James Damrelin susikärry

Moni on voinut nähdä yllä olevan kuvan, mutta ei välttämättä tiedä oikeaa kontekstia sille. Kuvaa on välillä jaettu todisteena siitä, että susien käyttö vetoeläimenä olisi ollut joskus tavallista. Välillä kuvan ympärille on keksitty mielikuvituksellisia höpöhöpötarinoita orvoista sudenpennuista. Eikä kuva myöskään ole Alaskasta. James A. Damrel kyllä valjasti joukon susia kärryjen eteen, mutta kyseessä oli poikkeuksellinen ja lyhytikäinen mainoskampanja, eikä arkipäiväinen asia.

Oli vuosi 1912, kun Wisconsinin Mellenissä asuva sekatavarakaupan omistaja James A. Damrel palkattiin vaimonsa kanssa mainostamaan Minneapolis Cereal Companyn (myöhemmin General Mills) Cream of Rye -aamupalatuotetta. En tiedä kenen idea tämä alunperin oli, mutta Damrel päätyi mainostamaan muroja hyvin erikoisella tavalla: hän aikoi ajaa susien vetämän kärryn Seattlesta, Pohjois-Amerikan länsirannikolta itärannikolle New Yorkiin. Reissu veisi hänet kirjaimellisesti Amerikan läpi. Matkan aikana hän saisi lisätuloja myymällä postikortteja kulkupelistään, ja osallistumalla susiensa kanssa teatterinäytöksiin. Sanomalehdissä häntä kutsuttiin professoriksi, joskin en tiedä millä ansioilla.

Reissu ei kuitenkaan sujunut odotetusti. Tarinassa on hämmentäviä ristiriitoja ja huijauksen makua. Ensinnäkin Damrel ei tainnut aloittaakaan matkaa Seattlesta, eikä ilmeisesti koskaan päässyt New Yorkiin. Hänestä on olemassa runsaasti sanomalehtijuttuja ja postikortteja, mutta kaikki löytämäni ovat Wisconsinista, Illinoisista, Michiganista ja Indianasta. Suurin osa hänen mainostamastaan matkasta on siis vailla dokumentointia, vaikka reissun tarkoitus nimenomaan oli herättää mahdollisimman paljon huomiota.

Damrelin mainostama rannikolta rannikolle -reitti vs alue, jonka sisälle hänen
seikkailunsa todellisuudessa rajoittuivat.

Medford, Wisconsin

Medford, Wisconsin

Damrel omisti kaksi sutta, jotka oli lainannut Irvine Park -eläintarhaan Wisconsinissa. 15.2.1912 Damrel kävi hakemassa nämä sudet ja vei ne kotiinsa Melleniin, jossa häntä odotti jo kolme muuta sutta. Kaksi sutta Damrel oli itse kaapannut alle kolmen viikon ikäisinä luonnosta Cayugasta, kotinsa läheltä, ja ne olivat nyt noin nelivuotiaita. Pentuina niitä oli pulloruokittu. Kolme muuta sutta oli syntynyt vankeudessa ja olivat 11 kuukauden ikäisiä. Ne olivat lempeitä omistajilleen, mutta eivät pitäneet vieraiden ihmisten lähentelyistä.

Damrel ei puheistaan huolimatta aloittanut matkaa Seattlesta, vaan 15.5.1912 hän lähti matkaan Mellenistä kohti itää, ja tämä päivämäärä ja aloituskaupunki on mainittu sanomalehdissä. Myöhemmin Damrel alkoi kuitenkin puhua lähteneensä 1.5. Seattlesta. 1.6. Damrel esitti susiaan Wisconsinin Stevens Pointin oopperatalolla. Mainoksessa väitettiin hänen matkaavan rannikolta rannikolle, ja että hänellä olisi ensimmäinen pelkästään susista koostuva vetotiimi. Niitä ajettiin ilman ohjaksia, vain äänen ja piiskan avulla.

Mikäli hän olisi lähtenyt Mellenistä 15.5., olisi hänellä kestänyt 17 päivää kulkea noin 267 kilometrin matka, jotta olisi ehtinyt oopperatalon esitykseen. Vetokoirille tämä olisi erittäin hidas suoritus. Mikäli hän todella olisi lähtenyt Seattlesta 1.5., olisi hänen pitänyt kulkea yli 3000 kilometriä kuukaudessa. Kumpi kuulostaa uskottavammalta vaihtoehdolta kouluttamattomien susien vetämälle ja sekatavarakaupan omistajan ohjaamalle kärrylle?

8.6. Damrelin raportoitiin ajaneen Grand Rapidsin (Wisconsin) läpi. 19.6. sudet olivat näytillä Lyric Theatressa Dodge Countyssä (Wisconsin). Seuraavana päivänä he olivat Waupunissa (Wisconsin), jossa he esiintyivät 200 ihmiselle. Waupunissa susia oli enää neljä. Syytä yhden suden mystiselle katoamiselle ei kerrottu.

27.6. Baraboon (Wisconsin) sanomalehdessä Damrel väitti kahta sutta olleen käytetty metsästykseen, ja että ne palasivat aina takaisin kun ne päästettiin vapaiksi. Vielä hurjempi väite oli, että Erämaan kutsusta tunnettu Jack London olisi tarjonnut 2000 dollaria susitiimistä, mutta Damrel oli kieltäytynyt. Epäilen tätä väitettä koska Damrel oli tässä vaiheessa ollut matkalla niin vähän aikaa.

Medford, Wisconsin

Waupun, Wisconsin. Susia on enää neljä.

30.7. Damrel oli vieläkin Wisconsinissa, Racinen kaupungissa, jossa he esiintyivät Bijou-teatterissa. Nyt väitettiin, että tiimi olisi tullut Minnesotan Minneapoliksesta, mutta lähtöpäiväksi kerrottiin 15.5., mikä täsmäisi lähtöpäivään Damrelin Mellen-kotikaupungista.

6.9. Damrel oli viimein päässyt pois Wisconsinista ja oli nyt Illinoisin Bureaun piirikunnassa, jossa he esiintyivät kahden päivän ajan Royal Theatressa. Paikalla oli myös professori Leonard, joka luennoi inuiittien elämästä. Matkan alkuperäiseksi lähtöpäiväksi ja -paikaksi ilmoitettiin taas ristiriitaisesti 1.5. Seattle. Nyt kahden suden ilmoitettiin kuolleen matkalla ja valjakkoon oli ilmestynyt kaksi mysteerieläintä, joista toinen oli musta collieta muistuttava koira. Mitään konkreettista syytä kuolemiin ei kerrottu, mutta susien kerrottiin olleen vanhoja. Eihän tämä pidä paikkaansa, vanhimpien susienhan piti olla vain noin nelivuotiaita? Miksi kaksi parhaassa iässä olevaa sutta olisi kuollut eri aikaan? Kuolemien eri ajoitus pienentää esimerkiksi liikenneonnettomuuden todennäköisyyttä. Jotain mätää tässä oli.

Homer, Illinois. Pyöräkoiran paikalla oli collie(?).

20.9. Damrelin ilmoitettiin olevan Rock Islandilla (Illinois). 15.10. Damrel oli parin päivän ajan Paw Paw'ssa (Michigan), ja jälleen hän väitti tulleensa Seattlesta, ja että sudet kulkivat noin 80 kilometriä päivässä. 20.10. hän oli Decaturissa (Illinois), jossa kertoi tiimissä olevan kolme siperialaista sutta, yksi harmaasusi ja yksi alaskalainen husky (tuo collien näköinen?). Hän uskoi saapuvansa New Yorkiin joulukuuhun mennessä, ja mikäli onnistuisi tässä hän aikoi hyväksyä työtarjouksen mennä näytille kahdeksi vuodeksi Panama-California Exposition -maailmannäyttelyyn. 23.10. hän saapui Champaigniin (Illinois), jossa kertoi susitiimistä olevan suunnitteilla elokuva. Hänen vaimonsa oli kyllästynyt kärryssä matkustamiseen ja oli saapunut junalla. 27.10. Damrel oli Homerissa (Illinois), ja kertoi olevansa matkalla Indianaan. 

7.11. Damrel saapui Argosiin, Indianaan. Damrelin vaimo oli ottanut jälleen junan huonon sään vuoksi. Valjakossa kerrottiin olevan neljä sutta, yksi koira, sekä irtijuokseva pieni koira kulki kärryn edellä kuunnellen isännän ohjeita ja ohjasi susia. En tiedä mikähän mysteerikoira tämä oli, sillä siitä ei ole muita mainintoja. Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa kärryn kyydissä on kyllä unelias valkoinen koira, mutta se ei näytä kovinkaan pieneltä. Maalitauluna oli yhä päästä New Yorkiin joulukuuhun mennessä.

New Yorkiin ei kuitenkaan ilmeisesti päästy, sillä en ole löytänyt mitään uutista tästä. Susien saapuminen pääkaupunkiin eeppisen taivalluksen jälkeen olisi ollut todella iso juttu, mutta 1912 reissun kaikki uutiset päättyvät Indianaan saapumisen jälkeen. On täysin mahdollista, että en vain ole löytänyt juuri oikeita lehtiä, mutta pidän tätä epätodennäköisenä ottaen huomioon kuinka paljon uutisia löytyi Wisconsin-Illinois-Michigan-Indiana-akselilta.  Seuraavan kerran Damrelin sudet olivat uutisissa vasta vuonna 1915.

2.3.1915 The Niles Daily Star -lehdessä kerrottiin, että Damrel olisi tammikuussa saapunut Pohjois-Michiganista kolmen suden ja yhden koiran kanssa Dowagiaciin (Michigan). Seurue oli jäänyt oleskelemaan biljardihallin ja tupakkakaupan kellariin, koska yksi susi oli synnyttämässä. 21.2. syntyi kuusi sudenpentua. Kaksi muuta sutta pidettiin ketjuilla kytkettyinä erossa emosta. Damrel aikoi kouluttaa pennuista lisää vetosusia. Hänen kerrottiin kouluttaneen ja myyneen useita susitiimejä.

Tämän jälkeen oli vuosia kestävä pitkä radiohiljaisuus, kunnes viimein Ironwood Daily Globe -lehti kertoi Damrelin tulleen vierailulle kotikaupunkiinsa Melleniin vuonna 1937. Damrelin kerrotaan 25 vuotta sitten (eli vuonna 1912) kulkeneen siksakkia pitkin poikin maata, kunnes hän oli saapunut Kaliforniaan, jossa tienasi rahaa esittelemällä susiaan ja myymällä postikortteja. Hän oli myynyt tiiminsä Hollywoodissa kapteeni Smithille, vanhalle valjakkoajajalle, joka työskenteli elokuvien parissa. Susien sanottiin työskennelleen vuosia elokuvissa, mutta Damrelin oli pitänyt jäädä niiden ohjaajaksi, sillä ne eivät totelleet ketään muuta. Kalifornian jälkeen Damrel oli muuttanut vaimonsa kanssa Michiganin Plainwelliin asumaan.

En usko, että Damrel olisi suorittanut edes puoltakaan mainostamastaan matkasta, vaan hän oli kulkenut ristiin rastiin lähimmissä osavaltioissa. Hän ilmeisesti luotti siihen, että aikana ennen internetiä ihmiset vain uskoivat hänen sanaansa kun hän kertoi tulleensa Seattlesta asti. En usko hänen koskaan saapuneen New Yorkiin. Tätä saavutusta ei edes mainita vuosia myöhemmin julkaistuissa lehdissä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että matkan aikana hän oli saanut työtarjouksia Kaliforniasta maailmannäyttelyä ja elokuvia koskien. Murojen mainostaminen ei enää tainnut kiinnostaa, ja paljon mielenkiintoisempaahan tämä elämä oli kauppiaan töihin verrattuna.

Yhden tai kaksi sutta hän todennäköisesti joutui lopettamaan matkan varrella. On outoa ettei kuolinsyytä kerrottu (ellei syy ollut sellainen, mikä olisi pahoittanut muroja popsivien lasten mielen), mutta susi nimenomaan oli kuollut, eikä esimerkiksi karannut. Epäilen syyksi suden kapinointia.

Lähteet:

* The Argos Reflector 7.11.1912

* Baraboo Republic 27.6.1912

* Bureau County Tribune 6.9.1912

* The Champaign Daily Gazette 23.10.1912

* Danville Press-Democrat 27.10.1912

* Dodge County Citizen 20.6.1912

* El Paso Herald 8.6.1912

* Ironwood Daily Globe 5.10.1937

* Jacksonville Daily Journal 20.10.1912

* The Journal Times 30.7.1912

* The Niles Daily Star 2.3.1915

* Leader-Telegram 16.2.1912

*Rock Island Argus 20.9.1912

* Stevens Point Journal 1.6.1912

* The True Northerner 15.10.1912

* Waupun Historical Society (Facebook)

Suden veri ranskalaisissa ja brittiläisissä ajokoirissa

Termino-ajokoira ja puolisusi Serpente. Kuva on julkaistu Field-lehdessä vuonna 1906, mutta kuva on vanhempi.

Kuten lukijat ovat varmasti huomanneetkin, koirasudet ja susitaustaiset koirat ovat minulle yksi suuri erityismielenkiinnonkohde. Vuosien varrella mielipiteeni tällaisia eläimiä kohtaan ovat tehneet täyskäännöksen alunperin vähättelevästä asenteesta uteliaisuuden ja neutraaliuden kautta päätyen hyväksyntään ja ihailuun. Mitä enemmän työkoirien historiaa tutkin, sitä useammin olen törmännyt suden vereen yhtenä raaka-aineena. Sutta on lisätty hyvin monenlaisiin rotutyyppeihin, jotta jotain ominaisuutta on voitu (tai ainakin yritetty) parantaa.

Hukkaa on lirautettu joukkoon ei paitsi "päivänselviin" vaihtoehtoihin, kuten rekikoiriin, mutta myös vähän kaikkialle muuallekin, ja tässä vaiheessa en enää ylläty mistään. Susiristeytyksiä on päätynyt hyvin ironisiinkin paikkoihin; laumanvartijoihin, jotka suojelevat karjaa susilta, ja susia jahtaaviin metsästyskoiriin. Joidenkin rotujen kohdalla tällaisten risteytysten olemassaolo on kiistetty ja peitelty, kenties koska risteytykset sotivat rotujen puhdasveristatusta vastaan (moni tuntuu ajattelevan, että koirarodut ovat ilmestyneet jostain mustasta aukosta valmiiksi muovailtuina), ja myös koska susi jakaa ihmisten mielipiteitä rankemmin kuin mikään muu eläin.

Keskitytään tällä kertaa ranskalaisiin ajokoiriin, joita käytettiin myös brittiajokoirien jalostuksessa.

Nykypäivän griffon nivernais © Alephalpha / Wikimedia Commons

Vuonna 1875 julkaistussa Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany -kirjassa Edward William L. Davies kertoi metsästyskulttuurista Ranskan Bretagnessa. Hän oli ollut illallisella kreivi Kergoorlasin kanssa, joka oli arvostettu suden metsästäjä. En tosin ole varma onko Kergoorlas sukunimi vai paikka. Googlettelulla ei löytynyt mitään tietoa tällaisesta kreivistä tai kenestäkään muusta saman nimisestä. Onkohan nimi kirjoitettu väärin? Bretagnessa olisi ainakin Château de Kergos -linna, joka on kuulunut Kergosin ja Kernafflenin suvuille.

Kreivi Kergoorlas kertoi susiristeytyksistään, jotka olivat hänen mielestään parhaita koiria susijahtiin. Hänen kennelissään oli isoja, rohkeita, karkeakarvaisia ajokoiria, joihin hän silloin tällöin lisäsi sutta laajentaakseen niiden geenipoolia. Ajokoiraemon kasvattamat puolisudet tulivat hyvin toimeen muiden koirien kanssa, mutta ne eivät vielä olleet työkoiria. Ensimmäinen sukupolvi oli liian itsepäinen ja vaikea käsiteltävä, ja metsästi äänettömästi. Ajokoirien piti olla kovaäänisiä, jotta niitä seuraavat metsästäjät tietäisivät missä ne olivat. Puolisusia käytettiin vain jalostukseen ja jokaiseen sukupolveen lisättiin vain puhdasta koiraa. Mutta jo toisen sukupolven risteytykset olivat erittäin hyviä metsästyskoiria, niillä oli tarkka hajuaisti ja loputtoman kestävyytensä ansiosta ne jaksoivat epätoivon vimmalla jahdata sutta pitkän päivän ajan. Niillä oli kuitenkin yhä voimakkaasti periytyvä sukuvika: ne olivat äänettömiä. Vaikka jalostukseen valittiin erityisen äänekkäitä ajokoiria, kesti kuitenkin monta sukupolvea ennen kuin ääni saatiin tuotua takaisin verilinjaan.

Vuonna 1877 Philip Gilbert Hamerton kertoi Bordeauxin lähistöllä asuneesta metsästäjästä (jonka nimeä hän ei maininnut), joka oli tuonut mustan narttusudenpennun kenneliinsä kasvamaan ajokoirien joukkoon. Käytökseltään se oli hurmaavan hyvätapainen. Susi juoksi ajokoirien mukana metsästysreissuilla, selvästi nauttien jahdista, mutta oli vastahakoinen osallistumaan susijahteihin. Sen ainoa vika oli voimakas taipumus tappaa lampaita aina tilaisuuden tullen. Valitettavasti tästä eläimestä ei kerrottu enempää yksityiskohtia, mutta musta väri kiinnitti huomioni, sillä tätä väriä tavataan hyvin harvoin eurooppalaisilla susilla - ja silloin kun tavataan, on eläimen lähisuvussa lähes taatusti koiraa. Kenties tästä sudesta tuli hyvä ajokoira koska se oli jo osittain koira.

Canteleun kreivi Jean-Emmanuel Le Couteulxin Manuel de Vénerie -metsästysraamatussa puhutaankin mahdollisista villeistä koirasusista. "Ranskassa esiintyy joskus vaalean keltaisia susia, jotkut ovat lähes valkoisia ja jonkin verran löytyy mustiakin. Mutta kaikki näkemäni mustat ovat vaikuttaneet olevan enemmän tai vähemmän sekarotuisia. Tätä tapahtuu varsin usein kun naarassudella ei ole kumppania ja kiima-aikana jokin vaelteleva paimenkoira on pitänyt sille seuraa. Tästä syntyy sekoituksia jotka oikean suden kanssa lisäännyttyään joskus tuottavat omituisia jälkeläisiä. Kahdessa näkemässäni pentueessa osa pennuista oli mustia, osa oli keltaisia valkoisilla kaula- ja vatsalaikuilla ja niiden pää oli melkein kuin mastiffilla, joillakin korvankärjet roikkuivat. Yksi susi oli lähes täysin valkoinen ja puhdasverinen. Uskon sen olleen albiino."

La Chasse du Loup -kirjassa hän kertoo myös: "Normandiassa oli aikoinaan laji mustia susia, jotka markiisi d'Enneval tuhosi. Kenties nykyiset mustat sudet ovat sukua niille, etenkin kun niitä yleensä löydetään Normandian lähettyviltä. Herra Thélu, hyvä sudenmetsästäjä Neufchâtelista, tappoi useita sellaisia parikymmentä vuotta sitten." 

Myös Le Couteulxilla oli useita susia ja susiristeytyksiä. Hän kertoi: "Sudet kesyyntyvät melko hyvin, mutta ne ovat silti epäluuloisia ja tuppaavat muuttua äkäisiksi iän myötä. Minulla oli La Chasse du Loupin (1861) kirjoittamisen aikoihin kolme mahtavaa sutta, joista tuli erittäin kesyjä. Ne kävelivät kanssani täysin vapaina, ulvomalla ilmoittivat tunnistaneensa minut jopa yli kilometrin päästä, ja nartut antoivat minun koskea ja pidellä pentujaan synnytyksen jälkeen. Uros oli mustasukkainen ja kun se käveli kanssani se murisi ihmisille, jotka tulivat liian lähelle minua. En ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ja kesyjä eläimiä. Nämä sudet olivat äitejä lukuisille sekoituksille, jotka otettiin ajokoiralaumaan mukaan ja joita jalostin viidenteen sukupolveen asti."

Le Couteulx oli saanut idean susiristeytyksiin muiden metsästäjien kokeiluista. Hän ei suinkaan ollut aiheen edelläkävijä, vaan vastaavia jalostusprojekteja oli ollut lukuisilla muillakin metsästäjillä. Suden verellä oli parannettu koirien kestävyyttä, hampaita ja rohkeutta. Hän osasi kertoa esimerkiksi Condén prinssillä olleen pitkän aikaa peuran metsästykseen käytetty susi. Lareintyn paronilla oli ollut lähes musta naarassusi, joka neljän vuoden ajan metsästi koirien kanssa metsäkauriita. Jahdin alussa se oli piti aina lauman perää, mutta kun metsäpeura löytyi susi otti johtajan paikan - ja mikä ihmeellisintä, tämä susi metsästi myös toisia susia.

Kesäturkkinen susi Le Couteulxin kennelissä.

Kuuden kuukauden ikäinen uros Le Couteulxin kennelissä.

Le Coulteuxin susiristeytyksistä alettiin puhua brittiläisissä metsästyslehdissä 1860-luvun lopulla. Kreivillä oli puolikesy naarassusi Jeanne, jota hän piti linnansa sisäpihalla, jotta sen kiimakiertoa voitaisiin pitää paremmin silmällä. Kiiman saavuttua se astutettiin griffon-tyyppisellä Publico-koiralla (tosin joidenkin lähteiden mukaan koira oli Termino, yhdistelmiä oli ehkä useampi). Tästä syntyi neljä pentua, jotka kasvatettiin erityisellä huolella. Rakenteeltaan pennut muistuttivat enemmän sutta, mutta häntä ja turkki olivat koiralta perittyjä. Pentuina niiden hännissä oli pidempää karvaa, joka katosi aikuisiällä. Nämä pennut olivat hyviä ajokoiria, mutta äänettömiä. Niiden paheena oli taipumus teurastaa kanoja, joskin ne olivat sen verran hyvin koulutettuja etteivät tehneet tätä kotona. Risteytykseen tyytyväinen kreivi paritti näitä pentuja toistensa ja puhtaiden koirien kanssa.

Le Couteulx ei koskaan saanut urossutta astumaan narttukoiraa. Tämä johtui todennäköisesti ajoituksen hankaluudesta. Ihmisen vuosituhansia kestäneen jalostuksen ansiosta uroskoira on valmis astumaan milloin vain. Mutta urossusi on lisääntymiskykyinen vain suden normaalin kiima-ajan aikaan, muulloin suden pallit ovat surkastuneet energiaa säästääkseen. Täten narttukoiran kiiman on pakko ajoittua juuri silloin kun suden kivekset ovat juhlakunnossa. Vankeudessa myös stressi ja huonot olot voivat vaikeuttaa lisääntymistä, mutta kreivin tapauksessa tästä tuskin oli kyse, koska hän teetti ainakin yhden puhtaan susipentueen Jeannella ja Batiste-uroksella.

Hänellä kerrottiin olevan myös villinä syntynyt koirasusi Louveau, joka oli pyydystetty pentuna Orleansin metsästä Paul de la Porten toimesta. Louveaun isän arveltiin olevan ajokoira. Sillä oli pitkät ja teräväkärkiset korvat, jotka olivat ruusulla greyhoundin tapaan. Sillä oli karhea, suden värinen turkki, se oli korkea ja raakalaisen näköinen. Se oli kuitenkin kesy, ja seurasi koiralaumaa kuuliaisesti ulkoilujen aikana. Se myös metsästi niiden kanssa, toki äänettömästi, ja arkaili mennä saaliin lähelle.

Puolisusi Serpente oli Jeannen ja Publicon tai Terminon tytär. Sillä oli enemmän ajokoiran piirteitä kuin Louveaulla, jonka kanssa se jakoi asuintilansa, mutta oli sitä jonkin verran villimpi käytökseltään. Se oli tummemman sävyinen ja sileäkarvaisempi kuin muut puolisudet. Sitä ei oltu käytetty metsästykseen, koska kreivi pelkäsi sen katoavan tai loukkaantuvan, jolloin hän menettäisi arvokkaan jalostuseläimen.

Kaksivuotias susi Le Couteulxin kennelissä.

Netin syövereistä löytynyt selkeämpi, mutta harmittavan
pieni versio ensimmäisestä kuvasta.

1870-luvulla Ranskan-Preussin sodan aikaan Le Couteulx antoi kahdeksan

12,5 % griffon-susisekoitusta skotlantilaiselle Waldron Hillille, joka oli kuuluisa saukkojen metsästäjä ja sai jahtikutsuja ulkomailta asti. Le Couteulxin koiria risteytettiin suurissa määrin Hillin saukkokoirien kanssa, mahdollisesti myös muiden koiratyyppien ja muiden metsästäjien laumojen kanssa. Ne tulivat tunnetuiksi hurjista luonteistaan ja paikalliset pelkäsivät saukkokoiria vielä pitkään Waldron Hillin kuoleman jälkeen. Le Couteulx saattoi myydä koiriaan myös muillekin briteille, mutta lehdissä tämä on vain sivumaininta ja kaikki tekstit keskittyvät Hillin koiriin.

Hillille lähetettyjen koirien lopullinen kohtalo on sekava, sillä oli puhetta, että koirat olisi palautettu Ranskaan sodan loputtua, mutta kreivi Le Couteulxille oli kerrottu niiden olevan myyty Pohjois-Amerikkaan, jossa niiden olisi tarkoitus metsästää karibuja. Kreivi ei saanut selvitettyä kuka amerikkalainen ostaja oli. Paikalliset uskoivat koirien jääneen Hillille. Kenties sota-aikana kreivin oli ollut pakko luopua koiristaan, mutta sodan päätyttyä hän alkoi kysellä niitä takaisin, jolloin Hill keksi niiden jo lähteneen Amerikkaan.

Herra F. Rayner lähetti kirjeitä Field-lehdelle, joissa kertoi tavanneensa vanhan miehen, joka oli työskennellyt Waldron Hillin kennelapulaisena. Tämä mies vahvisti epäilyn ettei koiria lähetetty Amerikkaan, ei ainakaan kaikkia. Mies kertoi koirien olleen hyvin tottelemattomia ja vaatineen paljon piiskaa. Hän mietti, että ne eivät varmaan ymmärtäneet englantia. Tästä huolimatta Hillin lauman kerrotaan olleen parhaimmillaan 1870-luvun jälkeen, ja tämän uskottiin olevan näiden ulkomaanlisäysten ansiota. Ne jaksoivat metsästää aamusta iltaan ja lähes aina löysivät jotain tapettavaa. Kun Le Couteulxin koiria oli käytetty tarpeeksi monta kertaa jalostukseen Hill ilmeisesti lopetti ne. Vanha kennelapulainen muisti elävästi kuinka niistä viimeinen vietiin ulos ammuttavaksi. Koira oli niin pahapäinen, että lopetuksen suorittanut Jock Hislop tärisi kuin haavanlehti.

Kun Waldron Hill kuoli hänen kerrotaan jättäneen jäljellä olevat koiransa sukulaiselleen Englantiin, kuuluisan Hawkstone-saukkokoiralauman omistaneelle Geoffrey Hillille, mutta sillä ehdolla, että jos niille ei löytyisi käyttöä ne myytäisiin Ranskaan, eikä niitä missään nimessä saisi myydä briteille. Oliko tämä jonkinlainen merkki Hillin tuntemasta syyllisyydestä kreivin puijauksesta? Myös kreivi oli tässä vaiheessa kuollut. Vuosien 1870-1890 välisenä aikana Geoffrey Hillin lauma hävitti yli 700 saukkoa.

Saukkokoira © Canarian / Wikimedia Commons

Vuonna 1906 Francis Thompson kirjoitti Field-lehdelle kokemuksistaan Geoffrey Hillin koirien kanssa. Hän oli osallistunut toukokuussa 1885 Shropshiressa järjestettyyn jahtiin, jossa mukana olivat susista polveutuneet Reginald-uros ja Rita-narttu. Ne olivat sisaruksia ja niiden sukutaulussa puhdas susi oli jo 12. sukupolven päässä. Ne olivat verilinjansa ainoita selviytyjiä, sillä muut olivat kuolleet kun lähes koko Waldron Hillin lauma jäi rabieksen uhriksi. Isänsä ja isoisänsä tavoin ne olivat arvostettuja koiria päättäväisyytensä ja kestävyytensä ansiosta. Niiden mainittiin myös osaavan seurata katseellaan saukon sukeltaessa muodostamaa ketjua, ja sukeltavan itse saukon perään tavalla, joka oli tavalliselle saukkokoiralle erikoinen. Vain hyvin onnekas saukko pääsi niiltä karkuun. Uroksella oli tavallista pidemmät jalat ja pää, ja se oli ravurityyppisempi kuin puhdas saukkokoira. Sen selkein erikoisuus oli kallossa oleva korkea harjanne (sagittal crest), johon vahvat leukalihakset kiinnittyivät. Tämä oli kaikkien susisekoitusten erityispiirre.

Myös Reginald ja Rita olivat hurjapäisiä. Vieraiden ihmisten ei ollut turvallista käsitellä niitä. Joe Bennett, työntekijä Geoffrey Hillin kennelissä, näytti käsivarressaan olevaa arpea Thompsonille. Saukkojahdin aikana hän oli yrittänyt pelastaa saukon ruumiin koirien runtelulta, mutta Reginald oli kiihkoissaan vahingossa purrut häntä ja melkein repinyt käsivarren lihaksen irti luusta.

Geoffrey Hill jatkoi näiden koirien jalostamista ja ne levisivät hänen kennelin ulkopuolelle. Vuonna 1906 rhodesialainen James L. Heward kirjoitti Fieldille isästään, jolla oli 1880-luvulla saukkoja ja jäniksiä metsästävä koiralauma Walesin Newportissa. Hänen isänsä oli esitellyt koiran, jonka oli saanut Geoffrey Hilliltä. Suden veri näkyi koiran raa'assa tavassa ottaa saalis kiinni. Kirjoittaja haaveili voivansa saada pari sellaista koiraa Rhodesiaan, jotta voisi metsästää niillä pahkasikoja.

Näiden koirien hurjuutta korostettiin toistuvasti, ja pakostakin miettii oliko kyse ihmisten susihysteriasta. Vuonna 1928 Oban Times -lehdessä julkaistiin anonyymin mielipidekirjoitus, jossa vastustettiin epäluotettavien saksanpaimenkoirien maahantuontia niiden suden veren takia. Varoittavana esimerkkinä hän otti esille Hillien saukkokoirat. "...niiden jälkeläiset, jopa kuudennentoista sukupolven jälkeen, olivat tunnettuja paholaisia, vaikkakin mestareita työssään. Olen itse tuntenut yhden tai kaksi. Yksi oli harmiton vanha kaveri, joka kuitenkin oli työssään vertaansa vailla, ja metsästyksessä se päätyi aina ääntelemään kuin susi. Sen on pitänyt olla ainakin kahdenkymmenen sukupolven päässä sudesta, ehkä enemmänkin. Toinen oli yhtä hyvä metsästäjä, mutta sitä piti pitää silmällä. Sillä oli paljon suden piirteitä, erityisesti muistan sen alaspainuvan takaruumiin ja pitkän, jolkottavan askeleen, sekä saatanallisessa virneessä paljastetut hampaat silloin kun se vastusti nuhteluita. Kaikki nämä piirteet tulivat sen villiltä esi-isältä, ja molemmat koirat olivat vielä vanhoilla päivilläänkin metsällä yhtä päättäväisiä kuin susi. Ne eivät jättäneet jälkeä kunnes löysivät saalinsa, ellei niitä revitty väkisin pois."

Jos susi on jo kahdenkymmenen sukupolven päässä koiran sukupuussa, on täyttä hysteriaa laittaa negatiivisia ominaisuuksia suden piikkiin. Tuossa vaiheessa susi on laimentunut täysin olemattomiin. Syitä verilinjan aggressiivisuudelle olisi kannattanut etsiä jostain ihan muualta. Mielikuvat pelottavista susista olivat kuitenkin liian voimakkaita ja voittivat järjen. 

Vaikka Le Couteulxin koiria käytettiin ilmeisesti laajasti Britannian saukkokoirien jalostuksessa, laimeni suden veri hyvin nopeasti, mutta se ei missään nimessä tarkoita etteikö tämän päivän koirissa voisi silti yhä olla yksittäisiä sudelta perittyjä geenejä. Ainakin hetkellisesti ne virkistivät brittiajokoirien geenipoolia aivan uusilla geeneillä, ja hurjista luonteistaan huolimatta niiden työominaisuuksiin oltiin hyvin tyytyväisiä.

Eikä susiristeytysten lurauttaminen ajokoiriin ole jäänyt vain kaukaiseksi muistoksi. Country Life -lehdessä raportoitiin vuonna 1988 M. Jacques Gontardin villisikoja metsästävästä koiralaumasta, johon oli hankittu kaksi sudenpentua Jugoslaviasta. Niitä aiottiin käyttää jalostukseen, mutta en tiedä miten tämän jalostusprojektin kanssa kävi.

Lähteet:

* Chapters on Animals (Philip Gilbert Hamerton, 1877)

* La Chasse du Loup (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1861)

* Country Life 28.4.1988

* Field 17.9.1898

* Field 14.4.1906

* Field 9.6.1906

* Field 21.8.1906

* Manuel de Vénerie Française (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1890)

* Oban Times and Argyllshire Advertiser 28.7.1928

* The Scotsman 4.4.1904

* Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany (Edward William L. Davies, 1875)

Häntä pystyyn!

 
NIMI: Häntä pystyyn! (Inubu! Bokura no Shippo Senki)
VUOSI: 2012
TARINA: Yuka Katano, Aki Hamanaka
KUVITUS: Haruki Takakura

Tämä kolmen pokkarin mittainen manga julkaistiin Suomessa vuonna 2016, mutta jostain syystä hommasin kirjat vasta nyt. Olikohan Ivrea-julkaisijalla jo tuolloin alkanut siirtyminen lehtipisteistä vain kirjakauppoihin, ja sen takia tämä sarja meni sivu suun? Ivreahan katosi Suomesta monen vuoden ajaksi, mutta yllättäen palasi Suomen markkinoille viime vuonna, ja myy nyt kirjojaan vain kirjakaupoissa ja verkkokaupassaan. Olen hyvin laitostunut ostamaan suomimangat ruokakaupasta, joten tämmöinen uusi juttu vaatii totuttelua. Yrityksen paluu on herättänyt paljon vilkasta keskustelua, ja itseäni ihmetyttää hyvin paljon se, että he aikovat julkaista Hopeanuolen syksyllä, vaikka siitä on jo tehty monta painosta Suomessa, joista viimeisin on ollut vuoden 2023 lopulla! Onhan kyseessä supersuosittu sarja, mutta eikö raja tule jo vastaan näin pienessä maassa?

Anyway, unohdetaan Ivrea ja ihmetellään nyt tätä Häntä pystyyn! -sarjaa. Päähenkilö Seiji opiskelee yliopistossa eläinlääkäriksi. Hän liittyy koulun koirakerhoon, jossa on vain muutama varsin epäaktiivinen jäsen, sekä täysin koirille elämänsä omistanut kerhon johtaja Momota. Kerhon tehtävänä on pelastaa hylättyjä koiria ja etsiä niille uusi koti. Momotan asunto toimii kerhon tukikohtana, ja siellä elää jatkuvasti suuri määrä koiria, joiden ruokkimiseen menee opiskelijoiden kaikki rahat ja lenkitykseen kaikki vapaa-aika.

Tämä sarja yllätti positiivisesti. Oletin sen keskittyvän lähinnä söpöihin koirajuttuihin, koiria harjailtaisiin ja paijailtaisiin päivät pitkät. Mutta kas, tässähän uskallettiin ottaa esille useita epämiellyttäviä ja surullisia aiheita. Hahmot joutuvat useaan kertaan painimaan vaikeiden valintojen äärellä, vaikkakin konfliktitilanteet päättyvät aina onnellisesti. Sarjassa on muun muassa koe-eläinlaboratoriosta karannut koira, epilepsiasta kärsivä koira ja aivan liikaa koiria haalinut mummo, jonka eläimet elävät saastaisissa oloissa. Yllättävää realismia tuovat mukaan myös yksityiskohtaisesti piirretyt leikkaus- ja synnytyskohtaukset.

Pidin paljon siitä ettei sarja saarnaa ja syyllistä liikaa. Kaikkia tapauksia yritetään katsoa monelta kantilta. Esimerkiksi koiria hamstraavaa mummoa olisi helppo haukkua ja ensimmäinen mieleentuleva vaihtoehto olisi ollut vain ottaa häneltä eläimet pois. Päähahmot kuitenkin tietävät ettei tämä ole lain takia mahdollista. Eikä mummo oikeasti halua pahaa, hän on vain vanha ja höperö. Niinpä pojat leikkauttavat hänen kaikki koiransa, jotta uusia ei enää syntyisi, ja auttavat häntä siivouksessa ja ulkoilutuksessa.

Päähahmot ovat ihan mukavia, mutta en valitettavasti kiintynyt heihin. Seiji on aika persoonaton tapaus päähenkilöksi. Hänen selkein luonteenpiirteensä on ehkä naiivius, jonka vuoksi hän ei suostu keskeyttämään hylätyn koiran raskautta, vaikka tämä olisi järkevintä. Vähän mysteerisen tuntuinen, homssuinen Momota on paljon kiinnostavampi, onneksi hänen menneisyyttään avataan hieman. Valitettavasti kaksi muuta merkittävää hahmoa, nuori eläinlääkäri ja naapurin opiskelijaneito, jäävät aivan liian taka-alalle. Pidin kuitenkin kaikista hahmoista.

Huonona puolena tuntuu, että sarja loppui ihan liian aikaisin. Mitään tyydyttävää lopetusta ei ollut, ja moni sivutarina jäi ratkaisematta. Esimerkiksi mitä tapahtui Lumikille, epilepsiasta kärsivälle koiralle? Eräs mies adoptoi Lumikin, mutta palauttikin hänet takaisin ensimmäisen sairaskohtauksen jälkeen. Näky oli ollut liian pelottava hänen perheelleen (pidin myös siitä ettei tätä miestä mollattu). Löytyikö Lumikille vielä uusi omistaja, vai jäikö hän koirakerholle? Seijin ja naapuritytön orastava ystävyys/romanssi jäi myös täysin puolitiehen.

Sarjassa jatkuvasti mainitaan poikien olevan rahapulassa ja koirakerho vaikeuttaa opiskelua, mutta mitään konkreettisia ongelmia tästä ei synny. Ikävä fakta kuitenkin on, että yliopistossa pitäisi opiskellakin. Resurssit jopa kolmenkymmenen koiran leikkautukseen yhden päivän aikana löytyvät vaan "jostain", toki eläinlääkäri oli tässä operaatiossa mukana hyväntekeväisyysmielellä, mutta silti tämä koetteli pahasti uskottavuuden rajoja. Seijillä on jopa oma koira kotona, mutta tätä koiraa näytetään hyvin harvoin, ja mietin onko Seijillä todellakin aikaa opiskelulle, koirakerholle ja vielä sille omalle koiralle? Olisi ironista, jos hän päivät pitkät hyysää vieraita koiria, samalla kun oma koira odottaa kuset lattialla kotona. Myös eläinlääkärin koira esitellään tasan yhdessä kohtauksessa, eikä tätä enää näy. Outoa. Tuntuu, että sarjaa oli ehkä suunniteltu pidemmäksi. Valitettavasti ennenaikaiset lopetukset eivät ole vieras asia japanilaisissa sarjoissa, jotka ensin julkaistaan luku kerrallaan lehdissä, ja jatkuvat niin kauan kuin suosiota riittää.

Ihan mukava sarja, joka on myös aikuiseen makuun. Tämä on nimenomaan koirasarja, koko juoni pyörii koirien ympärillä ja mitään ihmissuhdesotkuja ei ole. Kaikki pelkästään ihmisten elämään liittyvät aiheet ovat vain sivumainintoja. Piirrostyylikin on melko realistista ja välillä koirien ilmeet ovat oikein onnistuneita. Rotujakin erottaa toisistaan. Eihän tästä paljoa pahaa sanottavaa ole, lisäpituus olisi vain ollut paikallaan, jotta hahmoihin oltaisiin voitu vielä syventyä ja tarinalle olisi voitu keksiä jokin selkeä loppu.

TÄHDET: ****

Onko hurjasusi palannut?

Uusimman TIME-lehden kannessa oleva "hurjasusi" Remus © Robert Clark / TIME

Sosiaalinen media pursuaa uutisia ja videoita jälleensyntyneistä hurjasusista. Onko yli 10 000 vuotta sitten kadonnut hurjasusi oikeasti saatu henkiin uusimman teknologian avulla, Jurassic Parkin tapaan? Valitettavasti lyhyt ja tylsä vastaus on ei.

Kaksi kuuden kuukauden ikäistä pentua, Romulus ja Remus, sekä kahden kuukauden ikäinen Khaleesi ovat Colossal Biosciences -yrityksen luomuksia. Colossal on kovaan ääneen julistanut aikovansa tuoda mammutin, pussihukan ja dodon takaisin elävien kirjoihin. Olin joskus aiemmin selaillut heidän sivujaan, mutta en oikeasti uskonut yrityksen pääsevän puusta pitkälle. Jo vuosikymmenten ajan mammuttien ja pussihukkien kloonaamisesta on jankutettu joka ikinen kerta kun näistä eläimistä on ollut puhetta, mutta tuloksia ei ole näkynyt. En odottanut tämänkään yrityksen saavan oikeasti mitään aikaan. Mutta nyt heillä onkin jotain näytettävää.

Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota näiden eläinten väriin. Colossal on julkaissut kuvia ja videoita pennuista hyvin nuorina, joista näkee, että ne ovat olleet valkoisia jo syntymästään asti. Sudet eivät synny valkoisina, eivät edes arktiset sudet. Arktisten susien pennut ovat likaisen harmaita syntyessään, ja tämä väri maastoutuu hyvin pesää vasten. Sen sijaan koirat voivat syntyä valkoisina, ja kun myös näin kuvia teinihurjasusista, joilla oli vaaleanpunaiseen vivahtavia kirsuja ja vähäkarvaiset korvien sisäpuolet (näkyykö videoilla myös yläpurentaa?), olin varma, että nämä eläimet ovat oikeasti koirasusia.

Arktisen suden pentu Berliinin eläintarhassa © Birhanb / Wikimedia Commons

Kolmen kuukauden ikäinen Romulus © Colossal Biosciences

Olin osittain oikeassa. The New Yorker -lehden artikkelissa kerrottiin näin:
  "Tärkeiden pigmenttigeenien variaatioiden perusteella tutkijat pystyivät päättelemään, että hurjasusilla - kuten Game of Thronesin Ghostilla - oli hyvin vaaleat turkit. Mutta nämä geenit, jotka määräsivät turkin värin toivat ongelman: ne kantoivat mukanaan riskin sokeudelle ja kuuroudelle... Joten ryhmä päätti muokata eri geenin, joka koirilla toimii myös vaalean turkin koodina. Tämä ehkä tekee eläimestä vähemmän aidon, mutta se olisi parempi vaihtoehto uusille otuksille."
Olen tästä päätöksestä hämmentynyt, sillä ensinnäkin arktisten susien valkoisuus ei aiheuta mitään terveysriskejä. Tuskin menneisyydenkään eläimet olivat väritykseltään sellaisia, että ne olivat alttiita sokeudelle ja kuuroudelle - luonto olisi yksinkertaisesti karsinut tällaiset yksilöt pois. Koirilla sen sijaan on useita geenejä, jotka aiheuttavat valkoisuutta, ja osa niistä on terveydelle haitallisia. Jos värin olisi pakko olla valkoinen (kuinkahan paljon kuuluisan Ghostin vetovoimalla oli osuutta tähän päätökseen?), niin minkä ihmeen takia väritystä ei hankittu valkoisilta susilta?

On muitakin syitä miksi näiden hurjasusien aitous on kyseenalaista, ja eläinten mainostaminen hurjasusina on hyvin harhaanjohtavaa, jopa valehtelua. TIME:n artikkelissa kerrotaan:
"Kuten muillakin koiraeläimillä, sudella on noin 19 000 geeniä. Hurjasusien luominen vaati vain 20 muokkausta 14 harmaasuden geeniin, mutta noista muokkauksista nousi joukko eroavaisuuksia, kuten Romuluksen ja Remuksen valkoinen väri, suurempi koko, vahvemmat olat, leveämpi pää, suuremmat hampaat ja leuat, lihaksikkaammat jalat, sekä tyypilliset äännähdykset, etenkin ulvonta ja vingunta... Tutkijat uudelleenkirjoittivat 14 avaingeeniä solujen ytimissä, jotta ne mätsäisivät hurjasusien geenien kanssa; yhtään hurjasuden DNA:ta ei oikeasti liitetty harmaasuden genomiin."
Nämä eläimet ovat siis geenimanipuloituja harmaasusia koiran värityksellä, oikeasti niissä ei ole yhtään hurjasutta. Muokatut geenit ovat keskittyneet eläinten ulkonäköön, vaikka hurjasusi on varmasti ollut uniikki muillakin tavoilla (käyttäytyminen, lisääntyminen, ruuansulatus...?). Kuvitelkaapa jos alle prosentti simpanssin geeneistä muokattaisiin ihmisen vastaaviksi, olisiko lopputulos ihminen? Ei taatusti.

Colossalin eläimet ovat myös täysin keskenkasvuisia. Katsotaan niiden pään leveyksiä ja jalkojen lihaksia sitten kun ne ovat kolmevuotiaita. Yrityksen olisi kannattanut malttaa odottaa eläinten täysi-ikäistymistä, sillä tällä hetkellä ne eivät kaikessa honkkeliudessaan ole edustavan näköisiä, ja on vaikeaa arvioida miltä ne näyttävät aikuisina. TIME-lehden kannessa teinisuden jalkojen kasvupatit pistävät pahasti silmään.

Tiedemaailma ei myöskään ole yksimielinen siitä kuinka läheistä sukua nykysusi oli hurjasudelle. Lajin aiempi latinankielinen nimi Canis dirus on muutettu Aenocyon dirukseksi. Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa ei löydetty todisteita siitä, että hurjasusi olisi lisääntynyt suden tai kojootin kanssa. Kenties se oli niin kaukaista sukua ettei kyennyt siihen. Tällä ei olisi väliä jos nykyeläimen DNA olisi kokonaan tai osittain korvattu aidolla hurjasuden DNA:lla, mutta näinhän ei tehty.

Valitettavasti tuntuu, että Colossal keskittyy hyvin paljon näyttävyyteen ja julkisuuteen. Heidän videoissaan on paljon tietokonegrafiikkaa ja toiminnallisia leikkauksia, jotta yksinkertaistenkin katsojien mielenkiinto pysyisi yllä. Haastatteluissa mainitaan Game of Thrones nolostuttavan monta kertaa - ei ihmekään, supersuositun sarjan julkisuudella ratsastamisen lisäksi itse George R.R. Martin on sijoittanut paljon rahaa yritykseen. Colossal on loppujen lopuksi yritys, jonka tarkoitus on tehdä rahaa. Jollakin on maksettava yrityksen tilat, teknologia ja työntekijöiden palkat. Hurjasusien vilauttelu parrasvaloissa lisää ihmisten kiinnostusta yritystä kohtaan ja varmaankin houkuttelee uusia sijoittajia avaamaan lompakkojaan.

Ehkä Colossal saa tulevaisuudessa jotain vielä vaikuttavampaa aikaan. Heidän käyttämä teknologia on ehdottomasti kiinnostavaa ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, enkä puhu pelkästään sukupuuton peruuttamisesta. Tulevaisuudessa voi olla mahdollista yksinkertaisesti korvata geneettisiä sairauksia aiheuttavia geenejä terveillä versiolla, tai tuoda uusia geenejä sisäsiittoisuudesta kärsiviin uhanalaisiin lajeihin. Jään seuraamaan mielenkiinnolla mitä Colossal tekee tulevaisuudessa, mutta pakko myöntää, että tämä stuntti on mielestäni mauton, tahallaan harhaanjohtava ja luo epäluottamusta heitä kohtaan.

Ainakin toisella uroksista on liian lyhyt alaleuka © Colossal Biosciences