Rudesindo Rochen sirkussudet

Susiin liitetään monia todella rasittavia meemejä, kuten yksinäisten susien ja alfamiesten ihannoimista. Oikeasti yksinäinen susi on onneton eläin, joka joko etsii itselleen kumppania tai on karkoitettu laumasta. Ja alfoiksi itseään kutsuvat miehet ovat surkuhupaisia narsisteja. Susi jakaa niin rajusti mielipiteitä, että aidosti neutraalia suhtautumista niihin on vaikeaa löytää. Joko niitä vihaa ja halveksii, tai ne ylennetään muita lajeja viisaammiksi, jalommiksi ja ylpeämmiksi. Yksi usein toistettu meemi, joka edustaa tätä jälkimmäistä suhtautumista, väittää seuraavaa: "Tiikeri ja leijona voivat olla vahvempia, mutta susi ei esiinny sirkuksessa."

Ensinnäkin tämä väite ei edes pidä paikkaansa, sillä susia on ollut sirkuksissa, mutta ne ovat kieltämättä hyvin harvinaisia tänä päivänä. Palataan mahdollisiin syihin jutun lopussa. Kaikista eniten olen löytänyt tietoa Rudesindo Rochen sirkussusista, mutta susiesityksiä oli monilla muillakin, ja ehkäpä teen jonkinlaisen pikakoosteen näistä muista esiintyjistä joskus tulevaisuudessa.

Espanjassa syntynyt Rudesindo Roche oli alunperin toiminut vuosia viinin myyjänä Hampurissa, ja osasi saksan lisäksi useita muita kieliä. Hän oli paljon keskivertoa lyhyempi, suorastaan kitukasvuinen, mutta näytti todellista suuremmalta ollessaan eläinten kanssa lavalla armeijahenkisissä univormuissa. Show-vaatteiden alla hänellä oli keho täynnä arpia ja puremajälkiä, ja eräs toimittaja kertoi hänellä olleen suuremmat lihakset kuin nyrkkeilymestari Jem Smithillä. Suurten voimiensa ansiosta Roche pystyi helposti kannattelemaan yhtäaikaa kahta 45-kiloista sutta sivuille levitettyjen käsivarsiensa päällä.

Rochella oli aina ollut voimakas yhteys koiriin. Hampurissa hän oli omistanut hevosia ja suuria Ulmer-koiria, jotka olivat tanskandoggien esi-isiä. Hän koulutti eläimensä niin hyvin, että niistä puhuttiin ympäri kaupunkia. Sirkuksen leijonankesyttäjä otti häneen yhteyttä, oli vaikuttunut Rochen taidoista, ja Roche uhosi voivansa kouluttaa minkä tahansa eläimen. Leijonankesyttäjä heitti hänelle haasteen: Roche saisi 250 puntaa mikäli hän pystyisi kouluttamaan suden. Haaste otettiin vastaan. Roche vieraili Hampurin eläintarhassa katsomassa susia, ja ymmärsi heti, että hänellä tulisi olemaan kädet täynnä kouluttaessaan näitä levottomia petoja. Hän sai kouluttaa eläintarhan sutta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään, sillä miehen mukaan eläin oli täysi tollo. Hän osti viisi 18-kuukauden ikäistä venäläistä sutta Carl Hagenbeckiltä, joka oli eksoottisten eläinten välittäjä Saksassa. Vuoden sisällä sudet osasivat yhtä paljon kuin Rochen koirat, ja hän voitti vedon.

Huhut sudenkesyttäjästä levisivät. Vuonna 1882 Roche palkattiin ensimmäiseen esitykseensä Berliinin Reichshalleen. Sopimus kesti neljätoista päivää ja Rochelle maksettiin kokonaisuudesta 130 puntaa. Mies poti suurta esiintymiskammoa, mutta se katosi yleisön hurratessa jokaiselle tempulle, ja esityksen loputtua Roche itki onnesta. Viinin myyminen sai jäädä. Seuraavat vuodet Roche esiintyi muun muassa Pariisissa, Moskovassa, Pietarissa ja Wienissä. Hän perusti ihan oman kiertävän sirkuksen, jossa oli myös kuusi koulutettua urospeuraa. Unelma omasta sirkuksesta jäi lyhytikäiseksi, kun tuhopolttaja sytytti sirkuksen tuleen Venäjällä. Vaunut, teltat, hevoset, peurat, sudet, kaikki paloivat. Rochen oli aloitettava täysin alusta. Siperiassa hän osti 27 villiä sudenpentua maalaisilta, jotka olivat ottaneet pennut kiinni ansalangoilla. Kuusi niistä kuoli kuljetuksen aikana niiden taistellessa toisiaan vastaan. 

Roche kertoi koulutusmetodeistaan yksityiskohtaisesti, joskin mukana saattoi olla liioittelevaa machopullistelua. Hän oli pystynyt kouluttamaan neljä villiä sutta esiintymiskelpoisiksi 29 päivässä. Jokaista villiä sutta aloitettiin kouluttamaan erikseen. Ensin susi kannettiin laatikossa suljettuun aitaukseen, jonka jälkeen laatikon kansi irrotettiin. Kun susi ryömi ulos Rochella ei ollut päällään muuta suojausta kuin hanskat. Suden käytöksestä pystyi päätellä paljon jo tässä vaiheessa. Mikäli susi Rochen nähdessään luikkisi pois pää painuksissa, olisi sen kanssa helppoa tehdä töitä. Mutta jos susi seisoisi uhmakkaasti paikallaan muristen, se tulisi olemaan haastava oppilas. Yksinäinen, pelokas susi harvoin hyökkäsi ihmistä vastaan. Kaikki sudet oli painostettava hyökkäämään Rochen kimppuun, jotta hän pystyisi näyttämään niille kuka on pomo. Oli tärkeää antaa voimakas ensivaikutelma. Kun susi hyppäsi häntä kohti hän tarttui sen kurkusta kiinni, puristi leuat auki ja puri sutta kirsusta kunnes se vinkui, jolloin hän paiskasi suden lattialle, ja kovan kiroilun säestämänä pakotti sen perääntymään takaisin laatikkoonsa. Tämän jälkeen susi olisi hänen nöyrä ja epävarma palvelijansa, joskin joitakin yksilöitä piti retuuttaa toisenkin kerran ja kaikkia piti muistutella uudelleen kiima-ajan saapuessa. Nokkimisjärjestyksen selvittyä susia koulutettiin kuin mitä tahansa muuta villieläintä.

Esityksissä Rochella oli turvanaan vain ruoska, nahkahanskat ja sivusta seuraava turvamies. Herkempien katsojien mielestä susia ruoskittiin liikaa. Rochen mukaan ruoskalla piti sivaltaa kovaa, sillä susilla oli tuuhea turkki ja paksu nahka. Toisin sanoen kyseessä oli niin vanhanaikaista, alistamiseen ja väkivaltaan perustuvaa koulutusta kuin vain voi olla. Roche myönsikin, kenties jopa ylpeästi, etteivät sudet rakastaneet häntä. Ruoskat olivat täynnä purujälkiä. Toimittaja pääsi näkemään ettei ruoskan päässä ollut minkäänlaista piikkiä, toisin kuin moni oli spekuloinut. Mikäli susi alkoi ärhentelemään Roche pyrki saamaan sen puremaan ruoskan kahvaa, jolloin hän voisi ottaa suden kurkusta puristusotteen.

Hän piti aina käsissään nahkahanskoja, sillä silloin suden hampaat uppoaisivat käden lihaan puhtaina - pahimmat liat ja vaahdot olisivat puhdistuneet pois hanskojen ansiosta. Esiintyessään Pariisin Folies Bergère -teatterissa susi hyökkäsi edestä, jolloin Roche peitti kasvonsa vasemmalla käsivarrellaan ja purema osui luuhun asti. Tapaus teki hänet kuuluisaksi Ranskassa. Pureman jälkeen ranskalaiset tulvivat hänen esityksiinsä kerta toisensa jälkeen, odottaen innolla jotain yhtä kamalaa tapahtuvan.

Sen lisäksi, että eläimet välillä pureskelivat isäntäänsä, tapahtui myös suurempia välikohtauksia. Rochen oli tarkoitus esiintyä Itävallan keisarille - oletettavasti Wienissä - kun helvetti pääsi valloilleen. Roche päätti järjestää metsästystä harrastavalle keisarille erityisen näyttävän esityksen. Roche saapui aitaukseen päästä varpaisiin vastaleikatuilla lihasuikaleilla peitettynä. Tämä oli susille liikaa. Heti kun niiden häkkien ovet heilahtivat auki ne syöksyivät kouluttajansa päälle. Hetken mies yritti huutaa ja taistella vastaan, mutta kauhistuneiden katsojien nähden kaatui lattialle. Silloin Rochen turvamiehenä toiminut henkilö liittyi taisteluun, jolloin sudet jättivät Rochen rauhaan ja kiinnittivät huomionsa uuteen uhkaan. Jotenkin miehet pääsivät aitauksesta pois ja Roche pyörtyi. Hän oli vuoteen vankina monta viikkoa. Keisari oli ollut kovin järkyttynyt näkemästään, ja Roche kiitteli miten ystävällisesti keisari oli kohdellut häntä.

Sudet kävivät helposti toistensa kimppuun. Tyypillisessä show'ssa oli mukana noin 15 sutta, jotka eivät muodostaneet selkeää laumaa. Ne saapuivat esiintymislavalle erityisesti valmistetussa kärryssä, jossa jokaisella sudella oli oma lokero. Lokerot olivat kahdessa kerroksessa, kahdeksan kummassakin rivissä.  On erittäin todennäköistä, että ainakin kiertuiden aikana ne viettivät kaiken "vapaa-aikansa" näihin lokeroihin suljettuina, eivätkä esitysten ulkopuolella päässeet seurustelemaan keskenään. Eräs toimittaja pääsi katsomaan susia ennen esitystä. Susilla oli hyvin vähän tilaa lokeroissaan, ne eivät pystyneet venyttelemään tai makaamaan koko pituudessaan, osan kuonot tai käpälät työntyivät ulos kaltereiden välistä. Tämä oli perhekeskeiselle sosiaaliselle eläimelle luonnotonta elämää. Silloin kun Roche päästi ne samaan häkkiin hän silloin tällöin löysi suden revittynä kappaleiksi. Käpälä siellä, häntä täällä, palasia tuolla. Muutama nuori tuontisusi oli kohdannut tämän kohtalon. Kerran Bordeauxissa koko lauma menetti järkensä ja kävi yhtäaikaa narttusuden kimppuun, repien ja syöden sen, välittämättä lainkaan Rochen ja yleisön antamista iskuista.

Vuoden 1887 syksyllä Rochen sudet valittiin monen kuukauden ajaksi vakioesitykseksi Westminsterin Royal Aquariumiin. Suosittuja esityksiä jatkettiin reilusti seuraavan vuoden puolelle. Erään sanomalehtimainoksen mukaan show oli ollut käynnissä jo 25 viikkoa. Sudet esiintyivät joka päivä iltapäivällä ja illalla. Yhdestä viikosta Rochelle maksettiin 50 puntaa. Mainoksissa kehuttiin, että Roche oli ainut kouluttaja, joka esiintyi 15 aidon venäläisen suden kanssa. Ne olivat aitoa kamaa, niillä ei ollut koirien kippurahäntiä, eikä niistä pidetty kiinni ketjuilla ja pannoilla, vaan ne juoksivat lavalla täysin vapaina - tosin kalteriseinä piti yleisön turvassa. Sudet söivät 55 kiloa hevosen lihaa päivässä. Roche tarjosi 50 punnan palkintoa henkilölle, joka voisi luoda samanlaisen shown venäläisten susien kanssa. Hän oli valmis maksamaan susikesyttäjien matkakulut tätä varten.

Päästyään lavalla vapaiksi sudet ensin saivat juoksennella keskenään. Jokainen susi tunnisti nimensä - mainittuja olivat ainakin vastahakoiset Hercules, Oscar ja Freda, sekä sylikoiran tavoin isäntäänsä mielistelevä Diana. Nimiensä lisäksi sudet tiesivät oman lokeronsa, paikkansa jonossa ja muodostelmissa. Sudet esittivät temppunsa selvästi murjottaen, ilman koirille tyypillistä työn iloa, ja vastasivat jokaiseen ruoskan sivallukseen hampaiden väläytyksellä. Ne tiesivät mitä niiden kuului tehdä, mutta ne piti pakottaa. Muutama susi oli ystävällisen oloinen, ja kun Roche kehui niitä ne heiluttivat häntiään ja virnuilivat kuin paimenkoirat. Sudet jahtasivat toisiaan portaita ylös ja alas, ne hyppivät esteiden yli, seisoivat takajaloillaan ja kiipeilivät tuoleilla. Tasapainoillessaan ne napsuttelivat leukojaan toisilleen. Kaksi kiipesi pöydälle ja nousi isäntänsä käsivarsille tasapainoilemaan, ne nuolivat miehen naamaa ja söivät lihaa hänen suustaan. Roche työnsi päänsä suden avoimeen kitaan. Shown lopussa katosta laskeutui lihaa täynnä oleva astia, jolloin sudet hyppivät innoissaan ja ne saivat edes jonkinlaisen palkinnon. Tämän jälkeen sudet komennettiin yksi kerrallaan takaisin kärryn lokeroihin. Joskus joku kapinoi, jolloin Roche tarttui sitä niskavilloista ja tunki sen säilytyspaikkaansa.

The Lyttelton Times -lehdessä annettiin kovin tarkka ja inhorealistinen kuvaus yhdestä Westminsterin esityksestä. Toimittaja kertoi, että kun sudet oli päästetty kärrystä vapaiksi ne muristen kiertelivät lavaa ja kyräilivät toisiaan. Kaksi ei suostunut tulemaan lokeroistaan. Ne luimistelivat keho kippuralla, kuono koskettaen hännänpäätä, eivätkä suostuneet liikkumaan senttiäkään. Ne olivat ylärivissä, joten lyhyellä Rochella oli suuria vaikeuksia saada niitä ulos. Tuloksetta hän tökki niitä ruoskan kahvalla ja veti niiden hännistä. Hän työnsi niitä toiselta puolelta, jolloin ne tippuivat alas, ja salaman nopeasti Roche kiirehti sulkemaan häkkien salvat ennen kuin sudet hyppäsivät takaisin turvaan.

Tällä välin muut sudet olivat kuluttaneet aikaa aloittamalla turpakekkereitä. Lukuisat kaksintaistelut olivat yhdistyneet suureksi epämääräiseksi sodaksi. Ruoskan sivallus sai tappelupukarit syöksymään jokaiseen ilmansuuntaan, ja kuri palautui areenalle. Sudet esittivät lukuisia kiinnostavia temppuja, mutta tekivät kaiken kouluttajaansa peläten ja inhoten. Esityksen lopussa jälleen samat kaksi sutta, jotka aluksi eivät suostuneet tulemaan lokeroistaan ulos, eivät nyt suostuneet menemään niihin sisälle. Ne ravasivat areenan ympäri muristen, hännät jalkojen välissä, eivätkä kuunnelleet Rochen käskyjä. Yli viiden minuutin ajan Roche yritti rauhallisesti suostutella niitä. Ne saattoivat lähestyä häkkejään, mutta viime hetkellä karkasivat pois. Lopulta Rochelta loppui kärsivällisyys ja hän alkoi ruoskia susia, jolloin ne ulisivat surkeasti, mutta eivät silti antaneet periksi. Tahtojen taistoa kesti monta minuuttia ja susien kylkiin ilmestyi ilkeitä viiltoja, samalla kun niiden suut vaahtosivat ja silmät pyörivät hurjina päässä.

Vastahankaa kesti yhteensä vielä kymmenen minuuttia lisää, kunnes sudet viimein hyppäsivät häkkien turvaan. Roche läimäisi ovet kiinni ja naurahti voitonriemuisena. Selvästi kuvotusta tunteva toimittaja kysyi tapahtuuko tällaista joka esityksessä. Roche myönsi, että nämä kaksi aiheuttivat hankaluuksia joka kerralla, mutta hän aina lopulta voitti, kuten nytkin. Toimittajan mielestä esitys oli ollut vastenmielinen ja hän oli tuntenut myötätuntoa susia kohtaan, jotka oli pakotettu käyttäytymään vastoin niiden luontoa.

Huhtikuussa 1893 Roche aloitti esitykset Birminghamin Curzon Hallissa, osana Henglerin sirkusta. Tosin ensimmäinen päivä jäi välistä, sillä pääsiäisen takia junaliikenne oli ylikuormittunutta, eikä Italian Genovasta asti matkalle lähtenyt seurue millään ehtinyt perille ajoissa. Show oli selvästi kasvanut, sillä nyt mukana oli 22 sutta, kolme hevosta, seitsemän apulaista ja kolme suurta häkkiä. Sirkus toimi mutkattomasti ilman uutta vetonaulaa, sillä paikalla oli esimerkiksi upouusi Borghetti-viisikon akrobaattiesitys, M. Amesonin kolme hyvin koulutettua hevosta, Diantan veljesten koomisia hattutemppuja, ja omaperäisiä klovniesityksiä.

Susishow alkoi seuraavana päivänä normaalisti, vaikka sudet olivat matkustuksesta väsyneitä. Englantiin oli pitänyt tulla laivalla, sudet olivat merisairaita ja eivät olleet syöneet kahteen päivään. Silti niiden oli tehtävä töitä. Roche joutui käyttämään vielä tavallistakin enemmän ruoskaa ja hikoili rasituksesta. Temput olivat samoja kuin aiempina vuosina. Alussa sudet laitettiin juoksemaan peräkkäin areenan ympäri. Susi nimeltä Lady ei totellut, vaan kiertyi palloksi kuin teeskentelemään nukkuvaa. Ensimmäinen ruoskan sivallus ei saanut aikaan muuta kuin vingahduksen, mutta Roche toisteli suden nimeä ankarasti, kunnes se lähti juoksemaan muiden mukana. Esityksen kohokohta oli lopussa, kun liha-astia laskettiin katosta ja sudet hyppivät sitä kohti vuorotellen. Susien hyppyvoimaa ihasteltiin, ja viimein yksi susi sai astian kaadettua hypättyään lähes kolmen metrin korkeuteen. Lihapalat aiheuttivat suuren ja katkeran kärhämän, josta lauman kuningas ilmestyi esiin voitokkaana. Myös Birmingham Daily Postin toimittaja piti susien kohtelua ikävänä. Aiemmin leijonankesyttäjä herra Darling oli osoittanut, että eläimiä pystyi kouluttamaan lempeämmin. Toimittaja toivoi, että tulevaisuudessa myös susia voisi kouluttaa vähemmällä piiskaamisella.

Pariisin Cirque d'Hiver vuoden 1905 postikortissa. Yksi lukuisista paikoista, joissa Roche esiintyi.

Roche edusti erittäin vanhaa koulukuntaa eläinten kouluttamisessa. Jo hänen aikanaan moni piti hänen koulutustyyliä liian väkivaltaisena. Toisaalta tätähän yleisö toivoi. Jos sudet olisivat totelleet yhtä kuuliaisesti kuin paimenkoirat, eikä mitään vaaran tunnetta olisi ollut mukana, ei esitys olisi ollut puoletkaan yhtä kiinnostava. Sirkukseen ei menty todistamaan ihmisen ja eläimen liikuttavaa ystävyyttä ja mutkatonta yhteistyötä. Ihmiset halusivat nähdä dominanssitaistelun, jossa ihminen oli lopulta eläinkunnan hallitsija. Onneksi maailma muuttuu.

Miksi susia sitten ei ole ollut sirkuksissa yhtä paljon kuin tiikereitä ja leijonia? Paul Bouissacin kirja Circus as Multimodal Discourse tarjoaa mahdollisen vastauksen:

"...suurten petoeläinten hallitseminen on ollut yksi ihmisten ja evoluutiomme esi-isien tärkeimmistä pakkomielteistä, mutta on sittemmin menettänyt merkityksensä suurimmassa osassa maailmaa. Susien pelko hallitsi Länsi-Eurooppaa 1800-luvun lopulle asti, ja selittää monien susia sisältävien kiertävien eläinesitysten menestyksen, esimerkkeinä Pezonin ja Bonnefouxin perheet Ranskassa 1800-luvun puolivälissä. Tällaiset esitykset sinnittelivät 1900-luvun alkuun asti Länsi-Euroopassa.

...Susi on menettänyt pelottavan asemansa ei pelkästään meidän älykkäänä, runsaslukuisena ja kuolettavana kilpailijanamme, vaan myös asemansa ikonisena vihollisena kansantaruissa ja kirjallisuudessa.

...Samalla, kun susien aiheuttama aito uhka hävisi susien ajautuessa sukupuuttoon monilla alueilla pitkin Eurooppaa, huomion veivät tarinat ihmissyöjätiikereistä ja -leijonista, jotka nousivat esille etenkin Englannin ja Ranskan harjoittamasta siirtomaakulttuurista. Tarinat levisivät matkalaisten muistiinpanoista ja vahvistuivat populäärikulttuurissa."

Tiivistettynä siis muinainen susien pelko oli vähentynyt, mutta tilalle tulivat valkoisten uudisasukkaiden hurjat tarinat Intiasta ja Afrikasta. Kun sirkukseen oli saatu isoja, näyttäviä ja hurjia tiikereitä ja leijonia, eivät sudet enää jaksaneet kiinnostaa.

Ihan omaa mutuilua taas on, että mitä korkeammalla eläin on ruokaketjussa, sitä itsevarmempi ja rauhallisempi se on. Täten tiikerit ja leijonat luonnostaan stressaavat susia vähemmän yleisöä, kovaa musiikkia ja matkustamista.

Lähteet:

* Birmingham Daily Post 4.4.1893

* Birmingham Daily Post 5.4.1893

* Birmingham Daily Post 6.4.1893

* Birmingham Evening Mail 11.4.1893

* Circus as Multimodal Discourse (Paul Bouissac, 2014)

* The Era 21.1.1888

* The Era 11.2.1888

* The Era 8.9.1888

* The Era 29.10.1887

* The Era 27.5.1893

* Forest and Stream 10.11.1887

* The Freeman's Journal 19.5.1893

* The Hampshire Advertiser 9.11.1887

* Lexington Herald-Leader 31.1.1897

* Los Angeles Herald 27.12.1891

* The Lyttelton Times 5.12.1887

* The Saratoga Sun 1.1.1892

* Southampton Times and Hampshire Express 26.11.1887

* The Standard 21.10.1887

Nara piertelee, osa 33: Ukkelit, hukkelit ja tiikerit

Mitäh, minäkö piirrän vielä? Ihmeellistä, mutta totta. En ole pitkiin aikoihin piirtänyt mitään vakavaa, mutta julkaistaan nyt niitä vähemmän vakavia sitten.

Ensimmäisenä uusin ja selkeästi parhain kuva. Katsoin muutama päivä sitten Gridlocked-elokuvan, joka oli todella, todella huono, mutta siinä oli suuri rakkauteni Stephen Lang upean tyylikkäänä hopeakettupahiksena. Miten uljas ilmestys! Huokaus. Leffan aikana sain parin tunnin sisällä tehtyä yllättävän yksityiskohtaiseksi päätyneen portraitin. Oikeasti hämmästyin miten nopeasti ja vaivattomasti tämä syntyi, jokin suuri tunteiden palo valtasi minut! Koska mallikuva oli niin epäselvä jouduin keksiä kasvojen yksityiskohtia päästäni. Ehkä ukkeli lopulta rypistyi liikaa.

Ukko on ensin piirretty uskollisella Pirkka-kynällä (välineurheilu taas huipussaan!) ja sitten sävytetty mustalla vesivärillä. Olin kovasti odottanut, että saisin tehdä partaan ja hiuksiin harmaita karvoja, mutta tätä varten kaikki valkoiset geelikynäni olivat kuivuneet pilalle, ja mikään muu ei olisi erottunut tumman päältä - paitsi toki maali, hmm. Yksi geelikynä suostui pitkin hampain toimimaan joten kuten, jättäen nykivää ja kuivaa jälkeä, kunnes sekin kuoli. Olkoon. Tästä tuli siis huomattavasti tummaverisempi kuin mallikuvasta, mutta ehkä korjaan tilanteen joskus kun ostan uusia geelikyniä.

Nautin tämän piirtämisestä ihan hirveästi! Minä olen normaalisti vältellyt ihmisiä ja kaikkia muitakin vaikeita aiheita. Mutta ukkelit! Ukkelit ovat vastustamattomia ja heidän piirtäminenkin on suuri ilo. Olin muuten aiemmin piirtänyt saman äijän tässä postauksessa, ja on rohkaisevaa nähdä, että jälki on nyt huomattavasti paremman näköistä. Toki silloinen suttu oli tehty kuulakärkikynällä, mutta silti.

Mallikuva

Joskus kesällä äitini innostui Finstones-villityksestä, jossa siis maalataan kiviä ja jätetään ne julkisille paikoille muiden löydettäviksi. Minäkin sitten maalasin tasan yhden kiven, enkä edes raaskinut piilottaa sitä minnekään. Se on toistaiseksi kirjahyllyllä. Halusin vain kokeilla millaista olisi maalata kivelle, mitä olin viimeksi tehnyt varmaan 15+ vuotta sitten. Ihan hauskaa, muttei koukuttavaa. Valitsin hyvin helpon aiheen. En sentään ainaisia susia, mutta ei hätää, niitäkin tulee tämän jälkeen.

Sitten ne lain säätämät vihaiset ja lemmenkipeät sudet. Näistä ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Eka on piirretty MS Paintilla. Viimeinen on tehty eilen baarissa. Onhan se sopivan krapulaisen näköinen.

Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet

NIMI: Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet (Ginga: Nagareboshi Gin - Kizuna Hen / 銀牙流れ星銀 絆編)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Maruo Maruichiro
PÄÄOSISSA: Hiroki Sana, Naoya Gomoto, Kenji Sakamoto, Hirofumi Araki, Yuya Asato, ja monia muita.

Suomalaisia Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu ihan hirveästi. Siis ajatelkaa, että 80-luvun aikaiseen, lähes kaikkialla muualla tuntemattomaan animeen perustuva japanilainen musikaalinäytelmä näytettiin täällä elokuvateattereissa vuonna 2022. Pienen teatterikierroksen jälkeen se julkaistiin täällä DVD:llä ja Blu-raylla. Hopeanuolen sitkeä suursuosio Pohjolassa on ollut hyvin poikkeuksellista. Katsoin tämän musikaalin heti kun DVD ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten monen muunkin arvostelun kanssa, jokin kirjoitusblokki vaan iski. Aikaa kului ja muistoni hämärtyivät. Nyt olin monta päivää sairaana ja tyhjän panttina, joten päätin viimein ottaa musikaalin uusintakierrokselle.

Musikaali sijoittuu Hopeanuolen Akakabuto-saagaan, mutta rajallisen ajan vuoksi moni tapahtuma ja hahmo on jäänyt pois. Ehkä suurimpana karsintana Ginin toinen omistaja Daisuke ei ole mukana. Tämä on sääli, sillä Ginin ja Daisuken syvä ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sarjan alkupuolella katalysaattori monille koskettaville kohtauksille, sekä ylipäänsä yksi tärkeä motivaattori Ginille lähteä villikoirien mukaan - jotta hän voisi suojella Daisukea. Minulle ihmisten ja koirien välinen side on aina ollut tärkeä osa Hopeanuolta, mutta tämä osa-alue tuppaa aina jäämään jännien villikoiraseikkailujen varjoon.

Sentään ikivanha karhuntappaja-äijä Gohee Takeda on mukana, yhä karuna ja karismaattisena, mutta huomattavasti kesympänä versiona, sillä häntä ei nähdä pätkimässä koira- ja ihmispentuja turpaan. Gohee toimii paljon kertojan virassa. Myös moni koirahahmo on karsittu pois. Selkein poissaolo kuuluu Crossille, jonka kunniana oli olla villikoira-armeijan ainoa narttu. Ottakaa kuitenkin huomioon, että tämä näytelmä on kaksiosainen, ja osa puuttuvista hahmoista tulee esiintymään jatko-osassa.

Musikaali hyppää Ginin pikkupentuajan yli ja kertoo sarjan alkupään tapahtumat hengästyttävällä ja kieltämättä hämmentävällä pikakelauksella. Koko ajan mietin ymmärtäisinkö tarinaa jos se ei olisi jo entuudestaan tuttu? Sen lisäksi, että kerronta on todella nopeatempoista, häärää taustalla välillä sellaisia hahmoja laulamassa, jotka eivät OIKEASTI ole kohtauksessa mukana. Esimerkiksi heti alussa kaikki koirahahmot, jopa pahaa Kurojakia myöten, ovat laulamassa alkuasetelmasta, vaikka oikeasti kohtauksessa pitäisi olla paikalla vain Riki ja Gohee Takeda. Samaten "kuollut" Riki käy taustalla laulamassa jo ennen kuin paljastuu, että hahmo onkin yhä elossa. Mutta miten kasuaali katsoja voisi tietää kuka hahmo on oikeasti kohtaukselle relevantti? Valitettavasti en usko, että musikaalista saisi paljoa selkoa ilman vahvaa taustatietämystä. Kiirehtivä kerronta onneksi hidastuu viimein kun Gin liittyy villikoiralaumaan. Sen jälkeen musikaali seuraa kuinka lauma värvää Tiikeriveljekset, Mossin lauman ja Igan ninjat mukaansa.

Lopetus tulee töksähtäen. Musikaalin tarina jää pahasti kesken, eikä toimi itsenäisenä teoksena. Jatko-osa, Linnakkeen taistelu, ei kuitenkaan päässyt Suomessa teatteri-, DVD- tai Blu-ray-levitykseen. Tätä oltiin alunperin luvattu, mutta kaikessa hiljaisuudessa Linnakkeen taistelu päätyi vain Elisa Viihteen suoratoistoon, jossa sen voi vuokrata 4,10 €:lla tai ostaa digiversiona 7 €:lla. Varsin kohtuullisia hintoja kumpikin, mutta oli silti harmittavaa ettei luvattua fyysistä julkaisua koskaan ilmestynyt. Ilmeisesti ensimmäinen osa ei ollutkaan ihan niin suuri menestys kuin oletettiin, eikä fyysistä julkaisua nähty kannattavana.

Fyysinen media on nykyään nopeasti uhanalaistumassa, ja olen seurannut tätä kehitystä huolissani. Kyllä, suoratoistopalvelut ovat varmaan käteviä (en itse käytä niitä juuri koskaan), mutta ne voivat milloin vain poistaa leffan tai sarjan valikoimastaan. Pahimmillaan osasta teoksista ei ole fyysistä julkaisua olemassa, ja jos sitä ei löydy suoratoistostakaan, jäljelle jää vain piratismi - siis jos joku on edes vaivautunut julkaisemaan sitä piraattisivuilla. Moni teos uhkaa kadota täysin tämän takia. Yritetään siis tukea fyysisiä julkaisuja vielä kun se on mahdollista!

Koska kyseessä on musikaali, on mukana vähän turhankin paljon laulua. Tarina ei oikein saa tilaa hengittää, kun laulua pukkaa laulun perään. Kappaleiden laatu vaihtelee. Pääasiassa kipaleet ovat ihan komean kuuloisia, mutta osa kuulostaa turhan samanlaisilta, ja osa ehtii soida aivan liian vähän aikaa. Linkkaan kappaleiden studiossa äänitetyt soundtrack-versiot tekstiin. Ne poikkeavat musikaaliversioista hieman, mutteivät oleellisesti.

Sanotaan ne positiiviset ensin. Koko musikaalin tunnusbiisiksi muodostui Chigasawagu, jossa on ah niin eeppisen miehekkäät sanoitukset uhrauksesta ja taistelusta, ja joka ehtii soida erilaisina variaatioina pitkin musikaalia. Tässä on onnistuttu luomaan jotain ihan uutta, mutta samalla sarjan tunnelma on kiteytetty täydellisesti. Ehkä suurin suosikkini Ōugunka esittelee villikoirat reipasta yhteishenkeä hehkuvalla armeijamarssilla. Se erottuu täysin muista biiseistä, ja sitä vetävällä Benin näyttelijällä on mielestäni kaikista komein ääni, mutta biisi kestää aivan liian vähän aikaa. Olisin halunnut paljon pidemmän version! Olisihan tässä pitänyt tulla kertsi edes toisen kerran. Pidin myös Johnin GSD-tunnaribiisistä, siinä oli hahmolle sopivat itserakkaat lyriikat ja oli muutenkin melkoista saksanpaimenkoirien ylistystä. Olin yllättynyt, että John sai tällaista erikoiskohtelua, mutta en tietenkään valita, sillä hän on yksi lempihahmoistani. Tiikeriveljesten Kai no Rapper vaati ensin totuttelua punkin ja räpin yhdistelmällään, mutta onhan tässä hahmoilleen sopivaa asennetta. Pidän siitä enemmän jokaisella kerralla.

Sitten niihin huonompiin kipaleihin. Hopeanuoli-animessa on yksi parhaimmista tunnareista ikinä, oli kyseessä sitten mikä tahansa genre tai aikakausi. Tunnari saa aina sydämen pamppailemaan ja adrenaliinin virtaamaan. Poikkeuksetta. Olinkin aluksi ilahtunut, että tunnari oli otettu musikaaliin mukaan, mutta siitä tulikin inhokkini. Uusi versio Nagareboshi Ginistä on yksinkertaisesti kaamea. Se alkaa lupaavan rock-henkisesti, mutta toiseen kertosäkeeseen mennessä taantuu epämääräiseksi kaaokseksi. Siinä on aivan liikaa kerroksia, liikaa taustaääniä laulamassa yhtäaikaa. Nostalginen tunnari olisi voinut olla koko musikaalin kohokohta, mutta tämä versio oli hyvin kömpelösti rakennettu, tunkkainen sekamelska. Ei myöskään auta, että Ginin laulajalla ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä ääni. Akamen tunnusbiisi Shinobi jäi mitäänsanomattomaksi ja paikoitellen kuulosti liian samanlaiselta kuin osa muista kappaleista.

Musikaalissa ei selvästikään ole ollut erityisen iso budjetti, mutta siinä on käytetty välillä kiinnostavia ratkaisuja. Pääasiassa sama vuorikyhäelmä toimii lavasteina kohtauksesta toiseen, mutta välillä taustakankaalle ilmestyy esimerkiksi animaatiota juoksevista koirista tai valikoituja paneeleja mangasta. Eräässä kohtauksessa hahmot ovat veden alla, jolloin heidän liikkeet hidastuvat, taustalle heijastetaan sinisiä aaltoja ja kajareista kuuluu veden pulinaa. Rajallisista lavasteista huolimatta tarinaa saadaan kuljetettua luovuuden ja mielikuvituksen avulla.

Karhut ovat kuitenkin suuri pettymys. Näinkin oleellinen asia tarinaa on toteutettu hyvin kömpelösti ja keskeneräisen näköisesti. Karhut esiintyvät tässä musikaalissa vain isojen, painavien käpälien muodossa, joita näyttelijät kantavat selissään vaivalloisesti. Mikä vielä pahempaa, käpälien kehikot ovat täysin näkyvissä. Miksi ihmeessä näitä ei ole voitu peittää karvakankaalla? Ilmeisesti Akakabuton pääksi tarkoitettu kehikko ei näytä yhtään miltään. Hirviökarhu Akakabuto on tärkeä osa tarinaa ja ikimuistoinen pahis, joten on suuri sääli miten puolivillaisesti hänet on toteutettu.

Koirahahmojen puvut ovat mielenkiintoisia ja erilaisia. Kaikilla on pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat jotain hahmon luonteesta. Rikillä ja Benillä on armeijahenkisiä takkeja, Ginillä on metsästyskoiralle sopivasti karhunkynsikoru kaulassaan, ja Tiikeriveljesten vaatteet ovat sopivan rentoja ja rähjäisiä. Hahmoille on myös meikattu tärkeimpiä värimerkkejä ja arpia. Näissä on käytetty paljon mielikuvitusta ja kukaan ei näytä mitenkään typerältä, vaikka koirastailauksista olisi hyvin helposti voinut tulla vain koomisen näköisiä.

Pidin myös hahmojen koreografiasta. Äijät liikkuvat täydellä tunteella ja loputtomalla teatraalisuudella pikemminkin ketterien kissojen tavoin, mutta musikaalissa on panostettu siihen, että koirien liikkeet ovat selkeästi erilaisia kuin ihmisillä. Nostan hattua sille, että aikuiset ukkelit uskaltavat heittäytyä tällä tavalla. Myös taistelukohtaukset toimivat. Koirien hyökkäykset on saatu toimimaan ihmisten elekielellä, ja iskujen osuessa kuuluu sopiva ääniefekti. 

Näyttelijöistä/laulajista ehkä parhaimman roolin vetää Smithin esittäjä. Hänellä on hyvin sulavat tanssiliikkeet, hahmosta oikein huokuu rentous ja huumorintaju. Hän selkeästi erottuu joukosta, vaikka rooli onkin pieni. Pidin myös Benistä todella paljon, hänessä oli rauhallista auktoriteettiä, hahmo oli monesti kärsivällisen, toruvan isähahmon roolissa yrittäessään paimentaa riehakkaita alaisiaan. Ben oli mielestäni paljon magneettisempi kuin Riki, näiden näyttelijät olisi ehkä kannattanut vaihtaa. Ei tämä Riki mitenkään huono ollut, mutta hahmolta vaadittava ylitsepursuava miehekkyys jäi uupumaan. Sen sijaan sitä karismaa löytyi vaikka muille jaettavaksi Beniltä - hahmolta, johon en normaalisti ole kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kehuttava on myös musikaalin taltiointia. Yleisön läsnäoloa ei kuule ollenkaan, eikä suurimmaksi osaksi myöskään huomaa. Kameroita on monta ja aina välillä mukana on jokin kohtaukseen erityisen hyvin sopiva perspektiivi. Hahmojen ilmeet pääsee näkemään paljon selkeämmin kuin jos olisi ollut yleisön joukossa.

Musikaalissa on vielä yksi suuri synti, mikä jäi mainitsematta... ja se on Gin. Itse päähenkilö on aivan liian hajuton ja mauton! Olin suorastaan loukkaantunut kuinka musikaalin Gin on joka kohtauksessa epävarman oloinen nysväri. Ei minun Gin ole tällainen! Johnin laulun aikana Gin piilottelee kiven takana ja tuijottaa kilpailijaansa silmät lautasen kokoisina. Mitä ihmettä, alkuperäisessä sarjassa Ginhän heitti Johnin komeasti kumoon ja oli aina päättäväinen ja uhkarohkea. Kyllä isän kaipuu vaivasi häntä, mutta ei hän sentään nyyhkinyt kippurassa. Tuntuu kuin musikaalin Ginissä olisi keskitytty aivan liikaa näyttämään hahmo söpönä. Tunsin kipeää myötähäpeää katsoessani, kuinka Ginin näyttelijä keimaili ja kieriskeli oudon eroottisesti lattialla. Ginin kuuluu olla kova karhukoira! Tällainen ei vetele! Tämä Gin ei pääse ollenkaan erottumaan monen huomattavasti voimakkaamman persoonan joukosta, ja välillä oikein ihmettelin onko tässä muka tarinan päähenkilö.

Musikaali on mielenkiintoinen lisäys Hopeanuoli-fanitukseen, mutta todennäköisesti ilahduttaa vain suurimpia superfaneja. Kyllähän tämä kannattaa katsoa edes kerran, puhtaasta uteliaisuudesta, mutta vain jos tarina on ennestään tuttu. Upouusia faneja tällä ei synny. En ole vieläkään katsonut jatko-osaa, mutta kaipa sekin on pakko tsekata lähiaikoina. Koskaan ei tiedä milloin on jo myöhäistä, sillä mikään ei estä Elisa Viihdettä poistamaan sitä valikoimastaan vaikka heti huomenna!

TÄHDET: **1/2

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti

No nyt on nostalgiaa - tai sitten ei. Riippuu kuinka syvällä lukija on ollut ulkomaiden ihmissusi- ja turritaidepiireissä kymmeniä vuosia sitten. Olin aikoinaan ihan pakkomielteisen kiinnostunut tuolloin vielä freesiltä tuntuvasta turri-, were- ja anthrotaiteesta - kyllä, näillä termeillä oli joskus eri merkitykset, enää ei niinkään. Sellaiset nimet kuin Goldenwolf, Dark Natasha, Synnabar, Emryswolf ja niin edelleen olivat suosikkitaiteilijoitani, joiden gallerioita selasin uudestaan ja uudestaan. Heidän taiteessa ihmiseläimet oli piirretty hyvin, noh, eläimellisinä, kulttuuriltaan korkeintaan alkuperäiskansojen tasolla olevina.

Näitä taideskenejä seuraamalla, jonkin mutkan kautta, tulin myös törmänneeksi Freeborn-elokuvaan. Moni taiteilija puhui siitä innoissaan ja jopa piirsi sitä varten taidetta. Kaze: Ghost Warrior -animaatiosta tunnettu Amadhia Albee oli pyydetty mukaan vastaamaan tietokone-efekteistä, ja LoboLEO piirsi useita konseptikuvia muodonmuutoskohtauksista, jotka löytyvät yhä hänen FurAffinity-galleriasta.

Freebornia suunniteltiin todella kauan. Projektin ensimmäiset elonmerkit syntyivät jo vuonna 2004, kun amatöörielokuvantekijä Anthony Brownrigg kysyi jollakin nettifoorumilla mitä katsojat toivoisivat ihmissusigenreltä. Vastauksia tuli todella paljon ja keskustelukumppanien välille syntyi yhteisöllisyyttä. Keskustelu siirtyi tätä varten perustetulle The Pack -foorumille. Brownrigg alkoi luoda käsikirjoitusta ihmissusifanien toiveiden mukaan.

Heti seuraavana vuonna Brownrigg kuvasi muutaman ystävänsä kanssa testitrailerin elokuvalle, täysin nollabudjetilla. Traileri on yhä nähtävissä YouTubessa. Trailerin näyttelytyö on paikoitellen todella kankeaa, kohtauksissa on noloa saippuaoopperamaisuutta, ja ruutu pimenee juuri sopivasti ennen kuin muodonmuutos alkaa. Mutta trailerin tarkoitus ei ollut edustaa lopullista tuotetta, vaan näyttää, että konsepti voisi toimia. Sitä näytettiin useassa turriconissa ja tekijät kyselivät kävijöiden mielipiteitä millainen täydellinen ihmissusi olisi. Traileri herätti paljon kiinnostusta ihmissusifanien ja turrien keskuudessa, mutta Hollywoodin isot kihot eivät tarttuneet syöttiin.

Toisin kuin genren elokuvissa yleensä, Freebornin ihmissusien ei haluttu olevan pahoja tai rumia. Niiden ulkonäön tulisi olla uljas ja solakka. Ihmissudet eivät olisi automaattisesti verenhimoisia hirviöitä, mutta koska he halusivat elää rauhassa vainoilta, he joutuisivat välillä tappamaan ihmisiä säilyttääkseen salaisuutensa. He eivät olisi maagisia tai kirottuja, vaan heillä olisi jonkinlainen virus. Muodonmuutos ei olisi sidottu täysikuuhun, vaan kokeneet ihmissudet pystyisivät muuttua milloin vain. Ihmissudet pystyisivät muuttumaan kahdella jalalla kulkevasta karpaasista tavalliseksi sudeksi asti. Ja niillä pitäisi olla hännät! Fanit halusivat majesteettisia ja seksikkäitä petoja, joilla olisi monimutkaisia moraaleja, eikä vanhanaikaisiksi koettuja sääntöjä täysikuusta ja hopealuodeista.

Elokuvaa ei voisi toteuttaa ilman rahoitusta. Vuosien kuluessa alkuperäinen arvio 50 000 dollarin budjetista lopulta venyi jopa kuuteen miljoonaan dollariin. Freebornin ihmissusien haluttiin olevan juuri sellaisia, mitä fanit olivat odottaneet vuosikausia. Niitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa halvalla. Maskeeraukset ja tietokone-efektit olivat kalliita. Aluksi suurella innostuksella alkanut projekti hiipui käsiin. Brownrigg keskittyi usean vuoden ajan muihin projekteihin. Niistä onnistunein lienee ollut hänen ohjaama, käsikirjoittama, näyttelemä ja editoima (ja varmasti oli muitakin rooleja) vuoden 2008 Red Victoria, joka voitti muutamia palkintoja kauhuleffafestareilla.

Viimein vuonna 2012 projekti heräsi uudestaan henkiin. Brownrigg alkoi urakalla mainostaa elokuvaansa ja teki ainakin kolme rahankeräyskampanjaa Indiegogossa. En valitettavasti osaa sanoa kuinka tehokkaita nämä kampanjat olivat, koska keräyssivut eivät ole enää näkyvissä. Jonkin verran rahaa tuli, sillä Brownrigg ohjasi 20 minuutin pituisen lyhytelokuvan nimeltä Tasha's Decision (valitettavasti kadonnut netistä), joka oli esiosa Freebornille ja keskittyi yhteen sivuhahmoista. Kommenttien perusteella tässä lyhärissä ei vieläkään näkynyt varsinaisia susia tai muitakaan efektejä. Hahmoja syventäviä lyhäreitä aiottiin tehdä lisää ja niillä oli tarkoitus myös testata efektejä, mutta tämä ei lopulta toteutunut.

Ihmissusielokuvien skene oli muuttunut hiljaiselovuosien aikana. Testitrailerin jälkeen maailmaan oli ilmestynyt suuri sensaatio ja loputtoman pilkan kohde: Twilight. Twilightissa oli sekä vampyyrejä että ihmissusia, ja sarja sai paljon naureskelua aikaan hölmöillä teiniromansseillaan ja auringossa kimaltavilla vampyyreillään. Alkuperäinen käsikirjoitus muistutti aivan liikaa Twilightin romanssia, ja tarinaa piti muokata. Freebornia varten tehtiin uusia postereita ja mainoskuvia, joissa suoraan töksäytettiin, ettei tässä elokuvassa olisi vampyyrejä! Ennen Twilightia ajatus ihmissusiromanssista oli tuntunut tuoreelta, mutta nyt kortit oli pelattava oikein, jotta Freebornista ei tulisi samanlaista naurun aihetta.

"Ei vampyyrejä... koska ihmissudet eivät kimaltele."

Projektin ylösnousemus oli kuitenkin vain hetkellistä. En tiedä milloin projekti hiljeni lopullisesti, mutta tämä vaikuttaa tapahtuneen melko nopeasti 2012 jälkeen. Tasha's Decisionin jälkeen luvattuja lyhäreitä ei enää ilmestynyt. Vaikka en enää pääse näkemään rahankeräyksien tuloksia, en usko, että ne pääsivät lähellekään korkeita maalitauluja. Loppujen lopuksi muodonmuutosefektit olisivat tulleet hirvittävän kalliiksi, niihin ei olisi ollut varaa, ja tekijöillä tuskin oli tarvittavia taitojakaan. En ole varma julkaistiinko efekteistä koskaan minkäänlaista testimateriaalia.

Ihmissusielokuvia on julkaistu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vampyyri- tai kummitusleffoja. Efektit ovat tähän se painavin syy. Ihan taatusti lykantroopeille riittäisi kiinnostuneita katsojia, mutta oikeasti uskottavat ja pelottavat hukkaefektit ovat aina olleet Hollywoodille suuri haaste. Amatööreille ja muille vähävaraisille puuhastelijoille tämä haaste on mahdoton.

En usko, että Freeborn olisi ollut kovinkaan kaksinen elokuva. Todennäköisesti se olisi ollut puolivillaisesti näyteltyä, tahattoman koomista romanssihömppää. Silti on harmittavaa ettei se toteutunut. Sen takana oli selvästi intohimoisia tekijöitä ja paljon äänekkäitä faneja. On aina surullista jos unelmat jäävät toteutumatta, ja tämähän oli täysin harmiton unelma.

Freebornin vanhat nettisivut pääsee yhä näkemään Wayback Machinen avulla.

Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa

Plottinajokoira. Kuva © Ola Nordhammer / Wikimedia Commons

Olin aiemmin tänä vuonna kirjoittanut suden verestä ranskalaisten ja brittiläisten ajokoirien jalostuksessa. Onhan tätä harrastettu muuallakin. Amerikkalaisten ajokoirien kohdalla todisteet ovat kuitenkin kovin hataria, jääden lähinnä ohikiitäviksi maininnoiksi, joiden todenperäisyyttä on enää mahdotonta varmistaa. Päätin nyt kuitenkin koota kolmesta rodusta lyhyet pähkinänkuoriversiot yhdeksi paketiksi, ja mikäli jonain päivänä löydän jonkinlaisen aivot nyrjäyttävän Graalin maljan, joko päivitän tämän postauksen tai julkaisen löydöksen ihan omana tekstinään. Käytän myös termiä "ajokoira" hyvin löyhästi, sillä näiden rotujen edustajat toimivat monesti myös muissa tehtävissä, kuten vahteina ja paimenina.

Plottinajokoiran (Plott Hound) esi-isät olivat saksalaisia villisika- ja karhukoiria, jotka kuuluivat Pohjois-Carolinaan muuttaneelle Plottin suvulle. Nämä koirat olivat todennäköisesti läheistä sukua tämän päivän hannoverinvihikoirille. Vuonna 1750 Amerikkaan muuttaneet veljekset Johannes "George" ja Enoch Plott olivat Schwarzwaldin metsässä toimineen riistanvartijan poikia. He toivat mukanaan viisi koiraa, joiden varaan heidän jalostustyö nojasi vuosikymmenien ajan sukupolvelta toiselle. Mukaan lisättiin välillä paikallista verta, mutta nämä lisäykset ovat kiisteltyjä ja niistä on jäänyt huonosti todisteita. Menneisyyden plotteissa on ainakin ollut nykypäivää suurempi värikirjo, sillä mustavalkoisissa kuvissa esiintyy esimerkiksi merlen värisiä koiria.

Johannes Plott oli Bob Plottin iso-iso-iso-isoisä. Bob Plott on kirjoittanut sukunsa koirista kirjan The Story of the Plott Hound. Moni kirjassa kerrottu seikka on säilynyt hänen suvussaan vain oraalisena muistona, vanhemman sukupolven kertoessa tapahtumia nuoremmalle jälkikasvulle. Vuonna 1850 syntyneellä Montraville Plottilla kerrottiin olleen lemmikkisusi, jota pidettiin sidottuna puuhun. Puuta kutsuttiinkin Susipuuksi. Kerrottiin, että koiria risteytettiin silloin tällöin susien kanssa, mutta Bob ei ollut varma oliko kyseessä juuri tämä susi - mutta todennäköistähän se olisi.

Sudella oli kuitenkin karu kohtalo. Montraville oli lähtenyt Eagles Nest -vuorelle etsimään merkkiä karhuista, ja oli pyytänyt kotiin jäänyttä vaimoaan päästämään muutama ajokoira vapaaksi jahka hän kuulisi Montravillen antaman merkin. Oletan, että kyseessä olisi pillin vislaus tai pyssyn laukaus. Kun koirat päästettiin vapaaksi puuhun sidottu susi kiihtyi ja tempoili itsensä irti. Se juoksi hetken koirien perässä, kunnes kyllästyi ja palasi pihalle repimään kuivumassa olleita pyykkejä. Vaimo suuttui tästä silmittömästi, tarttui lähimpään esineeseen, joka osoittautui paistinpannuksi, ja löi suden kuoliaaksi.

Plottin suvun kerrottiin jättävän kiimaisia narttukoiria sidottuna isoon omenapuuhun, jotta urossudet voisivat laskeutua vuorilta astumaan niitä. Tämä voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta synnyinlaumastaan eronnut poikamiessusi on varmasti kiinnostunut kiimaisista nartuista, ja en osaa sanoa olisiko syrjäseudulla ollut irtokoiria - joku kuitenkin kävi näitä narttuja tuikkaamassa. Vastaavia kertomuksia kiimaisten narttukoirien jättämisestä susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa. Kenties nartut sidottiin lemmikkisuden vierelle ja tarina on vääristynyt kulkiessaan suusta suuhun. Sanottiin, että jos pentujen emo olisi hyväluonteinen koira, pennut olisivat koiramaisia ja helpompia käsitellä. Asetelma ei toimisi toisin päin, emo ei saisi olla susi. Koirilla, joilla oli suvussaan suden verta oli keltaiset ja vinot silmät, ja niiden häntä oli suora eikä kaartuva. 1900-luvun puolivälissä susiverisiä koiria oli enää vähän jos ollenkaan.

Catahoulanleopardikoira. Kuva © Britta Weißenborn / Wikimedia Commons

Merlestä väristään tunnetun catahoulanleopardikoiran (Catahoula Leopard Dog, Catahoula Cur) menneisyys on varsin mysteerinen, ja kuten kaikkien koirarotujen kohdalla myös näiden koirien hyvin eeppiseltä kuulostavaan luomislegendaan kannattaa suhtautua terveellä epäilyksellä.

Louisianan virallisen osavaltiokoiran väitetään polveutuvan konkistadori Hernando de Soton Espanjasta tuomista sotakoirista, jotka 1540-luvulla herättivät kauhua alkuperäiskansoissa. De Soto saattoi esimerkiksi sitoa intiaanivangin puuhun, ja antoi koirien repiä hänet kappaleiksi. Tämän toivottiin inspiroivan intiaaneja paljastamaan kullan ja muiden aarteiden sijainnin. Saavuttuaan Louisianaan de Soton armeija joutui peräkkäin taisteluun quizquiz- ja tensas-heimojen kanssa. Kumpikin taistelu verotti armeijan voimia, ja jostain syystä miehet päätyivät ystävällisten avoyelles-intiaanien leiriin nuolemaan haavojaan. Kun armeija oli taas valmis jatkamaan matkaansa, haavoittuneet koirat jäivät intiaaneille, jotka hoitivat hurjat ja voimakkaat hurtat takaisin elävien kirjoihin. Intiaanit eivät koskaan olleet nähneet koiria käytettävän sodankäyntiin, ja olivat vaikuttuneita. Nämä koirat lisääntyivät intiaanikoirien kanssa, sekä väitetysti myös kojoottien tai punasusien kanssa.

1700-luvulla italialaissyntyinen, mutta Ranskaa palveleva luutnantti Henri de Tonti kertoi Missisissippi-joen varrella elävistä puolivilleistä koirasusista, joilla oli kummalliset valkoiset silmät ja laikukkaat turkit. Hän saattoi kuvailla merleä väriä. De Soton koirista polveutuneet elukat olivat risteytyneet vapaasti yli sadan vuoden ajan. Ranskalaiset valloittajat toivat mukanaan omia beauceron-koiriaan vahdeiksi ja suurriistan metsästäjiksi. Myös beauceronissa esiintyy merlejä koiria, joskin väritystä kutsutaan tässä rodussa harlekiiniksi. Ranskalaisten koirat sulautuivat intiaanikoiriin.

Catahoulanleopardikoirissa yhdistyy siis väitetysti alkuperäisten intiaanikoirien, espanjalaisten sotakoirien, paikallisten kojoottien tai susien, ranskalaisten beauceronien ja taatusti nykyajan amerikkalaisten ajokoirien veri. Suden osuutta ei kukaan pysty todistamaan, mutta huhu on sitkeästi pysynyt rodun mukana. Mikäli susiristeytyksiä olisi todella ollut rodussa, ne kuulostavat olleen spontaaneja ja tapahtuneen jo satoja vuosia sitten, aikana ennen kuin valkoiset alkoivat määrätietoisesti jalostamaan rotua tiettyyn suuntaan.

Sininenlacykoira. Kuva © Jbolles / Wikimedia Commons.

Jos catahoulan historia kuulosti epämääräiseltä, sinisestälacykoirasta (Blue Lacy, Texas Blue Lacy) tiedetään vielä vähemmän. Näitä todella harvinaisia koiria käytetään maatilan töihin, karjan ajoon ja metsästykseen.

Vuonna 1858 veljekset Edwin, Frank, George, ja Harry Lacy muuttivat Kentuckystä Teksasiin maatilan koirien kanssa. Koirat auttoivat heitä paimentamaan nautoja. Lacykoirien kerrotaan olevan sukua catahoulankoirille, ja että niissä olisi greyhoundia, ajokoiria, karjakoiria ja kojoottia. Minkäänlaista tarkkaa reseptiä ei ole tiedossa. Huhu kojootista herättää monissa epäilystä, ja sen sijaan koirissa onkin saatettu käyttää jonkinlaista puolivilliä paariakoiraa. Rodun historiasta tiedetään turhauttavan vähän. Otin sen silti mukaan tähän juttuun.

Pidän uskottavimpana, että näistä kolmesta rodusta plotteissa on saattanut olla hieman sutta mukana. Toisin kuin kahden muun rodun kohdalla, jonkinlaisena konkreettisena todisteena toimii se, että Plottin suvulla on ollut lemmikkisusi. Näiden kaikkien rotujen kohdalla mahdolliset susiristeytykset ovat tapahtuneet hyvin kauan sitten, ja kyse on ollut vain yksittäisistä risteytyksistä. Koska koiria on kasvatettu työtä varten, ei "susiprosentteja" ole ylläpidetty kuten tämän päivän lemmikkikasvatuksessa. Suden veri onkin siis voinut laimeta nopeasti, ja tuskin näkyisi ollenkaan nykyajan DNA-testeissä. Ranskalaiset ajokoirat ovat todiste siitä, että suden veri on toiminut metsästyskoirissa ja ei välttämättä näy koirien ulkonäössä. Amerikkalaisten rotujen kohdalla risteytysten dokumentointi on kuitenkin ollut niin olematonta, että pakostakin väitteitä päätyy epäilemään. Kenties jonain päivänä löytyy jokin maailmaa mullistava tiedon murunen. Todennäköisesti asia jää ikuisesti vain huhupuheen tasolle.

Lähteet:

* Dogs: The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds (Desmond Morris, 2002)

* Encyclopedia of North American Sporting Dogs (Steve Smith, 2002)

* The Foxfire Magazine syksy/talvi (2009)

* The Louisiana Catahoula Leopard Dog (Don Abney, 1996)

* The Secret World of Red Wolves (T. DeLene Beeland, 2013)

* The Story of the Plott Hound (Bob Plott, 2007)

* Squirrel Dog Basics (David A. Osborn, 1999)

Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***