Koirasusi Garry

1875

Arktiset vetokoirat olivat menneisyyden brittiläisille näyttelyihmisille eksoottisia eläimiä. Ensimmäisiä yksilöitä tuotiin Iso-Britanniaan jo 1750-luvulla, ja 1800-luvun alkupuolella useita tällaisia koiria tuotiin näytteille englantilaisiin koiranäyttelyihin ja eläintarhoihin. Tuohon aikaan kaikkia Alaskan, Kanadan ja Grönlannin koiria kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten eskimo/esquimaux tai husky. Maatiaisrotujen erittely suljettuihin, rekisteröitäviin rotuihin tapahtui vasta paljon myöhemmin, olihan maailman ensimmäinen koiraroturekisteri, brittiläinen The Kennel Club, perustettu "vasta" vuonna 1873. Virallisia kennelklubeja ennenkin järjestettiin näyttelyitä, mutta niiden säännöt eivät olleet yhteneväisiä ja koirien sukutauluja ei syynätty nykyisellä tarkkuudella, jos minkäänlaista sukutaulua edes oli olemassa.

Kennel Clubin alkuaikoina näyttelyissä kiersi mystinen koiraeläin nimeltä Garry. Se keräsi palkintoja esquimaux-koirana, mutta sitä kutsuttiin myös Pohjois-Amerikan koirasudeksi, ja sen väitetystä suden verestä puhuttiin avoimesti. Vuonna 1873 Alfred Swinbourn oli ostanut kolmen kuukauden ikäisen Garryn joltain intiaaniheimolta Fort Garrystä, Manitobasta. Swinbourn ei tarkentanut mikä heimo oli kyseessä, mutta hänen mukaansa intiaanien perinteissä valkoinen koira on hyvin arvokas, ja kun valkoinen pentu syntyy järjestetään sen kunniaksi suuri juhla. Hän kertoi myös, että intiaanit sitoivat kiimaisia narttukoiria susien lähettyville, jotta saisivat koirasusipentuja. Olen aiemmin ollut hyvin skeptinen tällaisten tarinoiden suhteen, mutta nykyään pidän niitä mahdollisina, sillä täysin samanlaisia kertomuksia kiimaisten narttujen sitomisesta susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa: Kanadasta, Grönlannista, Portugalista, Japanista... Voivatko tällaiset tarinat olla pelkkää kukkua, jos toisistaan täysin erillä elävät kansat kertovat samoja asioita? En tosin ole varma tarkoittiko Swinbourn Garryn olevan tällaisen tempauksen tulos, vai puhuiko hän vain yleisesti.

Swinbourn toi koiran Englantiin, jossa se jossain välissä vaihtoi omistajaa. Kaksivuotiaana Garry tuotiin Birminghamin koiranäyttelyyn, jossa se voitti viisi puntaa. Vuonna 1875 herra Adcock piti sitä näytteillä Kennel Clubin järjestämässä Crystal Palacen näyttelyssä, joka pidettiin silloin kuudennetta kertaa. Garryä näyteltiin useasti, ainakin vuoteen 1878 asti, ja monen mielestä se oli hienoin eskimokoira, mitä on koskaan nähty. Jossain vaiheessa sen omistajaksi vaihtui herra J. Angell.

Garryn emon kerrottiin olevan eskimokoira ja isä "preeriasusi". Tässä on briteillä todennäköisesti mennyt puurot ja vellit sekaisin, sillä prairie wolf tarkoittaa kojoottia. Garry ei näytä puoliksi kojootilta. Garryn sanottiin olevan tulos eskimonartun risteyttämisestä yhdeksän kertaa suden kanssa ("Esquimaux bitch crossed nine times by a prairie wolf."). Tällä on ilmeisesti viitattu tuon aikaiseen uskomukseen, että uroksen sperma jää säilöön naaraassa, ja jokaisella astuntakerralla tuleva pentu saa enemmän isänsä perimää. Tällaisten uskomusten takia myös luultiin, että jos vaikka arvokas rotunarttu päätyi katurakin astumaksi, olisi narttu ikuisiksi ajoiksi pilattu, sillä kaikilla sen tulevilla pennuilla tulisi olemaan katurakin perimää. Vaikka me nykyajan ihmiset tiedämme tällaisen olevan palturia, Garryn ajateltiin olevan 9/10 tai 90% susi. Mikä tietty tekee tämän koiran esittämisestä näyttelyissä eskimokoirana vieläkin erikoisempaa, sillä silloinhan Garry oli enemmän susi kuin koira! Olisikohan tällä logiikalla myös ollut mahdollista saada täysin puhdas susi, mikäli Garryn isä olisi päässyt jynkyttämään narttua vielä kymmenennen kerran? Toisaalta vähän epäselvällä lauseella on ehkä voitu tarkoittaa, että Garry olisi monen sukupolven jalostuksen tulos, jossa ensimmäisen koiran ja suden risteytyksen jälkeen jälkeläiset oli yhdistetty vain puhtaaseen suteen seuraavan kahdeksan sukupolven ajan. Tällöin toki 9/10 osaa olisi mahdollista.

1879

Ulkonäöltään Garry erottui selvästi muista eskimokoirista. Sillä oli pitkä ja suora häntä, pienet korvat, pienet ja kalpean keltaiset silmät, leveä kallo, suuret hampaat, ja miehen jalka olisi mahtunut helposti sen suuhun. Väriltään se oli valkoinen, turkki oli kellertävää selässä. Kaksivuotiaana siitä otettiin seuraavat mitat: säkäkorkeus 28 ½ tuumaa (72 cm); korkeus päälaelta mitattuna 37 tuumaa (94 cm); pituus kuonosta hännänpäähän 6 jalkaa (183 cm); pituus korvasta kuononpäähän 13 tuumaa (33 cm), ympärysmitta 40 tuumaa (102 cm), etujalan yläosan ympärysmitta 10 ½ tuumaa (26 cm); paino 120 naulaa (55 kg). Kanadaninuiittikoiran rotumääritelmä sanoo uroksen säkäkorkeudeksi 58-70 cm ja painoksi 30-40 kg. Grönlanninkoiralla vastaavat mitat ovat vähintään 60 cm ja painoa ei ilmoiteta.

Garry oli siis selkeästi kookas eskimokoiraksi, ja British Dogs -kirjan kirjoittanut Hugh Dalziel epäili mittojen olleen virheellisiä. Mitat käyvät kuitenkin järkeen jos Garry oli koirasusi. Garryn alkuperä, sen koko ja väritys viittaisivat sen olleen osaksi arktinen susi. Siitä oli tehty ainakin kaksi piirrosta eri piirtäjien toimesta, joista vuoden 1879 piirros on jäljennetty valokuvasta. Piirroksissa on aina se ongelma, että vaikka piirtäjä yrittäisi jäljentää mallin mahdollisimman realistisesti, on jokaisella piirtäjällä kuitenkin eri tyyli ja taitotaso. Jokainen piirtäjä alitajuisesti korostaa tiettyjä piirteitä kuvissaan. Nämä kaksi piirrosta kuitenkin antavat Garrystä varsin yhteneväisen kuvan, ensimmäisessä kuvassa koira on ehkä lyhyemmässä kesäkarvassa. Etenkin valokuvasta jäljennetyssä kuvassa Garry on hyvin susimaisen näköinen. Olisipa mahtavaa, jos tuo valokuva löytyisi vielä jostain, sillä se voisi selkeyttää Garryn arvoituksen.

Garryn luonteen kerrottiin olevan rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen, se käyttäytyi sisätiloissa yhtä hyvin kuin sylikoira, eikä huomioinut muita koiria elleivät ne hyökkineet kohti. Sillä ei pidetty ketjua tai kuonokoppaa, vaan se seurasi omistajansa vierellä vapaana kadulla. Mikäli sille laitettiin ketju Garry saattoi yrittää rimpuilla vapaaksi. Se ei haukkunut, mutta ärsyyntyessään päästi matalaa murinaa, ja öisin ulvoi säälittävästi. Sille oli aluksi syötetty lihaa, mutta tämän oli huomattu tekevän siitä liian tulisen, joten liha vähitellen vaihdettiin tavalliseen kuivaruokaan, jota annettiin kerran päivässä. Herra Swinbourn oli käyttänyt Garrya rekikoirana onnistuneesti.

Kaikki eivät uskoneet Garryssä olevan sutta. Epäilijöihin kuului jo mainittu Dalziel, jonka mukaan Garry oli paras hänen näkemänsä eskimokoira, mutta pelkkä koira kuitenkin. Dalzielin mielestä tarina intiaanien kasvattamasta koirasudesta oli epärealistista fantasiaa, eikä hän uskonut "punaisen miehen" kertomuksiin. Dalzielin mukaan mitä kauempana koira on sivistyneestä maailmasta sitä susimaisempi se on. Tässä taisi olla kyse lähinnä hänen rasistisista ennakkoluuloista. Eihän nyt kukaan muu kuin valkoinen ihminen pystyisi jalostamaan koiria tai kesyttämään sutta. Garryn ulkomuoto oli vain todiste punaisen miehen taitamattomuudesta! Hän myös lisäsi etteivät hybridit lisäänny, missä hän on täysin väärässä, sillä susi pystyy lisääntymään ihan minkä tahansa koirarodun kanssa ja myös jälkeläiset lisääntyvät normaalisti.

Näin jälkikäteen, varsinkin ilman valokuvaa, on vaikeaa todistaa mitään. Ehkä kaikista kiinnostavinta Garryssä ei ole se, että se oli mahdollisesti koirasusi, vaan se, että tästä (luulosta) huolimatta se sai vuosia olla näyttelyissä rotukoirana. Ja jopa sai palkintoja! Olisi todella kiinnostavaa tietää saiko se jälkeläisiä ja rekisteröitiinkö ne, vaikka todennäköisesti tämä verilinja on sammunut jossain vaiheessa. Geneeristä eskimokoiraahan ei enää ole, vaan roturekistereistä löytyy nykyään kanadaninuiittikoira ja grönlanninkoira. Kumpaan Garry olisi laitettu? Vai olisiko näin ikivanhan koiran tietoja edes säilytetty, varsinkin, jos koiralla ei enää ollut elossa olevia jälkeläisiä?

Arktinen susi vertailuksi. Kuva Wikimedia Commonsista.

Lähteet:
* British Dogs: Their Varieties, History, Characteristics, Breeding, Management, and Exhibition (Hugh Dalziel, 1879)
* Dogs: Their History and Development (Edward Cecil Ash, 1927)
* The Hour 2.6.1875
* Illustrated Sporting and Dramatic News 20.2.1875
* www.canadianeskimodogclub.com/about/history-to-present-day/

Ōkami saa jatko-osan!

Ōkamin arvostelun löydät täältä.

Ihmeiden aika ei ole ohi! En olisi koskaan uskonut näin käyvän, mutta Ōkami-peli saa viimein jatkoa lähes 20 vuoden odotuksen jälkeen. Tulevasta pelistä, josta käytetään vielä vain työnimeä Ōkami Sequel, julkaistiin teaseri The Game Awardsissa. Pelin tuotanto aloitetaan piakkoin. Tsekkaa teaseri tästä alta:

Olen tästä todella innoissani! Mikä sattuma, että olen juuri nyt pelaamassa peliä uudestaan ja peli on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Aion myös lähiaikoina tehdä tänne arvostelun virallisesta taidekirjasta. Minulta löytyy myös vain Nintendo DS:lle julkaistu Ōkamiden, joka tavallaan on kyllä Ōkamin jatko-osa, mutta suurin osa faneista oli pettyneitä siihen, ja alkuperäiselle pelille on jo kauan ruinattu "kunnollista" jatkoa. En itsekään ole koskaan jaksanut pelata Ōkamideniä loppuun asti, enkä edes muista sen pelaamisesta mitään. Se ei vaan tuntunut yhtään miltään Ōkamiin verrattuna.

Uuden jatko-osan kohdalla kiinnostaa paljon miten pelin uniikkia visuaalista ilmettä aiotaan päivittää. Teaserissa näkyi jo jonkin verran uudempaa graafista ilmettä, mutta kun kyseessä on vain teaseri tähän saattaa tulla vielä paljon muutoksia. Teaseri oli kyllä kaunis, mutta toivon etteivät grafiikat jää ihan noin karheiksi ja epäselviksi. Alkuperäisen pelin ohjaaja Hideki Kamiya on palannut ohjaamaan myös uutta peliä ja perustanut uuden Clovers-tiimin sitä varten. Uskoisin siis, että peli on hyvissä käsissä. Alkuperäisen pelin juoni päättyi tavalla, joka tuntui sopivan lopulliselta. Toivottavasti Orochi ei palaa, sillä sain hänestä jo yliannostuksen! Japanissa on vaikka kuinka paljon kiinnostavia demoneita ja kryptidejä, joten odotan innolla millaisia mielikuvituksellisia otuksia keksitään tällä kertaa.

Mielenkiintoista myös tuleeko uusi peli ottamaan Ōkamideniä huomioon. Olisihan se hauskaa, jos Amaterasulla olisi jatkiksessa söpö pentu. Mutta jostain luin, että Hideki Kamiya oli ollut katkera kun ei ollut saanut tehdä Ōkamille suunnittelemaansa jatkoa, vaan Capcom valitsi toisen ohjaajan huomattavasti vähemmän kunnianhimoiselle Ōkamidenille. Voi hyvin olla, että uusi peli ei ota sen tapahtumia ja hahmoja mitenkään huomioon. Tämä ei olisi suuri menetys.

Ginin arvet

Neljä arpea pokkari 3:ssa. Nämä punaisella sävytetyt ruudut ovat olleet mukana Shonen Jump -lehdessä. 

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-lehdessä nro 16.

Ginin otsan kolme arpea ovat todella ikonisia. Päähenkilömme on heti tunnistettavissa niiden ansiosta. Myös nekin ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet sarjan faneja, voivat tunnistaa hahmon sen nähdessään, sekä saavat arpien ansiosta heti jonkinlaisen käsityksen hahmon luonteesta - tässä on selkeästi koira, joka on kokenut kovia ja selviytynyt siitä.

Arvet eivät ole Ginga-sarjoissa mikään harvinainen juttu. Koirat tappelevat erittäin paljon, joten näyttävät arvet ovat itsestäänselvyys. Ginin arvet ovat kuitenkin olleet hyvin uniikit, kellään muulla hahmolla ei ole ollut samanlaista kolme arven siistiä riviä keskellä otsaa. Poislukien tietenkin Ginin kaksoisolento, Tokimune.

Harva kuitenkin tietää, ettei Takahashi alusta asti tiennyt millaiset arvet antaisi hahmolleen. Tarkkasilmäinen lukija on voinut huomata, että Hopeanuoli-pokkarissa 3 Ginillä on emokarhun kuoleman jälkeen neljä arpea, joista yksi katoaa saman pokkarin aikana. Selityksenä tälle voisi olla, että yksi arvista ei ollut tarpeeksi syvä jäädäkseen, tai sitten Takahashi muutti mielensä.

Hopeanuoli-manga ilmestyi alun perin Shonen Jump -lehdessä, jossa on paljon lukujen aloituskuvia, joita ei ole päätynyt pokkarijulkaisuihin. Näissä tarinan alkupuolen kuvissa on ollut ainakin kaksi kuvaa, joissa Gin esiintyy aikuisena erilaisilla arvilla. Shonen Jumpin numeron 52/1983 aloituskuvassa aikuinen Gin murisee suojelevasti Gohee Takedan edellä, selkeästi metsästystilanteessa. Tämän Ginin kasvoilla on hyvin pitkät arvet, jotka yltävät toisen silmän yli. Tässä vaiheessa tarinaa Gin oli vielä pentu, joten Takahashi oli ilmeisesti halunnut vilauttaa lukijoille hahmon mahdollista aikuisversiota. Koska Gin lähti myöhemmin tarinassa villikoirien matkaan tämän kuvan tapahtuma ei ollutkaan mahdollinen.

Toinen tällainen aloituskuva on lehden numerossa 4/1984. Tällä Ginillä on myös silmän yli menevät arvet, sekä keho täynnä näyttäviä arpia. Samankaltaiset arvet päätyivätkin myöhemmin Rikille. Kenties tämä design olisi ollut turhan monimutkainen päähenkilölle, jota pitäisi piirtää kaikista hahmoista eniten?