John Gauntin ketut rottakoirina

Kettuja, terriereitä ja jopa kissa - jos näillä ei lähde rotilta henki niin ei sitten millään!

Ketuista tuleekin harvoin puhuttua täällä blogissa, todennäköisesti koska olen kiinnostunut lähinnä koiraeläinten hyödyntämisestä jonkinlaisessa työssä. Mutta näemmä ketuillekin on jokin virka löydetty - ja on niitä joku käyttänyt sirkuseläiminäkin, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. John Gaunt (1850-1924) väitti olleensa ensimmäinen ihminen, joka oli käyttänyt kettuja rottakoirina. Tämä väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa ja voi olla totta vieläkin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

En ollut lukenut Gauntista mitään ennen kuin sain postikortin, jossa oli tuo ylinnä oleva kuva. Olen välillä ostanut kirjoja Coch-y-Bonddu Booksilta, (tosin Amazonin kautta, en siis osaa sanoa millainen tilausprosessi olisi suoraan heidän omalta sivulta), joka laittaa mukaan aina jonkin metsästysaiheisen postikortin, ja joskus on tullut mitään tilaamattakin jokin katalogi postilaatikkoon. Kuva oli niin erikoinen, että pakkohan oli alkaa selvittämään sen mysteeriä!

John Gaunt syntyi vuonna 1850. Hänellä oli aluksi äitinsä sukunimi Wheeldon, koska hänen vanhempansa eivät olleet vielä naimisissa pojan syntyessä. Gaunt osoittautui lahjakkaaksi monessa asiassa, kuten puutarhanhoidossa (hänen kasvinsa voittivat lukuisia palkintoja), puusepäntöissä ja kivenmuurauksessa (hän rakensi itse oman talonsa), mutta rottien hävittäminen teki hänestä kuuluisan. Hän harrasti metsästystä, ja vuonna 1914 oli jopa ampunut kuusijalkaisen jäniksen, joka täytettiin. Ylimääräinen jalkapari oli jäniksen kaulan alla. Nuorena hän toimi riistanvartijana, ja myöhemmin törmätessään narauttamiinsa salametsästäjiin vain rennosti naljaili heidän kanssa. Hän vaikutti olleen hyvin sanavalmis, välkky, suorastaan kettumainen persoona.

Gaunt syntyi ja asui lähes koko elämänsä Ambergaten kylässä Englannissa. Jo pikkupoikana hän hävitti rottia isänsä kanssa. Työ oli jännittävää ja hän harrasti sitä paljon vapaa-ajallaan, saaden kutsuja ja suosituksia maatiloilta. Suuri rautatieyritys Midland Railway palkkasi hänet 1890-luvun alussa tappamaan rottia juna-asemiltaan. Työn takia Gaunt kulki välillä pitkin poikin Britanniaa, jopa Skotlannissa asti. Aina kun jossain Midland Railwayn rakennuksessa puhkesi rottaongelma Gauntille lähetettiin kirjeessä junapassi. Kotiseudulla hän liikkui hitaasti vanhan Owd Catherine -poninsa vetämillä kärryillä. Gauntilla oli tyypillisesti kirjava joukko elukoita mukanaan: terriereitä ketjuissa, frettejä ja kettuja säkissä, ketunpoika taskussa. Hänet oli helppo tunnistaa ja moni kutsui häntä nimellä Jack the Rat Catcher.

Gauntilla oli lukuisia kettuja ja hänen mielestään kettu oli terrieriä parempi rottakoira. Tosin vain pieni osa hänen ketuistaan oli sopivia työhön, sillä ketulla piti olla tarpeeksi säyseä luonne. 1900-luvun alussa hän löysi ketunpesän ja varasti yhden pennuista, jonka nimeksi tuli Reynard. Testimielessä hän päästi sen vapaaksi elävän rotan viereen, jonka se tappoi ja söi hetkessä. Gaunt huomasi, että kun hän tarjosi ketulle kuollutta lintua ja rottaa, valitsi kettu aina rotan. Hän totutti sen fretteihin ja alkoi ottaa sitä mukaan rottakeikoille.

Kerran rottakeikan jälkeen Mansfieldissä Gauntilla oli vielä paljon aikaa ennen kotiin paluuta, joten hän pysäytti poliisin ja kysyi tältä mitä reittiä voisi päästä erään ystävänsä luo. Gauntin pullottava tasku herätti poliisin epäilykset, ja tämä vaati nähdä taskun sisällön. Gaunt oli ilkikurisella tuulella ja vitsaili, että poliisi voisi itse laittaa käden taskuun, kunhan hankkisi laastarin ensin. Poliisi käski miestä lopettaa pelleily, eikä poliisia vieläkään naurattanut kun Gaunt nosti Reynard-ketunpojan esiin.

Gaunt metsästi rottia yleensä öisin, pimeissä kellareissa ja vajoissa, joissa ketun aistit olivat paljon koiraa terävämmät. Ne olivat ällistyttävän nopeita. Toisin kuin koirat, ne eivät ravistaneet rottaa hengiltä, vaan niiden puraisu tappoi kerrasta. Kettu pystyi pitämään viittä rottaa yhtäaikaa suussaan, mutta koska niiden vaistot käskivät niitä pitämään saaliista kiinni - jolloin muut rotat jäivät tappamatta - oli Gauntin napattava rotta pois. Päivisin ketut eivät kulkeneet nätisti ketjussa, joten hän yleensä piti niitä säkissä, mutta öisin niitä pystyi kävelyttämään. Kaiken kaikkiaan hänellä oli uransa aikana noin kuusi kettua, jotka oli onnistuneesti koulutettu rottakoiriksi. Vuosikymmenien ajan hän yritti saada kettuja ja terriereitä risteytymään, tässä onnistumatta.

Hezekiah oli yksi Gauntin ensimmäisiä kettuja. Gaunt kuljetti sitä kainalonsa alla. Eräs rotantappokeikka oli ollut Sutton Coldfieldissä, ja mukana olivat Hezekiah ja Vic ja Chase 'em -terrierit. Päivällisen aikaan Gaunt poikkesi pubissa, jossa kettu ja koirat painuivat hiljaa odottamaan tuolin alle. Pubiin saapunut nuori mies huomasi ketun ja tiedusteli oliko se hyvä tappelemaan, sillä hänellä olisi seudun paras rottakoira, joka tekisi ketusta selvää jälkeä. Gaunt kehotti häntä hakemaan laastareita valmiiksi viereisestä apteekista - tämä ilmeisesti oli hänen vakiovitsi. Hän ei uskonut koirasta olevan vastusta ja mielellään uhkapelasi pari lanttia tästä. Mies haki Bones-koiransa ja käski sen menemään maahan, ilmeisesti näyttääkseen kuinka tottelevainen se oli, mutta kun koira huomasi lattialla olevan ketun syntyi heti kovaääninen kärhämä. Lopputuloksena Bones juoksi pubista karkuun Vic ja Chase 'em perässään. Mies kavereineen ei ollut tästä mielissään, eikä Gaunt viitsinyt käydä tuossa pubissa enää toiste. Pubeista puheen ollen kaikki Gauntin ketut tykkäsivät kaljasta, ja yksi niinkin paljon, että tarjottaessa joi itsensä känniin.

Hezekiah oli Gauntin mielestä paras rotan tappaja, mitä maailmassa on koskaan ollutkaan. Yksikään koira ei ollut sitä parempi, ja lukuisa terrierimies oli haastanut Gauntin rotantappokisaan, joissa laskettiin kumpi kisailijoista saisi tapettua enemmän rottia aikarajan sisällä. Hezekiah oli voitokkaasti kilpaillut ympäri maata, Birminghamissa, Sheffieldissä, Lontoossa, Manchesterissä, Liverpoolissa, Bristolissa... Valppaudellaan ja ketteryydellään Hezekiah voitti kerta toisensa jälkeen.

Lopulta Hezekiah karkasi työskennellessään maatilalla Market Harboroughn lähellä, ottaen mukaansa omistajansa nimellä varustetun kaulapannan ja palan ketjua. Gaunt ei ollut uskoa tapahtunutta, kettu oli ollut niin kesy ja silti se oli hylännyt hänet. Kolme viikkoa myöhemmin joku ampui ketun, huomasi sillä olleen kaulapanta ja pahoitellen ilmoitti suru-uutisen Gauntille. Gaunt uskoi ketun yrittäneen palata kotiin, sillä se oli ammuttu vain parin kilometrin päästä kotoa.

Kuultuaan Hezekiahin kohtalosta rouva Radford lahjoitti oman lemmikkikettunsa Gauntille. Tommy oli pentuna kaivettu pesästä Thacker Woodissa. Tommyä pidettiin kytkettynä Gauntin talon pihalla, ja ohikulkijat aina ihastelivat sitä, tosin välillä Tommyä jännitti liikaa ja se perääntyi koppiinsa piiloon. Se tuli koirien kanssa mainiosti toimeen, paitsi silloin kun ne yrittivät varastaa sen ruuan.

Eräänä päivänä eläinsuojeluyhdistyksen tarkastaja tuli protestoimaan ettei Gauntilla ollut oikeutta pitää kettuja ketjussa. Gaunt vastasi rauhallisesti harkitsevansa asiaa sitten kun Belle Vuen eläintarha Manchesterissa päästäisi kaikki villieläimensä vapaiksi. Tarkastaja ei häirinnyt häntä tämän enempää.

Yksi Gauntin viimeisistä ketunpojista koki surkean kohtalon, sillä Gauntin oma koira tappoi sen. Koira oli uusi ja sitä ei oltu vielä totutettu kettuihin.

Vaikka ketut olivatkin se juttu josta Gaunt muistetaan, kerrotaan toki jotain hänen koiristakin. Yksi ikimuistoinen rotan tappaja oli ärhäkkä narttu Vic, joka välillä ryttyili omistajalleenkin. Vic oli muuten kiltti, mutta mikäli se ehti astua ensin kärryn kyytiin sen asenne yhtäkkiä muuttui, se ei sallinut omistajan astua kärryyn ja raivoisasti murisi ja näytteli hampaitaan. Tämän vuoksi Gaunt koitti aina hypätä kärryyn ennen koiraansa. Koska tuhansia rottia tappanut koira oli niin korvaamaton työssään (ja omistaja ilmeisesti liian pehmo komentamaan sitä), oli Gaunt joutunut monta kertaa tyytyä kävelemään kärryn vierellä. Kerran Gaunt oli palaamassa kotiinsa Staffordshirestä, jossa hän oli ollut rottia tappamassa mukanaan Reynard-kettu ja Vic- ja Chase 'em -koirat. Hän saapui Ambergateen keskiyöllä, ja kaatui Bull Bridgellä, jolloin hänen jalka meni poikki. Hän makasi maassa noin tunnin huutaen apua, kunnes paikalle tuli kaksi poliisia. Koirat suojelivat omistajaansa raivoisasti, jolloin Gaunt kehotti poliiseja hakemaan hänen vaimonsa. Vaimo haki koirat pois ja Gauntille saatiin viimein apua. Vic tappoi rottia vielä 12-vuotiaana, vaikka sillä oli huono näkö ja harvat hampaat.

Vuoden 1924 toukokuussa 74-vuotias Gaunt joutui myymään talonsa ja muutti noin viiden kilometrin päähän Belperiin, jossa asui kauppias William Leesin luona. Gauntista oli tullut leski jo useita vuosia sitten. Gaunt ei ehtinyt asua kauaa Belperissä, sillä hän kuoli uudessa kodissaan 14.11.1924. Hänen väitettiin hävittäneen 200 000 rottaa elämänsä aikana.

Lähteet:

* Belper News 23.5.1924

* The Daily Graphic 18.1.1916

* Daily Mirror 18.1.1916

* Daily Mirror 18.11.1924

* Derby Daily Telegraph 19.11.1924

* Derbyshire Life maaliskuu 2024

* Derbyshire Times 28.12.1907

* Derbyshire Times 31.1.1914

* Derbyshire Times 17.5.1924

* Illustrated Sporting and Dramatic News 11.4.1914

* Marvels of the Animal World (W. S. Berridge, 1922)

* My Life as Soldier and Sportsman (J. Robson Scott, 1921)

Forestia (peli)

NIMI: Forestia 
VUOSI: 1998
TEKIJÄ: Daddy Oak
KONSOLI: PC

Tämä peli ei juurikaan liity blogin aiheeseen, mutta oli ihan pakko kertoa siitä kumminkin. Älkää antako söpön ja hömelön ulkokuoren hämätä, tässä pelissä on suorastaan creepypasta-tason kamaluuksia! Olin pikkulapsena päässyt pelaamaan Forestiaa tasan kerran sukulaiseni luona. Se oli kummitellut mielessäni vuosikausia, ja pitkään aikaan en muistanut edes sen nimeä, joten oli vaikeaa löytää tietoa siitä. Muistin vain, että pelissä käveltiin metsässä ja otettiin kuvia eläimistä. Jo tämä luontoaihe olisi riittänyt kiinnostukseeni, mutta muistin myös hämärästi pelissä olleen jotain pelottavaakin.

Noh, sain vähän aikaa sitten viimein ladattua pelin netistä ihan suomidubilla, ja olihan se mielenkiintoinen kokemus. Forestia on hyvin yksinkertainen ala-asteikäisille lapsille suunnattu osoita-ja-klikkaa -peli. Alussa pelaaja kohtaa puhuvan jäniksen ja kasvoilla varustetun koivun ja tammen. Nämä hahmot antavat pelaajalle erilaisia tehtäviä, jotka leikin varjolla opettavat jotain luonnosta.

Erilaisia tehtäviä tai tarina-arkkeja on yhteensä yhdeksän, ja ne tulevat sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tehtävien lomassa pitäisi myös koko ajan muistaa ottaa valokuvia eläimistä ja kerätä kasveja, joista sitten ilmestyy lyhyitä infopläjäyksiä muistikirjaan, jotka voi halutessa tulostaa. Eläinten valokuvaaminen oli miellyttävää, ja välillä haastavaakin, koska jotkin lajit näkyvät ruudulla vain hetken. Välillä kamera ei millään suostunut ottamaan kuvaa, ellei pelaaja ollut tarpeeksi lähellä juuri oikeassa ruudussa, vaikka eläin olisikin näkynyt kauempaakin. Metsässä ei ole mitään musiikkia, vain luonnollisia metsän ääniä. Tunnelma on rentouttava, välillä vähän aavemainen.

Suurin osa tehtävistä on yksinkertaisia, ja tunnelmaltaan ja sisällöltään juuri sellaisia, mitä voisi odottaakin. Yhdessä pitää pelata näsäviisaan oravan kanssa lautapeliä, jossa vastataan luontokysymyksiin, ja toisessa pitää maalata taulu puhuvan tammen synttärilahjaksi.

Osa tehtävistä on kuitenkin oudompia, mutta yhä harmittoman tuntuisia. Esimerkiksi pelaaja kutsutaan ilmalaivaan, jota ohjaa sukupuoltaan sekunneissa vaihtava pöllö. Pelaaja kutistuu ötökän kokoiseksi, ja hänen pitää liikkua muurahaiskeossa ja vaihtaa äkkiä valeasuja sen mukaan, tuleeko vastaan muurahainen vai koppakuoriainen. Pelissä kerrotaan oikein sydäntäsärkevä takauma perheestä, joka oli talvella nääntyä nälkään ja joutui muuttamaan muualle, mutta isän pojalleen tarkoittama keskeneräinen keinuhevonen jäi mökille. Kun pelaaja saa keinuhevosen valmiiksi, sen "henki" irtautuu lelusta ja juoksee perhettä esittävään tauluun, johon se ilmestyy pojan syliin. Hetkinen... oliko perhe siis kuollut, ja nyt keinuhepan henki oli päässyt omistajansa luo...?

Sienistä se johtui!

Yllä mainitut tehtävät ovat lähinnä hämmentäviä, mutta kaksi tehtävistä on suorastaan pelottavia, etenkin kun ajatellaan kohderyhmänä olevan 7-12-vuotiaat. Yhdessä tehtävässä ilman mitään varoitusta kaikki eläimet ovat taju kankaalla, spiraalit vain pyörivät niiden silmissä, ja usvan valtaamassa metsässä kaikuu aavemainen laulu. Laulaja on karusti animoitu ja pelkkää siansaksaa söpertävä seireeni - niin, tässä pelissähän on näköjään myös tarueläimiä. Seireeni on lumonnut koko metsän ja päästää eläimet laulunsa pauloista jos pelaaja auttaa häntä.

Seireenin minipelissä on täysin erilainen ohjaus ja visuaalinen ilme kuin muussa pelissä, ja tämä grafiikan tason raju vaihtelu on läsnä pitkin peliä. 3D- ja 2D-mallien välinen laatuero on erittäin suuri, ja kämäisesti piirretyt 2D-hahmot sattuvat aina silmään huomattavasti realistisempia 3D-hahmoja ja -taustoja vasten. Moni elementti ja juonikuvio tuntuu täysin irralliselta, ja koko pelissä on tilkkutäkkimäinen vaikutelma, ikään kuin studio olisi nakannut muista projekteista kaikenlaista ylijäämää tähän peliin.

Ei ihme kun on silmät sikkuralla, näillähän on kannabikset käsissä!

Mutta se pelin suurin mindfuck-hetki on vielä kertomatta! Pelin tunnetuin ja muistettavin tehtävä on kaiken viattoman metsässä samoilun jälkeen suuri shokki. Koko ruutu muuttuu verenpunaiseksi, eläimiä löytyy joko kahlittuina tai kuolleina (sielun voi nähdä leijuvan ruumiista!), ja pelaaja törmää hehkuvasilmäiseen, höyryä puhisevaan lohikäärmeeseen, joka kertoo "viime hetken koittaneen". Jostain ilmestynyt paha velho on herättänyt tulivuoren, ja jos pelaaja ei laita maagisia kristalleja oikeaan järjestykseen metsä hukkuu tulimyrskyyn. Velhon linnasta löytyy vieläpä - hitto soikoon - REALISTINEN IHMISEN LUURANKO! Tämänhän piti olla hassunhauska höpöpeli pikkulapsille, mutta tässä on jo nightmare fuelia aikuisillekin. Ja muistutan, että tehtävät tulevat randomissa järjestyksessä, joten tämä tehtävä voi tulla heti alkuun, jonka jälkeen pitää vain palata harmittomien luontovisojen pariin ja teeskennellä ettei äsken olisi ollut maailmanlopun meininkiä.

Forestia on hyvin epätasainen ja omituinen kokemus. Enkä millään tasolla voi kutsua sitä hyväksi peliksi. Mutta kaikessa outoudessaan se on mielenkiintoinen, ja varmasti lapsena se olisi ollut vielä jännempi. Jäin oikeasti kaipaamaan peliä, jossa leikittäisiin luonnontieteilijää, ja kaikessa rauhassa kuvattaisiin elukoita ja kerättäisiin rehuja, ilman mitään omituisuuksia tai paineita. Forestiassa valitettavasti kaikenlainen sekoilu tuli oppimisen tielle.

TÄHDET: **

Tähdenlento 22

Kannen tekijä on Tessu

 Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi postilootaan tänään. Teemana on Ginin suku. Totta puhuen tämä teema tuntui aluksi vähän tylsältä, koska ainahan fanitus pyörii Ginin ja hänen (suosituimpien) sukulaisten ympärillä. Vähän kuin Pollux-heppakerhon (RIP) lehdessä olisi teemana hevoset - eikös ne aina ole? Tämän takia mietitytti miten teeman saisi kunnolla erottumaan normisetistä. En vieläkään ole ihan varma onnistuttiinko tässä, mutta noin muuten kyseessä on todella vahva numero, jossa on monia innolla odottamiani juttuja.

Mukaan laitettiin myös StepiHukarin aivan ihana A5-kokoinen kortti, jossa on hirveästi yksityiskohtia ja sopivan keväinen tunnelma. Joku saattaa muistaakin, että tämä kuva voitti yhdistyksen piirustuskilpailun vuonna 2022. Kisatuloksia voi katsoa täältä, jos kiinnostaa. 

Teemaa mielessä pitäen kirjoitin pähkinänkuorilistaukset Ginin vähemmän tunnetuista sukulaisista, kävin läpi kaikki Ginin osaamat tekniikat ja erikoiskyvyt, sekä tein Yukimurasta erikseen pitkän hahmoesittelyn. Tämä jälkimmäinen venyikin järkyttävän pitkäksi. Oikeasti kauhistuin, kun huomasin yhden hahmoesittelyn vieneen viisi sivua! Ihan oikeasti yritin kirjoittaa lyhyesti, mutta tämä on selkeästi mahdoton tehtävä minulle, kun joka kerta kirjoitan huomaamatta Raamattu Kakkosen. Huh huh, pitää yrittää tiivistää rankemmin seuraavalla kerralla, sivumäärät vaan paukkuvat - tämäkin oli harvinaisen paksu numero 52 sivullaan. Nämä hahmosepustukset olivat vähän pakkopullaa, jos täysin rehellisiä ollaan, mutta tein ne jotta saisin teeman toteutumaan. Ginin tekniikoita oli kuitenkin hauskaa selvitellä.

Kirjoitin myös (jälleen ylipitkän) analyysin rotupuhtauden merkityksestä Gingassa. Tämä idea tuli taas yllättäen jostain tyhjästä, ja ajatus sen aloittamisesta tuntui aluksi pelottavan haastavalta. Mutta kun viimein ryhdyin toimeen juttu tuntui kirjoittavan itse itsensä parissa päivässä. Otin muuten kännykällä kuvia mangan paneeleista tätä varten, koska minulla ei ole vieläkään skanneria, ja vähän jännitin kuinka kämäisiltä ne näyttäisivät lehdessä. Ei ne onneksi olleetkaan aivan fiaskon näköisiä.

Koska olen viime vuosina tehnyt paljon tallitöitä ovat hepat luonnollisesti pyörineet paljon mielessä, ja olen palannut monien nuoruuden heppakirjojen pariin. Kirjoitin nyt Musta ori -sarjasta. Toivottavasti lukijoita ei haittaa, kun viime numerossa oli myös kaakkeja (olin pyytänyt The Tuherrus -blogin Afuzea kirjoittamaan Breyer-keräilyhepoista). Ainakaan seuraavaan numeroon ei tule heppoja, joten aiheesta ei toivottavasti tule yliannostusta.

Mitäs muut sitten kirjoittivat? Teemaan liittyen kutsuin Tessun kertomaan Ginga Legend Pinku -fanisarjakuvastaan, jossa seikkaileva Pinku on Ginin kaukainen sukulainen. On todella harmillista kuinka fanien projektit - oli kyseessä sitten sarjikset, blogit, roolipelit taikka fanitarinat - ovat dramaattisesti harvinaistuneet vuosien varrella. Kaiholla muistelen kaukaisia aikoja, jolloin joka toisella fanilla tuntui olevan jokin Ginga-projekti. Todellakin faniyhdistyksenä haluaisimme tuoda fanien luomuksia esille, jos niitä vaan olisi olemassa tai olisimme tietoisia niistä! Noh, ainakin saimme esitellä yhden tällaisen uhanalaisen lajikkeen. Tessu piirsi myös tosi nätin kannen. Se muistuttaa minua Hopeanuoli-mangan vitoskannesta.

Vivy kirjoitti viime vuoden Gingaconista raportin. Hän oli tapahtuman pääjärjestäjä, ja tekstistä kävi rehellisesti ilmi kuinka raskasta duuni oli - mutta myös palkitsevaa. Hän on myös meidän oheistuote-ekspertti, ja kirjoitti kahdesta erilaisesta sofubista (jotka ovat pehmeästä muovista tehtyjä figuureja). Nämä tuotteet ovat melko uusia ja varmaankin monelle lukijalle vähemmän tai eivät ollenkaan tuttuja.

Lehdessä oli muutamia juttuja, joita olin odottanut silmät kiiluen. Olin kutsunut Mean kirjoittamaan kokemuksestaan villieläinten valokuvausreissulta Kuhmossa. Hän oli päässyt kuvaamaan villejä susia, ja kirjoitti kokemuksesta todella eläväisesti. Vaikka hän ei olekaan ammattikuvaaja ja kuvissa on rakeisuutta, olivat kuvat mielestäni oikein tunnelmallisia. Taittaja oli myös tehnyt oikein nätit sivut niille. Olin hirvittävän tyytyväinen kun näin hieno juttu saatiin mukaan.

Pyysin myös Emmiä kirjoittamaan jälleen lehteen. Hän on japanin kielen opettaja, ja ehdotin hänelle hyvin epämääräisesti voisiko hän kirjoittaa jotain japanin opiskeluun liittyvää, hänen kokemuksistaan japanin opettajana, tai kielen erikoisuuksista. Hyvin laajasta tehtävänannostani huolimatta hän kirjoitti oikein kiinnostavan ja johdonmukaisen tekstin, jossa käsiteltiin kaikkia näitä aiheita jonkin verran. Juttu on pitkä ja asiapitoinen, mutta mielestäni yhä viihdyttävä eikä liian kuiva. Voisin kuvitella, että moni lukijamme olisi kiinnostunut japanin opiskelemisesta.

Kysyin myös erästä koiraomistajaa kertomaan kokemuksistaan agilityn harrastamisesta shibojen kanssa. Shibat ovat oikein gingamainen rotu, mutta eivät todellakaan ole tunnettuja koulutettavuudestaan, joten näiden omistaja on tehnyt hyvän saavutuksen.

Toivottavasti lukijat ovat yhtä innoissaan näistä jutuista kuin minä olen!

Olen TODELLA tyytyväinen tähän numeroon. Mielestäni siinä on mukavasti monipuolisuutta ja todella laadukkaita, yllättäviäkin juttuja. Olen myös hyvin tyytyväinen siihen kuinka myös tätä edeltävät numerot olivat olleet erityisen vahvoja. Jatketaan tällä linjalla! On vaikea keksiä pahaa sanottavaa, paitsi se hahmoesittely venyi liikaa. Ja ehkä ylipäänsä hahmoesittelytyyppistä juttua on turhan paljon, kun oli myös ne pikakelaukset vähän tunnetuista sukulaisista. Kokonaisuutena tässä numerossa on ehkä turhan monta pitkää, asiapitoista juttua, kenties jonkinlaisia kevennyksiä olisi tarvittu mukaan. 

Loppuvuonna ilmestyy kauan odottamani kissaeläinteemainen numero. Tähdenlennossa on harmittavan harvoin ollut juttuja kissaeläimistä, kun koirasarjaahan tässä fanitetaan. En itsekään ole varsinaisesti kissaihminen, mutta pidän todella paljon isoista kissapedoista, ja sen takia tuo teema on kutkuttanut kauan.

Hopeanuoli: Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?

Tämä juttu julkaistiin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19

Hopeanuoli-sarjassa koirataisteluiden raskaan sarjan mestari Benizakuraa kutsutaan maailman vahvimmaksi koiraksi. Tämä titteli perustuu kuitenkin koirataisteluareenoiden tuloksiin. On täysin mahdollista, että sarjan villikoirien joukosta voisi löytyä joku yhtä vahva tai jopa vielä vahvempi hahmo.

Tähän vertailuun otin mukaan vain Hopeanuoli-sarjan aikaisia hahmoja, olihan tämä väite vahvimmasta koirasta esitetty silloin, ja muuten olisin joutunut ottamaan mukaan hirvittävän määrän koiria loputtomilta tuntuvista jatko-osista. Johonkin on pakko vetää raja. Jotta koira voitaisiin laskea kaikkein vahvimmaksi, on sen pystyttävä voittamaan kaikki muut koirahahmot reilussa yksi vastaan yksi taistelussa ilman aseiden ja liittolaisten apua. Voiman lisäksi vaaditaan kestävyyttä, nopeutta ja älykkyyttä. Apuna käytän sarjan tapahtumien lisäksi Meteor Gin -tietokirjaa, johon Takahashi on kätevästi merkinnyt tilastot hahmojen taidosta ja voimasta, ja kirjasta löytyy muutakin sekalaista tietoa.

Benizakura

Käydään ensin läpi Benizakuran meriittejä, ja aletaan sitten etsimään hahmoa, joka voisi päihittää hänet. Hänestä tuli Koillis-Japanin mestari jo kolmevuotiaana, ja koirataisteluissa hän oli voittamaton, lukuun ottamatta tasapeliin päättynyttä ottelua Tsuna Arashia vastaan. Hän on jo 12-vuotias liittyessään Ouun armeijaan, mutta ikä ei näytä vähentäneen hänen voimiaan lainkaan. Kun Gin näkee hänet ensimmäistä kertaa, Benizakura taistelee härkää vastaan. Koira heilauttaa hyökkäävän härän helposti selälleen, ja isku katkaisee sen selkärangan. Härän painoa ei mainita, mutta taistelurotuiset härät painavat noin 600-700 kiloa. Jotkin lypsyrodun härät voivat kuitenkin painaa yli 1000 kiloa. Oli miten oli, tämä on melkoinen suoritus. Myöhemmin pahoista haavoistaan huolimatta Benizakura pystyy vetämään köytettyä tuhatkiloista Mosaa perässään jopa veden alla pitkän matkaa, mikä on paljon raskaampaa kuin kuivalla maalla. Tässä on todellakin hirviömäisen vahva koira!

Ehdokkaat

Ketkä sitten olisivat sopivia ehdokkaita Benizakuran päihittäjiksi? Päädyin seuraaviin hahmoihin: Akame, Ben, Gaia (hän on tosin susi, mutta silti koiraeläin), Gin, Moss, Riki ja Tsuna Arashi. He ovat kaikki osoittaneet ilmiömäisiä taistelutaitoja ja taidonnäytteitä. Kukin on soturien eliittiä, ja tulee olemaan hyvin vaikeaa päättää, kuka on vahvin.

Myös koirataisteluiden keskiraskaan sarjan mestari Musashi olisi ollut mahdollinen kandidaatti, mutta hän itse puhuu Benizakurasta maailman vahvimpana koirana, joten lienee turhaa väitellä hänen omia sanojaan vastaan. Susisaagasta löytyy monta kovatasoista soturia, jotka kuitenkin putoavat karsinnasta, koska he hävisivät taistelussa jotain toista soturia vastaan - esimerkiksi Gin voitti Jugan, Gaia voitti Reiman, Ben voitti Mukongan ja niin edelleen.

Käydään ehdokkaat läpi aakkosjärjestyksessä.

Akame

Igan ninjakoirien johtaja Akame on ketteryydessä ja kekseliäisyydessä vertaansa vailla. Hän hyppii vaivatta puissa ja osaa useita salaisia ninjatekniikoita, joihin lukeutuvat muun muassa Raikaken (käyttäjä roikkuu puussa takajalkojen varassa ja tiputtautuu vihollisen kimppuun), Rasenshuisha (käyttäjä kieppuu vedessä vesirattaan tavoin) ja Zanzō Sanbushin (käyttäjä luo itsestään harhauttavia kuvajaisia). Susisaagassa hän paljastuu yhdeksi Siriuksen koirasoturiksi voittaessaan Shū Tossō Battōgan hallinneen Shūgan. Erikoisiskua tehdessään Shūga käytti hyväkseen katkottua ja teroitettua etujalkaansa. Uusi Siriuksen koirasoturi perii erikoisiskun aiemmalta esikuvaltaan, mutta Akamen versiota Shū Tossō Battōgasta ei voi kutsua aidoksi, sillä hän joutui käyttämään apuvälineitä, ja kuten alussa sanottiinkin, aseiden käyttö on tässä vertailussa kiellettyä. Muut Akamen erikoisiskuista ovat erittäin taidokkaita, mutta eivät erityisen tappavia, ja osa niistä vaatii tietynlaisen ympäristön.

Suurista taidoistaan huolimatta Akame ei ole fyysisesti kovinkaan vahva, ja Meteor Gin antaa hänelle voimaksi vain kolme tähteä viidestä. Ilman aseiden ja ympäristön tuomia etuja hänellä olisi suuria vaikeuksia pärjätä vertailun muille hahmoille. Hän tippuu jatkosta.

Ben

Ben on hyvin vahva ja etenkin kestävä soturi. Hän sietää kipua hyvin. Esimerkiksi kun John hyökkäsi hänen kimppuunsa Ben rauhallisesti sanoi sen vain kutittavan häntä. Taistelussa Mossin laumaa vastaan Ben jäi suuren kiven alle, mutta ei kuollut, eikä lohkare edes katkaissut tai murtanut hänen luitaan. Ben oli tajuton pitkän aikaa, mutta lopulta heräsi ja heitti kiven pois päältään omin avuin. Tämän jälkeen Ben heilautti noin 85-kiloisen Mossin pää edellä kiveen. Ollessaan eläinlääkärin hoidossa Ben puski itsensä kalterihäkistä läpi. Benin suurin voimannäyte tapahtui varmasti Suuren taistelun aikana, kun hänen onnistui yksin vetää Akakabuton suuri henkivartijakarhu alas Vuorilinnasta. Tämä lienee verrattavissa Benizakuran viskomaan härkään. Taistelussa Siriuksen soturi Mukongaa vastaan Ben otti vastaan monta Geki Sentsūhi-Battōgaa ja selvisi niistä hengissä, sekä oppi myös tämän iskun.

Ninjakoirien sodassa Ben valitettavasti sokeutui, ja vaikka hän sai välillä näkönsä hetkellisesti takaisin ja oppi tulkitsemaan ympäristöä "mielen silmien" avulla, alensi yhden aistin katoaminen hänen taistelukykyään merkittävästi. Jää epäselväksi, kuinka vahva Ben voisikaan olla, jos hän ei olisi sokeutunut. Meteor Gin ilmoittaa Benin voimaksi täydet viisi tähteä. Benistä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vastusta Gaialle, jonka vuoksi hänet on pakko pudottaa tästä vertailusta.

Gaia

Sitten onkin vuorossa melkoinen pirulainen, myös jumalkeisariksi kutsuttu Gaia. Mustien susien imperiumissa oli lukuisia kovatasoisia sotureita, mutta Gaia johti heitä kaikkia tyrannin ottein. Gaia hallitsi Zetsu-Tenrō Battōgan ja tiesi muiden Battōga-iskujen heikkoudet. Hänellä oli erittäin terävät hampaat, joilla pystyi hetkessä katkaisemaan ruumiinosia. Hän repi Reiman etujalan sekä Raigan, Sakonin ja Ukonin päät irti. Hän sieti kipua hyvin, jatkaen taistelua, vaikka Kurotora vei hänen korvansa ja Akame lävisti hänen kainalonsa oksalla, ja jopa sen jälkeen hän jatkoi taistelua, kun Ginin Battōga oli paljastanut osan hänen aivoistaan. Gaia päihittää helposti Reiman, Hyōman, Kurotoran, Benin, Johnin, Raigan... Ainoastaan Gin ja Akame tarjoavat hänelle vastusta, mutta hekin olisivat todennäköisesti hävinneet ilman liittolaistensa apua.

Vaikka moni Ouun valiosoturi ja Reiman susi kävi Gaian kimppuun yhtä aikaa ja vuorotellen, Gaian kuolemaksi koitui lopulta purkautuva tulivuori. Taistelun loppupuolella Gin iskee uupunutta Gaiaa yhä uudestaan eri Battōgoilla, mutta susi ei millään kuole. Olisiko hän voinut voittaa kenet tahansa, jos olisi käyty vain reiluja kaksintaisteluita? Gaia pääsee helposti jatkoon.

Gin

Vaikka Gin on sarjamme päähenkilö, emme silti ole nähneet häntä vahvimmillaan. Hopeanuoli-sarjassa hän oli keskenkasvuinen ja Weed-sarjassa jo vanhus. Hänen oletettavasti vahvimmista vuosistaan on nähty vain pikaisia takaumia. Mutta jo nuorena Gin teki lukuisia urotöitä. Hän nosti Mossin ilmaan heidän kaksintaistelussaan, voitti Kougan ninjakoirien johtaja Kurojakin, ja suurimpana tekonaan leikkasi Akakabuton pään irti Battōgalla. Gin haastoi myös Benizakuran taisteluun, ja taistelun aikana nosti paljon suuremman koiran korkealle ilmaan. Hän tosin hävisi, mutta oli taistelun aikana hyvin nuori ja ei vielä osannut Battōgaa.

Gaiaa vastaan taistellessaan Gin olisi mielestäni hävinnyt ilman ystäviensä apua. Taistelussa Gaia paiskaisee Ginin päin puuta, jolloin Gin ei pysty hetkeen liikkumaan ja pelastuu Gaian hampailta vain Benin ansiosta. Gaia on lopulta monen soturin hyökkäyksen jäljiltä uupunut ja runneltu, joten voittoa ei voi merkitä puhtaasti Ginin ansioksi, eikä Gaia vieläkään kuollut, vaikka Gin iski häntä monella Battōgalla peräkkäin. Koska Gaia kuoli tulivuoressa, ei Ouun armeija teknisesti voittanut häntä.

Gin oppii monenlaisia erikoisiskuja, hän on kestävä, nopea ja nokkela, mutta raa'assa voimassa hän saa Meteor Ginissä vain kolme tähteä - tosin Weed-sarjaan keskittyvä tietokirja Taisteluiden aika korotti tähtiä viiteen. Onkin siis vaikeaa arvioida, kuinka vahva Gin on vahvimmillaan. Akakabuton pään irti leikkaaminen oli huikea teko, mutta vastaavanlaista ei ole tapahtunut sittemmin. Susisaagassa Ginin battōga oli huomattavasti tehottomampi. Oliko Akakabuton tappanut Battōga onnistunut vain tunnekuohun, onnenpotkun tai karhun heikentyneen tilan takia? Gin putoaa jatkosta, mutta jätän oven raolleen aikuiselle-mutta-ei-ikälopulle Ginille.

Moss

Moss on osoittanut huimat voimansa moneen kertaan, ja Meteor Ginissä hän saa voimassa täydet pisteet. Taistellessaan Ouun armeijaa vastaan hän pystyi työntämään suuren kivenlohkareen alas vuorelta. Myöhemmin hän yksin selätti ja tappoi itseään isomman villisian. Taistelussa Madaraa vastaan Gin sai idean käyttää terävää oksaa aseena ja pyysi Mossia katkaisemaan paksu oksa irti puusta. Mikäli Gin olisi pystynyt tähän, hän olisi varmasti tehnyt sen itse. Tämän perusteella Moss oli raa'assa voimassa vahvempi kuin kukaan muu paikalla ollut, joihin kuuluivat ainakin Gin, Akame ja Hakurō.

Taistelussa Mosaa vastaan Gin ja Ben jäävät romahtaneeseen majaan vangeiksi, ja Benizakura käskee Mossia auttamaan, sillä hänen mukaansa vain Moss olisi tarpeeksi vahva nostamaan hirsiä. Tarkoittiko Benizakura tällä, ettei hänkään olisi pystynyt siihen? Vai johtuiko tämä Benizakuran pahoista haavoista tai siitä että hänellä oli kiire päästä tappelemaan Mosan kanssa, vai eikö hän olisi täysin terveenäkään pystynyt nostamaan hirsiä? Mainittakoon, etteivät loukussa olleet Gin ja Ben olleet pystyneet vapauttamaan itseään.

 Susisaagassa Kurotora oli häviämässä Siriuksen koirasoturi Raigalle (ja hänen sisällään oleville Sakonille ja Ukonille), mutta Moss ryntäsi väliin ja pätkäisi Raigaa kuonoon, tosin Raiga oli tässä tilanteessa yllättynyt ja sai (veljineen) kimppuunsa heti perään muita Ouun sotureita. Nämä kaikki ovat suuria saavutuksia, mutta Mossin suurin voiman näyte tapahtui Suuressa taistelussa. Akakabuto seisoi takajaloillaan ja Moss veti karhun takajalkaa kunnes jättiläinen kaatui. Tämä vaati varmasti uskomattomat voimat, mutta muistetaan kuitenkin, että Moss ei kannatellut Akakabuton painoa, Akakabuton kimpussa oli samalla muitakin koiria ja karhu saattoi livetä lumessa.

Veikkaisin, että Moss todella voi olla kaikista vahvin puhtaassa voimassa, mutta häviää muille nopeuden, ketteryyden, taktiikan ja erikoisiskujen puutteen vuoksi. Hän ei pääse jatkoon.

Riki

Ouun ensimmäinen ylipäällikkö sai jopa Benizakuran itkemään ja tärisemään pelkällä olemuksellaan. Mutta kuinka paljon Rikin kohdalla on kyse karismasta ja hypetyksestä? Hän selvisi syvään rotkoon putoamisesta ja puunrunkojen alle hautaamisesta. John haastoi Rikin kamppailuun johtajuudesta, mutta Riki voitti hänet yhdellä salamannopealla iskulla - mainittakoon, ettei John ole mikään turha nyrkkeilysäkki, sillä Meteor Gin antaa hänelle neljä tähteä voimaa. Zetsu-Tenrō Battōgan Riki oppi pelastettuaan Fuugan tätä jahdanneilta susilta, jotka olivat varmasti eliittisotureita nekin. Tietokirjan mukaan Rikin Battōga saattoi lopulta olla Fuugankin iskua tarkempi ja voimakkaampi, vaikka Fuuga oli kohtalon valitsema Siriuksen koirasoturi, jonka bravuuri tämä isku nimenomaan oli. Liittyessään Suureen taisteluun Riki iski Akakabuton henkivartijakarhun pään irti Shiroi Senkō -iskulla ja katkaisi Akakabuton selkälihakset Battōgalla.

Riki on varsin mysteerinen hahmo, mutta näkemiemme urotöiden perusteella hän pääsee jatkoon.

Tsuna Arashi

Kuusinkertainen koirataisteluiden mestari Tsuna Arashi oli ainoa koira, joka taisteli tasapelin Benizakuran kanssa. Benizakura oli tuolloin vasta 3-vuotias ja Tsuna Arashi 8-vuotias. Uusintaottelua ei koskaan tapahtunut, koska Tsuna Arashi sokeutui ja eläköityi kilpailuista. Emme yksinkertaisesti tiedä Tsuna Arashista tarpeeksi, jotta voisimme arvioida hänen voimiensa rajoja. Olisiko Benizakura voittanut Tsuna Arashin, jos hän olisi ollut hieman vanhempi? Tasapelin jälkeen Benizakura janosi kostoa ja kouli itsestään vielä kovemman taistelijan. Voidaan siis olettaa, ettei Benizakura 3-vuotiaana ollut vielä voimiensa ja taitojensa huipulla ja olisi varmaan voittanut, jos uusintaottelu olisi järjestetty. Täten Tsuna Arashi tippuu karsinnasta.

Loppupäätelmät

Jatkoon ovat siis selvinneet Gaia ja Riki. Kumpi heistä onkaan vahvempi, ja voiko kumpikaan voittaa Benizakuraa? Tässä vaiheessa onkin hyvä hetki kaivaa Meteor Gin jälleen esille ja lukea, miten Takahashi itse on kommentoinut asiaa. Totta kai häneltäkin on monesti kysytty vahvimmasta koirasta. Gaian hahmoesittelyssä lukee näin: "Mahdollisesti ainoa nelijalkainen, joka voisi haastaa Akakabuton yksin." Huh, melkoinen väite, jota en purematta niele! Tähän Riki tarvitsi kokonaisen armeijan, ja Goheekin kävi mukana tyhjentämässä aseensa karhuun. 30 kysymystä Hopeanuolesta -osiossa kysytään suoraan, kuka on koirista JA susista vahvin, johon Takahashi vastaa Rikin olevan. Kuinka Gaia voi sitten olla ainut, joka voisi haastaa Akakabuton yksin, mutta Riki on silti myös Gaiaa vahvempi? Aivothan tässä nyrjähtävät, mutta sensein sana on laki ja sen mukaan Riki on vahvin. Huomioitavaa on myös, että vaikka Gin hävisi Benizakuralle, mainitsee Takahashi Battōgan Ginin ja Rikin eduksi, jolloin he olisivat Benizakuraa vahvempia.

Näiden pähkäilyjen jälkeen tulin tulokseen, että koirista vahvin on Riki, jonka kannoilla vainoaa hyvin lähellä Gaia, jonka takana on Battōgan oppinut Gin, ja vasta neljäntenä on Benizakura. Satavarmaa nokkimisjärjestystä on mahdotonta antaa, mutta täysin varmaa on, ettei Benizakura todellisuudessa ollutkaan kaikista vahvin.

Mielenkiintoisesti Takahashi oli ottanut omaan vahvimpien koirien vertailuunsa mukaan Akamen, Benin, Benizakuran, Fuugan, Gaian, Ginin, Johnin, Jugan ja Reiman. Vertaillessaan kuka voitti kenetkin hän kuitenkin unohti ottaa huomioon monen taistelun olleen asetelmaltaan epäreilu, usean hahmon käydessä yhden kimppuun.

James Damrelin susikärry

Moni on voinut nähdä yllä olevan kuvan, mutta ei välttämättä tiedä oikeaa kontekstia sille. Kuvaa on välillä jaettu todisteena siitä, että susien käyttö vetoeläimenä olisi ollut joskus tavallista. Välillä kuvan ympärille on keksitty mielikuvituksellisia höpöhöpötarinoita orvoista sudenpennuista. Eikä kuva myöskään ole Alaskasta. James A. Damrel kyllä valjasti joukon susia kärryjen eteen, mutta kyseessä oli poikkeuksellinen ja lyhytikäinen mainoskampanja, eikä arkipäiväinen asia.

Oli vuosi 1912, kun Wisconsinin Mellenissä asuva sekatavarakaupan omistaja James A. Damrel palkattiin vaimonsa kanssa mainostamaan Minneapolis Cereal Companyn (myöhemmin General Mills) Cream of Rye -aamupalatuotetta. En tiedä kenen idea tämä alunperin oli, mutta Damrel päätyi mainostamaan muroja hyvin erikoisella tavalla: hän aikoi ajaa susien vetämän kärryn Seattlesta, Pohjois-Amerikan länsirannikolta itärannikolle New Yorkiin. Reissu veisi hänet kirjaimellisesti Amerikan läpi. Matkan aikana hän saisi lisätuloja myymällä postikortteja kulkupelistään, ja osallistumalla susiensa kanssa teatterinäytöksiin. Sanomalehdissä häntä kutsuttiin professoriksi, joskin en tiedä millä ansioilla.

Reissu ei kuitenkaan sujunut odotetusti. Tarinassa on hämmentäviä ristiriitoja ja huijauksen makua. Ensinnäkin Damrel ei tainnut aloittaakaan matkaa Seattlesta, eikä ilmeisesti koskaan päässyt New Yorkiin. Hänestä on olemassa runsaasti sanomalehtijuttuja ja postikortteja, mutta kaikki löytämäni ovat Wisconsinista, Illinoisista, Michiganista ja Indianasta. Suurin osa hänen mainostamastaan matkasta on siis vailla dokumentointia, vaikka reissun tarkoitus nimenomaan oli herättää mahdollisimman paljon huomiota.

Damrelin mainostama rannikolta rannikolle -reitti vs alue, jonka sisälle hänen
seikkailunsa todellisuudessa rajoittuivat.

Medford, Wisconsin

Medford, Wisconsin

Damrel omisti kaksi sutta, jotka oli lainannut Irvine Park -eläintarhaan Wisconsinissa. 15.2.1912 Damrel kävi hakemassa nämä sudet ja vei ne kotiinsa Melleniin, jossa häntä odotti jo kolme muuta sutta. Kaksi sutta Damrel oli itse kaapannut alle kolmen viikon ikäisinä luonnosta Cayugasta, kotinsa läheltä, ja ne olivat nyt noin nelivuotiaita. Pentuina niitä oli pulloruokittu. Kolme muuta sutta oli syntynyt vankeudessa ja olivat 11 kuukauden ikäisiä. Ne olivat lempeitä omistajilleen, mutta eivät pitäneet vieraiden ihmisten lähentelyistä.

Damrel ei puheistaan huolimatta aloittanut matkaa Seattlesta, vaan 15.5.1912 hän lähti matkaan Mellenistä kohti itää, ja tämä päivämäärä ja aloituskaupunki on mainittu sanomalehdissä. Myöhemmin Damrel alkoi kuitenkin puhua lähteneensä 1.5. Seattlesta. 1.6. Damrel esitti susiaan Wisconsinin Stevens Pointin oopperatalolla. Mainoksessa väitettiin hänen matkaavan rannikolta rannikolle, ja että hänellä olisi ensimmäinen pelkästään susista koostuva vetotiimi. Niitä ajettiin ilman ohjaksia, vain äänen ja piiskan avulla.

Mikäli hän olisi lähtenyt Mellenistä 15.5., olisi hänellä kestänyt 17 päivää kulkea noin 267 kilometrin matka, jotta olisi ehtinyt oopperatalon esitykseen. Vetokoirille tämä olisi erittäin hidas suoritus. Mikäli hän todella olisi lähtenyt Seattlesta 1.5., olisi hänen pitänyt kulkea yli 3000 kilometriä kuukaudessa. Kumpi kuulostaa uskottavammalta vaihtoehdolta kouluttamattomien susien vetämälle ja sekatavarakaupan omistajan ohjaamalle kärrylle?

8.6. Damrelin raportoitiin ajaneen Grand Rapidsin (Wisconsin) läpi. 19.6. sudet olivat näytillä Lyric Theatressa Dodge Countyssä (Wisconsin). Seuraavana päivänä he olivat Waupunissa (Wisconsin), jossa he esiintyivät 200 ihmiselle. Waupunissa susia oli enää neljä. Syytä yhden suden mystiselle katoamiselle ei kerrottu.

27.6. Baraboon (Wisconsin) sanomalehdessä Damrel väitti kahta sutta olleen käytetty metsästykseen, ja että ne palasivat aina takaisin kun ne päästettiin vapaiksi. Vielä hurjempi väite oli, että Erämaan kutsusta tunnettu Jack London olisi tarjonnut 2000 dollaria susitiimistä, mutta Damrel oli kieltäytynyt. Epäilen tätä väitettä koska Damrel oli tässä vaiheessa ollut matkalla niin vähän aikaa.

Medford, Wisconsin

Waupun, Wisconsin. Susia on enää neljä.

30.7. Damrel oli vieläkin Wisconsinissa, Racinen kaupungissa, jossa he esiintyivät Bijou-teatterissa. Nyt väitettiin, että tiimi olisi tullut Minnesotan Minneapoliksesta, mutta lähtöpäiväksi kerrottiin 15.5., mikä täsmäisi lähtöpäivään Damrelin Mellen-kotikaupungista.

6.9. Damrel oli viimein päässyt pois Wisconsinista ja oli nyt Illinoisin Bureaun piirikunnassa, jossa he esiintyivät kahden päivän ajan Royal Theatressa. Paikalla oli myös professori Leonard, joka luennoi inuiittien elämästä. Matkan alkuperäiseksi lähtöpäiväksi ja -paikaksi ilmoitettiin taas ristiriitaisesti 1.5. Seattle. Nyt kahden suden ilmoitettiin kuolleen matkalla ja valjakkoon oli ilmestynyt kaksi mysteerieläintä, joista toinen oli musta collieta muistuttava koira. Mitään konkreettista syytä kuolemiin ei kerrottu, mutta susien kerrottiin olleen vanhoja. Eihän tämä pidä paikkaansa, vanhimpien susienhan piti olla vain noin nelivuotiaita? Miksi kaksi parhaassa iässä olevaa sutta olisi kuollut eri aikaan? Kuolemien eri ajoitus pienentää esimerkiksi liikenneonnettomuuden todennäköisyyttä. Jotain mätää tässä oli.

Homer, Illinois. Pyöräkoiran paikalla oli collie(?).

20.9. Damrelin ilmoitettiin olevan Rock Islandilla (Illinois). 15.10. Damrel oli parin päivän ajan Paw Paw'ssa (Michigan), ja jälleen hän väitti tulleensa Seattlesta, ja että sudet kulkivat noin 80 kilometriä päivässä. 20.10. hän oli Decaturissa (Illinois), jossa kertoi tiimissä olevan kolme siperialaista sutta, yksi harmaasusi ja yksi alaskalainen husky (tuo collien näköinen?). Hän uskoi saapuvansa New Yorkiin joulukuuhun mennessä, ja mikäli onnistuisi tässä hän aikoi hyväksyä työtarjouksen mennä näytille kahdeksi vuodeksi Panama-California Exposition -maailmannäyttelyyn. 23.10. hän saapui Champaigniin (Illinois), jossa kertoi susitiimistä olevan suunnitteilla elokuva. Hänen vaimonsa oli kyllästynyt kärryssä matkustamiseen ja oli saapunut junalla. 27.10. Damrel oli Homerissa (Illinois), ja kertoi olevansa matkalla Indianaan. 

7.11. Damrel saapui Argosiin, Indianaan. Damrelin vaimo oli ottanut jälleen junan huonon sään vuoksi. Valjakossa kerrottiin olevan neljä sutta, yksi koira, sekä irtijuokseva pieni koira kulki kärryn edellä kuunnellen isännän ohjeita ja ohjasi susia. En tiedä mikähän mysteerikoira tämä oli, sillä siitä ei ole muita mainintoja. Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa kärryn kyydissä on kyllä unelias valkoinen koira, mutta se ei näytä kovinkaan pieneltä. Maalitauluna oli yhä päästä New Yorkiin joulukuuhun mennessä.

New Yorkiin ei kuitenkaan ilmeisesti päästy, sillä en ole löytänyt mitään uutista tästä. Susien saapuminen pääkaupunkiin eeppisen taivalluksen jälkeen olisi ollut todella iso juttu, mutta 1912 reissun kaikki uutiset päättyvät Indianaan saapumisen jälkeen. On täysin mahdollista, että en vain ole löytänyt juuri oikeita lehtiä, mutta pidän tätä epätodennäköisenä ottaen huomioon kuinka paljon uutisia löytyi Wisconsin-Illinois-Michigan-Indiana-akselilta.  Seuraavan kerran Damrelin sudet olivat uutisissa vasta vuonna 1915.

2.3.1915 The Niles Daily Star -lehdessä kerrottiin, että Damrel olisi tammikuussa saapunut Pohjois-Michiganista kolmen suden ja yhden koiran kanssa Dowagiaciin (Michigan). Seurue oli jäänyt oleskelemaan biljardihallin ja tupakkakaupan kellariin, koska yksi susi oli synnyttämässä. 21.2. syntyi kuusi sudenpentua. Kaksi muuta sutta pidettiin ketjuilla kytkettyinä erossa emosta. Damrel aikoi kouluttaa pennuista lisää vetosusia. Hänen kerrottiin kouluttaneen ja myyneen useita susitiimejä.

Tämän jälkeen oli vuosia kestävä pitkä radiohiljaisuus, kunnes viimein Ironwood Daily Globe -lehti kertoi Damrelin tulleen vierailulle kotikaupunkiinsa Melleniin vuonna 1937. Damrelin kerrotaan 25 vuotta sitten (eli vuonna 1912) kulkeneen siksakkia pitkin poikin maata, kunnes hän oli saapunut Kaliforniaan, jossa tienasi rahaa esittelemällä susiaan ja myymällä postikortteja. Hän oli myynyt tiiminsä Hollywoodissa kapteeni Smithille, vanhalle valjakkoajajalle, joka työskenteli elokuvien parissa. Susien sanottiin työskennelleen vuosia elokuvissa, mutta Damrelin oli pitänyt jäädä niiden ohjaajaksi, sillä ne eivät totelleet ketään muuta. Kalifornian jälkeen Damrel oli muuttanut vaimonsa kanssa Michiganin Plainwelliin asumaan.

En usko, että Damrel olisi suorittanut edes puoltakaan mainostamastaan matkasta, vaan hän oli kulkenut ristiin rastiin lähimmissä osavaltioissa. Hän ilmeisesti luotti siihen, että aikana ennen internetiä ihmiset vain uskoivat hänen sanaansa kun hän kertoi tulleensa Seattlesta asti. En usko hänen koskaan saapuneen New Yorkiin. Tätä saavutusta ei edes mainita vuosia myöhemmin julkaistuissa lehdissä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että matkan aikana hän oli saanut työtarjouksia Kaliforniasta maailmannäyttelyä ja elokuvia koskien. Murojen mainostaminen ei enää tainnut kiinnostaa, ja paljon mielenkiintoisempaahan tämä elämä oli kauppiaan töihin verrattuna.

Yhden tai kaksi sutta hän todennäköisesti joutui lopettamaan matkan varrella. On outoa ettei kuolinsyytä kerrottu (ellei syy ollut sellainen, mikä olisi pahoittanut muroja popsivien lasten mielen), mutta susi nimenomaan oli kuollut, eikä esimerkiksi karannut. Epäilen syyksi suden kapinointia.

Lähteet:

* The Argos Reflector 7.11.1912

* Baraboo Republic 27.6.1912

* Bureau County Tribune 6.9.1912

* The Champaign Daily Gazette 23.10.1912

* Danville Press-Democrat 27.10.1912

* Dodge County Citizen 20.6.1912

* El Paso Herald 8.6.1912

* Ironwood Daily Globe 5.10.1937

* Jacksonville Daily Journal 20.10.1912

* The Journal Times 30.7.1912

* The Niles Daily Star 2.3.1915

* Leader-Telegram 16.2.1912

*Rock Island Argus 20.9.1912

* Stevens Point Journal 1.6.1912

* The True Northerner 15.10.1912

* Waupun Historical Society (Facebook)