Herra Slatteryn koirasudet

Wolf, yksi Slatteryn koirasusista.

 Vuonna 1926 Illustrated Sporting and Dramatic News -lehden lukija lähetti lehdelle kirjeen, jossa kertoi omistavansa kaksi noin kahden vuoden ikäistä koirasutta. Lehden koirapalstaa toimittanut majuri Harding Cox kiinnostui niistä oitis ja pienen kirjeenvaihdon jälkeen pääsi tapaamaan niitä. Koirasusien omistaja oli lontoolainen herra J. Slattery, jonka etunimeä ja ammattia ei harmittavasti mainittu.

Koirasudet olivat syntyneet Lontoossa Wembley Exhibition -suurnäyttelyssä. Herra Slattery oli vieraillut näyttelyssä heinäkuussa 1924, ja eläinosastolla oli tavannut Garrard Tyrwhitt-Draken, joka oli eksoottisten eläinten keräilijä ja omisti yksityisen eläintarhan Maidstonessa. Näyttelyn eläimet olivat lainassa häneltä. Näyttelyssä ollut iso harmaa urossusi, kanadalaisen ja siperialaisen suden risteytys, kiinnosti Slatteryä, ja hän kysyi oliko Tyrwhitt-Drake koskaan ajatellut teettää sillä pentuja. No olihan hän. Kuusi uunituoretta, juuri ja juuri kuukauden ikäistä pentua oli häkkien takana yleisön katseilta piilossa. Emo oli puhdas saksanpaimenkoira rouva MacDougall-Porterin Pathway-kennelistä.

Slattery osti heti kaksi ystävällisintä urospentua. Narttuja Tyrwhitt-Drake ei suostunut myymään. Slattery toivoi, että ottamalla pennut emolta näin nuorina niistä tulisi kesyjä ja ne kiintyisivät häneen helpommin. Tyrwhitt-Drake teetti samasta yhdistelmästä toisen pentueen, josta Slattery osti myös nartun, mutta se oli heikko ja omituisen näköinen. Narttu näytti chow chowlta kippurahäntänsä kanssa. Outo ulkonäkö oli selitetty sillä, että koiran puolelta oli päässyt nousemaan pinnalle ikivanhoja geenejä. Epäilenpä, että jos uusintakierroksella pennut näyttivät ihan erilaisilta, oli isänä oikeasti joku muu.

Slattery kertoi paljon havaintoja koirasusiensa luonteista ja tavoista. Ne olivat yhden miehen koiria, isäntänsä kanssa luotettavia ja helliä, mutta niitä ei voinut luottaa vieraiden käsiin. Kun Slattery tuli kotiin ne hyppivät nuolemaan häntä. Ne haukkuvat hyvin harvoin, ja lähinnä vinkuivat ilosta nähdessään isäntänsä. Ne ulvoivat korvia raastavasti, ja naapureita raivostuttavat serenadit alkoivat aina kun torvea töötättiin tai urkuja soitettiin. Ne vihasivat muita koiria. Niillä oli suuret hampaat ja leukojen loksautus kuulosti teräsloukun napsahdukselta. Ne suhtautuivat uusiin ruokiin epäilevästi, ja katselivat omistajansa kasvoja kuin tutkien onko omistaja myrkyttämässä niitä. Puutarhan vesiletku oli myös hyvin epäilyttävä ja hukat luikertelivat karkuun heti kun Slattery nosti sen ylös - todennäköisesti niitä oli joskus suihkuteltu sillä. Veljekset tulivat hyvin toimeen, vaikka joskus oli pientä hampaiden paljastelua ja niskavillojen nostelua.

Slatteryn puutarha oli jouduttu aitaamaan erikoisverkolla, jota hukat eivät pystyneet puremaan rikki. Niitä lenkitettiin ketjussa yksi kerrallaan. Nopeat ja ovelat koirasudet olivat päässeet karkuun muutamia kertoja. Yksi oli kuuden kuukauden iässä karannut Kensingtonin puistossa. Poliisit löysivät sen samana iltana surkeasti ulvomassa. Tarvittiin neljä poliisia jotta keskenkasvuinen koirasusi saatiin lassottua ja kuljetettua kotiinsa. Kerran veljekset karkasivat ja syöksyivät tyhjentämään lihakauppaa, ja tappoivat paikalle ilmestyneen räkyttävän terrierin. Toinen hukista palasi itse kotiin, mutta toinen katosi pariksi päiväksi Kensingtonin puistoon, ja kun omistaja viimein löysi sen oli hukka todella helpottuneen oloinen. Se ei ollut antanut kenenkään vieraan lähestyä itseään.

Slattery teetti pentuja koirasusillaan. Yksi uroksista sai astua hänen saksanpaimenkoiranarttunsa, jolloin syntyi kolme pentua. Kaksi hän myi, ja parhaimman piti itsellään, mutta se kuoli penikkatautiin. Myydyistä pennuista yksi päätyi Rhodesiaan muuttaneelle rouva Giffardille, joka oli Alsatian Police Dog Societyn sihteeri - eli siis saksanpaimenkoiraharrastaja, sillä noihin aikoihin rotu tunnettiin Britanniassa nimellä Alsatian Wolfdog. Toinenkin veljeksistä sai tehdä pentuja saman nartun kanssa, mutta ilmeisesti liiallisen liikunnan takia narttu synnytti liian aikaisin ja kaikki pennut olivat kuolleita.

Slattery toi veljeksistä isomman, Wolfin, majuri Harding Coxin nähtäväksi Lontoon Garrick Club -herrasmieskerholle. Wolf oli hieman ujo ja jäykkä. Maanalaisessa metrossa matkustaminen ei varmasti ollut sen mieleen. Se ei kuitenkaan ollut aggressiivisen oloinen, vaikka sen omistajaa jännitti esitellä se vieraalle ihmiselle. Coxin mukaan Wolfin katse oli ystävällinen ja miellyttävä. Wolf nosti tassunsa isäntänsä harteille ja nuoleskeli tämän naamaa. Miehet kävivät sen kanssa kävelyllä kadulla. Cox ihaili Wolfin täydellistä askellusta, joka olisi vetänyt vertoja parhaimman saksanpaimenkoiravalion kanssa. Rakenteeltaan Wolf oli saksanpaimenkoiraa keveämpi ja kapeampi. Värin se oli perinyt sudelta. Kokonaisuutena se oli hyvin tasapainoinen.

Cox mietiskeli, että mikäli Slattery jatkaisi koiriensa jalostusta voisivat hänen eläimensä todistaa saksanpaimenkoirissa todella olevan suden verta, mikä selittäisi rodun susimaisen rakenteen ja luonteen oikut. Näihin aikoihin sakemannien väitetty suden perimä oli suuren kiistelyn aihe. Alunperin rotua oli markkinoitu susikoirana, mutta ajatus pelätystä ja vihatusta sudesta oli kääntynyt rotua vastaan, jopa niin pahasti, että suden veren takia rotu bannattiin Australiassa vuosien 1928-1972 ajaksi. Cox myös kirjoitti tietävänsä koirasudesta, joka oli 3/4 saksanpaimenkoira ja 1/4 susi, joka olisi valheellisesti rekisteröity Kennel Clubiin ja esitetty näyttelyissä puhtaana sakemannina. Oliko tämä kenties Tyrwhitt-Draken kasvatteja? Lehden lukija oli kritisoinut Coxia siitä ettei tämä ollut käräyttänyt koirasuden omistajaa. Cox oli ollut mukana Kennel Clubin komiteassa lähes 25 vuotta, mutta oli sittemmin lähtenyt omille teilleen, eikä häntä kiinnostanut toimia kenenkään ilmiantajana.

Slatteryn muiden koirien nimiä ei mainittu eikä niistä ole kuvia, enkä ole löytänyt lisää artikkeleita joista voisi selvitä mitä näille eläimille tapahtui myöhemmin. Wolf oli ainakin upean näköinen. Vautsi miten jäntevä koira! Ja eihän tuo ole edes valmis kaksivuotiaana, vielä ehtisi jonkin verran miehistyä.

Lähteet:
* Illustrated Sporting and Dramatic News 28.8.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 4.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 18.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 30.10.1926