Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet

NIMI: Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet (Ginga: Nagareboshi Gin - Kizuna Hen / 銀牙流れ星銀 絆編)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Maruo Maruichiro
PÄÄOSISSA: Hiroki Sana, Naoya Gomoto, Kenji Sakamoto, Hirofumi Araki, Yuya Asato, ja monia muita.

Suomalaisia Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu ihan hirveästi. Siis ajatelkaa, että 80-luvun aikaiseen, lähes kaikkialla muualla tuntemattomaan animeen perustuva japanilainen musikaalinäytelmä näytettiin täällä elokuvateattereissa vuonna 2022. Pienen teatterikierroksen jälkeen se julkaistiin täällä DVD:llä ja Blu-raylla. Hopeanuolen sitkeä suursuosio Pohjolassa on ollut hyvin poikkeuksellista. Katsoin tämän musikaalin heti kun DVD ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten monen muunkin arvostelun kanssa, jokin kirjoitusblokki vaan iski. Aikaa kului ja muistoni hämärtyivät. Nyt olin monta päivää sairaana ja tyhjän panttina, joten päätin viimein ottaa musikaalin uusintakierrokselle.

Musikaali sijoittuu Hopeanuolen Akakabuto-saagaan, mutta rajallisen ajan vuoksi moni tapahtuma ja hahmo on jäänyt pois. Ehkä suurimpana karsintana Ginin toinen omistaja Daisuke ei ole mukana. Tämä on sääli, sillä Ginin ja Daisuken syvä ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sarjan alkupuolella katalysaattori monille koskettaville kohtauksille, sekä ylipäänsä yksi tärkeä motivaattori Ginille lähteä villikoirien mukaan - jotta hän voisi suojella Daisukea. Minulle ihmisten ja koirien välinen side on aina ollut tärkeä osa Hopeanuolta, mutta tämä osa-alue tuppaa aina jäämään jännien villikoiraseikkailujen varjoon.

Sentään ikivanha karhuntappaja-äijä Gohee Takeda on mukana, yhä karuna ja karismaattisena, mutta huomattavasti kesympänä versiona, sillä häntä ei nähdä pätkimässä koira- ja ihmispentuja turpaan. Gohee toimii paljon kertojan virassa. Myös moni koirahahmo on karsittu pois. Selkein poissaolo kuuluu Crossille, jonka kunniana oli olla villikoira-armeijan ainoa narttu. Ottakaa kuitenkin huomioon, että tämä näytelmä on kaksiosainen, ja osa puuttuvista hahmoista tulee esiintymään jatko-osassa.

Musikaali hyppää Ginin pikkupentuajan yli ja kertoo sarjan alkupään tapahtumat hengästyttävällä ja kieltämättä hämmentävällä pikakelauksella. Koko ajan mietin ymmärtäisinkö tarinaa jos se ei olisi jo entuudestaan tuttu? Sen lisäksi, että kerronta on todella nopeatempoista, häärää taustalla välillä sellaisia hahmoja laulamassa, jotka eivät OIKEASTI ole kohtauksessa mukana. Esimerkiksi heti alussa kaikki koirahahmot, jopa pahaa Kurojakia myöten, ovat laulamassa alkuasetelmasta, vaikka oikeasti kohtauksessa pitäisi olla paikalla vain Riki ja Gohee Takeda. Samaten "kuollut" Riki käy taustalla laulamassa jo ennen kuin paljastuu, että hahmo onkin yhä elossa. Mutta miten kasuaali katsoja voisi tietää kuka hahmo on oikeasti kohtaukselle relevantti? Valitettavasti en usko, että musikaalista saisi paljoa selkoa ilman vahvaa taustatietämystä. Kiirehtivä kerronta onneksi hidastuu viimein kun Gin liittyy villikoiralaumaan. Sen jälkeen musikaali seuraa kuinka lauma värvää Tiikeriveljekset, Mossin lauman ja Igan ninjat mukaansa.

Lopetus tulee töksähtäen. Musikaalin tarina jää pahasti kesken, eikä toimi itsenäisenä teoksena. Jatko-osa, Linnakkeen taistelu, ei kuitenkaan päässyt Suomessa teatteri-, DVD- tai Blu-ray-levitykseen. Tätä oltiin alunperin luvattu, mutta kaikessa hiljaisuudessa Linnakkeen taistelu päätyi vain Elisa Viihteen suoratoistoon, jossa sen voi vuokrata 4,10 €:lla tai ostaa digiversiona 7 €:lla. Varsin kohtuullisia hintoja kumpikin, mutta oli silti harmittavaa ettei luvattua fyysistä julkaisua koskaan ilmestynyt. Ilmeisesti ensimmäinen osa ei ollutkaan ihan niin suuri menestys kuin oletettiin, eikä fyysistä julkaisua nähty kannattavana.

Fyysinen media on nykyään nopeasti uhanalaistumassa, ja olen seurannut tätä kehitystä huolissani. Kyllä, suoratoistopalvelut ovat varmaan käteviä (en itse käytä niitä juuri koskaan), mutta ne voivat milloin vain poistaa leffan tai sarjan valikoimastaan. Pahimmillaan osasta teoksista ei ole fyysistä julkaisua olemassa, ja jos sitä ei löydy suoratoistostakaan, jäljelle jää vain piratismi - siis jos joku on edes vaivautunut julkaisemaan sitä piraattisivuilla. Moni teos uhkaa kadota täysin tämän takia. Yritetään siis tukea fyysisiä julkaisuja vielä kun se on mahdollista!

Koska kyseessä on musikaali, on mukana vähän turhankin paljon laulua. Tarina ei oikein saa tilaa hengittää, kun laulua pukkaa laulun perään. Kappaleiden laatu vaihtelee. Pääasiassa kipaleet ovat ihan komean kuuloisia, mutta osa kuulostaa turhan samanlaisilta, ja osa ehtii soida aivan liian vähän aikaa. Linkkaan kappaleiden studiossa äänitetyt soundtrack-versiot tekstiin. Ne poikkeavat musikaaliversioista hieman, mutteivät oleellisesti.

Sanotaan ne positiiviset ensin. Koko musikaalin tunnusbiisiksi muodostui Chigasawagu, jossa on ah niin eeppisen miehekkäät sanoitukset uhrauksesta ja taistelusta, ja joka ehtii soida erilaisina variaatioina pitkin musikaalia. Tässä on onnistuttu luomaan jotain ihan uutta, mutta samalla sarjan tunnelma on kiteytetty täydellisesti. Ehkä suurin suosikkini Ōugunka esittelee villikoirat reipasta yhteishenkeä hehkuvalla armeijamarssilla. Se erottuu täysin muista biiseistä, ja sitä vetävällä Benin näyttelijällä on mielestäni kaikista komein ääni, mutta biisi kestää aivan liian vähän aikaa. Olisin halunnut paljon pidemmän version! Olisihan tässä pitänyt tulla kertsi edes toisen kerran. Pidin myös Johnin GSD-tunnaribiisistä, siinä oli hahmolle sopivat itserakkaat lyriikat ja oli muutenkin melkoista saksanpaimenkoirien ylistystä. Olin yllättynyt, että John sai tällaista erikoiskohtelua, mutta en tietenkään valita, sillä hän on yksi lempihahmoistani. Tiikeriveljesten Kai no Rapper vaati ensin totuttelua punkin ja räpin yhdistelmällään, mutta onhan tässä hahmoilleen sopivaa asennetta. Pidän siitä enemmän jokaisella kerralla.

Sitten niihin huonompiin kipaleihin. Hopeanuoli-animessa on yksi parhaimmista tunnareista ikinä, oli kyseessä sitten mikä tahansa genre tai aikakausi. Tunnari saa aina sydämen pamppailemaan ja adrenaliinin virtaamaan. Poikkeuksetta. Olinkin aluksi ilahtunut, että tunnari oli otettu musikaaliin mukaan, mutta siitä tulikin inhokkini. Uusi versio Nagareboshi Ginistä on yksinkertaisesti kaamea. Se alkaa lupaavan rock-henkisesti, mutta toiseen kertosäkeeseen mennessä taantuu epämääräiseksi kaaokseksi. Siinä on aivan liikaa kerroksia, liikaa taustaääniä laulamassa yhtäaikaa. Nostalginen tunnari olisi voinut olla koko musikaalin kohokohta, mutta tämä versio oli hyvin kömpelösti rakennettu, tunkkainen sekamelska. Ei myöskään auta, että Ginin laulajalla ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä ääni. Akamen tunnusbiisi Shinobi jäi mitäänsanomattomaksi ja paikoitellen kuulosti liian samanlaiselta kuin osa muista kappaleista.

Musikaalissa ei selvästikään ole ollut erityisen iso budjetti, mutta siinä on käytetty välillä kiinnostavia ratkaisuja. Pääasiassa sama vuorikyhäelmä toimii lavasteina kohtauksesta toiseen, mutta välillä taustakankaalle ilmestyy esimerkiksi animaatiota juoksevista koirista tai valikoituja paneeleja mangasta. Eräässä kohtauksessa hahmot ovat veden alla, jolloin heidän liikkeet hidastuvat, taustalle heijastetaan sinisiä aaltoja ja kajareista kuuluu veden pulinaa. Rajallisista lavasteista huolimatta tarinaa saadaan kuljetettua luovuuden ja mielikuvituksen avulla.

Karhut ovat kuitenkin suuri pettymys. Näinkin oleellinen asia tarinaa on toteutettu hyvin kömpelösti ja keskeneräisen näköisesti. Karhut esiintyvät tässä musikaalissa vain isojen, painavien käpälien muodossa, joita näyttelijät kantavat selissään vaivalloisesti. Mikä vielä pahempaa, käpälien kehikot ovat täysin näkyvissä. Miksi ihmeessä näitä ei ole voitu peittää karvakankaalla? Ilmeisesti Akakabuton pääksi tarkoitettu kehikko ei näytä yhtään miltään. Hirviökarhu Akakabuto on tärkeä osa tarinaa ja ikimuistoinen pahis, joten on suuri sääli miten puolivillaisesti hänet on toteutettu.

Koirahahmojen puvut ovat mielenkiintoisia ja erilaisia. Kaikilla on pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat jotain hahmon luonteesta. Rikillä ja Benillä on armeijahenkisiä takkeja, Ginillä on metsästyskoiralle sopivasti karhunkynsikoru kaulassaan, ja Tiikeriveljesten vaatteet ovat sopivan rentoja ja rähjäisiä. Hahmoille on myös meikattu tärkeimpiä värimerkkejä ja arpia. Näissä on käytetty paljon mielikuvitusta ja kukaan ei näytä mitenkään typerältä, vaikka koirastailauksista olisi hyvin helposti voinut tulla vain koomisen näköisiä.

Pidin myös hahmojen koreografiasta. Äijät liikkuvat täydellä tunteella ja loputtomalla teatraalisuudella pikemminkin ketterien kissojen tavoin, mutta musikaalissa on panostettu siihen, että koirien liikkeet ovat selkeästi erilaisia kuin ihmisillä. Nostan hattua sille, että aikuiset ukkelit uskaltavat heittäytyä tällä tavalla. Myös taistelukohtaukset toimivat. Koirien hyökkäykset on saatu toimimaan ihmisten elekielellä, ja iskujen osuessa kuuluu sopiva ääniefekti. 

Näyttelijöistä/laulajista ehkä parhaimman roolin vetää Smithin esittäjä. Hänellä on hyvin sulavat tanssiliikkeet, hahmosta oikein huokuu rentous ja huumorintaju. Hän selkeästi erottuu joukosta, vaikka rooli onkin pieni. Pidin myös Benistä todella paljon, hänessä oli rauhallista auktoriteettiä, hahmo oli monesti kärsivällisen, toruvan isähahmon roolissa yrittäessään paimentaa riehakkaita alaisiaan. Ben oli mielestäni paljon magneettisempi kuin Riki, näiden näyttelijät olisi ehkä kannattanut vaihtaa. Ei tämä Riki mitenkään huono ollut, mutta hahmolta vaadittava ylitsepursuava miehekkyys jäi uupumaan. Sen sijaan sitä karismaa löytyi vaikka muille jaettavaksi Beniltä - hahmolta, johon en normaalisti ole kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kehuttava on myös musikaalin taltiointia. Yleisön läsnäoloa ei kuule ollenkaan, eikä suurimmaksi osaksi myöskään huomaa. Kameroita on monta ja aina välillä mukana on jokin kohtaukseen erityisen hyvin sopiva perspektiivi. Hahmojen ilmeet pääsee näkemään paljon selkeämmin kuin jos olisi ollut yleisön joukossa.

Musikaalissa on vielä yksi suuri synti, mikä jäi mainitsematta... ja se on Gin. Itse päähenkilö on aivan liian hajuton ja mauton! Olin suorastaan loukkaantunut kuinka musikaalin Gin on joka kohtauksessa epävarman oloinen nysväri. Ei minun Gin ole tällainen! Johnin laulun aikana Gin piilottelee kiven takana ja tuijottaa kilpailijaansa silmät lautasen kokoisina. Mitä ihmettä, alkuperäisessä sarjassa Ginhän heitti Johnin komeasti kumoon ja oli aina päättäväinen ja uhkarohkea. Kyllä isän kaipuu vaivasi häntä, mutta ei hän sentään nyyhkinyt kippurassa. Tuntuu kuin musikaalin Ginissä olisi keskitytty aivan liikaa näyttämään hahmo söpönä. Tunsin kipeää myötähäpeää katsoessani, kuinka Ginin näyttelijä keimaili ja kieriskeli oudon eroottisesti lattialla. Ginin kuuluu olla kova karhukoira! Tällainen ei vetele! Tämä Gin ei pääse ollenkaan erottumaan monen huomattavasti voimakkaamman persoonan joukosta, ja välillä oikein ihmettelin onko tässä muka tarinan päähenkilö.

Musikaali on mielenkiintoinen lisäys Hopeanuoli-fanitukseen, mutta todennäköisesti ilahduttaa vain suurimpia superfaneja. Kyllähän tämä kannattaa katsoa edes kerran, puhtaasta uteliaisuudesta, mutta vain jos tarina on ennestään tuttu. Upouusia faneja tällä ei synny. En ole vieläkään katsonut jatko-osaa, mutta kaipa sekin on pakko tsekata lähiaikoina. Koskaan ei tiedä milloin on jo myöhäistä, sillä mikään ei estä Elisa Viihdettä poistamaan sitä valikoimastaan vaikka heti huomenna!

TÄHDET: **1/2

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti

No nyt on nostalgiaa - tai sitten ei. Riippuu kuinka syvällä lukija on ollut ulkomaiden ihmissusi- ja turritaidepiireissä kymmeniä vuosia sitten. Olin aikoinaan ihan pakkomielteisen kiinnostunut tuolloin vielä freesiltä tuntuvasta turri-, were- ja anthrotaiteesta - kyllä, näillä termeillä oli joskus eri merkitykset, enää ei niinkään. Sellaiset nimet kuin Goldenwolf, Dark Natasha, Synnabar, Emryswolf ja niin edelleen olivat suosikkitaiteilijoitani, joiden gallerioita selasin uudestaan ja uudestaan. Heidän taiteessa ihmiseläimet oli piirretty hyvin, noh, eläimellisinä, kulttuuriltaan korkeintaan alkuperäiskansojen tasolla olevina.

Näitä taideskenejä seuraamalla, jonkin mutkan kautta, tulin myös törmänneeksi Freeborn-elokuvaan. Moni taiteilija puhui siitä innoissaan ja jopa piirsi sitä varten taidetta. Kaze: Ghost Warrior -animaatiosta tunnettu Amadhia Albee oli pyydetty mukaan vastaamaan tietokone-efekteistä, ja LoboLEO piirsi useita konseptikuvia muodonmuutoskohtauksista, jotka löytyvät yhä hänen FurAffinity-galleriasta.

Freebornia suunniteltiin todella kauan. Projektin ensimmäiset elonmerkit syntyivät jo vuonna 2004, kun amatöörielokuvantekijä Anthony Brownrigg kysyi jollakin nettifoorumilla mitä katsojat toivoisivat ihmissusigenreltä. Vastauksia tuli todella paljon ja keskustelukumppanien välille syntyi yhteisöllisyyttä. Keskustelu siirtyi tätä varten perustetulle The Pack -foorumille. Brownrigg alkoi luoda käsikirjoitusta ihmissusifanien toiveiden mukaan.

Heti seuraavana vuonna Brownrigg kuvasi muutaman ystävänsä kanssa testitrailerin elokuvalle, täysin nollabudjetilla. Traileri on yhä nähtävissä YouTubessa. Trailerin näyttelytyö on paikoitellen todella kankeaa, kohtauksissa on noloa saippuaoopperamaisuutta, ja ruutu pimenee juuri sopivasti ennen kuin muodonmuutos alkaa. Mutta trailerin tarkoitus ei ollut edustaa lopullista tuotetta, vaan näyttää, että konsepti voisi toimia. Sitä näytettiin useassa turriconissa ja tekijät kyselivät kävijöiden mielipiteitä millainen täydellinen ihmissusi olisi. Traileri herätti paljon kiinnostusta ihmissusifanien ja turrien keskuudessa, mutta Hollywoodin isot kihot eivät tarttuneet syöttiin.

Toisin kuin genren elokuvissa yleensä, Freebornin ihmissusien ei haluttu olevan pahoja tai rumia. Niiden ulkonäön tulisi olla uljas ja solakka. Ihmissudet eivät olisi automaattisesti verenhimoisia hirviöitä, mutta koska he halusivat elää rauhassa vainoilta, he joutuisivat välillä tappamaan ihmisiä säilyttääkseen salaisuutensa. He eivät olisi maagisia tai kirottuja, vaan heillä olisi jonkinlainen virus. Muodonmuutos ei olisi sidottu täysikuuhun, vaan kokeneet ihmissudet pystyisivät muuttua milloin vain. Ihmissudet pystyisivät muuttumaan kahdella jalalla kulkevasta karpaasista tavalliseksi sudeksi asti. Ja niillä pitäisi olla hännät! Fanit halusivat majesteettisia ja seksikkäitä petoja, joilla olisi monimutkaisia moraaleja, eikä vanhanaikaisiksi koettuja sääntöjä täysikuusta ja hopealuodeista.

Elokuvaa ei voisi toteuttaa ilman rahoitusta. Vuosien kuluessa alkuperäinen arvio 50 000 dollarin budjetista lopulta venyi jopa kuuteen miljoonaan dollariin. Freebornin ihmissusien haluttiin olevan juuri sellaisia, mitä fanit olivat odottaneet vuosikausia. Niitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa halvalla. Maskeeraukset ja tietokone-efektit olivat kalliita. Aluksi suurella innostuksella alkanut projekti hiipui käsiin. Brownrigg keskittyi usean vuoden ajan muihin projekteihin. Niistä onnistunein lienee ollut hänen ohjaama, käsikirjoittama, näyttelemä ja editoima (ja varmasti oli muitakin rooleja) vuoden 2008 Red Victoria, joka voitti muutamia palkintoja kauhuleffafestareilla.

Viimein vuonna 2012 projekti heräsi uudestaan henkiin. Brownrigg alkoi urakalla mainostaa elokuvaansa ja teki ainakin kolme rahankeräyskampanjaa Indiegogossa. En valitettavasti osaa sanoa kuinka tehokkaita nämä kampanjat olivat, koska keräyssivut eivät ole enää näkyvissä. Jonkin verran rahaa tuli, sillä Brownrigg ohjasi 20 minuutin pituisen lyhytelokuvan nimeltä Tasha's Decision (valitettavasti kadonnut netistä), joka oli esiosa Freebornille ja keskittyi yhteen sivuhahmoista. Kommenttien perusteella tässä lyhärissä ei vieläkään näkynyt varsinaisia susia tai muitakaan efektejä. Hahmoja syventäviä lyhäreitä aiottiin tehdä lisää ja niillä oli tarkoitus myös testata efektejä, mutta tämä ei lopulta toteutunut.

Ihmissusielokuvien skene oli muuttunut hiljaiselovuosien aikana. Testitrailerin jälkeen maailmaan oli ilmestynyt suuri sensaatio ja loputtoman pilkan kohde: Twilight. Twilightissa oli sekä vampyyrejä että ihmissusia, ja sarja sai paljon naureskelua aikaan hölmöillä teiniromansseillaan ja auringossa kimaltavilla vampyyreillään. Alkuperäinen käsikirjoitus muistutti aivan liikaa Twilightin romanssia, ja tarinaa piti muokata. Freebornia varten tehtiin uusia postereita ja mainoskuvia, joissa suoraan töksäytettiin, ettei tässä elokuvassa olisi vampyyrejä! Ennen Twilightia ajatus ihmissusiromanssista oli tuntunut tuoreelta, mutta nyt kortit oli pelattava oikein, jotta Freebornista ei tulisi samanlaista naurun aihetta.

"Ei vampyyrejä... koska ihmissudet eivät kimaltele."

Projektin ylösnousemus oli kuitenkin vain hetkellistä. En tiedä milloin projekti hiljeni lopullisesti, mutta tämä vaikuttaa tapahtuneen melko nopeasti 2012 jälkeen. Tasha's Decisionin jälkeen luvattuja lyhäreitä ei enää ilmestynyt. Vaikka en enää pääse näkemään rahankeräyksien tuloksia, en usko, että ne pääsivät lähellekään korkeita maalitauluja. Loppujen lopuksi muodonmuutosefektit olisivat tulleet hirvittävän kalliiksi, niihin ei olisi ollut varaa, ja tekijöillä tuskin oli tarvittavia taitojakaan. En ole varma julkaistiinko efekteistä koskaan minkäänlaista testimateriaalia.

Ihmissusielokuvia on julkaistu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vampyyri- tai kummitusleffoja. Efektit ovat tähän se painavin syy. Ihan taatusti lykantroopeille riittäisi kiinnostuneita katsojia, mutta oikeasti uskottavat ja pelottavat hukkaefektit ovat aina olleet Hollywoodille suuri haaste. Amatööreille ja muille vähävaraisille puuhastelijoille tämä haaste on mahdoton.

En usko, että Freeborn olisi ollut kovinkaan kaksinen elokuva. Todennäköisesti se olisi ollut puolivillaisesti näyteltyä, tahattoman koomista romanssihömppää. Silti on harmittavaa ettei se toteutunut. Sen takana oli selvästi intohimoisia tekijöitä ja paljon äänekkäitä faneja. On aina surullista jos unelmat jäävät toteutumatta, ja tämähän oli täysin harmiton unelma.

Freebornin vanhat nettisivut pääsee yhä näkemään Wayback Machinen avulla.

Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa

Plottinajokoira. Kuva © Ola Nordhammer / Wikimedia Commons

Olin aiemmin tänä vuonna kirjoittanut suden verestä ranskalaisten ja brittiläisten ajokoirien jalostuksessa. Onhan tätä harrastettu muuallakin. Amerikkalaisten ajokoirien kohdalla todisteet ovat kuitenkin kovin hataria, jääden lähinnä ohikiitäviksi maininnoiksi, joiden todenperäisyyttä on enää mahdotonta varmistaa. Päätin nyt kuitenkin koota kolmesta rodusta lyhyet pähkinänkuoriversiot yhdeksi paketiksi, ja mikäli jonain päivänä löydän jonkinlaisen aivot nyrjäyttävän Graalin maljan, joko päivitän tämän postauksen tai julkaisen löydöksen ihan omana tekstinään. Käytän myös termiä "ajokoira" hyvin löyhästi, sillä näiden rotujen edustajat toimivat monesti myös muissa tehtävissä, kuten vahteina ja paimenina.

Plottinajokoiran (Plott Hound) esi-isät olivat saksalaisia villisika- ja karhukoiria, jotka kuuluivat Pohjois-Carolinaan muuttaneelle Plottin suvulle. Nämä koirat olivat todennäköisesti läheistä sukua tämän päivän hannoverinvihikoirille. Vuonna 1750 Amerikkaan muuttaneet veljekset Johannes "George" ja Enoch Plott olivat Schwarzwaldin metsässä toimineen riistanvartijan poikia. He toivat mukanaan viisi koiraa, joiden varaan heidän jalostustyö nojasi vuosikymmenien ajan sukupolvelta toiselle. Mukaan lisättiin välillä paikallista verta, mutta nämä lisäykset ovat kiisteltyjä ja niistä on jäänyt huonosti todisteita. Menneisyyden plotteissa on ainakin ollut nykypäivää suurempi värikirjo, sillä mustavalkoisissa kuvissa esiintyy esimerkiksi merlen värisiä koiria.

Johannes Plott oli Bob Plottin iso-iso-iso-isoisä. Bob Plott on kirjoittanut sukunsa koirista kirjan The Story of the Plott Hound. Moni kirjassa kerrottu seikka on säilynyt hänen suvussaan vain oraalisena muistona, vanhemman sukupolven kertoessa tapahtumia nuoremmalle jälkikasvulle. Vuonna 1850 syntyneellä Montraville Plottilla kerrottiin olleen lemmikkisusi, jota pidettiin sidottuna puuhun. Puuta kutsuttiinkin Susipuuksi. Kerrottiin, että koiria risteytettiin silloin tällöin susien kanssa, mutta Bob ei ollut varma oliko kyseessä juuri tämä susi - mutta todennäköistähän se olisi.

Sudella oli kuitenkin karu kohtalo. Montraville oli lähtenyt Eagles Nest -vuorelle etsimään merkkiä karhuista, ja oli pyytänyt kotiin jäänyttä vaimoaan päästämään muutama ajokoira vapaaksi jahka hän kuulisi Montravillen antaman merkin. Oletan, että kyseessä olisi pillin vislaus tai pyssyn laukaus. Kun koirat päästettiin vapaaksi puuhun sidottu susi kiihtyi ja tempoili itsensä irti. Se juoksi hetken koirien perässä, kunnes kyllästyi ja palasi pihalle repimään kuivumassa olleita pyykkejä. Vaimo suuttui tästä silmittömästi, tarttui lähimpään esineeseen, joka osoittautui paistinpannuksi, ja löi suden kuoliaaksi.

Plottin suvun kerrottiin jättävän kiimaisia narttukoiria sidottuna isoon omenapuuhun, jotta urossudet voisivat laskeutua vuorilta astumaan niitä. Tämä voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta synnyinlaumastaan eronnut poikamiessusi on varmasti kiinnostunut kiimaisista nartuista, ja en osaa sanoa olisiko syrjäseudulla ollut irtokoiria - joku kuitenkin kävi näitä narttuja tuikkaamassa. Vastaavia kertomuksia kiimaisten narttukoirien jättämisestä susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa. Kenties nartut sidottiin lemmikkisuden vierelle ja tarina on vääristynyt kulkiessaan suusta suuhun. Sanottiin, että jos pentujen emo olisi hyväluonteinen koira, pennut olisivat koiramaisia ja helpompia käsitellä. Asetelma ei toimisi toisin päin, emo ei saisi olla susi. Koirilla, joilla oli suvussaan suden verta oli keltaiset ja vinot silmät, ja niiden häntä oli suora eikä kaartuva. 1900-luvun puolivälissä susiverisiä koiria oli enää vähän jos ollenkaan.

Catahoulanleopardikoira. Kuva © Britta Weißenborn / Wikimedia Commons

Merlestä väristään tunnetun catahoulanleopardikoiran (Catahoula Leopard Dog, Catahoula Cur) menneisyys on varsin mysteerinen, ja kuten kaikkien koirarotujen kohdalla myös näiden koirien hyvin eeppiseltä kuulostavaan luomislegendaan kannattaa suhtautua terveellä epäilyksellä.

Louisianan virallisen osavaltiokoiran väitetään polveutuvan konkistadori Hernando de Soton Espanjasta tuomista sotakoirista, jotka 1540-luvulla herättivät kauhua alkuperäiskansoissa. De Soto saattoi esimerkiksi sitoa intiaanivangin puuhun, ja antoi koirien repiä hänet kappaleiksi. Tämän toivottiin inspiroivan intiaaneja paljastamaan kullan ja muiden aarteiden sijainnin. Saavuttuaan Louisianaan de Soton armeija joutui peräkkäin taisteluun quizquiz- ja tensas-heimojen kanssa. Kumpikin taistelu verotti armeijan voimia, ja jostain syystä miehet päätyivät ystävällisten avoyelles-intiaanien leiriin nuolemaan haavojaan. Kun armeija oli taas valmis jatkamaan matkaansa, haavoittuneet koirat jäivät intiaaneille, jotka hoitivat hurjat ja voimakkaat hurtat takaisin elävien kirjoihin. Intiaanit eivät koskaan olleet nähneet koiria käytettävän sodankäyntiin, ja olivat vaikuttuneita. Nämä koirat lisääntyivät intiaanikoirien kanssa, sekä väitetysti myös kojoottien tai punasusien kanssa.

1700-luvulla italialaissyntyinen, mutta Ranskaa palveleva luutnantti Henri de Tonti kertoi Missisissippi-joen varrella elävistä puolivilleistä koirasusista, joilla oli kummalliset valkoiset silmät ja laikukkaat turkit. Hän saattoi kuvailla merleä väriä. De Soton koirista polveutuneet elukat olivat risteytyneet vapaasti yli sadan vuoden ajan. Ranskalaiset valloittajat toivat mukanaan omia beauceron-koiriaan vahdeiksi ja suurriistan metsästäjiksi. Myös beauceronissa esiintyy merlejä koiria, joskin väritystä kutsutaan tässä rodussa harlekiiniksi. Ranskalaisten koirat sulautuivat intiaanikoiriin.

Catahoulanleopardikoirissa yhdistyy siis väitetysti alkuperäisten intiaanikoirien, espanjalaisten sotakoirien, paikallisten kojoottien tai susien, ranskalaisten beauceronien ja taatusti nykyajan amerikkalaisten ajokoirien veri. Suden osuutta ei kukaan pysty todistamaan, mutta huhu on sitkeästi pysynyt rodun mukana. Mikäli susiristeytyksiä olisi todella ollut rodussa, ne kuulostavat olleen spontaaneja ja tapahtuneen jo satoja vuosia sitten, aikana ennen kuin valkoiset alkoivat määrätietoisesti jalostamaan rotua tiettyyn suuntaan.

Sininenlacykoira. Kuva © Jbolles / Wikimedia Commons.

Jos catahoulan historia kuulosti epämääräiseltä, sinisestälacykoirasta (Blue Lacy, Texas Blue Lacy) tiedetään vielä vähemmän. Näitä todella harvinaisia koiria käytetään maatilan töihin, karjan ajoon ja metsästykseen.

Vuonna 1858 veljekset Edwin, Frank, George, ja Harry Lacy muuttivat Kentuckystä Teksasiin maatilan koirien kanssa. Koirat auttoivat heitä paimentamaan nautoja. Lacykoirien kerrotaan olevan sukua catahoulankoirille, ja että niissä olisi greyhoundia, ajokoiria, karjakoiria ja kojoottia. Minkäänlaista tarkkaa reseptiä ei ole tiedossa. Huhu kojootista herättää monissa epäilystä, ja sen sijaan koirissa onkin saatettu käyttää jonkinlaista puolivilliä paariakoiraa. Rodun historiasta tiedetään turhauttavan vähän. Otin sen silti mukaan tähän juttuun.

Pidän uskottavimpana, että näistä kolmesta rodusta plotteissa on saattanut olla hieman sutta mukana. Toisin kuin kahden muun rodun kohdalla, jonkinlaisena konkreettisena todisteena toimii se, että Plottin suvulla on ollut lemmikkisusi. Näiden kaikkien rotujen kohdalla mahdolliset susiristeytykset ovat tapahtuneet hyvin kauan sitten, ja kyse on ollut vain yksittäisistä risteytyksistä. Koska koiria on kasvatettu työtä varten, ei "susiprosentteja" ole ylläpidetty kuten tämän päivän lemmikkikasvatuksessa. Suden veri onkin siis voinut laimeta nopeasti, ja tuskin näkyisi ollenkaan nykyajan DNA-testeissä. Ranskalaiset ajokoirat ovat todiste siitä, että suden veri on toiminut metsästyskoirissa ja ei välttämättä näy koirien ulkonäössä. Amerikkalaisten rotujen kohdalla risteytysten dokumentointi on kuitenkin ollut niin olematonta, että pakostakin väitteitä päätyy epäilemään. Kenties jonain päivänä löytyy jokin maailmaa mullistava tiedon murunen. Todennäköisesti asia jää ikuisesti vain huhupuheen tasolle.

Lähteet:

* Dogs: The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds (Desmond Morris, 2002)

* Encyclopedia of North American Sporting Dogs (Steve Smith, 2002)

* The Foxfire Magazine syksy/talvi (2009)

* The Louisiana Catahoula Leopard Dog (Don Abney, 1996)

* The Secret World of Red Wolves (T. DeLene Beeland, 2013)

* The Story of the Plott Hound (Bob Plott, 2007)

* Squirrel Dog Basics (David A. Osborn, 1999)

Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***

Yamaton oudoimmat viholliset

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 17. Kaikkia outoja vihollisia ei mainita, sillä osasta on saattanut olla puhetta muissa artikkeleissa ja täten olen vähentänyt toiston määrää.

Shiroi Senshi Yamato on ensisijaisesti koirataistelusarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Yamato kohtaisi koirien lisäksi muita vihollisia areenan ulkopuolella. Korkealentoiselle sarjalle tyypillisesti osa näistä vastustajista on varsin kummallisia tapauksia, joten esitellään heistä muutama.

Jack

Yamaton omistaja, Ryou, osallistui luokkaretkelle metsään, jossa hän ja ystävänsä näkivät villikoiran, jota pojat luulivat sudeksi. Pojat tulivat myöhemmin Yamaton kanssa etsimään sutta. Susi olikin vanha collie Habu, joka oli ennen saman villikoiralauman johtaja, mihin Yamato oli syntynyt. Fubukin tullessa johtajaksi vanha Habu pysyi Fubukin neuvonantajana ja piti myös Yamatosta huolta, kunnes viimein Habu lähti omille teilleen, kun tunsi ettei hänen apuaan enää tarvittu. Yamato ei heti tunnistanut Habua ja ajoi koiraa takaa. Kun Yamato viimein muistaa Habun lapsuudestaan, hän karkaa omistajaltaan ja seuraa Habua usean päivän ajan, jolloin Habu opettaa nuorelle koiralle selviytymistaitoja.

Näihin aikoihin eläintarhan tiikeriä siirretään rekalla Idan kylästä akitalaiseen eläintarhaan. Kuski ei huomioi sillan painorajoitusta, jolloin silta romahtaa rekan alta ja Jack-niminen tiikeri pääsee vapaaksi. Jack ilmestyy metsään, jossa Habu opettaa Yamatolle liito-oravien metsästystä. Jack varastaa Yamaton saaliin, josta Habu raivostuu, sillä villikoiran ei missään nimessä saisi antaa saalistaan pois noin vain. Habu näyttää mallia hyökkäämällä tiikerin kimppuun, mutta hänen toinen takajalka jääkin metsästäjän rautaan kiinni. Kamppailun katsominen herättää Yamaton taisteluvaistot. Yamaton harhauttaessa tiikeri paljastaa mahansa Habulle, joka repii sen auki Kaiten Jigoku -iskulla, samalla repien myös oman ansaan jääneen jalkansa poikki. Tiikeri kuoli sen suolten purskahtaessa ulos.

Sarugami

Ryou ja Yamato oli kutsuttu Shikokun saarelle koirataisteluturnaukseen. Heidän vastustajinaan olivat Seijūrō ja hänen shikokunkoira Ryū. Tämä taistelu päättyi tasapeliin, jonka lopussa Yamato ja Ryū osoittivat toisilleen kunnioitusta nuolemalla toistensa kasvoja. Areenan ulkopuolella joukko miehiä taistelukoirineen pysäytti Seijūrōn ja Ryūn, jotka olivat yhä uupuneita ottelusta. He halusivat kostaa kaikkien niiden koirien puolesta, jotka Ryū oli tappanut. Ryū ja Yamato ystävineen pähittivät taistelukoirat helposti, mutta tuntemattomilla miehillä oli vielä yksi ässä hihassaan: he laskivat jättimäisen Black Monster -nimisen mustan tosan ulos häkistä.

Yamato ja Hayate taistelivat Black Monsteria vastaan samalla, kun puissa oleskelevat japaninmakakit alkoivat viskoa heitä kivillä. Makakit olivat koko ajan vauhkompia. Taistelun keskellä Black Monster viskoutui läheiseen pusikkoon, josta kuului kivuliasta vinguntaa, ja puskasta tuli esille valtava koura. Se kuului hirvittävän suurelle gorillalle! Tapettuaan Black Monsterin Sarugami kaappasi Seijūrōn ja Ryūn kouriinsa ja lähti karkuun muut koirat perässään. Päädyttyään meren viereiselle jyrkänteelle Sarugami oli umpikujassa ja päästi Seijūrōsta irti, mutta tappoi hänen koiransa. Seijūrōn onnistui iskeä Sarugamia keihäällä, jolloin gorilla tippui mereen ja hukkui.

Tieto Sarugamin olemassaolosta houkutteli paikalle tutkijoita, jotka saivat selville, että gorilla oli pystynyt elämään Japanin ilmastossa, koska se oli löytänyt luolan, jossa oli kuuma lähde. Luolasta löytyi ihmisen ja kahden gorillan luurangot. Ruumis piteli käsissään kirjettä, jossa oli kirjoitettu englanniksi gorillan menneisyydestä. Kirjeen mukaan brittiläinen purjelaiva oli joutunut myrskyn kynsiin Japanin lähellä vuonna 1876. Laiva oli kuljettanut gorilloja lahjana Japanin keisarille, mutta niiden häkit rikkoutuivat myrskyssä. Sarugami oli näiden gorillojen jälkeläinen.

Rara

Jättimäinen liito-orava Rara on ehdottomasti vihollisista oudoimmasta päästä, ja hahmo otetaan monesti ensimmäisenä esille, kun puhutaan sarjan omituisuuksista. Rara oli Kentarou Kusabukin lemmikki, joka oli jostain syystä kasvanut hurjan kokoiseksi. Raralla oli myös kolme lasta, jotka olivat hieman normaalia liito-oravaa isompia. Rara laskeutui säännöllisesti metsästä kylään varastamaan kanoja ja koiria ruuakseen, minkä vuoksi metsästäjät lähtivät etsimään sitä. Metsästäjät tappoivat Raran lapset, mutta metsästäjät upposivat suohon eivätkä voineet ampua Raraa. Yamato, Hayate ja Jumbo taistelivat väkivahvaa vastustajaa vastaan. Taistelusta vauhkoontunut Rara kävi myös ihmisten kimppuun, ja lopulta sen omistaja päätti lopettaa lemmikkinsä lävistämällä sen ruumiin keihäällä.

Valkohai

Päästäkseen takaisin omistajansa luo Yamato ja Musashi hyppäsivät risteilyaluksen kannelta mereen, jossa vastassa oli nälkäisiä valkohaita. Yamato oli nyt erittäin vaikeassa asemassa, mutta älykkyytensä ansiosta hän onnistui päihittämään vihollisensa jälleen. Yamato asetti airon soutuvenettä vasten ja antoi hain syöksyä täydellä voimalla vasten airoa, joka tunkeutui hain suuhun ja sai sen vuotamaan verta.

Sahara

Sahara on afrikanvillikoira, jonka omistaa erittäin rikas ja rikollinen mies Seiji Shimon. Shimon oli alun perin palkkasoturi, jonka ryhmä jäi Afrikassa afrikanvillikoirien piirittämäksi. Shimon oli ainut selviytyjä, ja hän tappoi suurimman osan villikoirista paljain käsin, paitsi niitä johtavan Saharan, jonka hän pakotti lemmikikseen. Sahara oppi hyvin paljon eri taitoja: hän matkusti isäntänsä avoauton kyydissä, laskeutui lentokoneesta laskuvarjolla, käytti taisteluissa pitkillä metallikynsillä varustettuja hanskoja sekä isäntänsä rakentamassa salaisessa laboratoriossa osasi käyttää kaikenlaisia vipuja ja seurasi tapahtumia valvontakameroista.

Shimon järjesti koirataisteluturnauksen, jonka varjolla hän aikoi varastaa osallistujien koirat. Koirat vietiin laboratorioon, jossa Yamato yritti vapauttaa heidät. Sahara huijasi Yamatoa astumaan isäntänsä virittämiin ansoihin, joihin lukeutui esimerkiksi lähestyvä piikkiseinä, piraijoita täynnä oleva allas ja huone, jossa oli kolme puumaa. Varastetut koirat vapautettiin sillä välin kun Yamato suoritti ansarataa. Yamaton selvittyä ansoista Sahara hyökkäsi hänen kimppuun, mutta vapautettu Seiran-taistelukoira tuli Yamaton apuun. Seiran oli taisteleva narttu, moninkertainen yokozuna ja Yamaton Musashi-ystävän äiti. Sahara haki metallikynsiset hanskansa apuun ja iski Seirania päähän niillä. Yksi hanska jäi kiinni Seiranin kalloon, ja narttu kuoli seisaalteen. Yamato onnistui irrottamaan toisen hanskan Saharan tassusta ja viilteli sillä pahasti Saharaa, jolloin Sahara lähti karkuun.

Sahara kaivautui onkaloon, jossa odotti valtava kuristajakäärme. Käärme on aluksi Saharan puolella ja ottaa Yamaton kuristusotteeseen, mutta Yamato pelastuu, kun hänen ystävänsä Musashi tulee apuun. Sahara ja Yamato jatkavat veristä kamppailua. Yhtäkkiä käärme ottaakin Saharan uhrikseen ja nielee hänet elävältä. Yamato ja Musashi poistuvat onkalosta, luullen Saharan kuolleen. Mutta hieman myöhemmin mahahappojen syövyttämä Sahara repii itsensä ulos käärmeen mahasta. Yamato käyttää useaa taistelutekniikkaansa pahasti syöpyneeseen Saharaan. Sahara kuolee viimein, kun Yamato pyörittää häntä ilmassa pidellen hänen takajalasta kiinni. Liikkeen aiheuttamien g-voimien takia veri pakkautuu Saharan päähän, kunnes Saharan silmät räjähtävät hänen päästään.

Tetsukimen

Tetsukimen oli tosakoira, jonka pelottavuutta korostettiin piikikkäällä naamiolla, jossa oli leijonamainen harjas. Naamio otettiin koiralta pois juuri ennen otteluiden alkua, jolloin koiran pullottava otsa paljastui. Otsanahan alle oli piilotettu kova timantti, jota Tetsukimen käytti hyväkseen puskiessaan muita koiria. Tällaiset apuvälineet olivat koirataisteluissa kiellettyjä. Tetsukimenin omistaja käytti erilaisia huijauskeinoja myös kahden muun koiransa kanssa, jotka olivat Tetsukimenin veljiä. Yamato onnistui voittamaan Tetsukimenin revittyään hänen otsan auki tässä ottelussa keksimällään Jet Screw -iskulla, jolloin timantti lensi irti ja kopsahti yleisössä seisoneen miehen päähän.

Bayern

Tämä saksanpaimenkoira edusti Saksaa koirataisteluiden maailmanmestaruusturnauksessa. Bayernin omisti poika nimeltä Wohlen, joka oli uusnatsi. Wohlen pukeutui natsiunivormuun ja oli myös polttomerkinnyt koiransa rintaan suuren hakaristin. Hän ohjasi koiraansa ruoskalla.

Bayern voitti maailmanmestaruusturnauksen ensimmäisen ottelun Yhdysvaltoja edustanutta Grease-mastiffia vastaan. Ottelu oli täysin yksipuolinen, sillä Grease ei pysynyt Bayernin salamannopeiden liikkeiden perässä, ja lopuksi Bayern viskasi Greasen areenan keskellä olevaan vesialtaaseen, johon mastiffi melkein hukkui. Bayernin seuraava ottelu oli Yamatoa vastaan, ja hän oli pitkän aikaa selkeästi voitolla, kunnes Toshio Tachibana sabotoi ottelua heilauttamalla vyötä yleisön joukossa, mistä syntyi samanlainen ääni kuin Wohlenin ruoskasta. Bayern hämmentyi tästä, jolloin Yamato pääsi iskemään häntä. Yamato päätti ottelun Boomerang Sappoulla.

Mustang

Mustang osallistui myös maailmanmestaruusturnaukseen, edustaen Kanadaa. Koiran ulkonäössä ja tekniikoissa ei sinänsä ollut mitään erikoista, paitsi että hänen rotunsa saattaa ihmetyttää, sillä hän oli labradorinnoutaja - rotu, joka on tunnettu lauhkeudestaan!

Noutajat ovat myös hyviä uimareita, ja taistellessaan Yamatoa vastaan Mustang tarttui Yamaton takajalasta ja sukelsi areenan vesialtaaseen. Yamato yritti vimmatusti purra Mustangia, mutta tämä ei päästänyt irti otettaan. Kun Yamato oli menettämässä tajuaan, Mustang vaihtoi otettaan ja tarttui Yamaton kurkusta, sukeltaen yhä syvemmälle. Yamato vaikutti hukkuneen, ja Mustang palasi pinnalle haukkomaan henkeä. Silloin Yamato avasikin silmänsä ja Jet Screw -iskun propelloimana syöksyi vesialtaasta, minkä jälkeen hän käytti Neck Rolling -iskua Mustangin kaulaan. Iskun heikentämä Mustang tipahti altaaseen, ja Yamato julistettiin voittajaksi.

Ankeriaan metsästystä koirien kanssa

Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.

Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".

Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.

Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.

Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat! 

Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.

Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.

Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.

Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.

Lähteet:

*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)

*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)

*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald

*26.8.1926 Western Daily Press