Bonon arkinen järki

Bono oli maailman komein ja kiinnostavin koira, mutta ei antanut sen nousta päähänsä.

Sekalaiset Bonon muistelut jatkuvat. Kaikenlaisia isompia ja vähäpätöisempiä muistoja on lukemattomia, ja niille toki pitää keksiä jokin punainen lanka. Tällä kertaa langaksi päätyi koiran älykkyyden näkyminen täysin tavallisessa arjessa. Tiedostin aina Bonon olevan toinen elävä, hengittävä ja ajatteleva olento, siinä missä minäkin. Me ajattelimme eri asioita, mutta ajattelimme kuitenkin. Ja sillä oli selvästi myös rikas tunnemaailma, kaikki samat tunneskaalat, mitä ihmiselläkin on.

Vietin tuntikausia vain seuraamalla koiran touhuja vierestä. Mentiin jonnekin hevonkuuseen, istuin mättäälle ja katselin, kuinka Bono etsi ja kaivoi myyriä esille. Näin kuinka se kuuli tai haistoi myyrän maan sisällä, ja hetken kaivettuaan alkoi systemaattisesti taputtelemaan maata hieman eri kohdista, samalla katsellen lähtisikö myyrä liikkeelle. Se selvästi tiesi mitä teki. Elämänsä aikana se söi lukemattomia myyriä ja päästäisiä, kunnes iän myötä kuulo- ja hajuaisti heikentyivät eikä se enää löytänyt niitä.

Näin Bonon synnynnäisen älykkyyden esiintyvän täysin arkisissa ja muiden mielestä varmasti mitättömissä asioissa. Bonoa oli ilo kouluttaa ja se oppi kaikenlaista, mutta siinä oli jo tehdasasetuksena valmiina omaa itsenäistä järjen käyttöä. Esimerkiksi se osasi väistää puita ja tolppia, jotta hihna ei jäisi kiinni niihin. Vaikka näytti, että hihna tulisi sotkeentumaan, en kävellessä väistänyt estettä. Jos Bono ei väistänytkään ajoissa itse, sanoin "kierrä" ja niinpä Bono kääntyi takaisin ja kiersi. Syrjäseuduilla käytin pääasiassa 10 metrin pituista Flexiä, joten kohta, josta hihna oli jäänyt kiinni saattoi olla jo kaukana, mutta Bono osasi seurata hihnaa katseellaan. En koskaan opettanut tätä Bonolle mitenkään, se oli itse tajunnut tämän.

En koskaan saanut opetettua Bonolle oikeasti luotettavaa ja takuulla toimivaa noutoa. Se osasi miljoona turhaa temppua, mutta joko tämä ei sitä kiinnostanut, tai minä en vaan osannut. Bono ei ollut kovinkaan leikkisä, joten ehkä tämä oli sen tosikolle sielulle liian typerää toimintaa. Joskus se saattoi innostua noutamaan muutaman kerran peräkkäin, mutta suurimmaksi osaksi se vaan flegmaattisesti katsoi noudettavaa esinettä ja ilmoitti, että pidä akka tunkkisi. Mutta vedestä nouto toimi poikkeuksetta aina. En tiedä miksi. Veteen heitettävä keppi oli pakko noutaa joka kerta, vaikka sata kertaa putkeen.

Alla pari vuotta sitten kuvattu video, jossa olin heittänyt ison kepukan jokeen. Bono oli tässä jo vanha mies, sillä oli kaikenlaisia vaivoja ja ei enää juurikaan energiaa. Sen takajaloissa ei enää ollut voimaa. Mutta keppi oli heitetty veteen, joten se piti hakea. Asiaa piti kuitenkin miettiä ensin. Joku voisi katsoa videota ja nähdä laiskan tai epävarman koiran. Minä taas näen Bonon vanhuuden takia hitaana ja varovaisena. Virtaus ja jalkasijan menettäminen syvässä vedessä mietityttivät sitä. Se ei välttämättä saisi keppiä kiinni, jos lähtisi suoraan uimaan sitä kohti. Videossa se pitää koko ajan kepukkaa silmällä, mutta päättää kävellä matalassa vedessä tarpeeksi sen edelle, jotta voi uida sen kiinni.

En juurikaan mainitse kissoistani mitään, mutta Bono eli aina kissojen kanssa. Se ei ollut juurikaan niistä kiinnostunut, vaikka ulkona kaikki vieraat kissat olivat kovin houkuttavia saaliita. Monesti kerrotaan, että kissat pomottaisivat saman talouden koiria. No, ei meillä ainakaan. Bono oli selvästi toteemipaalun numero kakkonen ja kissat olivat jaloissa pyöriviä tyhjäntoimittajia, joiden olemassaoloa pääasiassa ei huomioitu, paitsi silloin, kun Bonon teki mieli hetken kiusata kissaa tökkimällä sitä kuonollaan. Edesmennyt Rusakko sentään toimi Bonon tyynynä, ja Bono pitikin tästä kissasta paljon enemmän kuin Napalmista.

Aina kun Napalmi ja Rusakko painivat Bono piti niitä huolestuneena silmällä, ja lopulta meni erottamaan ne. Huomasin, että joka kerralla Bono "syytti" Napalmia. Se meni kissojen väliin ja aina eristi nimenomaan Napalmin ja mulkoili sitä. Se teki tämän hellästi, mutta päättäväisesti. Alla olevassa videossa yksi tällainen tilanne. Bono laittaa Napalmin häpeänurkkaan, ja vähän hätkähtää kun Napalmi sähisee sille, jonka jälkeen hellästi painostaa kissan matalaksi.

Hauskana muistona tuli myös mieleen kuinka olimme olleet muutaman kuukauden koulun asuntolassa ja tulleet takaisin kotiin. Kotimatkalla olimme ottaneet hoidossa olleet kissat mukaan. Kotona avasin kissojen kantokopan ja roikotin toista kissaa Bonon edessä. Vaikka se ei ollut nähnyt perheenjäseniään kuukausiin, ei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Höpötin "Kuka se on? Katso, kuka tuli kotiin?" Bono säntäsi saman tien ikkunalle katsomaan onko joku tulossa.

Minua monesti harmitti etten koskaan vienyt Bonoa mihinkään älykkyystestiin. Pääsin kerran videoimaan toisen koiran SmartDOG-testausta, ja tämä olisi ollut hirvittävän kiinnostavaa tehdä Bonon kanssa. Mutta olihan se kallista lystiä, minä olin tuolloin työtön, ja en edes tiennyt, että testaaja oli tullut kaupunkiini, ennen kuin minua pyydettiin videoimaan. Koulussa luokkakaverien koirille tehtiin myös jotain sekalaisia älykkyystestejä, ja ai että kun harmitti, etten ollut ottanut Bonoa mukaan. Seurasin muiden koirien touhuja ja pänni, kun olin täysin varma, että Bono olisi tajunnut testin jujun nopeasti! Seuraavan koiran kanssa joku tällainen testi on ehdottomasti toivelistalla. Toki voi olla, että seuraava koira onkin täysi nuija.

Ikuisuusprojekti Wolf

Blogissa esiteltiin vähän aikaa sitten Freeborn, pääasiassa amatöörivoimin työstetty ihmissusielokuva, joka ei ikinä valmistunut. Jatketaan nyt samalla linjalla. Esittelen nyt vastaavan ikuisuusprojektin, jossa saattaa vielä pihistä sitkeitä elonmerkkejä. Wolf on Silver Sky Studion animaatioprojekti, jota on työstetty hyvin hitaasti ainakin jo vuodesta 2002 alkaen.

Wolfin toiminta on hidastunut vuosien varrella lähes olemattomiin ja päivityksiä tulee enää erittäin harvoin. Wolfin YouTube-kanava on päivittynyt viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Virallinen nettisivu ei vaikuta saaneen päivityksiä myöskään vuosiin, eikä siellä ole enää mitään Uutiset-osiossa. Jostain syystä myös aiemmin näkyvillä olleet konseptitaiteet on poistettu. Sen sijaan studion Facebook-sivulle on tehty useita päivityksiä vuosina 2024 ja 2023, joissa kerrotaan projektin olevan yhä hengissä.

Elokuvan parissa on toiminut suuri joukko vapaaehtoisia, joista kukaan ei ole saanut palkkaa, eikä missään ole selkeästi eritelty kuka on tehnyt mitä. Wolfin työnhaku on ollut aina auki ja he ovat monesti julkaisseet etsintäkuulutuksia uusien animaattorien, puhtaaksipiirtäjien ja taustojen kuvittajien perään. Työntekijöille ei asetettu mitään deadlineja, kaikki työskentelivät siihen tahtiin mihin pystyivät oman elämänsä ohessa.

Olen yrittänyt poimia tiedonmuruja pitkin Wolfin sosiaalisia medioita, ja Wayback Machinen avulla pystyn näkemään joitain netistä poistettuja asioita, kuten nettisivun vanhoja versioita, poistettujen konseptitaiteiden esikatselukuvia ja tekijöiden vanhaa tuotantopäiväkirjaa. Projektin varsinaisena luojana näyttää toimineen Audrey Walker, jonka vanha Yerf-galleria on yhä näkyvillä. Tarinan hahmot ja suurpiirteinen juoni ovat Walkerin keksimiä, mutta ainakin alussa elokuvan käsikirjoitusta on työstänyt myös Joshua Barney.

Nettisivun ensimmäisessä versiossa mainitaan, että leffaa tehdään yhteistyössä Arctic Wind Animationin kanssa. Tästä "studiosta" ei löytänyt mitään tietoa. Todennäköisesti se oli samalla lailla amatöörivoimin pystyssä oleva pulju, kuten Silver Sky Studio, joka ei myöskään, ihan aikuisten oikeasti, ole mikään oikea studio. Tekijät ovat olleet hyvin nuoria ja ovat saattaneet kutsua itseään studioksi, vaikka tekisivät animaatioitaan täysin yksin.

Nettisivu vuosina 2002, 2005 ja 2015.

Projektin tavoite on ollut hyvä. Tekijät ovat halunneet auttaa sukupuuttoon kuolemassa olevaa perinteisen animaation genreä. Wolf olisi käsin piirretty täyspitkä animaatio, joka väritettiin tietokoneella. Siinä olisi puhuvia ja ihmismäisesti elehtiviä eläimiä, jotka kuitenkin olisivat tarpeeksi luonnollisia. Vertailuna käytettiin Balton ja Leijonakuninkaan kaltaisia klassikkoja. Toisena tavoitteena oli näyttää sudet tavallista positiivisemmassa valossa. Koska teatterilevitykseen pääseminen oli epätodennäköistä, eikä leffaa olisi varaa lähettää ikäraja-arvioitavaksi, tulisi se vain myytäväksi DVD:llä. Jostain löysin maininnan, että myynnistä saatavat tulot lahjoitettaisiin susien suojeluun.

Mistä Wolf sitten kertoisi? Pääosassa olisi vanhan Janus-suden johtama lauma, joka elää osittain fiktiivisessä 1920-luvun Wyomingissa. Metsästäjien ja karjatilojen omistajien harjoittama susivaino oli tuolloin pahimmillaan, ja sudet oli hävitetty sukupuuton partaalle ympäri Yhdysvaltoja. Pentuna Janus oli jäänyt orvoksi ihmisten tapettua hänen vanhempansa, ja mysteerinen susien jumalatar Luna oli kasvattanut hänet. Janus pelkää ihmisiä, mutta tarinassa ilmeisesti tulee käänne, jossa hänen pitää päättää voiko sittenkin luottaa ihmisiin. Hahmojen joukosta löytyy kolme ihmistä, joista yksi on nuori ja idealistinen kala- ja villieläinviraston työntekijä, Brett. Vanhoissa konseptitaiteissa (esim tämä kuva) Brett nähdään muun muassa silittämässä Janusta. Varmaankin elokuvan loppupuolella, kaiken kokemansa vainon jälkeen, Janus huomaa, että osa ihmisistä haluaakin suojella susia. Koko leffan tunnuslauseeksi on valittu "mikään ei ole koskaan vain mustavalkoista".

Juoni kuulostaa ihan ookoolta, ei mitenkään erityisen omaperäiseltä. Januksen yhteys Luna-jumalattareen vaikuttaa olleen projektin alkuhetkillä ilmestyneen Balto 2:n inspiroima. Kaipaan kovasti 2D-animaatioita, ja isoa plussaa tietenkin olisi jos ne olisivat koira-aiheisia, joten totta kai tämä projekti on kiinnostanut.

Projekti edistyi tasaiseen tahtiin alkuvuosinaan. Tekijät kävivät monena vuonna Anthrocon-turritapahtumassa levittämässä tietoutta elokuvasta. Vuonna 2005 Anthroconissa näytettiin ensimmäinen "traileri", joka oli oikeasti vain luonnosteltu storyboard minimaalisella animoinnilla. Seuraavana vuonna samaisessa tapahtumassa näytettiin päivitetty versio tästä kohtauksesta. Ja sitten, viimein vuoden 2008 lopulla näkyville ilmestyi kohtauksen valmis versio.

Valmiin kohtauksen lataaminen nettiin oli suuri askel eteenpäin. On todella harmi, että video on ladattu hirvittävän huonolaatuisena nettiin. Latauksesta on kulunut jo 17 vuotta, ja parempaa versiota ei ole vieläkään laitettu näkyville. Eihän se veisi paljoa aikaa ja luulisi, että tämä saavutus olisi studion suurin ylpeyden aihe! Itse animointi tässä pätkässä on kovin hapuilevaa, mikä nyt on odotettavissa nuorilta aloittelijoilta. YouTube-kanavalta löytyy lisää lyhyitä pätkiä, joissa uudemmissa jälki on selvästi parantunut. On mahdotonta arvioida, paljonko animaatiota on oikeasti saatu valmiiksi, koska eihän kaikkia kohtauksia voi paljastaa - muutenhan kukaan ei ostaisi DVD:tä ja juoni spoilaantuisi.

YouTube-kanavalta löytyy muutamia videoita, joista näkee animaation prosessivaiheet. Animaationörteille nämä voivat olla oikein mielenkiintoisia.

Ja ihan kuin ikuisuusprojektin kanssa ei olisi kulunut jo tarpeeksi aikaa, vaikuttaa siltä, että kaikki jo tehty materiaali aiotaan nyt animoida uudestaan. Vuonna 2023 studion Facebook-tilillä ilmoitettiin, että projekti on aloitettu alusta. Projekti oli alkanut yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja animointiin käytetty teknologia oli edistynyt huikeasti alkuaikojen jälkeen. Nykyisillä taidoillaan ja resursseillaan tekijät tiesivät voivansa saada parempaa jälkeä aikaan. Itse tarinaan haluttiin tehdä muutoksia, jotta sudet voitaisiin esittää realistisemmin. Koko elokuva oli ääninäytelty valmiiksi, mutta myös äänet haluttiin tehdä uudelleen, ja Facebookissa huhuiltiin vanhojen ääninäyttelijöiden perään.

Hahmojen designejä aiottiin myös muuttaa helpommin animoitaviksi. Etenkin Silverin väritys oli aiheuttanut paljon päänvaivaa värittäjille, sillä sen turkissa oli useita harmaan sävyjä ja niiden kuviot olivat vaikeita muistaa. Uusi design julkaistiin myös Shadow-hahmosta, mutta sen jälkeen päivitykset ovat jälleen kuivuneet kasaan.

Olisihan se hienoa, jos tämä elokuva vielä jonain päivänä valmistuisi. En kuitenkaan pidätä henkeä. Ainakin se on antanut lukuisille taiteilijoille hyvää kokemusta animointiprosessista ja sen on voinut lisätä CV:n täytteeksi.

Dog Sled Saga (peli)

NIMI: Dog Sled Saga
VUOSI: 2014
TEKIJÄ: Trichotomy
KONSOLI: PC

Törmäsin tähän peliin Steamissä, samalla kun olin etsinyt koira-aiheisia pelejä. Pakkohan se oli ostaa. Pelin pikseligrafiikka oli sympaattista ja ajatus valjakon ohjaamisesta kuulosti houkuttelevalta. Arvostelutkin olivat positiivisia. Mutta vaikka kuinka yritin antaa pelille mahdollisuuksia, se oli kuitenkin harmittavan yksipuolinen, eikä onnistunut koukuttamaan minua mitenkään.

Olet amatöörivaljakkoilija, jonka perhetuttu on pyytänyt musheriksi kenneliinsä Mount St. Something -vuorelle. Alussa saat valita kolme aloituskoiraa, joiden kanssa aloitat reenauksen ja kilpailun. Voittojen myötä asemasi nousee liigassa, saat ostaa koiria tiimiisi, voit palkata työntekijöitä ja saat sponsoreita. Koirilla on eri lahjakkuuksia, ja sinun pitää osata laittaa ne niille sopiviin työtehtäviin. Voit jopa jalostaa omia koiria.

Kaikki yllä mainittu kuulostaa teoriassa mielenkiintoiselta, käytännössä pelaaminen on kuitenkin todella tylsää. Kilpailuissa ei ole mitään jännittävää. Reki kulkee tasaista vauhtia vain yhteen suuntaan, sinä et oikeasti ohjaa sitä. Välillä jokin koira uhkaa hidastaa vauhtia, jolloin sinun pitää tökkiä sitä kursorilla eteenpäin, jotta se ei sotkeudu liinoihin. Kun koirat väsyvät niille pitää heittää kaaressa koirankeksi, joita on rajallinen määrä. Välillä tiellä on este, jolloin koiria on komennettava hyppäämään oikeaan aikaan, jolloin reki liitää esteen yli epärealistisesti. Kilpailun aikana et näe monesko valjakko olet, sijoituksesi selviää vasta maalissa.

Minunkaltaiselle koiranörtille pelissä oli ihan liikaa asioiden yksinkertaistamista. Olisin halunnut oikean rekiseikkailun, jossa olisi maastossa suunnistamista, vauhdin hurmaa ja karuja olosuhteita, en näin rajallista ja turvallista kokemusta. Kilpailut ovat yllättävän vaikeita, vaikka niissä onkin vähän tehtävää. On vaikeaa ajoittaa keksien heitto juuri oikein ja välillä koirien tahdin hidastumista ei huomaa ajoissa. Pelissä on siis haastetta, mutta se ei silti jaksa pitää yllä mielenkiintoa, sillä haastavuus kallistuu enemmän turhautumisen puolelle eikä herätä kunnianhimoa edetä eteenpäin. Pelaajan hahmon, reen ja koirien kustomointi on myös todella minimaalista.

Söpö retrokuvitus on ehkä pelin vahvin alue, mutta sekin jäi pettymykseksi. Olisin toivonut yksityiskohtia olevan vähän enemmän. Silti yleisvaikutelma on sympaattinen. Näen kyllä miksi tämä on vedonnut moneen pelaajaan. Minä vaan toivoisin koirapeliltä enemmän. Tästä pelistä ei olekaan kovin paljoa sanottavaa, sillä se ei tarjoa tarpeeksi inspiroivaa sisältöä.

TÄHDET: **

Bono ja uusivuosi

Uusivuosi on monelle koiralle pelottavaa aikaa, niille pitää ostaa kaikenlaisia rauhoittavia mömmöjä ja thundershirttejä, taikka lähteä evakkoon maaseudulle. Olin tässä Bonoon tyytyväinen, sillä sen kanssa uudetvuodet ja venetsialaiset sujuivat mutkattomasti, eikä koskaan tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyitä.

Bono kyllä hieman jännitti raketteja, mutta se ei ollut hysteeristä pelkoa, vaan sen vahtivietti nousi pinnalle. Kun metelöinti illalla alkoi, se saattoi katsahtaa minuun huolestuneen näköisenä, kävi katsomassa ikkunasta, ja sitten rupesi nukkumaan. Sisätiloissa metelin kuuntelu sujui rauhallisesti, mutta tietenkin pitihän sitä rakkia myös ulkoiluttaa. Pääasiassa hoidin pitkät lenkit päivällä pois ja illalla/yöllä käytin koiraa vain pikakusetuksella, ihan varmuuden vuoksi. En koskaan aidosti uskonut, että Bono karkaisi pelon takia, mutta jos se hyökkisi rakettia kohti ja onnistuisi vapauttamaan itsensä, olisi aina mahdollisuus, että paikalle osuisi juuri silloin ihminen, jota Bono alkaisi karkoittamaan pois räyhäämällä. Tai mikä pahempaa, saattaisi se purrakin, kuten oli joskus yrittänyt. Bonon reaktiivisuuden takia en koskaan pitänyt sitä alkuaikojen jälkeen vapaana muuta kuin aidatulla alueella.

Jos raketti suhahti tai pommi pamahti kun olimme ulkona, Bono saattoi tuhahtaa ja puhista ärtyneenä. Jos raketti räjähti oikein lähellä, ja etenkin jos Bono pääsi näkemään sen väriloisteen ilmestyvän taivaalle, Bono yritti hypätä rakettia päin ja haukkui vihaisesti. Näin se toimi kaikissa sitä arveluttavissa tilanteissa. Hyökkäys oli aina paras puolustus ja vaihtoehto nro yksi. Mutta se oli myös helppo rauhoittaa ja pystyimme jatkamaan kävelyä normaalisti. Juhlapäivien aikaan tämä oli henkisesti helpompi vaihtoehto niin minulle kuin koiralle. Sen sijaan, että minulla olisi ollut sängyn alla hysteerisesti pelkäävä koira, oli minulla koira, jolla oli kovankin paukkeen aikana todella hyvä toimintakyky, vaikka se olikin vähän kärttyinen.

Etenkin rivitaloon muuton jälkeen siedätin Bonoa raketteihin joka uutenavuotena ja venetsialaisina laittamalla sen syömään herkkuja takapihallamme samalla kun raketit paukkuivat. Joko heitin namit pitkin takapihaa, tai sitten annoin herkkua ahmimisenestokupista. Nämä erikoispäivät olivat oivia koulutusmahdollisuuksia, joita ei kannattanut heittää hukkaan. Alla pari videota vuosilta 2023 ja 2020, äänenvoimakkuutta kannattaa nostaa, jotta kuuleekin jotain.

Kävin aina yöllä pahimman rakettipaukkeen jälkeen vähän pidemmällä kävelyllä ennen nukkumaan menoa. Alla video, joka on kuvattu uudenvuoden aikana aidatulla alueella, sen jälkeen kun suurin osa rakettien paukuttajista on jo mennyt nukkumaan, eikä videolla kuulukaan enää yhtään pauketta.

Laitan vielä videon, joka on kuvattu kymmenen vuotta sitten venetsialaisten aikaan. Koira oli tuolloin ollut minulla vain noin kuukauden verran. Olin nuori ja typerämpi kuin se kuuluisa vasemman jalan saapas. Asuin tuolloin noin kilometrin päässä rannasta, jonne ihmiset kokoontuivat juhlimaan. Videolla kuuluukin paljon rakettien ääniä. Silti, nuoruuden neronleimauksena, "koulutin" ulkona minulle täysin uutta koiraa (joka oli vielä rescue!!!) ja jopa päästin hihnasta irti. Eikä tämä ollut aidattu alue. Videossa näkyvä aita oli vain meidän toisella puolella ja rajasi tehdasalueen. Jos koira olisi pelästynyt, enkä minä tuossa vaiheessa voinut mitenkään tietää mitään sen aidosta luonteesta, olisi se voinut karata. Tässä olisi voinut käydä hyvin huonosti, vain koska olin ajattelematon. Älkää tehkö näin. Mutta jo tuolloin Bonon hyvät puolet olivat selvästi esillä. Vaikka se ei tuntenut minua, kuten minä en tuntenut sitä, se selvästi halusi tehdä minun kanssa yhteistyötä, jopa tällaisessa tilanteessa. Tämä oli oikeasti aivan helvetin hieno koira. Bono oli koko elämänsä loppuun asti äkkipikainen räyhääjä, mutta se ei ollut pelkuri.

Tekoäly uhkaa myös koira-alalla

Tekoäly on puhuttanut ihmisiä viime aikoina todella paljon, ja syystä. Sen sijaan, että meillä olisi jo elokuvien lupaamia siistejä tappajaterminaattoreita, käyttävät ihmiset tekoälyä piirtämään ja kirjoittamaan puolestaan. Taideihmisenä tämä tietenkin kuohuttaa tunteita. Sen lisäksi, että tekoäly vie taiteilijoilta työpaikat, köyhdyttää se myös käyttäjiensä luovuuden. Jos haluaa lukea miten tekoäly vaikuttaa negatiivisesti ympäristöön, kannattaa etsiä tietoa muualta, sillä minä en ole asiantuntija. En aio toistaa samaa kauraa, mitä moni muu on jo jauhanut monen monta kertaa. Minulla on tätä kirjoittaessa juuri tietty pointti ja keskityn nyt vain siihen.

Heti kun tekoälykuvat alkoivat yleistyä ja niiden laatu parani räjähdysmäisesti, osasin jo ennustaa, että hämärät koirankasvattajat tulevat käyttämään tätä työkalua. Ennustukseni tuli toteen, kun vähän aikaa sitten seuraamani ulkomaalainen kasvattaja julkaisi koiristaan kasvoportraitteja, joissa ne poseerasivat sateessa mustalla taustalla todella eeppisen näköisinä. Epäilykseni heräsivät heti, koska kasvattaja oli ennen julkaissut vain todella pikselisiä kännykkäkuvia, joissa valaistus, kuvakulmat ja rajaukset olivat yleensä amatöörimäisiä. Nämä uudet kuvat olivat kuin studiossa ammattilaisen ottamia, mutta hän väitti niitä omikseen. Löysin hyvin samanlaisia kuvia myös muilta ihmisiltä lemmikeistään, ja ymmärsin, että kaikki käyttivät samaa trendaavaa "promptia" (kuvaus, joka annetaan tekoälylle, jotta saadaan tietynlainen kuva).

Tämä oli vielä melko harmitonta, mutta ärsyynnyin pahasti ja menetin kaiken luottamukseni ja arvostukseni kasvattajaa kohtaan, kun hän julkaisi kuvasarjan kasvatistaan terapiakoirana jonkinlaisessa hoitokodissa. Hän kertoi koiran saavutuksista ylpeästi. Tunnistin kuvat heti tekoälyn tekemiksi. Kun näitä on katsonut tarpeeksi kauan, tekoälyn jäljen tunnistaa vaikkei se enää tekisikään suuria virheitä. Mutta hyvin moni ei tunnista mikä kuva on aito ja mikä ei. Miten voisin enää luottaa kasvattajaan, jos hän oli valmis valehtelemaan tällaisestä? Mikä muu oli valetta?

Tein äsken kokeen ilmaisella Gemini-tekoälyllä. Lähetin sille kasan sattumanvaraisia kuvia Bonosta ja pyysin sitä luomaan kuvan, jossa Bono on terapiakoira (vuoden vitsi!). Tein tämän tasan yhden kerran. Tulos on pelottavan hyvä. Nopeasti katsottuna kuvassa ei ole mitään päivänselvää merkkiä tekoälystä. Se olisi vielä uskottavampi, jos olisin valinnut mallikuvani tarkemmin, jotta tekoäly pääsisi näkemään koiran mahdollisimman selkeästi. Voisin pyytää tekoälyä luomaan tämän kuvan 562 kertaa, ja valita kaikista uskottavimman näköisen vaihtoehdon. Astetta taitavampi huijari voisi vielä muokata koiran värimerkkejä Photoshopilla, jotta se näyttäisi mahdollisimman aidolta.

Tekoälyn avulla kasvattaja voi luoda kuvia, joissa hänen koiransa kirmaavat onnellisesti pellolla, vaikka oikeasti lojuvat häkissä omassa paskassaan. Tekoälyn avulla hänen koiransa voivat olla terapiakoiria taikka agility-staroja, vaikka eivät oikeasti osaa edes kulkea hihnassa. Tekoäly voi luoda kuvan, jossa notkoselkäinen jalostuskoira onkin priiman näköinen. Tekoälyn avulla kasvattaja voi myydä pentuja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.

Tekoäly on jo pisteessä, jossa se pystyy luomaan täysin uskottavia kuvia ja jopa videoita, joita on hyvin vaikea erottaa aidosta. Minun esimerkkikuvassani tekstit on kirjoitettu oikein ja lapsen kädetkin näyttävät normaaleilta. Ostajien on oltava todella tarkkoja. Epäluulo on tervettä. Puhun nyt vain koira-alasta ja yksilöä harmittavista pikkuhuijauksista, mutta pelottaa todella paljon, mitä tämä teknologia mahdollistaa lähitulevaisuudessa, mikäli laki ei puutu siihen kovalla kädellä.

Vuosi 2025 pähkinänkuoressa

2025 vetelee viimeisiä hengenvetojaan. Tämä vuosi on ollut harvinaisen tuottoisa blogin kannalta, ja suurimpana syynä tähän oli historiapostausten teko. Nämä tekstit ovat olleet minulle äärimmäisen kiinnostavia ja palkitsevia. Odotan niiden kirjoittamista ja julkaisua kaikista eniten, vaikka tiedän, että moni lukija ei välttämättä välitä niistä, eikä blogia alunperin perustettu niitä varten.

Minähän olen mega-autistinen, joten kiinnostun tietyistä aiheista pakkomielteisesti. Sen takia tämäkin blogi on ollut pystyssä yli 10 vuotta ja ollut koko tuon ajan todella aktiivinen, siinä missä lukuisia blogeja on tullut ja mennyt. Monen vuoden ajan yksi suurimmista kiinnostuksistani on ollut koirasudet. Olen kirjoittanut niistä paljon ja tulen tulevaisuudessakin kirjoittamaan paljon, materiaalia on vaikka kuinka ja löydän jatkuvasti jotain uutta. Eipä muuta voi sanoa, kuin voi voi, jos aihe jo kyllästyttää. Mutta en ole huomannut, että kukaan muu kirjoittaisi näiden historiasta nettiin, joten täytän tämän vajeen.

Pyrin yhä kirjoittamaan säännöllisesti arvosteluja ja muita koirafiktiosta kertovia artikkeleja, ja tänä vuonna ilmestyikin yllättävän monta arvostelua. Välillä arvostelujen suhteen on ollut pitkiä kuivia kausia, ja joku kommentoija oli jopa kysynyt enkö arvostele enää.

Historiapostausten lisääntyminen on myös lisännyt arvostelujen ja fiktiotekstien määrää, koska yritän sirotella näitä aiheita tasaisesti. Jotta sallin itselleni julkaista historiajutun, on minun myös kirjoitettava tietty määrä fiktioaiheita. Muistan Mads Mikkelsenin perustelleen roolivalintojaan jossain haastattelussa siten, että suostuu pöljiin mutta paljon palkkaa maksaviin valtavirtaelokuviin, jotta voi valita seuraavan roolin oman makunsa mukaan. "Yksi teille, yksi minulle." Tämä oli kärjistettyä, hän ilmaisi asian nätimmin. Mutta olen omaksunut tämän ajatusmaailman blogin suhteen, ja oikeastaan olen yrittänyt olla anteliaampi. Tämä ei tarkoita ettenkö yhä tykkäisi arvostella leffoja ja sarjiksia sekä kirjoittaa niistä, totta kai pidän siitäkin. Tällä hetkellä kuitenkin pidän historiajutuista vielä enemmän. Joskus fuskaan ja julkaisen jonkin vuosia vanhan jutun, joka on julkaistu Tähdenlento-lehdessä.

Heinäkuussa elämässäni tapahtui suuri muutos, sillä rakas koirani ja sielunveljeni Bono piti lopettaa. Kirjoitin pitkän muistokirjoituksen tänne. Bono tulee hyvin todennäköisesti yhä seikkailemaan blogin sivuilla, sillä Bono oli äärimmäisen kiinnostava persoona, jolla on yhä monia tarinoita kerrottavanaan. Uutta koiraa ei toistaiseksi ole ilmestynyt, mutta tämä on vääjäämätöntä. Olen täysiverinen koiraihminen - ja sehän tarkoittaa, että olen puoliksi koira ja puoliksi ihminen. Tarvitsen lajitoverin seuraa. Olkaa te muut apinoille sukua, minä en.

Otin kyllä kolmesta koirasta yhteyttä ja yhdestä otettiin minuun yhteyttä. Kaikki suunnitelmat kaatuivat jostain syystä. Yhden myyjä oli liian epäilyttävä, kaksi ei sittenkään halunnut luopua koirasta ja yhtä ei haluttu antaa kissakotiin. Mukana on ollut paljon turhauttavaa edestakaisin vekslaamista. Pettymykset ovat välillä olleet katkeria ja paljon on tullut itkettyä ja kirottua ihmisiä, sillä kiinnyn niin helposti ajatukseen. Samaten on ollut ikävää, että kun olen selvitellyt turhaan monen päivän tai viikkojen ajan voiko yksi koira tulla tänne, on sillä välin jokin silmällä pitämäni koira jo saanut kodin. On pelottavaa nähdä, kuinka nopeasti koirat menevät kaupaksi ja kuinka paljon niistä on kilpailua! Etsinnät jatkuvat.

Kerrataanpa mitä kaikkea tuli julkaistua tänä vuonna. Kenties jokin juttu on jäänyt teiltä huomaamatta. Toivottavasti ensi vuosi on edes puoliksi yhtä tuottelias! Pyrin yhä pitämään itselleni tehdystä lupauksesta kiinni, että julkaisen vähintään yhden blogitekstin joka kuukausi. Tänä vuonna tuo lupaus täyttyi moninkertaisesti. Tuuttasin hämmentävän paljon tavaraa ulos, vaikka olen välillä ollut fyysisesti aivan rättiväsynyt töiden takia.

Arvostelut:

Blanca
Boku no Shimainu
Forestia (peli)
Hopeanuoli-musikaali, osa 1: Ystävyyden siteet
Häntä pystyyn!
Kawaita Meisou
Ōkami Official Complete Works (taidekirja)
Tšernobylin koirat
Täytetty
Valkohammas (animaatio, 2018)
Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)
Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

Koirafiktioartikkelit:

Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti
Hopeanuoli: Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?
Lapsuuteni Hopeanuoli
Rikin mysteerinen elämä
Rikin ääninäyttelijät
Tier list: Ōkamin jumalaiset sivellintekniikat
Tähdenlento 22
Tähdenlento 23
Vuk-piirretyn jatko-osa, joka ei ikinä toteutunut
Yamaton oudoimmat viholliset
Yamato: Takahashin uran merkkipaalu

Koirahistoria-artikkelit:

Ankeriaan metsästystä koirien kanssa
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Englannin villit kojootit
Herra Slatteryn koirasudet
James Damrelin susikärry
John Gauntin ketut rottakoirina
Joululahjapentuja ja rotukoiria postimyyntikuvastoissa
Kainkoirat eläintarhassa
Kojootti metsästyskoirana
Lauma villejä colliesusia
Meren huuhtoma mysteerikoira
Onko hurjasusi palannut?
Rooman symbolin surkea kohtalo
Rudesindo Rochen sirkussudet
Suden ja pomeranianin risteytys
Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa
Suden veri ranskalaisissa ja brittiläisissä ajokoirissa
Tekoäly uhkaa myös koira-alalla

Bono ja oma elämä:

Bonon halloween-kuvat
Bono ja uusivuosi
Bonon ulkoiset muutokset vuosien varrella
Hyvästi, Bono
Nara piertelee, osa 33: Ukkelit, hukkelit ja tiikerit
Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Lauma villejä colliesusia

Yllä oleva kuva ei liity artikkelin päätarinaan, mutta siinä oleva eläin oli epäilty collien ja suden jälkeläinen. Kuvan otus tappoi peuroja puhtaalta sudelta näyttävän seuralaisensa kanssa vuonna 1917 Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella. Se jäi kiinni riistanvartijan ansaan, ammuttiin ja täytettiin. Tämän eläimen turkki oli pidempää ja hienompaa kuin puhtaalla sudella. Eläin on täytetty kovin mahtipontiseen asentoon ja siitä on ilmeisesti vain yksi kuva olemassa, mutta kuvan perusteella sillä ei näyttäisi olleen yhtä jykevä kallo kuin sudella. Kenties myös tämän jutun mysteeriset koiraeläimet muistuttivat sitä.

Vuonna 1879 herra L. G. Austey oli opettelemassa lammastilan töitä Rush Creek Ranchillä, Coloradossa. Illan hämärtyessä hän oli ratsastanut maatilalta kohti leiriä, jossa laiduntavat lampaat ja muutama mies odottivat.

Matkalla hänen hevonen höristi korviaan ja alkoi hermostuneesti kävellä nopeammin. Mies vilkuili ympärilleen, ja näki suuren kellertävän koiran hiippailevan heidän perässään noin sadan metrin päässä. Austey ajatteli koiran olevan eksynyt ja vihelsi sille. Se pysähtyi, käänsi vinosti päätään ja tuijotti ratsukkoa, muttei tullut lähemmäksi. Vielä kahdesti Austey pysähtyi ja yritti kutsua koiraa tuloksetta. Hevonen ei lopettanut sen jännittämistä ja olisi juossut karkuun, mikäli Austey ei olisi estänyt. Istuessaan koira näytti todella paljon sudelta, ja olisikin mennyt läpi sudesta ellei se olisi ollut oudon värinen ja seurannut heitä tällä tavoin. Ratsukon jatkaessa matkaa se jatkoi heidän seuraamistaan, pysyen aina saman turvavälin päässä, ja katosi kun lammasleirin valot tulivat näkyviin.

Perillä leirissä herra Cray, vanha metsästäjä, osasi kertoa eläimen taustoista. Se ei ollut koira eikä susi, vaan näiden risteymä ja molempia pahempi. Sillä oli emonsa oveluus ja isänsä älykkyys. Sen susiemo oli tunnettu lampaantappaja, joka oli ollut vuosia maatilojen riesa Rush Creekin ja Republican Riverin välillä. Joka vuosi se synnytti lisää maanvaivoja. Meksikolaiset työmiehet kutsuivat sitä nimellä El Demonio (demoni), jenkeille se oli Devil-wolf (paholaissusi). Se ei päästänyt ketään ampumaetäisyydelle ja vältti kaikki ansat ja myrkyt. Kolme vuotta sitten kiima-aikaan susi oli houkutellut harvinaisen "sitruunan" värisen paimenkoiran mukaansa (guuglatkaa lemon beagle niin näette mitä väriä tällä todennäköisesti tarkoitettiin). Koira ei koskaan palannut ihmisten luo, eikä sitä enää nähty, mutta muutaman kuukauden kuluttua susi nähtiin leikkimässä seitsemän keltaisen pennun kanssa.

Näistä koirasusista kasvoi vielä äitiään pahempia lampaantappajia. Emo opetti niille kaikki temppunsa, ja collien älykkyydellä ne kehittivät emonsa oppeja. Toisin kuin normaalit nuoret sudet, aikuistuessaan ne eivät lähteneet erilleen perustamaan omia laumoja, vaan pysyivät yhdessä. Koirasusia nähtiin monesti erikseen, mutta niillä uskottiin olevan yhteinen kokoontumispaikka ja ne metsästivät yhdessä. Ne saattoivat kadota yhdestä paikasta kuukausiksi tai jopa vuodeksi kerrallaan, mutta niiden reviiri pysyi noin 160 kilometrisen neliön sisällä. Niiden ulvonta oli vain hieman erilaista kuin sudella, ja mukana oli koiramaista ulisevaa haukkua. Emo pysyi niiden mukana parin vuoden ajan, kunnes sekin katosi.

Ennen koirasusien ilmestymistä Coloradon lammastilojen omistajat olivat säästyneet petoeläinten aiheuttamilta vahingoilta, olihan petojen lukumäärät hävitetty lähes olemattomiin. Vaikka ne väistivät vainoharhaisesti kaikki ansat, ne hyppäsivät pelottomasti lammasaitauksiin, ja yhden pitäessä vahtia teurastivat lampaita armotta. Kerran yksi koirasusi ilmestyi leikkisän oloisesti paimenen eteen, joka lähti seuraamaan sitä toivoen saavansa uuden seuralaisen, mutta uusi ystävä pomppi aina turvavälin päässä. Kun mies oli tarpeksi kaukana, eikä enää nähnyt lampaita, olivat muut koirasudet hyökänneet lampaiden kimppuun. Hetkessä ne olivat tappaneet tai pahasti vahingoittaneet noin 25 lammasta.

Ne olivat suden tapaan varovaisia, mutta niillä oli jonkinlainen koiralta peritty viehtymys ihmistä kohtaan. Ne seurasivat yksinäisiä matkaajia turvallisen välimatkan päässä. Joku niistä saattoi viettää koko päivän seuraamalla paimenen touhuja. Niihin liitettiin kaikenlaista taikauskoa. Eräs skandinaavinen mies, joka oli juuri aloittanut paimentyöt, katosi paimentaessaan lampaita. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin sekavassa tilassa preerialta. Hän ei osannut kertoa harhailuistaan juuri mitään, paitsi, että hän oli yrittänyt ottaa kiinni keltaista koiraa, päätynyt eroon lampaistaan ja eksynyt. Eläin oli pitänyt hänelle seuraa ainakin ensimmäisen päivän ajan.

Eräällä maatilalla, joka sijaitsi noin 65 kilometriä Rush Creekin tilalta koilliseen, oli lapsenvahti lähtenyt preerialle kävelylle lastenrattaiden kanssa. Hän jätti tyttövauvan nukkumaan puun varjoon ja meni juttelemaan paimenen kanssa vähän matkan päähän. Yhtäkkiä hän muisti vauvan olemassaolon, ja kauhukseen huomasi kuuden kellertävän, susimaisen elukan ympäröivän rattaita ja nuuhkivan nukkuvaa lasta. Lastenvahti lähti juoksemaan niitä kohti, mutta koirasudet eivät heti lähteneet karkuun, vaan kiinnostuneesti tutkivat vauvaa. Naisen huutaessa ne nostivat päitään, katsoivat häntä hetken ja juoksivat pois. Lapselle ei käynyt kuinkaan.

Ne inhosivat koiria. Joskus paimenkoira innostui lähtemään niiden perään, ja kun ihmisasutus jäi turvallisen matkan päähän lauma repi koiran kappaleiksi. Niitä yritettiin metsästää ajokoirien kanssa. Kun metsästäjät olivat jääneet tarpeeksi jälkeen, ajokoirille kävi myös kalpaten. Mutta eivät ne seurustelleet susienkaan kanssa. Ne ajoivat sudet pois reviiriltään, eivätkä tiedettävästi koskaan lisääntyneet.

Austey näki koirasusia vielä kahdesti ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen. Kerran kaksi ilmestyi jostain piilopaikastaan kun hän oli ratsastamassa, ja ne seurasivat häntä muutaman kilometrin verran. Kolmannen näköhavainnon kohdalla hän näki koko lauman juoksemassa preerialla, tai mitä laumasta oli siinä vaiheessa jäljellä. Niitä oli enää viisi, sillä yhden oli ampunut metsästäjä, joka oli myynyt koirasuden taljan turistille, ja yksi oli haavoittunut luodista ja raahasi itsensä metsästäjän ulottumattomiin, eikä ikinä löytynyt.

Mikään ei kestä ikuisesti ja myös paholaissuden penikat kohtasivat lopulta loppunsa. Koirasusilla oli kenties koiralta peritty suuri mieltymys maitoa kohtaan. Ne olivat lampaiden poikimisaikaan todella tuhoisia, sillä niiden väitettiin purevan lampaiden utareet rikki ja avaavan karitsojen mahat, jotta saisivat juoda maitoa. Tästä keksittiin juoni. Eräällä Republican Riverin varrella asuvalla miehellä oli lehmiä. Hän jätti vadin maitoa ulos, ja täytti sen joka päivä tuoreella maidolla viikkojen ajan. Kun hän huomasi vadin alkavan tyhjetä hän lisäsi siihen strykniiniä. Myrkyn lisäämisen jälkeen hänet kutsuttiin töihin muualle, ja kun hän parin päivän päästä palasi takaisin kaikki viisi koirasutta makasi kuolleina vadin ympärillä. Kolmen vuoden ajan ne olivat väistelleet ampujia ja kaikenlaisia ansoja, mutta lopulta maito sinetöi niiden kohtalon.

Kuumassa keskikesän auringossa koirasusien raadot olivat alkaneet mädäntyä, eikä niitä voinut enää täyttää tai nylkeä. Sääli ettei näistä erikoisista eläimistä jäänyt näkyviä todisteita jälkipolville - paitsi se yksi turistille myyty talja, jonka nykyistä olinpaikkaa on mahdotonta jäljittää.

Colliesusien tarinassa on ollut mukana varmasti kaikenlaista liioittelua. Mutta totuuden ei aina tarvitse pilata hyvää juttua.

Blogissa on myös aiemmin kerrottu legendaarisesta Old Three Toes -sudesta, joka sai pentuja collien kanssa. Näistä pennuista oli jopa kuvia.

Lähteet:

*The Book of Dogs: An Intimate Study of Mankind's Best Friend (National Geographic Society, 1919)
*The Sun 18.6.1899