Viimeaikaisia mietteitä bloggaamisestani

Pakollinen kuvitus joka ei liity tekstiin mitenkään.

Vähän sekalainen postaus ja tiedossa on paljon vikinää.

Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen kuinka vähän kommentteja blogi saa. Silloinkin kun joku viitsii kommentoida on kyseessä yleensä jokin arvostelutoive, tai kysytään olenko arvostellut jotain teosta. Nämä ovat ihan ookoo viestejä, mutta pidemmän päälle käy turhauttavaksi ettei itse silloista tekstiä kommentoida mitenkään. Miten voin tietää onko blogin sisältö hyvää jos siitä ei koskaan saa palautetta? Ehkä se on myös huomiohuoraamista, mutta helvetti haluan huomiota! Mieluiten positiivista sellaista. Olen viime aikoina julkaissut useamman kirjoituksen, joiden aihe oli *minulle* superkiinnostava ja olisin niin mielelläni halunnut kuulla niistä palautetta ja keskustella syvemminkin aiheista. Mutta ei. Blogissa vallitsee hiljaisuus, vain sirkat sirittävät ja pölypallot lentävät preerialla. Turhauttavinta tässä on, että tiedän ihmisten lukevan blogiani, mutta he ovat silti hiljaa. Jokainen postaukseni saa parin päivän sisällä noin 100+ katselukertaa vaikka nykyään mainostan uusia kirjoituksia vain linkittämällä ne sivun omalle FB-tilille.

Arvostelupyynnöt (sekin vähä mitä niitä tulee) ovat myös pidemmän päälle turhauttavia, sillä tunnen syyllisyyttä siitä etten yksinkertaisesti jaksa tsekata kaikkia ehdotuksia. Mitä pitempi sarja on sitä todennäköisemmin työnnän sitä jatkuvasti myöhemmälle listallani, tai sivuutan sen kokonaan. Ajatelkaapa nyt, sanotaan, että sarjassa olisi vaikka 20 jaksoa tai pokkaria. Sen läpikäymiseen kuluu hirveästi aikaa ja saan kirjoitettua siitä kuitenkin vain yhden arvostelun. Samassa ajassa voisin kuitenkin lukea tai katsoa monta lyhyempää teosta ja kirjoittaa monta arvostelua. Tämän takia olen viivyttänyt Wolf's Rain - ja Belle ja Sebastian -animeiden katsomista jo usean vuoden ajan. WR:n olen kyllä katsonut lähes kokonaan mutta siitä on jo vuosia, joten en voi kirjoittaa muistikuvieni perusteella.

Kyselyt olenko arvostellut sitä ja tätä ovat vähän dillejä. Anteeksi nyt vain. Blogissa on jo satamiljoonaa postausta, mutta olen koettanut tehdä tiettyjen tekstien löytämisestä mahdollisimman helppoa. Jos haluat tietää olenko esimerkiksi arvostellut Rover Red Charlien voit etsiä tiedon neljällä tavalla. Helpointa on mennä yläoikeassa kulmassa näkyvään arvostelulistaan, jossa ovat kaikki arvostelut. Jos jotain ei näy siellä, en todennäköisesti ole arvostellut sitä. On mahdollista, että puusilmänä olisin missannut jonkin linkin, mutta näin oikeasti paljon vaivaa sen eteen, että kaikki arvostelut ovat tuossa listassa. Sama artikkelilistan kanssa. Toinen tapa on etsiä hakusanojen (tai "tägien") avulla, jotka näkyvät oikeassa kulmassa hieman alempana. Kolmas tapa on kirjoittaa jotain ylhäällä olevaan hakukenttään. Neljäs tapa olisi mennä Googleen ja laittaa hauksi "Suola Kuupielessä Rover Red Charlie". Ette te tähän minua tarvitse.

Suoraan sanottuna olen myös saanut pienen burnoutin koirasarjiksien ja -animaatioiden parissa. Olen jo katsonut kaikki kiinnostavimmat teokset läpi ja uusia tuttavuuksia löytyy enää todella, todella harvoin. Ja, uskokaa tai älkää, katson ja luen oikeasti paljon muutakin kuin vain tämän blogin aihepiiriin liittyvää materiaalia. Haluan kuitenkin päivittää blogia edes kerran kuussa, vaikka en olisi tsekannut mitään uutta arvosteltavaa materiaalia. Tämän takia blogiin ilmestyykin sekalaisia artikkeleita piirtämisestä, oikean elämän eläimistä, ja niin edelleen. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että blogi menee liian off-topiciksi, mutta tunnen syyllisyyttä siitäkin jos en päivitä mitään! Tilannetta pahentaa kommenttien puute, sillä en tiedä yhtään mitä mieltä ihmiset ovat näistä muutoksista. Loppujen lopuksi tietenkin kirjoitan omaksi ilokseni, mutta sitä iloa ruokkii palaute.

Myös yksi ärsyttävä kommenttityyppi on lähteiden kysyminen. Tässä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta nämä kommentit ovat tulleet teksteihin, jotka on julkaistu aikaisemmin Tähdenlento -lehdessä, joka on niin pieni lehti, ettei siinä yksinkertaisesti ole tilaa lähdeluetteloon, enkä rupea jälkikäteen paskartelemaan sellaista. Ja jos tekstit oikeasti lukee voi lähteen monesti päätellä itse, sillä ujutan itse tekstiin mukaan lauseita tyyliin "kirjassa x sanotaan myös..." Tämä vain näyttää paljon luonnollisemmalta *minun* mielestäni kuin laittaa kirjoituksen loppuun kasa lähteitä. Blogini ei ole mikään Encyclopedia Britannica, vaan se on tarkoitettu viihdelukemiseksi. Moni väittämä on myös sellainen, etten näe mitään järkeä laittaa sen perään lähdettä. Fakta on fakta on fakta. Saman asian voi lukea monesta muusta sivustosta tai kirjasta. Googletus on myös oikeasti toimiva asia. Mikäli jotain lähdettä ei voi tekstistä päätellä niin tietenkin sitä saa minulta kysyä ja olen vielä hanakampi oikeasti jatkamaan aiheesta keskustelua kommenteissa. Olen saanut tälläisiä kommentteja vain kaksi, eli siis en oikeasti montaa, mutta kumpikin tuli anonyymiltä kirjoittajalta ja kokonaisuudessaan kommentit olivat vain tyyliin "onko tekstille lähteitä?" tai jotain tuohon suuntaan. Ei mitään mielipidettä itse tekstistä, eikä pyydetty lähdettä millekään tietylle lauseelle. Näin lyhyt kommentti tuntuu jopa syyttävältä. "Tekstisi on pelkkää paskapuhetta" tyyliin. Tai ehkä he ajattelevat sen olevan kopioitu muualta? Kuulostan herkkänahkaiselta koska olen herkkänahkainen, perkele. Tämä on vain niin turhauttavaa koska kommentteja tulee niin harvoin, että jokainen ilmoitus kommentista on kuin juhlan hetki, mutta sitten kun pääsee lukemaan kommentin siinä ei kerrota mitään mielipidettä itse tekstistä.

Live action -elokuvien arvosteluita kysytään silloin tällöin. En oikein näe pointtia arvostella näitä, sillä netti on elokuvablogeja täynnä. Googlen hakukone hurisemaan ja varmasti löydätte arvosteluita lempielokuvastanne. Myös muita animaatioblogeja on paljon, etenkin anime- ja Disney -blogeja. Tämän takia halusinkin erottua joukosta keskittymällä pieneen aiheeseen, eli koira-aiheisiin sarjakuviin ja animaatioihin. Pieni aihe toki pienentää kohdeyleisöä. Ja ollaan rehellisiä, suurin osa live action hauvelielokuvista on täyttä sontaa. Joukossa on mukana harvinaisia timantteja, mutta kävisin ne läpi liian nopeasti, jonka jälkeen turhautuisin miljoonan Beethovenin ja Air Budin kanssa.

Intoani blogata on pikkuhiljaa vähentänyt myös muiden blogien hiljentyminen. Minua ei yhtään haitannut, että SK:n ilmestymisen jälkeen alkoi syntyä myös muita samankaltaisia blogeja selkeästi SK:n innoittamina. En suhtautunut näihin kilpailuna, sehän olisi todella typerää ja ahdasmielistä, hitto, minusta oli HIENOA lukea samasta aiheesta kiinnostuneiden tyyppien mielipiteitä. Mutta nämä muut blogit ovat nyt hiljentyneet, osa on harmittavasti poistettu netistä kokonaan. Sama hiljentyminen on tapahtunut myös Hopeanuoli -blogien kanssa. Meillä on saatu suomeksi Weed, järjettömän pitkä raamattu, ja nyt suomennetaan Orionia! Olisiko kukaan voinut uskoa tämän käyvän todeksi kymmenen vuotta sitten? Hiton hienoa, mutta blogit ovat hiljaa. Eikö aiheesta oikeasti keksi enää mitään puhuttavaa vai eikö faneja enää kiinnosta? Haluan lisää luettavaa blogilistaani! Sekin on harmittavaa kuinka ahkeroin (ja toki muutkin tekijät ahkeroivat) Tähdenlennon parissa, eikä lehdestä kirjoiteta enää paljoa palautetta nettiin, vaikka mielestäni lehti paranee koko ajan.

Ja sitten hyppäys taas uuteen aiheeseen. Aion viimeinkin ottaa mainokset käyttöön blogiin. Koetan tehdä niistä mahdollisimman huomaamattomia, mutta jos ne ovat häiritseviä voi siitä antaa palautetta. Olen kauan vastustanut ajatusta mainoksista, sillä se on mielestäni halpaa huoraamista (mikä ON typerä ajatustapa ja ajattelen niin lähinnä omalla kohdallani), mutta hitto, minä olen köyhis! Ehkä pienikin rahamäärä saisi minua motivoitua blogin suhteen enemmän. Minulla ei ole mitään käsitystä millaisia summia mainoksilla voisi saada, mutta asennoidun niin, että olen positiivisesti yllättynyt jos summa on enemmän kuin nolla senttiä kuukaudessa. Mainokset tulevat blogiin varmaan viikon sisällä.

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä

Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.

Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.

Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.

Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Elokuvan aikana puumat ja leopardit notkuvatkin turvassa kattoparruissa poissa muiden hälinästä.

Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.

Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!

Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.