puuta, jolloin Gin ei pysty hetkeen liikkumaan ja pelastuu Gaian hampailta vain Benin ansiosta. Gaia on lopulta monen soturin hyökkäyksen jäljiltä uupunut ja runneltu, joten voittoa ei voi merkitä puhtaasti Ginin ansioksi, eikä Gaia vieläkään kuollut, vaikka Gin iski häntä monella Battōgalla peräkkäin. Koska Gaia kuoli tulivuoressa, ei Ouun armeija teknisesti voittanut häntä.

Gin oppii monenlaisia erikoisiskuja, hän on kestävä, nopea ja nokkela, mutta raa'assa voimassa hän saa Meteor Ginissä vain kolme tähteä - tosin Weed-sarjaan keskittyvä tietokirja Taisteluiden aika korotti tähtiä viiteen. Onkin siis vaikeaa arvioida, kuinka vahva Gin on vahvimmillaan. Akakabuton pään irti leikkaaminen oli huikea teko, mutta vastaavanlaista ei ole tapahtunut sittemmin. Susisaagassa Ginin battōga oli huomattavasti tehottomampi. Oliko Akakabuton tappanut Battōga onnistunut vain tunnekuohun, onnenpotkun tai karhun heikentyneen tilan takia? Gin putoaa jatkosta, mutta jätän oven raolleen aikuiselle-mutta-ei-ikälopulle Ginille.

Moss

Moss on osoittanut huimat voimansa moneen kertaan, ja Meteor Ginissä hän saa voimassa täydet pisteet. Taistellessaan Ouun armeijaa vastaan hän pystyi työntämään suuren kivenlohkareen alas vuorelta. Myöhemmin hän yksin selätti ja tappoi itseään isomman villisian. Taistelussa Madaraa vastaan Gin sai idean käyttää terävää oksaa aseena ja pyysi Mossia katkaisemaan paksu oksa irti puusta. Mikäli Gin olisi pystynyt tähän, hän olisi varmasti tehnyt sen itse. Tämän perusteella Moss oli raa'assa voimassa vahvempi kuin kukaan muu paikalla ollut, joihin kuuluivat ainakin Gin, Akame ja Hakurō.

Taistelussa Mosaa vastaan Gin ja Ben jäävät romahtaneeseen majaan vangeiksi, ja Benizakura käskee Mossia auttamaan, sillä hänen mukaansa vain Moss olisi tarpeeksi vahva nostamaan hirsiä. Tarkoittiko Benizakura tällä, ettei hänkään olisi pystynyt siihen? Vai johtuiko tämä Benizakuran pahoista haavoista tai siitä että hänellä oli kiire päästä tappelemaan Mosan kanssa, vai eikö hän olisi täysin terveenäkään pystynyt nostamaan hirsiä? Mainittakoon, etteivät loukussa olleet Gin ja Ben olleet pystyneet vapauttamaan itseään.

 Susisaagassa Kurotora oli häviämässä Siriuksen koirasoturi Raigalle (ja hänen sisällään oleville Sakonille ja Ukonille), mutta Moss ryntäsi väliin ja pätkäisi Raigaa kuonoon, tosin Raiga oli tässä tilanteessa yllättynyt ja sai (veljineen) kimppuunsa heti perään muita Ouun sotureita. Nämä kaikki ovat suuria saavutuksia, mutta Mossin suurin voiman näyte tapahtui Suuressa taistelussa. Akakabuto seisoi takajaloillaan ja Moss veti karhun takajalkaa kunnes jättiläinen kaatui. Tämä vaati varmasti uskomattomat voimat, mutta muistetaan kuitenkin, että Moss ei kannatellut Akakabuton painoa, Akakabuton kimpussa oli samalla muitakin koiria ja karhu saattoi livetä lumessa.

Veikkaisin, että Moss todella voi olla kaikista vahvin puhtaassa voimassa, mutta häviää muille nopeuden, ketteryyden, taktiikan ja erikoisiskujen puutteen vuoksi. Hän ei pääse jatkoon.

Riki

Ouun ensimmäinen ylipäällikkö sai jopa Benizakuran itkemään ja tärisemään pelkällä olemuksellaan. Mutta kuinka paljon Rikin kohdalla on kyse karismasta ja hypetyksestä? Hän selvisi syvään rotkoon putoamisesta ja puunrunkojen alle hautaamisesta. John haastoi Rikin kamppailuun johtajuudesta, mutta Riki voitti hänet yhdellä salamannopealla iskulla - mainittakoon, ettei John ole mikään turha nyrkkeilysäkki, sillä Meteor Gin antaa hänelle neljä tähteä voimaa. Zetsu-Tenrō Battōgan Riki oppi pelastettuaan Fuugan tätä jahdanneilta susilta, jotka olivat varmasti eliittisotureita nekin. Tietokirjan mukaan Rikin Battōga saattoi lopulta olla Fuugankin iskua tarkempi ja voimakkaampi, vaikka Fuuga oli kohtalon valitsema Siriuksen koirasoturi, jonka bravuuri tämä isku nimenomaan oli. Liittyessään Suureen taisteluun Riki iski Akakabuton henkivartijakarhun pään irti Shiroi Senkō -iskulla ja katkaisi Akakabuton selkälihakset Battōgalla.

Riki on varsin mysteerinen hahmo, mutta näkemiemme urotöiden perusteella hän pääsee jatkoon.

Tsuna Arashi

Kuusinkertainen koirataisteluiden mestari Tsuna Arashi oli ainoa koira, joka taisteli tasapelin Benizakuran kanssa. Benizakura oli tuolloin vasta 3-vuotias ja Tsuna Arashi 8-vuotias. Uusintaottelua ei koskaan tapahtunut, koska Tsuna Arashi sokeutui ja eläköityi kilpailuista. Emme yksinkertaisesti tiedä Tsuna Arashista tarpeeksi, jotta voisimme arvioida hänen voimiensa rajoja. Olisiko Benizakura voittanut Tsuna Arashin, jos hän olisi ollut hieman vanhempi? Tasapelin jälkeen Benizakura janosi kostoa ja kouli itsestään vielä kovemman taistelijan. Voidaan siis olettaa, ettei Benizakura 3-vuotiaana ollut vielä voimiensa ja taitojensa huipulla ja olisi varmaan voittanut, jos uusintaottelu olisi järjestetty. Täten Tsuna Arashi tippuu karsinnasta.

Loppupäätelmät

Jatkoon ovat siis selvinneet Gaia ja Riki. Kumpi heistä onkaan vahvempi, ja voiko kumpikaan voittaa Benizakuraa? Tässä vaiheessa onkin hyvä hetki kaivaa Meteor Gin jälleen esille ja lukea, miten Takahashi itse on kommentoinut asiaa. Totta kai häneltäkin on monesti kysytty vahvimmasta koirasta. Gaian hahmoesittelyssä lukee näin: "Mahdollisesti ainoa nelijalkainen, joka voisi haastaa Akakabuton yksin." Huh, melkoinen väite, jota en purematta niele! Tähän Riki tarvitsi kokonaisen armeijan, ja Goheekin kävi mukana tyhjentämässä aseensa karhuun. 30 kysymystä Hopeanuolesta -osiossa kysytään suoraan, kuka on koirista JA susista vahvin, johon Takahashi vastaa Rikin olevan. Kuinka Gaia voi sitten olla ainut, joka voisi haastaa Akakabuton yksin, mutta Riki on silti myös Gaiaa vahvempi? Aivothan tässä nyrjähtävät, mutta sensein sana on laki ja sen mukaan Riki on vahvin. Huomioitavaa on myös, että vaikka Gin hävisi Benizakuralle, mainitsee Takahashi Battōgan Ginin ja Rikin eduksi, jolloin he olisivat Benizakuraa vahvempia.

Näiden pähkäilyjen jälkeen tulin tulokseen, että koirista vahvin on Riki, jonka kannoilla vainoaa hyvin lähellä Gaia, jonka takana on Battōgan oppinut Gin, ja vasta neljäntenä on Benizakura. Satavarmaa nokkimisjärjestystä on mahdotonta antaa, mutta täysin varmaa on, ettei Benizakura todellisuudessa ollutkaan kaikista vahvin.

Mielenkiintoisesti Takahashi oli ottanut omaan vahvimpien koirien vertailuunsa mukaan Akamen, Benin, Benizakuran, Fuugan, Gaian, Ginin, Johnin, Jugan ja Reiman. Vertaillessaan kuka voitti kenetkin hän kuitenkin unohti ottaa huomioon monen taistelun olleen asetelmaltaan epäreilu, usean hahmon käydessä yhden kimppuun.