sunnuntai 31. elokuuta 2025

Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.


Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.



Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.


Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***


perjantai 15. elokuuta 2025

Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald
*1960 helmikuu Friends
*11.2.1960 Kennebec Journal
*14.2.1960 The Port Huron Times Herald
*22.2.1960 LIFE
*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/
*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote
*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome

lauantai 9. elokuuta 2025

Rooman symbolin surkea kohtalo

Ihminen on vuosituhansien ajan vainonnut sutta. Susi on ollut ihmiselle suuri kilpailija, sillä se on tappanut ihmisten karjaa, ja vaikka tästä aiheesta ei saisi nykyään puhua, on susi myös tappanut ihmisiäkin (esimerkkejä tässä postauksessa). Silti tämä systemaattinen vainoaminen on ollut liiallista, susi on nähty suorastaan pahuuden symbolina, ja yhä tänä päivänä susiin suhtaudutaan välillä hysteerisesti.

Historiasta löytyy onneksi positiivisiakin esimerkkejä susiin suhtautumisesta. Niinkin positiivisia, että susi on nähty ihmisen sukulaisena tai esi-isänä. Ehkäpä tunnetuin positiivinen susimyytti on taru Rooman perustajista, Romuluksesta ja Remuksesta. Sodan jumala Mars oli raiskannut Rhea Silvian, nuoren naisen, joka oli pyhittänyt elämänsä palvelemalla neitseellisyyden Vesta-jumalatarta. Rhea Silvia oli vallasta syöstyn Numitorin tytär, ja entisen kuninkaan veli oli silloinen kuningas Amulius. Saadessaan kuulla raskaudesta Amulius uskoi lapsien olevan hänelle kilpailijoita, vangitsi naisen ja käski palvelijaansa tappamaan lapset. Palvelija ei kuitenkaan pystynyt tähän ja jätti kaksosvauvat joen penkalle. Pentunsa menettänyt naarassusi adoptoi pojat ja imetti niitä Lupercalin luolassa, kunnes paimen Faustulus löysi heidät ja toi pojat takaisin sivistyksen pariin. He olivat luontaisia johtajia ja keräsivät paljon seuraajia jo ennen kuin selvittivät alkuperänsä. Veljekset auttoivat isoisänsä takaisin valtaan. Lopulta Romulus tappoi Remuksen, ja Romuluksesta tuli Rooman perustaja.

Vaikka kuinka haluaisinkin, en usko, että Romuluksen ja Remuksen tarussa olisi juuri mitään todenperäisyyttä. Jonkinlainen Romulus-henkilö on saattanut olla olemassa, mutta tarinat jumalaisesta suvusta ja lapsuudesta suden kasvattamana on todennäköisesti keksitty kauan Rooman perustamisen jälkeen (ja mahdollisen Romuluksen kuoleman jälkeen), ja niillä on haluttu korostaa kuinka erityisiä Rooma ja sen maagiset perustajat olivat. Yhtenä selityksenä on esitetty naarassuden slangimerkitystä, sillä se tarkoittaa myös prostitoitua. Oliko kyseessä väärä tulkinta tai tietoinen asian kaunistelu? Mutta ajatus pojat adoptoivasta naarassudesta on kaunis. Susi on esitetty jalona ja empaattisena eläimenä, sekä Rooman valtakunnan voiman alkulähteenä. Tämän takia olen aina suhtautunut taruun lämmöllä.

Kuitenkin yllätyin ja suorastaan järkytyin kun täysin sattumalta näin vanhan valokuvan, jossa oli onnettoman pieni häkki ja siellä yksinäinen susi. Tässä oli Rooman ylistetty naarassusi, ei mikä tahansa eläintarhasusi tai onneton takapihalemmikki, vaan nimenomaan THE roomalaisten äiti, pakotettuna elämään koko elämänsä yksin, ilman minkäänlaista virikettä, keskellä kaupungin vilskettä, ja aivan liian pienessä häkissä, jossa oli vain muutama metri tilaa liikkua. Tätä ei oltu mainittu missään historiakirjassa kun olin koulussa. Mytologinen susi, jota tuskin oli koskaan ollut olemassakaan, oli suuren kansainvälisen ihailun aiheena, mutta juuri kukaan ei ollut kiinnostunut sen elävästä vastineesta. Miten voi olla mahdollista, että me ihmiset teemme sudelle hallaa silloinkin, kun haluamme juhlistaa sitä?

Postikortti, jossa susihäkin takana näkyy kotkahäkki.

Vuonna 1871 Rooma nimettiin Italian pääkaupungiksi. Tätä oli juhlistettava ja kaupungin identiteettiä piti alleviivata. Seuraavana vuonna elokuun 28. päivänä pormestari Pietro Venturi määräsi, että Capitoliumin/Campidoglion kukkulalle olisi laitettava naarassusi näytille, sille palkattiin hoitaja ja kuukausittaiseksi hoitokuluksi asetettiin 23,50 liiraa. 20.9.1872 pieni häkki asennettiin paikoilleen, ja sen ensimmäinen asukki saapui. Susi oli kaapattu Roomasta etelään sijaitsevilta vuorilta. Koko päivän innokkaat kaupunkilaiset pyörivät häkin ympärillä pällistelemässä sitä. Hieman myöhemmin paikalle asennettiin myös kupolimainen häkki kotkalle, joka oli myös voimakas Rooman symboli.

Ensimmäinen susi ei kauaa alistunut olemaan vetonaulana, sillä jo 25.1.1873 brittiläinen The Graphic -lehti raportoi sen rikkoneen häkin palkin, karanneen ja herättäneen kauhua kaupunkilaisissa juostessaan pitkin Rooman katuja. Valitettavasti karkumatka päättyi kun suuri metsästyskoira lähti suden perään, susi saatiin kiinni ja kannettiin takaisin vankilaansa.

Pääkaupungin susien elämä oli yksinäistä, ahdistavaa ja sudet kuolivat nuorina stressiin tai lämpöhalvaukseen. Tyypillisesti uusi susi jouduttiin hankkia 2-3 vuoden välein. Onnekkailla susilla oli sentään lajitoveri, mutta suuri osa susista eli surkean elämänsä yksin. Vuonna 1877 amerikkalainen The Clinton Republican -lehti kuvaili näitä susia "pieniksi pelkurimaisiksi keltaisiksi koiriksi, jollaisten laumaa keskiverto amerikkalainen poika ei epäröisi hakata pesäpallomailalla." Siinäpä myötätuntoa. Samainen lehti kertoi myös jälleen yhdestä pakoyrityksestä, jolloin kauhistuneet roomalaiset olivat juosseet sisälle turvaan, mutta englantilainen mies oli tarttunut sutta niskavilloista, peittänyt sen takilla ja tuonut sen takaisin häkkiin.

Jo 1880-luvulla asukkaat valittivat susien aiheuttamasta metelistä ja puhetta oli jo tässä vaiheessa ettei häkkiin hankittaisi uutta asukasta. Suden ylläpito ja uusien eläinten hankkiminen ei ollut ilmaista, vuosien mittaan yleinen mielipide alkoi myös huolestua suden elämänlaadusta. Silti perinnettä jatkettiin sitkeästi, ja taikauskoisesti ajateltiin, että niin kauan kuin susi olisi häkissään se toisi hyvää onnea Roomalle. Vuonna 1935 häkin sijaintia muutettiin hieman varjoisempaan paikkaan.

Dante Paoloccin piirros vuodelta 1902, jossa susihäkki myös näkyy.
Uusia susia saatiin eri lähteistä. Osa oli kaapattu luonnosta. Vuonna 1918 susi saatiin Taranton eläintarhasta. Välillä eläintarhasta saatiin uros lainaan, jotta se saattaisi pääkaupungin nartun raskaaksi. Historiallinen tarkkuus ei ollut supertärkeää, paremman puutteessa Rooman naarassusi olikin uros. Vuonna 1926 susi astutettiin saksanpaimenkoiralla, ja kaupunki tienasi hyvät rahat huutokauppaamalla pennut yläluokkaisille koiraharrastajille. Pentuja oli myös vuonna 1929, jolloin niitä syntyi seitsemän, mitä pidettiin onnekkaana enteenä, sillä Rooma oli rakennettu seitsemälle kukkulalle.

19.4.1968 Rooman syntymäpäivän aattona, susi yritettiin varastaa tai vapauttaa. Joukko juhlivia opiskelijoita yritti sahata häkin auki, mutta he pinkoivat karkuun vartijoiden saapuessa, jättäen sahan ja opiskelijahatun jälkeensä. Eläinsuojeluaatteiden yleistyessä suden kohtalo suretti yhä useampia ihmisiä. Suteen perustui jopa sanonta "me pari la lupa del Campidojo/näytän Campidoglion naarassudelta", joka tarkoitti hermostunutta ihmistä, joka ei pysy aloillaan. Pienessä häkissään sudella ei ollut muuta tehtävää kuin neuroottisesti kävellä edes takaisin. Kaupunki oli pahasti velkaantunut, ja tuona vuonna kolme neljäsosaa kaupungin tuloista meni suoraan velkojen ja korkojen maksuun. Naarassuden ahdinko oli lopuillaan.

Kotkahäkki oli ollut tyhjillään 1940-luvulta alkaen, mutta susi oli ollut häkissään jo lähes sadan vuoden ajan. Se on käsittämättömän pitkä aika, johon mahtui lukemattomia susien sukupolvia, etenkin kun suurin osa niistä kuoli nuorina. Viimein vuonna 1970 häkki tyhjeni viimeisen kerran. Viimeinen asukki oli Abruzzon vuorilla villinä syntynyt uros, jonka emon metsästäjä oli ampunut. Häkki aiottiin suurentaa, jonka vuoksi uros vietiin tilapäisesti Rooman eläintarhaan. Uudistetussa häkissä kaavailtiin asuvan uroksen lisäksi narttu ja kaksi pentua. Häkin remonttia ei kuitenkaan koskaan saatu aikaiseksi, ja velkojen kerääntyessä kaupunki vastahakoisesti luopui susiperinteestä.

Pääkaupungin susien kohtalo on surullinen, ja on suorastaan käsittämätöntä kuinka pitkään perinne jatkui. Susien ennenaikaisista kuolemista huolimatta niiden elinoloja ei mainittavasti parannettu. Poliitikot eivät luopuneet sudesta eläinsuojelullisista syistä, vaan koska kaupunki oli rahavaikeuksissa. Tämän piti olla juhlistettu, kunnioitettu ja rakastettu eläin, kaupungin historian alku ja juuri. Totuus oli kaikkea muuta. Näinkö te kohtelisitte äitiänne?

Er giorno che la Lupa allattò Romolo
nun pensò né a l’onori né a la gloria:
sapeva già che, uscita da la Favola,
l’avrebbero ingabbiata ne la Storia.
- Trilussa

(Sinä päivänä, kun susi imetti Romulusta,
hän ei ajatellut kunniaa eikä mainetta:
hän tiesi jo, että kun hän tulisi ulos tarusta,
hänet suljettaisiin historian häkkiin.
- Trilussa)

Lähteet:

*The Clinton Republican 15.11.1877
*Daily Echo 10.8.1918
*The Daily Telegraph 30.5.1929
*The Graphic 25.1.1873
*The Indianapolis Star 21.4.1968
*The Kalamazoo Gazette 10.1.1926
*Liverpool Daily Post 29.8.1970
*The New York Times 19.10.1872
*Statesville Record and Landmark 10.6.1886
*Tulsa World 16.6.1963
*https://www.mauromonti.net/2022/03/18/la-lupa-e-laquila-del-campidoglio/

1961 videossa susi katselee välinpitämättömästi kuinka kulkukissa syö sen lihapalaa.
Ainakin sillä oli edes joskus seuralainen.


perjantai 8. elokuuta 2025

Valkohammas (animaatio, 2018)


NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 



Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.


Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.


Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2



keskiviikko 6. elokuuta 2025

Tšernobylin koirat

 
NIMI: Tšernobylin koirat
VUOSI: 2022
TARINA JA KUVITUS: Johanna Aulén

Tämä melko tuore kotimainen sarjakuva käsittelee todella mielenkiintoista aihetta. Se on Aulénin ilmeisesti ensimmäinen julkaistu sarjakuva, ja sitä on seurannut tänä vuonna ilmestynyt Eläimet lensivät ensin, joka kertoo avaruuslentojen koe-eläimistä. Tšernobylin koirat kertoo dokumentaarisella otteella kuuluisan ydinvoimalan tuhosta, poliittisista jännitteistä, ja mitä alueen ihmis- ja eläinasukeille kuuluu nykyään. Fokus on melko paljon puolivilleinä elävissä koirissa, mutta koirat eivät ole päähenkilöitä, vaan seuraamme turistiryhmää, joille opas latelee faktoja tapahtumista. Varsinainen koirasarjakuva tämä ei ole, vaan koiria käytetään konkreettisina esimerkkeinä evoluutiosta ja tarinankerronnan työkaluina, joille ihmishahmot voivat puhua. Jos esimerkiksi olit saanut mielikuvan, että tämä on nuorisolle suunnattu fiktiivinen eläintarina, jossa kannen koira juoksentelee jännittävästä selviytymisseikkailusta toiseen, tulet pettymään.

Olin törmännyt sarjiksen mainoksiin vähän väliä somessa. Algoritmi selvästi tiesi, mikä minua voisi kiinnostaa, ja jatkuvalla syötöllä tuputti kirjaa näkyville. Aihe kyllä kiinnosti, mutta kuivalta ja persoonattomalta näyttävä kuvitus ei, sekä en saanut selvää millaiselle kohderyhmälle kirja olisi tarkoitettu. Tekijän nimi oli minulle täysin tuntematon. Lopulta kuitenkin huomasin kirjan normihintaa puolet halvemmalla Helsingin kierrätyskeskuksen verkkokaupassa (sen kirja-antimia kannattaa selata säännöllisesti, sieltä voi bongata yllättäviä löytöjä), joten pakkohan se oli tilata.


Kirjan alussa käydään läpi seikkaperäisesti mikä aiheutti ydinvoimalan räjähdyksen. Tällaista omistautumista ja suurta vaivaa taustatietojen kaivamisessa on ihailtava, mutta valitettavasti pitkät tekstiseinät täynnä tiedejargoniaa olivat todella raskasta luettavaa. Mitä enemmän asiaa selitettiin, sitä vähemmän yksinkertaiset herneaivoni sitä ymmärsivät. Sarjakuvassa näytetään myös välähdyksiä evakuoitavien ihmisten arjesta, mutta eniten ruuduilla seikkailevat tämän päivän nimettömiksi ja persoonattomiksi jäävä suomalainen turistiryhmä ja paikallinen opas. Oppaan avulla sarjakuva pystyy luontevasti kertomaan loputonta tietoiskujen virtaa, ja lukija pääsee opaskierrokselle mukaan.

Kirjan esittämät faktat olisivat normaalisti hirvittävän kiinnostavia, mutta jotenkin tämä kiehtovuus ei välity sarjakuvasta, vaikka tekijä on varmasti suhtautunut aiheeseen suurella innolla. Oppaan opetukset sopivat tarinaan, mutta muut ihmiset puhuvat myös robottimaisesti ja epäluonnollisesti. Osa "taviksista" tietää aivan liikaa ja innostuu selostamaan pitkiä monologeja ydinfysiikasta.


Kuvitus on myös valitettavan kuivaa. Kirjassa on hyvin harvoin kiinnostavia perspektiivejä, luovia asetelmia tai rohkeampaa värinkäyttöä. Varjostuksia on minimaalisesti ja ihmisten ja eläinten ihoa tai turkkia ei ole sävytetty. Harvat toimintakohtaukset jäävät latteiksi. Kuvitus on kyllä selkeää ja etenkin taustat, rakennukset ja laitteet ovat yksityiskohtaisia. Lukija on aina selvillä mitä tapahtuu. Itse tyyli on kuitenkin hajutonta ja mautonta, opetuskirjamaista. Kokonaisuutena kirja vaikuttaisi olevan tarkoitettu opetuskäyttöön, ehkä yläaste- ja lukioikäisille. Koiraihminen kun olen totta kai kiinnitin paljon huomiota koiriin, jotka monesti vaikuttavat olevan jäykästi mallista piirrettyjä, ja joiden elekieli ei oikein toimi. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa koirat tappelevat veren roiskuessa ne näyttävät leikkipainivan iloiset ilmeet naamoillaan. Verikin on tuollaista kiinteän näköistä klönttiä.


Olisin kaivannut kaiken tietomäärän keskelle lisää inhimillisyyttä. Kiehtovimmillaan kirja on hetkinä, jolloin se uskaltaa jättää kylmät faktat hetkeksi ja lähteä hieman pohdiskelevampaan suuntaan. Yhdellä sivulla turistiryhmän vieressä näkyi kuolleiden aavemaisia siluetteja, tätä ei korostettu mitenkään ja nopea lukija ei välttämättä edes huomaisi asiaa, mutta se oli kiehtova yksityiskohta. Pidin erityisesti lopusta, jossa opas vertailee elämäänsä "normaalien" ihmisten arkeen. Hän saa asiakkailtaan postikortteja auringonlaskuista ja muista ihanteellisen kauniista asioista, jotka Tšernobylin alueella tuntuvat vierailta, mutta hän kokee näiden kahden maailman olevan silti täydellisesti sekoittuneita toisiinsa. Kirjassa on muutamia kohtauksia, joista ihmisen ja luonnon sielu välittyvät, ja ne saavat lukijan pysähtymään ja miettimään. Itselleni ne olivat kuitenkin liian harvassa, ja kokonaisuutena lukukokemus jäi liian kuivaksi ja etäiseksi.

En oikein osaa sanoa kelle suosittelisin kirjaa, muuta kuin opetuskäyttöön. Pikaisesti nettiä selatessa huomasin kuitenkin kirjan saaneen paljon innostunutta kiitosta. Ilmeisesti kirjan aihe on monille tuntematon ja monille oli tullut yllätyksenä, että alueella on paljon elämää. Valitettavasti en saanut kirjasta uutta tietoa - paitsi toki teknisemmät selitykset, joita en ymmärrä vaikka ne kädestä pitäen selittäisi sata kertaa putkeen. Noh, olemme kaikki erilaisia, ja osaan lukijoista kerronta ja kuvitus olivatkin iskeneet hyvin.

Sarjakuvan jälkeen kirjasta löytyy vielä tekijän kertomus, jossa hän avaa syitä sarjakuvan tekemiselle ja inspiraatiolle. Nostan hattua hänelle siitä, että hän on saanut tämän sarjakuvan tehtyä ja julkaistua ison julkaisijan kautta. Se ei ole mikään pikkujuttu.

TÄHDET: ***


torstai 24. heinäkuuta 2025

Hyvästi, Bono

Bono on kuollut kun julkaisen tämän. Sen kunto oli ollut kauan laskussa. En vain halunnut hyväksyä sitä. Jatkuvasti toivoin vanhuuden vaivojen olevan hetkellisiä, ja huijasin itseäni joka kerta kun Bonolla vaikutti olevan parempi vaihe. Siirsin maalitauluja. Olisi kiva, jos se olisi vielä mukana ensi vuonna. Olisi kiva, jos se olisi täällä kesällä. Olisi kiva, jos se viettäisi 13-vuotissynttäreitään. Olisi kiva kuvata sitä syksyllä Lapin ruskassa. Kaksi viimeistä ei toteutunut. Synttäri jäi vain kahdesta päivästä kiinni, juhlapäivä olisi ollut 26.7.

Tämä teksti on hyvin pitkä ja kuvia on biljoona. Olen kirjoittanut sitä monia päiviä etukäteen osana surutyötä. Koska tekstiä on työstetty eri päivinä, eri mielialoissa, on siinä varmasti sekavuutta ja saatan kertoa asioista oudossa järjestyksessä. Ensisijaisesti olen kirjoittanut tätä itselleni, mutta ei tietenkään haittaa, että muutkin lukevat tämän. Aikajanaa katsoessa joku voi ihmetellä, miksi en kertonut hänelle mitään. Tässä ei ole kyse mistään henkilökohtaisesta. En halunnut ja voinut koko ajan miettiä tätä asiaa. En halunnut vastata kysymyksiin ja ottaa vastaan neuvoja ja ehdotuksia. Tarvitsin pakotien, jotta voisin välillä puhua turhanpäiväisyyksistä ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Lauantaina 12.7. Bonolle ilmestyi poskiluun kohdalle turvotus. Säikähdin kovasti. Vaikka Bono oli syönyt paljon aitoja luita elämässään, oli sen hampaista silti tullut huonot. Nyt todennäköisesti oli puhjennut jokin hammastulehdus. Maanantaina soitin eläinlääkäriin, sain ajan seuraavan viikon perjantaille naapurikaupunkiin ja hetken oli huojentunut olo. Koira saisi pian apua ja sitten kaikki olisi taas niin kuin ennen. Turvotuskin oli laskenut parin päivän sisällä kun annoin Bonolle ketoriinia (ihmisten kipulääke, joka tilapäisesti sopii koiralle paremman puutteessa) - mutta ei kadonnut kokonaan.

Samana maanantai-iltana Bono nuuhki tolppaa ulkona viiden minuutin kusetuksen jälkeen - se ei siis voinut olla rasittunut ja tätä ennen se oli nukkunut. Se seisoi paikallaan, mutta yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, takajalat lyyhistyivät sen alta ja koira kaatui maahan. Tämä tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Se nousi vaivalloisesti ylös ja mentiin sisälle. Ei tuollainen ole normaalia, eikä mikään sisäinen selittelyni enää riittänyt. Jos olin täysin rehellinen, Bono oli kaatunut oudosti ennenkin, mutta olin aina nähnyt sen vain sivusilmällä tai se oli tapahtunut takanani, ja olin selittänyt itselleni sen kompastuneen juurakkoon tai jotain vastaavaa.

Yöllä mentiin ehkä 20 minuutin pituiselle lenkille ja Bono oli pitkässä Flexissä (jota en ollut aikoihin enää tarvinnut, koska Bono käveli hitaasti), jotta pystyin paremmin videoimaan sen liikettä. Katsoin videoita uudestaan ja uudestaan kotona ja totuus iski kipeästi. Kyllä minä olin jo kauan tietänyt sen ja moni muukin oli nähnyt, että Bonolla vähän väliä takajalat kävelivät miten sattuu, eikä se nostanut jalkojaan enää tarpeeksi, jolloin jalat välillä laahasivat ja kynnet raapivat maata, välillä se kompasteli omiin jalkoihinsa tasaisella maalla. Lenkillä se monesti meinasi pissata jonkun puskan päälle, mutta epämääräisen empimisen jälkeen ei sitten saanut nostettua jalkaa ja jatkoi kohti seuraavaa yritystä. Minkäänlaista lihasta ei takajaloissa ollut enää aikoihin.

Se ei enää hypännyt kuin korkeintaan etuoven kynnyksen yli. Siinäkin oli jo tarpeeksi haastetta koska Bono ei käyttänyt takajalkoja ponnistamiseen. Etujalat tekivät kaiken työn ja takajalat seurasivat voimattomina perässä. Se ei pystynyt hypätä auton penkille suoraan, vaan jotenkuten hyppäsi ensin jalkatilaan ja sieltä kiipesi penkille. Jos se yritti nousta kivelle tai mättäälle se otti etujaloilla kiivettävästä kohteesta kiinni ja ojensi eturuumistaan niin eteen kuin mahdollista, mutta takajalat eivät saanet mitään aikaan, ja Bono sitten valahti taaksepäin ja kellahti selälleen. Se saattoi kaatua selälleen myös jos yritti juosta ylämäkeen. Oli surkeaa katsoa tätä vierestä. Tämä on ehkä inhimillistämistä, mutta en kestä ollenkaan nähdä, että eläintä "nöyryytetään" ja sen ylpeys ja arvokkuus riistetään. Maanantain kaatumisen jälkeen olin henkisesti aivan sekaisin ja paniikkikohtauksen partaalla.

Viime aikoina se ei enää halunnut edes istua käskystä. Käskystä istuminen tapahtui hyvin hitaasti, Bono asetteli takajalkojaan varoen ja ne päätyivät outoon, jännittyneeseen asentoon, koska se varmasti yritti välttää kipua. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes muista milloin se viimeksi istui oma-aloitteisesti. Kumma ajatus! Se taisi vain siirtyä seisomisesta suoraan makaamaan, mutta missä ihmeen vaiheessa tämä oli alkanut? Myös "maahan" oli muuttunut mahdottomaksi käskyksi, Bono vaan tarjosi loputtomasti kumarrusta, mutta oli täysin haluton laskemaan takapäätä maahan. Sama koira, joka ennen oli tehnyt samoja tylsiä temppuja 562 kertaa putkeen, jotta emäntä saisi juuri oikeanlaisen valokuvan, ei nyt pystynyt tehdä yksinkertaistakaan käskyä... vaikka kyllä se olisi halunnut. Temppukoulutus oli ollut sille kivaa, sehän tarkoitti paljon nameja.





Portaikkoja se kieltäytyi kiipeämästä suorastaan hätääntynyt ilme kasvoilla, empivästi käveli portaikon edessä edestakaisin, ja sitten tiukasti katsoi jonnekin ihan muualle, jotta akka tajuaisi lopettaa typerät kyselyt. Viime vuonna Lapissa talon sisälle pääsi vain portaikon kautta, ja kerran sen motoriikka petti niissä, se mätkähti kovaa naamalleen ja luisui sitten surkeasti portaita pitkin maahan.

Mutta kun se laahaus oli vain alle sekunnin luokkaa eikä kompurointiin kuole, ja joinain päivinä Bono oli todella reipas, suorastaan nuorekas! Oli päiviä, jolloin Bono oli hidas ja väsynyt, mutta myös päiviä, jolloin se hölkkäsi lenkillä ja katseli maailmaa valppaasti. Huijasin itseäni niin kauan kuin mahdollista.

Normaalisti lenkillä en ollut pystynyt (tai halunnut) havainnoimaan liikkeen laatua hyvin, käytinhän paljon aikaa ympäristön katsomiseen ja koira oli välillä sivussani tai (yhä useammin, kauemmin ja kauempana) takanani. Naapurikin oli kysynyt onko koira kunnossa kun se ei enää kulje edessäni. Videoilta pystyin kuitenkin selkeästi näkemään millaista liike oli.  Nyt näin selvästi, että takajalat olivat todella jäykät, niiden liike oli minimaalista, tökkivää ja hoipertelevaa. Ja tiesin myös, ettei videoilla näkyvä liike ollut edes pahimmasta päästä. Tässä oli vain sattumanvarainen kattaus mitä olin saanut yhden lenkin ajalta kuvattua. Jo siinä oli tarpeeksi todistetta. Eikä lenkki ollut pitkä tai raskas, vaan rauhallista kävelyä ja välillä oltiin pysähdytty syömään ruohoa.

Otin toisena päivänä lisää videoita. Niihin tallentui askelia, joissa takatassu ei osu maahan normaalisti anturat edellä, vaan tassun yläosa tai rystynen osuu maahan (englanniksi tätä kutsutaan sanalla knuckling), hoipertelua, sekä hetki, jolloin Bono pysähteli ilmeisesti haluttomana jatkaa matkaa. Harmitti myös huomata, että kummassakin takajalassa oli häiriötä. Olin aiemmin huomannut, että paikallaan seisoessa Bono koko ajan nojasi painoa enemmän vasemman takajalan varaan, ja oikea oli hienovaraisesti koholla, noin puolet käpälästä oli ilmassa ja puolet osui lattiaan. Koholla oleva jalka saattoi pikkuhiljaa epämääräisesti luisua eteen tai taakse vaikka koira ei liikkunut. Mutta Bonon kävellessä "rystysaskelia" tapahtui myös terveemmäksi luullulla jalalla. Hitaalla lenkillä otetussa 24 sekunnin klipissä oli kaksi rystysaskelta oikealla ja yksi vasemmalla takajalalla - eli siis rystynen osui maahan kahdeksan sekunnin välein. Tämä yksittäinen video ei tietenkään voi antaa kokonaiskuvaa millaista kävely on joka viikon joka päivän jokaisena hetkenä. Silti, kävely oli epänormaalia. Ilman videointia en olisi huomannut näin hienovaraista, mutta koiralle taatusti epämiellyttävää asiaa. Olin aiemmin huomannut vain näyttävimpiä kävelyvirheitä ja kuullut laahauksen tai kynnen raapimisen ääniä.

Takajalat olivat se suurin ongelma, mutta vanhuuden vaivoja oli tullut lukuisia muitakin. Mainittujen hampaiden lisäksi mahassa oli patteja, joita en koiran iän vuoksi ollut aikonut leikkauttaa, saattoivathan ne olla pelkkiä rasvapatteja muutenkin. Silmäluomeen sisäpuolelle oli ilmestynyt pieni patti, joka painoi silmää ja aiheutti välillä vuotoa. Sen olin aikonut poistaa tulevalla lääkärikäynnillä hammasremontin aikana. Oli myös lähes jokapäiväistä mysteeristä kurkun kakomista, joka tuntui alkavan sattumanvaraisesti, ja monesti päättyi isoon yrjöämisrefleksiin (jonka taatusti seinänaapurit kuulivat), mutta mitään ei tullut ulos. Viime vuonna rokotusten yhteydessä mainitsin köhimisestä eläinlääkärille, joka kuunteli koiran sydämen eikä kuullut siinä mitään vikaa.

Kusen pidätyskyky oli madaltunut hurjasti. Bono oli aina ollut todella tarkka siitä ettei pissaa tai pasko sisälle, ja ylipäänsä oli siisti eläin, joka meni aina vähän privaatimpaan paikkaan paskomaan, ja jos oli jonkinlaisessa nurkassa hyppäsi jätöstensä yli jottei likaannu. Nuorempana se oli välillä olosuhteiden pakosta joutunut olla jopa 12 tuntia ilman ulkoilua, eikä vahinkoa ollut käynyt. Mutta nykyään se pystyi pidättämään pissoja hyvällä tuurilla viisi tai kuusi tuntia. Joskus vain vähän yli kolmen tunnin poissaolon jälkeen oli kotona lammikko lattialla, vaikka olin ulkoiluttanut Bonon ennen lähtöä. Tämä oli masentava näky, koska tiesin, että Bono aina yritti pidättää niin kauan kuin mahdollista. Vaikka olisin käyttänyt Bonoa ulkona juuri ennen nukkumista, piti joka aamu herätä kesken unien kun viiden tai kuuden tunnin aikaraja oli täyttynyt. Eihän Bono mitenkään vaatinut päästä ulos, se ei koskaan vaatinut mitään. Mutta heräsin syvästä unesta aina kun se halusi mennä kuselle. Vaikka olin kuinka väsynyt ja turhautunut tunsin kuinka kovaa se lähetti telepatiasäteitä päähäni - vitsailen, tietty! Vai vitsailenko...? Oikeasti heräsin koska alitajuntani oli kuullut sen nousseen pystyyn tuijottamaan.

Viimeisen kuukautensa aikana vanha koira oppi vielä yhden uuden tempun: vaanimisasennon.




Kuten jo mainitsin, eläinlääkäriaika oli saatu vasta seuraavan viikon perjantaille. Minulla oli monta päivää miettiä vaihtoehdot läpi ja tulla sinuiksi päätöksen kanssa. Tiesin, että Bonon kunto oli jatkuvassa laskussa. Vaikka saisinkin sen hampaat kuntoon, oli se vain yksi osa kokonaisuudesta. Mikäli Bono ei olisi kaatunut maanantaina en varmaan olisi vieläkään herännyt todellisuuteen. Kun Bonolla oli parempia hetkiä ja aloin taas hourailemaan "onpa se pirteä, entä jos..." tai panikoimaan "olen liian hätäinen, teen väärin" katsoin noita kävelyvideoita, muistelin maanantai-illan kaatumista ja omatuntoni rauhoittui hieman. Muistuttelin itselleni, että on parempi lähteä liian aikaisin kuin liian myöhään, ja Bono voisi kärsiä elämästä mutta ei kuolemasta.

Mikään hieronta tai lääke ei muuttaisi sitä faktaa, että takajalat olivat jo rakenteeltaan fiaskoja. Niissä oli onnettoman vähäiset kulmaukset, niin kuin Bonon chow chow -esivanhemmilla (rotu tuli esiin kahdessa geenitestissä), ja lihasten katoaminen vaikutti tehneen niistä entistä tikkusuoremmat. Bonon kustessa maahan jäänyt jalka vääntyi koiran painon alla ikävän näköisesti. Muistan kuinka monta vuotta sitten laitoin koiran kuvan keskusteluun, jossa arvioitiin koirien rakennetta, ja joku kommentoi takajalkojen suoruutta. Lapsellisesti loukkaannuin silloin, ihan niin kuin tämä olisi ollut jotenkin minun vikani tai tekisi koirasta huonomman. Uusimmissa kuvissa tietoisesti rajasin kuvan niin, että ruipelot takajalat eivät näkyneet, tai kuva oli otettu kuvakulmasta jossa totuus ei tullut niin päivänselvästi ilmi. En ollut kuvauttanut koiraa, mutta nivelrikkoa oli taatusti. Sen yhdeksi oireeksi kuvaillaan kompuroimista, jota oli päivittäin. Eteneminen oli hidasta, näytti vaativan keskittymistä ja pysähtelyä oli usein. Ja entäpä tuleva talvi? Miten Bono selviäisi enää hangessa ja jäällä, kun tasainen asfalttikin oli haasteellista kävellä?






Bono oli yhä onnellisen oloinen, kiinnostunut ympäristöstään, ruoka maistui ja sillä oli monesti rennon tyytyväinen ilme. Monet koirat ovat hyvin stoalaisia eläimiä, ja siinä vaiheessa kun ne näyttävät kipunsa, ei kyseessä ole enää pieni pipi. Bonokaan ei turhasta valittanut. Muistan kun kerran ulos lähtiessä yritin kiinnittää sen pannan solkea, katsomatta mitä tein, ja ihmettelin miten se ei meinaa mennä kiinni. Bono ynisi hiljaa. Hupsista, ei se panta varmaan menekään kiinni, kun olin kovasti yrittänyt runnoa metallihakaa koiran korvan läpi.

Hammasremontti tulisi olemaan kallis, varmasti ainakin tonnin luokkaa, ylikin. Ennen kuin eläinlääkäri oli päässyt edes näkemään koiraa sain karkean arvion, että ensimmäinen käynti vähintään kahdesta tulisi maksamaan noin 600 €. Iso raha minulle, mutta osamaksu oli mahdollista, tilillä oli säästöjä ja veronpalautuksetkin olivat tulossa. En ollut rahasta juurikaan huolissani. Mutta mitä järkeä olisi maksaa tonnin hoitoja, jos koiran pitäisi lopettaa pian sen jälkeen? Sen luonnollinen elinikä oli jo loppusuoralla. Hoito olisi pitänyt tehdä ainakin kahdessa osassa. Kaksi nukutusta vanhalle koiralle. Se ei välttämättä heräisi. Ja korjattavaa oli muutakin, pakkohan se olisi jatkaa hampaiden jälkeen remonttia kun kerta projekti oli aloitettu. Kaikki tämä tulisi olemaan Bonolle stressaavaa. Nukutuksia ja leikkauksia tulisi lisää. Patit pitäisi leikata. Luusto kuvauttaa. Ja kyllähän se lopputulos on tiedossa, jos kuvauksista paljastuisi ö-lonkat ja paha nivelrikko. Lopetukseen se johtaisi kuitenkin. Mitä vanhemmaksi koira tuli, sitä enemmän pelkäsin tietää mitä luustosta löytyisi, ja hautasin pääni pensaaseen.

Itsekäs puoleni olisi halunnut pitää sen täällä, väkisin. Olisin voinut teeskennellä ettei se kärsisi ja vähentää liikunnan niin minimiin, ettei koiran elämässä olisi enää sisältöä. Bono on ollut monessa elämänvaiheessani mukana. Lukemattomat muistot kietoutuvat Bonon ympärille. On vaikeaa kuvitella millaista elämä on ilman sitä. Olin yrittänyt viivytellä sille aikaa koska en halunnut jäädä yksin. Olen elämäni varrella ollut välillä pahasti masentunut, ja tuolloin Bono on antanut elämälleni merkityksen. Tuntuu, että vaikka luopuminen tekee kipeää, olen nyt ensimmäistä kertaa henkisesti asemassa, jossa Bonon menetys ei romahduttaisi elämääni täysin.

Vaikka välttelin ajatusta koiran kuolemasta, olin samalla halunnut etten joutuisi muistamaan koiraa kituvana ja heikkona, halusin Bonon olevan aina se uljas, komea, vahva ja räjähtävää energiaa täynnä oleva hurtta, joka se oli nuoruudessaan. Bonon nuoruus tuntui jo tapahtuneen toisessa elämässä, niin erilainen se oli nykyään verrattuna menneisyyden koiraan, joka tuli minulle pahasti käytösongelmaisena, joka helposti loikkasi leveän kuilun yli tai kiipesi lähes pystysuoraa kalliota ylös - vieläpä painot päällä! Halusin sen voivan lähteä saappaat jalassa. Vielä ei ollut myöhäistä säilyttää jäljellä oleva arvokkuus. Nyt se voisi olla ikuisesti vahva, jäädä nukkumaan ikuisessa kesässä, ja mielikuvani siitä säilyisi turmeltumattomana.

Nuorena Bono oli täynnä elinvoimaa. Käytin sillä pari kertaa viikossa painoliivejä ja/tai -pantaa. Liiveissä oli maksimipainot 6,4 kiloa. Joskus käytin myös pantaa yhtäaikaa, siitä tuli ehkä kilo lisää. Ne eivät hidastaneet menoa. Ikääntyessä niiden käyttö jäi vähitellen pois.
Ulkona Bono olisi halunnut jahdata vieraita kissoja, mutta kunnioitti niitä minun omaisuutena jos toin sellaisen sisälle. Viime vuonna joukkoomme liittyi Kirppu-pentu, jonka kanssa Bono oli hyvin hellä ja osasi säädellä voimiaan jottei pennulle käy leikkiessä huonosti.




17.7. varasin ajan lopetukseen tutulle asemalle. Aika olisi tasan seitsemän päivän päästä, joten minulla olisi hyvin aikaa käsitellä tulevaa ja pitää huolta, että Bonon viimeiset päivät olisivat mukavia. Olin helpottunut siitä, että puhelimessa ollut nainen ei vaatinut mitään selitystä tai tuputtanut hoitoja. Saimme päivän ensimmäisen ajan, jotta Bono ei kohtaisi vieraita koiria ja säästyisi turhalta stressiltä. Viimeisen viikon aikana unohdettiin nappulat. Bono söi joka päivä kanankoipia, pizzaa, makkaraa, vesimelonia, juustoperunoita, kakkua, jauhelihaa ja sen sellaista.

Ajankohta tälle "siirtymävaiheelle" oli paras mahdollinen. Mikäli tämä olisi tapahtunut pimeänä ja sateisena syksynä, tai kylmänä talvena, olisi mielialani ottanut myös ympäristöstä vaikutteita, emmekä olisi voineet viettää niin paljoa aikaa ulkona. Nyt pystyimme nauttia hitaista ja lempeistä kesäpäivistä, ei ollut kiire minnekään, ja valoa riitti yhä keskiyölläkin. Kun liikuimme kuuman päivän jälkeen miellyttävän viileässä yössä, auringon laskiessa maalaten taivaan pinkin ja purppuran sävyihin, saimme olla täysin kahden. Kertaakaan ei satanut.

Tunnen lopetuspäätöksestä suurta surun, helpotuksen, ahdistuksen ja syyllisyyden sekamelskaa, jota varmasti joudun vatvomaan vielä pitkään. Päivien mittaan tunneskaalat tulivat aalloissa, useita tunnepiikkejä saman päivän aikana. Välillä olin paniikkikohtauksen partaalla ja koin vain kauhua, jonka aikana en ajatellut yhtäkään konkreettista ajatusta. Koin syviä surun ja epätoivon hetkiä, epävarmuutta ja syyllisyyttä siitä teinkö nyt oikein, mutta myös äärimmäistä kiitollisuutta kun olin saanut tuntea näin hienon eläimen, sekä suurta rauhaa siitä, että päätös oli tehty. Rauha ja ahdistus seurasivat toisiaan vuorotellen. Mitä Bono ajattelisi, jos se tietäisi mitä tulee tapahtumaan? Halusiko se elää? Petinkö sen luottamuksen? Kunpa se pystyisi puhumaan. Sain paljon helpotusta kun luin Facebookin koiraryhmissä muiden kertomuksia koiriensa lopettamisesta. Muutkin olivat käyneet läpi täysin samoja tunteita. Etenkin tuo syyllisyys oli mukana monen kirjoituksessa, vaikka koira olisi kuinka vanha ja hyvin pidetty. Myös tämän tekstin kirjoittaminen usean päivän ajan helpotti paljon, pystyin muistelemaan hyviä aikoja ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Suosittelen kirjoittamista muillekin, eihän sitä tarvitse jakaa maailmalle.

Vain toinen koiraihminen ymmärtää (eivätkä aina hekään), että koira ei ole vain koira, se on henkilö. Se ei ole ihminen, koirat ovat mahtavia olentoja juuri koiruutensa ansiosta. Mutta olennon ei tarvitse olla ihminen ollakseen itsestään tietoinen ja ymmärtääkseen maailmaa syvällä tavalla. Bonon älykkäästä katseesta näki aina sen olevan ajatteleva olento. Sen takia Bono oli henkilö, ja sen takia minusta tuntui, että olin menossa murhaamaan sen.

Ehdin käydä pahimmat tunnekuohut läpi jo viime viikolla, ja sen jälkeen pystyimme elämään vielä monta päivää tavallista arkea. Hyvä niin, ei koiran tarvitse myötäelää ihmisensä stressiä viimeisinä päivinään. Ei se tiedä mitä tulee tapahtumaan, eikä sen tarvitse tietääkään. Mutta kuten aina, aika kului yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lopetuspäivä olikin huomenna. Ja sitten... sitten se päivä olikin tänään.  Yhtäkkiä olimmekin jo hitaasti kävelemässä kohti meitä lähinnä olevaa kunnanlääkäriä, jonne on vain parin kilometrin matka. Päätin mennä kävellen, ja lähdin aikaisin, jotta ei olisi mikään kiire ja voitaisiin rauhassa oleskella ja nuuskia ja niin edelleen. Siitä tulisi meidän viimeinen lenkki. Tuntui niin epätodelliselta. Mihin kaikki aika oli mennyt?

Olin yhä varma päätöksen olevan oikea, mutta en ollut koskaan lopettanut koiraa. Yhden kissan olin joutunut muutama vuosi sitten, mutta se tilanne tuli puskan takaa kun kissan munuaiset pettivät ja ei siinä ehtinyt miettiä asiaa, eikä mitään muuta vaihtoehtoa ollut. Ja rehellisesti sanoen, kissat ovat minulle ihan eri asemassa. Ne ovat kodin hovinarreja ja eläviä huonekasveja. Bono ei ollut vain lemmikki. En saisi olla sekoileva raunio Bonon viime hetkillä. Pelkäsin, että Bono kärsisi. Olin lukenut kauhutarinoita lopetettavista eläimistä, jotka olivat viime hetkillään kouristelleet koska rauhoittava aine ei olekaan toiminut kunnolla. Kuvittelin monta kertaa millainen tilanne tulisi olemaan.

Meillä oli ollut kiva, yli tunnin pituinen lenkki, ja Bono tervehti eläinlääkäriä kohteliaasti. En myöskään ollut sekoamassa, vaikka vähän tuli itkua kun kerroin Bonon ongelmista. Olin osittain pelännyt ja toivonut, että lääkäri kyseenalaistaisi lopetuksen, kieltäytyisi ja tarjoaisi jotain ihmepelastusta. Mutta hän oli samaa mieltä, lähtö olisi hyvä. Laitoin Bonolle kuonokopan ja otin sen päästä kiinni. Tuntiessaan rauhoituspiikin Bono huusi ja murisi, ja sen jälkeen raivoissaan mulkoili lääkäriä koko loppuajan. Pidin sen päätä sylissäni ja silitin. Olin toivonut, että meillä olisi ollut rauhalliset ja tunteikkaat hyvästit. Mutta lähtiessään Bono kihisi raivosta, ja kun eläinlääkäri kertoi sydämen pysähtyneen, näin vihan yhä sen silmissä. Ehkä se oli sopivaa. Se tuli tänne vihaisena, ja lähti täältä vihaisena. Mitätöikö viimeinen hetki kaiken?

Voin varmana sanoa Bonolla olleen hyvä elämä täällä. Vaikka Bono oli todella haastava koira, eikä mitenkään päin sovelias ensikoiraksi taikka kaupunkioloihin, siitä tuli vuosien mittaan juuri minulle sopiva. Eikä ruumiitakaan tullut, paitsi miljoonan myyrän ja päästäisen henki vaadittiin ennen kuin Bonon kuulo- ja hajuaisti heikentyivät liikaa metsästykseen.





Yllä olevassa videossa Bonon ja Kraa Kraan koulutusta. Bono aluksi vihasi variksia ja raivostui kun nuo lentävät roskasäkit tulivat sen nappuloita syömään. Siedätin niitä molempia pitkän aikaa. Koulutuksessa koulutettiin kolmea olentoa yhtäaikaisesti, koiraa, varista ja minua. On ollut mukavaa seurata varisten elämää, joskin elätteinäni niillä alkoi mennä liiankin hyvin. Kraa Kraalla vaimonsa kanssa oli viime vuonna kolme aikuiseksi kasvanutta poikasta, joten perässämme oli aina lenkeillä VIISI isoa varista. Pelkäsin sen aiheuttavan naapurustossa jo liikaa paheksuntaa, naapuripihoihin on alkanut ilmestyä lintuja karkottavia haukkaleijoja, joten lopetin kouluttelut. Tai yritin lopettaa. Kaikkein vaikeinta on kouluttaa itseään. Yhä tulee päivittäin heitettyä niille mahdollisimman vaivihkaa nappuloita... Kraa Kraa on niin lihava, että laskeutuessaan mätkähtää maahan kuin mikäkin mätisäkki. Viime vuoden kolme nuorta ovat muuttaneet omilleen ja tänä vuonna poikasia on kaksi.

Bono oli suuri persoona. Se oli paljon kiinnostavampi henkilö kuin moni ihminen koskaan on. Se oli täynnä ristiriitaisuuksia. Se oli niin tottelevainen ja omapäinen, kiltti ja ärhäkkä, luotettava ja arvaamaton, rohkea ja epävarma, rauhallinen ja hermostunut, pohtiva ja äkkipikainen. Se oli maailman paras huono koira, hienoin alennuskorikoira, aito rehti rakki. Tunsimme toisemme hyvin, mutta Bono oli niin monimutkainen, ettei sen olemuksen ydintä voisi mitenkään tiivistää. Se oli hirvittävän älykäs. Mikään sen ongelmakäytös ei ollut tyhmyyttä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että toinen samanlainen koira tulisi enää vastaan.

Tällaisista hurtista Londonit ja Curwoodit kirjoittivat! Bonossa oli yhtäaikaa palveluskoiralta perittyä yhteistyöhalua ja kadun sekametelisopilta tullutta alkukantaisuutta. Se oli hyvin viehättävä yhdistelmä. Se ei koskaan täysin lopettanut ympäristön tarkkailua, kävellessään se jolkotti pää matalana, eikä se ollut kovinkaan kiinnostunut leikkimisestä. Ostin sille miljoonia leluja, mutta ne olivat kaikki sen mielestä tyhmiä - paitsi sellaiset, jotka sekä liikkuivat että pitivät eläimellisiä ääniä. Mutta sellaiset se sai hajotettua liian nopeasti. Siinä oli vähän tosikon vikaa. Bono oli niin etevä hävittämään kaiken maailman jyrsimiä (jotka se myös söi, luvan kanssa, enhän minä turhaan madotuksia maksa!), etten yhtään epäillyt voisiko se selvitä hengissä ilman ihmisen apua, ainakin kesällä. Minä sitä tarvitsin enemmän kuin se minua. Hyvin moni kyseli oliko Bono husky tai koirasusi, koska nuorena sillä oli pistävän keltaiset silmät. Bonon ulkonäkö muuttui paljon sen vanhetessa - mistä olen kirjoittanut aikaisemmin - ja kuten miehet yleensäkin myös Bono komistui vuosi vuodelta ja oli parhaimmillaan keski-ikäisenä. Silmät tummuivat iän myötä, mikä oli harmittavaa, mutta yllättävä bonus oli kuinka tollon näköinen lerppakorva nousi pitkällä aikuisiällä pystyyn.

Vielä tänäkin vuonna sain kuulla pari hassua kommenttia kuinka koira (muka) näytti sudelta. Kun sidoin koiran lähikaupan parkkipaikan toiselle puolelle puuhun (jotta ihmiset todennäköisesti eivät kävelisi sen vierestä) ja lähdin kohti kaupan sisäänkäyntiä, kaupan pihalla pyöriään lukitsevista noin 7-10v tytöistä yksi sattui katsomaan parkkipaikan yli Bonoon päin, säpsähti ja sanoi pelokkaasti "susi!" Hänen kaverinsa vakuuttelivat ettei se susi voinut olla, mutta tyttö oli epävarma ja tivasi mikä se sitten on. Kaukaa katsottuna musta hihna ei erottunut, ja eipä kai noin nuori edes tiedä miltä susi näyttää. Mutta tuli noita kommentteja aikuisiltakin. Olihan se imartelevaa, mutta samalla olen vähän huolestunut miten mikä vain kissasta kukkaruukkuun on taviksien silmissä susi.

Omille ihmisilleen se ei koskaan niskuroinut tai yrittänyt nousta arvojärjestyksessä. Minua kohtaan se oli aina nöyrä. Se hyväksyi täysin uudet ihmiset, jos he tulivat sisälle minun siunauksella. Kun talonmies yritti poissaollessani tulla sisälle, Bono oli raivoissaan eikä päästänyt häntä, mutta seuraavalla kerralla olin paikalla ja Bono näki, että ukko tulee sisälle emännän luvalla ja kaikki oli täysin ok. Mutta muut ihmiset tuolla ulkona olivat epäilyttäviä mahdollisia uhkia ja toisia koiria se vihasi. Pari kertaa sen onnistui hyökätä toisen koiran kimppuun.  Ensimmäiset vuotemme kerrostalon kolmannessa kerroksessa olivat suoraan sanoen helvettiä, koska koira yritti portaissa purra ohikäveleviä ihmisiä, ja pelkäsin aina jotain peruuttamatonta tapahtuvan, jonka johdosta minun olisi pakko lopettaa koira. Se haukkui rappukäytävän äänille, ei osannut jäädä yksin ja veti hihnassa kuin veturi. En ollut varautunut tällaiseen ollenkaan. Ilmoituksessa oltiin sanottu, että koira tulee kaikkien kanssa toimeen, ja se oli ollut kotihoidossa, ei tarhaan unohdettuna, joten uskoin hoitajan osaavan kertoa sen luonteesta. Totuus oli täysin toinen, ja se tuli ilmi jo ensimmäisellä viikolla, kun Bono hyökki karvat pystyssä kohti ohi kulkevia autoja, ihmisiä, lapsia, pyöriä, koiria, junia... Se johtui epävarmuudesta, mutta valitettavasti Bono oli täysin vakuuttunut, että hyökkäys oli paras puolustus. (Olen aiemmin kertonut näistä haasteista tässä postauksessa, mutta siellä on osittain samaa toistoa kuin tässä tekstissä)

Nuo vuodet opettivat minulle paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin oppinut "normaalin" koiran kanssa. Ei minulla ollut minkäänlaista koirakokemusta, suuresta kitinästä huolimatta en lapsena saanut koiraa. En ollut koskaan opettanut koiraa edes istumaan, kun heti mentiinkin suoraan altaan syvään päätyyn. Suuri kiitos kuuluu paikalliselle koirakouluttajalle (en tiedä haluaako hän tulla nimetyksi), joka jaksoi neuvoa ja auttoi monilla muillakin tavoin. Kaikki menneisyyden nolot episodit ja hiuksia nostattavat läheltä piti -tilanteet tuntuvat nyt mitättömiltä sivuseikoilta. Olen kiitollinen etten lähettänyt koiraa maitojunalla takaisin, vaikka monesti teki mieli - ja myönnän, että alussa suurin syy miksi en lähettänyt sitä takaisin oli se, että pelkäsin muiden arvostelevan minua. Viimeiset vuotemme olivat ihanan rentoja, ja hämmentävästi moni kehui kuinka hyvätapainen ja hyvin koulutettu koira oli - mikä tuntui aina niin ironiselta, jos he vain tietäisivät totuuden! Bonosta ei koskaan tullut täysin "normaalia" koiraa, mutta sain koulutettua sitä sen verran, että se oli sentään hallinnassa, rivitaloon muuttaminen ja ikääntyminen rauhoittivat sitä, ja opin arvioimaan mitkä tilanteet olisivat sille liian vaikeita. Kaikista harmaista hiuksista huolimatta Bonon hankinta oli elämäni paras päätös.


Irvistys oli Bonon bravuuritemppu




Vaikka Bonon kanssa ei voinut harrastaa mitään, missä oli paikalla yleisöä ja hälinää, oli sillä aktiivinen elämä. Siitä tuli minun sirkuskoira, joka esitti miljoonia temppuja valokuvissa. Se oli (ihan aikuisten oikeasti!) virallisesti Expert Trick Dog, jota varten sen piti esittää 35 eri käskyä. Vieläkin vähän harmittaa, etten hankkinut sille viimeistä Champion-titteliä, mutta aiemmat tittelit olivat maksaneet noin 30 dollaria ja Champion olikin yhtäkkiä yli satasen. Oikeasti Bono osasi vielä enemmänkin kaikkea turhaa, ja seinä täyttyi kaikenmaailman ruusukkeilla ja diplomeilla.

Se oli mukanani kahdella reissulla maaseutuopiston asuntolassa, muutti kanssani kerrostalosta rivariin, varoitti murtoyrityksestä, myllersi ojissa myyrien perässä, nouti haavoittuneen lokin ojasta, eli edesmenneen Rusakko-kissani kanssa ja otti uuden Kirpun isällisesti vastaan, arvioi muutaman poikaystäväehdokkaan, kävi kahdesti Lapissa (ensimmäisen kerran mummoni kanssa, juuri ennen kuin hän muutti vanhainkotiin), taisteli urhoollisesti konekarhua vastaan petotestissä (joka kerta tämä muistuu kun kävelen paikan ohi), ja tänä vuonna se kulki mukanani tallitöihin, jossa pitkän totuttelun jälkeen hyväksyi viimein kaksi tallikoiraa seuralaisikseen.

Teetin Bonosta Embark-geenitestin vuonna 2018, josta selvisi rotujen lisäksi useita terveystietoja. Olen ollut hyvin vaikuttunut Embarkin tarkkuudesta ja Orthopedic Foundation for Animals hyväksyy sen tulokset virallisina. Jo tuolloin testin mukaan Bono olisi ollut ihmisten ikään suhteutettuna 51-vuotias. He eivät saaneet minulta mitään tietoja koirasta, tämän iän he olivat arvioineet DNA:n metylaatiosta, ja arvio kävi järkeen koska tiesin koiran syntymäpäivän (tai ainakin sen päivän, mikä minulle oli ilmoitettu). Se oli tuolloin 6-vuotias, eli ison koiran keski-iässä. En ole lähettänyt heille uutta näytettä, eli he eivät oikeasti ole konkreettisesti nähneet miten DNA on ikääntynyt, mutta heidän ohjelma on silti päivittänyt ikää automaattisesti vuosien mittaan. Embark ei näemmä enää kerro vuosien lukumäärää ellei tilaa erillistä testiä (onpa rahastusta, ennen se kuului perussettiin mukaan), mutta ikänä on nyt Geriatric, eli siis vanhus. Jos Bono oli kuusivuotiaana jo viisikymppinen, ja kuoli seitsemän vuotta myöhemmin, niin sittenhän se oli jo yli satavuotias. Noh, tuskin sentään, harva satavuotias ihminen pystyy edes kävelemään ollenkaan ja Bonolla aivotkin raksuttivat vielä! Koiran ikääntyminen on teoreettisia kaavoja yksilöllisempää. Mutta mielenkiintoistahan tuota on funtsia.

Elimme yhdessä kymmenen vuotta. Se on pitkä aika. Sata kertaa ollaan katseltu auringonlaskua ja taivaan tähtiä (näimme kerran keskellä päivää taivaalta tippuvan meteorin!), tuhat kertaa tarvottu umpihangessa, miljoona kertaa nautittu kesäyöstä. Joka yö se nukkui sängyn jalkopäässä, ja erityisen mukavaa oli, jos sain aseteltua varpaani sen anturaa vasten, jolloin tunsin kuinka se vipelsi unissaan. Bono ei koskaan tuhonnut mitään, ainoastaan sen nukkumapaikan vierellä on tapetti vuosien mittaan kulunut kynsien osuessa siihen unen aikana. Tyhjiö tulee olemaan valtava. Nytkin tätä kirjoittaessa on todella outo olo, kun Bono ei ole vieressäni sängyllä, omassa nurkassaan, jossa on maannut joka päivä vuosien ajan. Elämäni pyöri paljolti Bonon aikataulujen ympärillä. Nyt on orpo olo. Kuka oikeasti omisti kenet? Olen lihava ja laiska lehmä, kuka nyt ulkoiluttaisi minua? Kuka toimisi varpaiden lämmittäjänä, kodin biojäteastiana ja varashälyttimenä? Kun muistelen jotain tapahtumaa, pakostakin muistan myös Bonon olleen siellä. Kiitos kun olit.

The star
That gives us light
Has been gone a while
But it’s not an illusion
The ache in my heart
Is so much a part of who I am
...
Once we are born we begin to forget
The reasons that we came
But I am sure it was you I met
Long before I had to name myself
To gain myself
I needed you to remain myself
...
Something in your eyes took a thousand years to get to here
(U2 & Avicii: Stars Don't Go)