Bono täytti 12v

 Tänään on Bonon synttärit. Vanha ukkeli täytti 12 vuotta, mikä on isolle koiralle jo korkea ikä. Koko tätä aikaa Bono ei kuitenkaan ole viettänyt kanssani, koska hän oli 3-vuotias kun hankin hänet. Valitettavasti en voi väittää ettei ikä näkyisi missään, mutta on hän silti ihan ookoossa kondiksessa ja tuskin on vielä hetkeen kupsahtamassa. Mitään rasittavaa liikuntaa ei enää harrasteta, päivän liikunta rajoittuu rauhallisiin köpöttelylenkkeihin. Lihakset ovat surkastuneet ja etenkin hajuaisti on kadonnut lähes täysin, myös kuulo on heikentynyt. Pakostakin sitä harva se päivä miettii milloinkohan se viimeinen päivä on edessä ja kuinka suunta on tästä eteenpäin vain alaspäin. On vaikeaa hyväksyä ja luopua, mutta onneksi tämä ei ole ihan heti edessä.

Huvin vuoksi laitan tähän mukaan aiemmat synttärikuvat. Aloin varsinaisesti juhlistaa Bonon synttäreitä vasta kun hän oli 8-vuotias, mutta en sen jälkeenkään ole mitenkään erityisemmin juhlistanut asiaa, kunhan jotain tavallista herkumpaa olisi tarjolla.

11v

10v

9v

8v

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin tehokkaasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)

Susisaagan selviytyjät

Olin suunnitellut tämän jutun ilmestyvän tulevassa Tähdenlento-lehdessä, mutta sinne tuli niin paljon materiaalia (mikä on hyvä asia!), että jouduin siirtelemään osan jutuistani ensi vuoden numeroihin. Tämä juttu ei aiheeltaan liittynyt mitenkään tulevien numeroiden teemoihin (ei toki kaiken tarvitse), ja olen jo suunnitellut kaikkea muuta ensi vuodelle, joten laitankin nyt tämän blogiin. Sori Murojakille, joka oikoluki tämän turhaan!

Hopeanuolen susisaaga (pokkarit 14-18) on lähes täysin lakaistu maton alle, ja tätä aihetta on aiemminkin käsitelty Tähdenlennossa nro 18. Silloin pohdittiin, onko saagan tapahtumat todellakin pyyhitty pois Ginga-sarjasta, vai onko niistä jäänyt jäljelle edes pieniä jälkiä.

Tällä kertaa pohdimme, mitä tapahtui saagan susille. Toiko Takahashi sukupuuttoon kuolleet japaninsudet takaisin tarinaansa vain tappaakseen ne jälleen hetkeä myöhemmin?

Saagan lukeneet tietävät, että lopputaistelussa Hokkaidōlla sekä Reiman johtamat Susien Monarkian

sotajoukot että Gaian Mustien Susien Imperiumin sotajoukot kuolivat tulivuorenpurkauksessa. Vain neljä sutta jäi henkiin: Hyōma, Retsuga ja kaksi nimetöntä sutta. He liittyivät Ōun armeijaan, mutta heitä ei tämän jälkeen näytetty sarjassa. Emme tiedä kuolivatko he tai lähtivätkö he omilleen jossain vaiheessa Hopeanuoli- ja Weed-sarjojen välillä olevassa aikahypyssä.

Olisiko selviytyjiä kuitenkin voinut olla enemmänkin? Saaga antaa ymmärtää susien olevan sukupuuton

partaalla, ja ne olivat onnistuneet salaamaan olemassaolonsa niin ihmisiltä kuin koirilta. Täten niiden pitäisi olla hyvin harvinaisia, mutta saagan susilaumat ovatkin yllättävän suuria.

Pelkästään Thousand Dragonilla oli (väitetysti) tuhat alaista, joiden tehtävänä oli kiipeillä toistensa päälle muodostaakseen jättimäisen susikallion, joka vartioisi heidän valtakuntansa sisäänkäyntiä. En itse usko muodostelmassa olleen kirjaimellisesti tuhat sutta. Tämä on todennäköisesti ollut liioittelua, jolla on saatu vastustaja pelkäämään. Silti muodostelma on vaatinut hyvin monta sutta toimiakseen, puhumme vähintään kymmenistä, kenties jopa sadasta yksilöstä.

Mitä Thousand Dragonin sotureille sitten tapahtui? Retsuga nostatti trombin, joka hajotti muodostelman ja kuljetti sen sudet pois taistelutantereelta. Vain Thousand Dragon jäi hölmistyneenä paikalleen. Emme näe hänen sotureitaan enää tämän jälkeen, ja lukijat ovat todennäköisesti olettaneet heidän kuolleen trombin laannuttua ja susien tippuessa maahan. Emme kuitenkaan nähneet tätä tapahtuvan. Jonnekin trombi kuljetti sudet, mutta minne, ja kuinka korkealta he lopulta putosivat maahan? Heitä oli niin paljon, että pakostakin mietityttää, olisiko osa heistä selvinnyt hengissä.

Tämän jälkeen Thousand Dragon tarttuu Reimaan kiinni ja raahaa hänet syvään kuiluun, joka johti Imperiumin valtakuntaan. Gin sotureineen seuraa perässä. He löytävät Reiman, joka kertoo antaneensa Thousand Dragonille yhden iskun, jonka jälkeen Thousand Dragon katosi. Tämän perusteella ei kuulosta

siltä, että susi olisi kuollut, vaan paennut. Häntä ei tämän jälkeen nähdä. Kenties hän kuoli tulivuoren purkauksessa, kenties ei.

Myös Alamaailman kymmenen taistelijan komentajan, Mugenin, kohtalo jää arvoitukseksi. Kun Gin sotureineen oli päihittänyt Alamaailman kymmenen taistelijaa, Mugen lähti karkuun. Reima arveli, ettei Mugen palaisi Gaian luo, koska Gaia ei jätä epäonnistujia eloon. Jos Reima on oikeassa, Mugen voisi olla

elossa. Ehkä myös Thousand Dragon jätti Imperiumin pelätessään Gaian reaktiota?

Jäikö sitten Reiman laumasta eloon ketään muita Ōun riveihin liittyneiden neljän soturin lisäksi? Oletettavasti kaikki muut Hokkaidōlle lähteneet sudet kuolivat, mutta ottiko Reima todellakin koko laumansa mukaan sotaretkelle? Ottaen huomioon, miten järkyttyneitä Reiman joukot olivat nähdessään

Gaian pentusoturit, voidaan olettaa, ettei Reima pakottanut keskenkasvuisia susia taisteluun. Mikäli Reiman laumassa oli pentuja, jäivät ne varmasti kotiin sodan ajaksi. Todennäköisesti kotiin jätettiin myös pentujen äidit, kenties kaikki nartut. Crossia lukuun ottamatta nartut eivät saaneet taistella Rikin laumassa, ja ehkä myös Reima noudatti tällaista moraalia.

Mahdollisia selviytyjiä on yllättävän monta. Emme myöskään voi varmasti sanoa, etteikö

tulivuorenpurkauksesta olisi voinut selvitä monikin susi hengissä, mutta he eivät vain liittyneet Ōun

armeijaan. Ehkä useampikin Gaian sotureista vältti purkauksen, mutta nähdessään keisarinsa kuolevan he hylkäsivät taistelun ja pakenivat.

Fanitarinoissa kaikki on mahdollista, ja susisaagan hukkien epäselvät kohtalot ovatkin oivaa materiaalia

niihin. Esimerkiksi itse olen kirjoittanut Reimalla olevan tytär Tengu, ja Raezlan fanitarinoissa esiintyy Gaian tytär Theia.