Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.
Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".
Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.
Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.
Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat!
Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.
Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.
Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu
tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.
Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.
Lähteet:
*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)
*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)
*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald
*26.8.1926 Western Daily Press
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti