Näytetään tekstit, joissa on tunniste nettisarjakuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nettisarjakuvat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. marraskuuta 2015

Seuraamani nettisarjikset

NOTE BEFORE! If you are the artist of one of these comics shown below and wish to have the images removed please contact the blog owner via naravox@gmail.com! This post displays online comics I'm currently reading and recommending, with credits given to original artists.
 (Ja sama suomeksi)


Olen päättänyt etten arvostele vain netissä julkaistuja sarjakuvia (tästä päätöksestä voi lukea lisää täällä),
mutta voin toki esitellä niitä. Otan ainakin tällä kerralla vain huomioon sarjakuvat, joita seuraan aktiivisesti ja jotka yhä jatkuvat. Eli en ota huomioon sarjiksia, jotka ovat jo valmistuneet, joita ei enää syystä tai toisesta jatketa (lepää rauhassa Cheap Thrills), tai joita en yksinkertaisesti itse seuraa. Esimerkiksi Off-Whiten perään kysellään monesti, mutta jossain välissä vain kyllästyin sen lukemiseen. Isiksen Invasion taas on saatu  valmiiksi ajat sitten ja lehtinäkin myyty Wurr on jo arvosteltu.

Aloitetaan!

©Kique

©Kique















ASMUNDR on Kiquen kirjoittama ja piirtämä jo yli 300 sivuinen fantasiasarja. Rupesin lukemaan sarjaa vasta vähän yli kuukausi sitten ja rakastuin siihen täyttä häkää, luin kaikki ilmestyneet sivut yhdessä päivässä ja olen jopa ehtinyt selaamaan koko tarinan uudestaankin.

Ensimmäiset kaksi lukua sarjassa ovat hyvin hämmentäviä, sillä Kiquen luoma fantasiamaailma on hyvin erikoinen ja kerralla tulee hirveästi uutta tietoa. Nämä ensimmäiset luvut ovat myös vähän hätiköidyn oloisia, jonka tekijä on myöntänytkin ja aikoo ilmeisesti piirtää luvut uusiksi jossain vaiheessa. Kuitenkin näiden muutaman luvun jälkeen tarina alkaa edetä hyvällä rytmillä. Kuvitus on myös alussa vähemmän hiottua, mutta kuitenkin ihan alusta asti sekin on ollut erittäin hyvän näköistä. Kique osaa piirtää hyvin realistisia koiria, joilla kuitenkin on ilmeikkäät kasvot ja koiramainen elekieli. Tekijä kuitenkin selkeästi ihannoi näyttelylinjaisia saksanpaimenkoiria, mikä näkyy sarjan sakemannia muistuttavien koirien epäluonnollisen näköisessä liikehdinnässä ja poseerauksessa aina välillä. Suurta osaa lukijoista tämä tuskin häiritsee. Myös taustat ovat kauniisti toteutettuja ja niitä katsomalla voi heti päätellä missä päin Asmundrn maailmaa hahmot nyt ovat.

Melkoiseksi saippuaoopperaksi kehittyvä tarina keskittyy sekalaiseen laumaan, jonka rauhan hajottaa mystinen kilpisusi (shield wolf). Päähenkilö on saksanpaimenkoiraa muistuttava Kainan, joka tarinan edetessä kehittyy pienen laumansa johtajaksi. Kilpisuden ohella ongelmia aiheuttavat taivaan tähdissä majailevat jumalaiset olennot, sekä maan päällä kuljeskelevat henget. Ongelmia syntyy myös Kainanin lauman sisällä henkilökemioiden mennessä ristiin. Hahmojen vuorovaikutus toistensa kanssa on toteutettu hyvin, rakkauden kohteet saattavat hahmoilla vaihtua tarinan edetessä, ja hahmojen tunteet näytetään hienosti liikaa niitä alleviivaamatta. Lukija oikeasti alkaa välittämään hahmoista.

Asmundria voi lukea DeviantArtissa tai virallisilla nettisivuilla.

©Victoria Leptailurus Gannon

©Victoria Leptailurus Gannon



















LUCID PENUMBRA on Leptailurusin piirtämä ja kirjoittama sarja, josta on esillä vasta muutama sivu. Tekijä vaikuttaa olevan perfektionisti, sillä nämäkin vähät sivut on jo piirretty uusiksi ainakin kerran lyhyessä ajassa. Toivottavasti perfektionismi ei kuitenkaan haittaa sarjan jatkumista, sillä näin nättiä taidetta katsoo mielellään.

Ja taiteen vuoksi tätä sarjaa seuraankin, sillä itse juonesta on paha sanoa tässä vaiheessa vielä mitään. Tarina ilmeisesti kertoo tyhjyydessä kuljeksivista ketuista, jotka matkallaan oppivat elämän viisauksia ja japanilaisten kansantarujen mukaisesti tienaavat itselleen uusia häntiä viisastuessaan. Kettujen nimet, Hati ja Skoll, viittaavat siihen, että mukaan on otettu myös viitteitä pohjoismaiseen mytologiaan. Tälläinen filosofinen asetelma kuulostaa erittäin lupaavalta, joskin tälläistä tarinaa on hyvin hankala toteuttaa.

Lucid Penumbraa voi lukea täällä.

©Kay Fedewa & Erin Siegel
©Kay Fedewa & Erin Siegel


BLACKBLOOD ALLIANCE on aloitettu monen vuoden jälkeen aivan alusta. Alunperinhän sarjasta julkaistiin lehtenä ensimmäinen osa vuonna 2007, arvostelu tästä aikaisemmasta versiosta löytyy blogista.
Sarjaa hypetettiin paljon ja sen hahmoista myytiin jopa lelutehtaalla teetettyjä figuureita, mutta kakkosnumeroa ei koskaan ilmestynyt. Alkuperäinen BBA oli hyvin kliseinen tapaus, mutta silti erittäin laadukkaasti piirretty, ja se synnytti paljon sekä ihailua että vinoilua. Tekijät ovat vuosien varrella kehittyneet paljon sekä piirtäjinä että tarinankertojina, joten odotan paljon uudelleensyntyneeltä sarjalta. 

Uuden BBA:n juonesta en vielä osaa sanoa mitään. Aikaisempi kliseinen kissat vastaan koirat asetelma on ilmeisesti hylätty ja sarjassa on selkeästi vähemmän fantasiaelementtejä. Hahmoillakaan ei enää ole näyttäviä turkkikuvioita. Kuvitus on myös muuttunut rajusti. Moni lukija varmasti pettyy uuteen tyyliin, itselläkin kesti siihen tovi tottua, mutta nyt pidän siitä hirveästi. Uusi tyyli on todella omaleimainen, ilmeikäs ja sopisi loistavasti animoitavaksi.

BBA:ta voi lukea virallisilla nettisivuilla, DeviantArtissa ja FurAffinityssä. Todennäköisesti sivuja ei kuitenkaan tule enää enempää näkuville julkisesti, vaan loput tarinasta pitää ostaa lehtenä, jahka se joskus ilmestyy.

©Rukis & Myenia

©Rukis & Myenia
 RED LANTERN: CONVICTION on suoraa jatkoa aikaisemmalle The Crimson Divinelle. Sarjan kirjoittaja ja hahmojen piirtäjä on yhä Rukis, mutta taustojen piirtäjäksi on vaihtunut Myenia. Myenia osallistuu myös vähän hahmojen väritykseen, joten taustat ja hahmot sopivat nyt paremmin yhteen kuin edellisessä osassa.

Tarina seuraa yhä Amonin ja Lutherin orastavaa salaista romanssia, prostituutioon pakotetun Dhavalin sopeutumista ja ympäröivien sotavoimien riehumista. Paljon draamaa siis. Itse olen vasta hitaasti alkanut lämmetä tälle sarjalle. Alusta asti olen sitä seurannut, mutta on kestänyt hyvin kauan, että olen alkanut oikeasti tykätä sarjasta. Sarja on homoeroottinen, mutta seksi on melko pienessä osassa ja seksikohtauksia ei muistaakseni julkaista ollenkaan netissä, vaan ne näkee vasta itse kirjassa.

Red Lanternia voi lukea FurAffinityssä.

©Sidian

©Sidian















GOOD MEDICINE perustuu Rukisin vanhempiin Cruelty- ja Unconditional -sarjakuviin, mutta niiden lukeminen ei ole pakollista Good Medicineä ennen. GM on Sidianin piirtämä ja ymmärtääkseni suurimmaksi osaksi myös kirjoittama tarina, jonka pääosissa ovat Rukisin tarinan sivuhenkilöt.

Tarinan päähenkilö on äreä ja itsepäinen Jacob -kettu, joka on jumissa väkivaltaisessa suhteessa, mikä herättää ulkomaalaisen lääkärin huomion. Tämäkin tarina on homoeroottinen (jostain syystä lähes kaikki furrysarjikset tuppaavat olemaan), mutta seksikohtaukset ilmestyvät näkyviin vasta painetussa kirjassa. Perheväkivalta on aiheena mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, ja tähän mennessä ainakin sitä on käsitelty ihan hyvin tässä sarjakuvassa. Good Medicine on kuitenkin vasta niin alkuvaiheessa etten osaa muodostaa siitä vielä kunnollista mielipidettä. Kuvitus on ihan perushyvää, muttei tee suurta vaikutusta.

Good Medicineä voi lukea FurAffinityssä.

©Riikin

©Riikin
























RIIKIN on Riikinin piirtämä ja kirjoittama nettisarjis, joka on ollut olemassa ties kuinka monta vuotta. Riikin on selkeästi aloittanut tarinan pienenä Hopeanuoli -fanina. Ensimmäisten ja viimeisten sivujen välinen kehitys on huimaa sekä kuvituksen että tarinan kerronnan suhteen.

Sarjakuvasta löytyy paljon kliseisyyttä (hyvä vs paha, joidenkin hahmojen kornit nimet) ja Hopeanuolen vaikutus on selkeä, esimerkiksi päähenkilö Riikinissä, joka ulkonäöltään ja nimeltään muistuttaa Hopeanuolen isää Rikiä. Tähän sarjakuvaan liittyy itsellä paljon nostalgiaa, sillä muistan lukeneeni sitä nuorempana kirjaston tietokoneella ennen kuin kotonani oli omaa konetta ja ennen kuin olin millään lailla mukana Suomen koirataidepiireissä. On ihailtavaa kuinka Riikin ei ole monen muun tavoin poistanut sarjakuvaansa netistä, mutta vieläpä jatkaa sitä yhä aktiivisesti.

Riikiniä voi lukea sen nettisivuilla.

©Jack Harper & S. Salazar

©Jack Harper & S. Salazar















DECEIT on melko tuore, mutta jo pitkälle edennyt sarja, jonka kirjoituksesta ja kuvituksesta vastaavat S. Salazar ja Jack Harper yhdessä. Tykkään tästä sarjiksesta aivan hirveästi, voi itku yhyy! Tämän sarjiksen ihana himppelipari laukaisee fanityttöilyni. Okei, pitää ottaa nyt niskasta kiinni ja kirjoittaa tämä kohta kunnialla loppuun.

Virkistävästi Deceit sijoittuu armeijaympäristöön ja sen tekijät selvästi tuntevat tämän aihealueen hyvin. Vanhempi sotilas Victor huomaa kollegansa olevan alistavassa suhteessa nuoren Eliotin kanssa. Eliotin sisarenpoika on pidätetty epäiltynä vakavasta rikoksesta ja Eliotia henkisesti ja seksuaalisesti kaltoin kohteleva Lecter on suostunut pimittämään todisteita Eliotin palveluksia vastaan. Yleensä etäinen, mutta hyväsydäminen Victor haluaa auttaa Eliotia, samalla alkaen tuntea jotain häntä kohtaan vaikka on tähän mennessä ollut täysin hetero. Henkilökemiat toimivat tässä sarjassa erittäin hyvin ja kuten jo sanoin olen aivan lääpälläni pääpariin. Victor on niin komea, armeijaukot muutenkin ovat tosi jees ja sitten ikäerot = ah tätä rakastan ja järkeni pakastan.
Kuvituskin on hyvin nättiä.

Sarjakuvaa voi lukea FurAffinityssä ja DeviantArtissa. 
PS. Pakko hehkuttaa kun S. Salazar piirsi aikoinaan hahmoni Korson!

©Katie Hofgard

©Katie Hofgard
100 DEEDS on Alex Dorwartin kirjoittama ja useamman artistin piirtämä sarjakuva, jota on ilmestynyt jo neljä lukua. Joka luvulla on eri piirtäjä, joiden tyylit ovat tarpeeksi samankaltaisia ettei liian suuria tyylillisiä hypähdyksiä tapahdu. Piirtäjähaku on tällä hetkellä menossa uutta lukua varten.

Sarjassa Irving -gepardi kuolee ja jää haamuna haahuilemaan maan pinnalle, vieläpä täplättömänä! Irving saa täpliään takaisin yksi kerrallaan kun hän tekee jonkin hyvän teon. Idea on omaperäinen, taide kaunista ja mukana on hyvää huumoria. Voin suositella, vaikka sarja ei olekaan ihan tuoreessa muistissa.

Sarjista voi lukea sen nettisivuilla ja DeviantArtissa.

torstai 21. elokuuta 2014

Miksi juuri koirasarjat/-tarinat/-taide ovat suosittuja?


Facebookissa ylläpitämässäni KoiraTaidePorukka -ryhmässä on kirjoittaessani 344 jäsentä. Koiraeläintaide -ryhmässä on 254 jäsentä ja löytyy vielä yhteisö Koiraeläinpiirtäjät 62 tykkäyksellä. Sen sijaan hiljaisia ovat ryhmät Kissaeläinpiirtäjät (18 jäsentä), sekä suurempi, mutta silti melko hiljainen Hevoseläintaide! (175 jäsentä). Näille kahdelle en ole löytänyt vastaavanlaisia ryhmiä, ainakaan suomeksi. KoiraTaidePorukka -ryhmä on laajentunut vielä kahteen erikoisryhmään, yksi sekalaisille höpötyksille (140 jäsentä) ja toinen adoptiohahmoille (53 jäsentä). Jo tämä kertonee paljon kuinka koiraeläimet dominoivat eläintaiteen saralla. Miksi juuri koirat kiehtovat nuoria nettipiirtäjiä ja toki myös vanhempiakin?

On totta, että koiraeläimistä on tehty monta loistavaa elokuvaa/sarjaa. Suosittuina esimerkkeinä ovat ylhäällä olevan kuvan Hopeanuoli/Weed, Balto ja Wolf's Rain, jotka lienevät suosituimmat koiraeläinsarjat. Nelossijalle taitaa päästä Kaikenkarvainen Charlie. Disneyn animaatiot (101 dalmatialaista, Topi ja Tessu, Oliver ja kumppanit...)  sen sijaan eivät ole mielestäni saavuttaneet samanlaista suosiota nettipiirtäjien ja fanfiktion kirjoittajien keskuudessa, vaikka laadukkaita ovatkin. Näkemäni mukaan ainoastaan Kaunotar ja Kulkuri on onnistunut saamaan osakseen paljon fanitaidetta ja fanfiktiotakin tasaisesti vuosien mittaan. Miksi sitten juuri nuo tietyt sarjat ovat olleet niin suosittuja aiheita ja innottavat nuoria monen vuoden jälkeenkin piirtämään fanitaidetta, kirjoittamaan fanfikkejä ja tietenkin negatiivisena puolena myös matkimaan juonta/hahmoja/tyyliä omissa tarinoissa?

Minun on ollut aina vaikea samaistua kasvinsyöjäeläimiin ja saalistustilanteessa toivon aina enemmän saalistajan saavan päivän ateriansa, kuin että saalis selviäisi hengissä. Vaikka hevosista pidän paljon, minun on silti vaikea samaistua niihin. Suurista voimistaan huolimatta hevonen on varsin säikky ja alistuvainen eläin, eikä mielestäni osoita samaa älykkyyttä kuin moni petoeläin. Ihmisen kouluttamana hevonen taipuu moneenkin asiaan, mutta omatoimisesti hevoset harvemmin tekevät mitään älyllisesti haastavaa. Kun vuonna 2002 ilmestyi Spirit - villi ja vapaa hevostarinat hetkellisesti räjähtivät käsiin netissä. Spirit oli omasta mielestäni varsin mukiinmenevä, siinä kolmen ja neljän tähden rajamailla kulkeva leffa. Nuorten heppatyttöjen joukossa se oli varsin suosittu ja netti pursusi Spiritin tyyliä matkivia artisteja, sekä omia heppahahmoja. Mutta vaikka suurin osa tytöistä kokee lähes pakollisen heppatyttövaiheen nuoruudessaa, ei tämä eläinlaji tunnu inspiroivan kirjoittamaan omia hevostarinoita, tekemään hevoshahmoja ja niin edelleen samassa määrin kuin koiraeläimet inspiroivat.

Erittäin suuresta suosiosta sen sijaan nauttii Leijonakuningas -saaga, joka nytkin on saanut uutta jatkoa The Lion Guard -sarjan muodossa. Tästä sarjasta olen jatkuvasti vuosien mittaan nähnyt fanien tekevän fanitaidetta, fanfiktiota, sarjakuvia, omia hahmoja. Myös tavalliset kissat ovat viime aikoina kelvanneet Warriors -sarjan myötä, mutta aiemmat Oliver ja kumppanit & Aristokatit eivät olleet herättäneet suurempaa kiinnostusta. Kissaeläimiin ihmisten on helpompi samaistua kuin hevosiin, niiden ollessa petoeläimiä, älykkäitä ja etenkin leijonien ollessa laumaeläimiä. Silti suosio nettitarinoiden ja -taiteen saralla on huomattavasti pienempää koiraeläimiin verrattuna.

Mikä yhdistää sitten Leijonakuningasta, Spiritiä, Warriorsia JA suosittuja koiraeläinsarjoja? Villeys. Jokainen näistä kertoo villieläimistä, tai villiintyvistä lemmikeistä. Selkeästi vähemmän suosituiksi jäävät sarjat, kuten Massugu ni Ikou ja Kaunotar ja Kulkuri kertovat lemmikeistä. Haluamme samaistua eläinhahmoihin, mutta ihmisen lemmikkinä ja käskyläisenä olo vähentäisi samaistumisen onnistumista. Tarinoissa kuuluu olla vaaraa ja jännittäviä tapahtumia, mitä kotieläimen elämä harvemmin tarjoaa. Suurta suhdedraamaa on vaikea rakentaa lemmikeille, kun ihminen pystyy helposti estämään Mustin ja naapurin Pikinokan eeppisen sodan. Jälkikasvuakin on mahdoton saada, kun ihminen ei anna lupaa paritella elämän rakkauden kanssa ja yksi päivä päättää kastroida koiran. Ulos pääsee vain hihnassa ja eeppisiä seikkailuja on hankala toteuttaa neljän seinän sisällä. Lemmikkinä olo koetaan jotenkin alentavana. Kaunottaressa ja Kulkurissa suosituksi osuudeksi olen huomannut juuri jatko-osan, jossa Pepi pääsee kokemaan katukoiran elämää.

Katsoja haluaa samaistua päähenkilöihin, ihailla ja ymmärtää heitä, heidän ongelmien heijastaen katsojan omia ongelmia. Katsoja haluaa astua maailmaan, jossa voisi itse olla villi ja vapaa, vastuussa vain itsestään ja kenties laumalaisistaan. Hopeanuolessa päähenkilö on aluksi metsästyskoira, mutta karkaa luontoon melko pian ja ei enää palaa ihmisten pariin. Hopeanuolen elämä ihmisten parissakin oli varsin dramaattista ja koiraa kohdeltiin kuin aikuista pienestä pitäen. Samanlaista kunnioitusta toivoisi itselleen moni nuori, tosin ilman kaikkea sitä kepillä hakkaamista sun muuta Takeda -ukon "koulutusta". Balto asuu hylkiönä ihmisten asutuksen lähistöllä, myöhemmin hänen tyttärensä muuttaa elämään täysin luonnon helmoihin. Wolf's Rainissa sudet voivat ottaa ihmisen muodon, mutta ovat kaukana kesyyntyneistä ja kaupungillistuneista eläimistä. Eläinsarjoja seuraavat haluavat selvästi romanttisen kuvauksen luonnonvaraisista eläimistä, jotka päättävät itse elämästään, missä eläimet ovat ylpeitä, jaloja ja oikeudenmukaisia. Ihminen on vain kahlitsija ja tunteeton tappaja, tai hölmö juntti, joka ei ymmärrä lemmikkinsä luontaisia tarpeita.

Ja taas, miksi siis juuri koiraeläimet ovat suosittuja? Leijonakuningas, Spirit ja Warriors ovat suosittuja, mutta ainoita eläinlajistaan kertovia nettipiireissä suosittuja teoksia. Leijonien suhteen Kimba ja Pride of Baghdad eivät selvästikään innoita fanejaan yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin Leijonakuningas. Spiritille en edes keksi hyvää vastinetta, My Little Pony kenties, mutta MLP kertoo lähinnä ihmisen lailla käyttäytyvistä fantasiaolennoista kuin hevosista. Koirien ja susien käyttäytyminen on varsin lähellä ihmisten käyttäytymistä, ihminen ja koira tajuavat toisiaan ja yhteistyö on vuosituhansia sujunut sutjakkaasti. Samaistumme helposti susien laumakäyttäytymiseen ja suden/koiran luonnollinen käyttäytyminen on harvemmin ristiriidassa omien moraaliemme kanssa. Toisin on esimerkiksi leijonien kanssa, urosleijonat ovat tunnettuja toisten urosten pentujen tappajia. Leijona on myös yksinkertaisesti liian eksoottinen eläin ja tarinat voisi uskottavasti sijoittaa vain tietynlaisiin ympäristöihin.

Koira sen sijaan on tuttu ja turvallinen otus. Jokaisella on vähintäänkin sukulainen tai kaveri, jonka koiraan on voinut tutustua. Koiran ilmeitä ja elekieltä on helppo ymmärtää. Koira on myös äärimmäisen älykäs ja monipuolinen eläin, pystyen palvelemaan ihmistä lähes missä tahansa tehtävässä. Älykkyytensä ohella koira on myös rodusta riippuen parhaimmillaan hyvin atleettinen tapaus ja pärjää melko hyvin villiintyneenäkin, mikä mahdollistaa lukemattomat villikoiratarinat netissä. Näihin lukeutuu myös tässä blogissa esiintyvä Hopeanuoli -fanitarina. Koira on upea sekoitus kesyyntyneisyyttä ja villeyttä, pystyen kallistumaan tilanteen niin vaatiessa jommalle kummalle suunnalle. Kotikissan tavoin koira voi yhtenä hetkenä löhötä sohvalla kanssasi, kun taas seuraavaksi onkin raatelemassa pihalle eksynyttä jänistä kappaleiksi. Kotikissa kuitenkin häviää koiralle monipuolisuudessa ja älykkyydessä, eikä ole koiran kaltainen laumaeläin. Ja onhan niitä linttanaamoja niin vaikea piirtääkin! Lopettakaamme tämä artikkelin fiasko Mark Derrin sanoihin: "The dog embodies unconditional love and cold destruction, domesticity and wildness - opposite forces in continual, dynamic equilibrium".

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Miksi en arvostele nettisarjakuvia?


Olen useampaan otteeseen saanut kommentteja, joissa vinkataan tai pyydetään minua arvostelemaan jokin nettisarjakuva. Valitettavasti en voi toteuttaa tätä pyyntöä, ellei sarjakuvaa myös myydä printattuna versiona. Arvostelen vain teoksia, joista lukija joutuu maksamaan saadakseen lukea ne. Periaatteessa siis yritän kertoa blogini lukijoille oliko maksamani teos vaivalla ansaitsemieni rahojen arvoinen. Tämä oikeus mielipiteen ilmaisemiseen on jokaisella maksavalla asiakkaalla.

Sen sijaan en todellakaan halua arvostella sarjakuvia, joita tekijä piirtää pelkästään omaksi ilokseen, eikä tienaa niillä mitään. Nettisarjakuvien tekijät ovat yleensä nuoria amatöörejä, joiden inspiraatio sarjakuvanteon suhteen tulee ja menee. Vanhoja sivuja poistetaan tai uusitaan sitä mittaa mitä tekijän taidot kasvavat. Harva nettisarjakuva oikeasti valmistuu loppuun asti. Tälläisten sarjakuvien luku netissä on lukijalle täysin ilmaista.

Nettisarjakuvien tekijät ovat monesti alaikäisiä, eivätkä välttämättä tottuneet kritiikkiin vaikka se esitettäisiinkin asiallisesti. Olisi minulta typerää arvostella esimerkiksi 13-vuotiaan sarjakuvaa, koska pahimmillaan tekijä voisi lannistua täysin arvostelustani - vaikka hän alunperin teki sarjakuvaansa vain omaksi ilokseen ilman suurempia suunnitelmia! Sen sijaan teoksensa printtimuodossa julkaissut ja siitä maksua pyytävä tekijä on varmasti jo aikuinen, tai aikuisiän kynnyksellä. Mikäli teoksestaan uskaltaa jo pyytää maksua on oletettava, että tekijä pystyisi ottamaan vastaan myös kritiikkiä. Kun teos on tuotu markkinoille ja ihmiset sitä päässeet ostamaan ei kaupallista julkaisua voi enää peruuttaa, sen sijaan nettisarjakuvan voi aina poistaa netistä halutessaan.

Kaikki yllä mainitsemani pätee myös Youtubessa oleviin animaatiosarjoihin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Suomalaisten koiranettisarjakuvien kliseet, osa II


Jatkoa edelliseen postaukseen. Sanoilla koirasarjakuva, koiratarina ja niin edelleen viittaan nyt kaikista koiraeläimistä kertoviin tarinoihin, sillä koiraeläinsarjakuvan kaltaiset sanat olisivat liian pitkiä sanahirviöitä.

Ylivoimakas pahis
Pahiksen tarinassa kuuluu aina olla supervoimakas ja kuulua johonkin suureen rotuun tai lajiin. Pahis yksinään pystyy peittoamaan vaikka sata rivisotilasta ja vain päähenkilö pystyy pysäyttämään hänet. Pahis vallitsee tyrannimaisesti, pakottaa muut tottelemaan häntä voimansa avulla ja tappaa ihan huvikseenkin. Pahis +alaisensa ovat yleensä myös rumia ja arpisia, ettei lukija vain missään nimessä sekoittaisi heitä hyviksiksi.  Mutta miten olisi kerrankin pahis, joka ei olisi ylivoimakas tankki, kenties olisi jopa päähenkilöä heikompi? Pahis, joka ei tarvitse raakaa voimaa johtaakseen, vaan saa haluamansa juonikkuudellaan ja karismallaan, sekä on ylivertaisen älykäs muihin verrattuna, päähenkilö mukaan lukien. Ehkä hän on jopa narttu. Ehkä hänen armeijansa ei tarvitse olla ylisuuri massa tykinruokaa, vaan vain kourallinen valiosotureita riittää pistämään kampoihin päähenkilölle.

Tyhjästä ilmestyvät taikavoimat
Hyvin tehty fantasia on jees, mutta jos tarina on ennen ollut maanläheinen ja siihen yhtäkkiä ilmestyykin siivekkäitä koiria ja ties mitä taikakoruja niin lukija hämmentyy. Päähenkilö on monesti joku legendaarinen Valittu, ainoa joka voi pelastaa kansansa pahiksilta taikavoimien avulla. Hänellä on legendaarinen panta/riipus/miekka, jota vain hän voi Valittuna käyttää ja joka antaa hänelle taikavoimia. Esineen alkuperää ei juuri koskaan kerrota, vaan lukijan pitää vain hyväksyä että tämä esine on jostain tyhjästä putkahtanut koirien maailmaan ja kaikki tietävät sen kuuluvan vain Valitulle. Yleensä näissä tarinoissa koirat eivät edes osaa itse takoa esineitä, joten kuka on tehnyt tämän taikaesineen? Olisiko mahdollista saada tietää vähän esineen entisistä käyttäjistä ja käyttötarkoituksista?

Hopeanuoli on hyvä esimerkki tarinasta, joka romahti laadussa alaspäin kun susiosassa tuotiin mukaan yhtäkkiä hirveä satsi fantasiaelementtejä kerralla. Eri fantasiaelementtejä kannattaa käyttää säästeliäästi ja tuoda niitä pikkuhiljaa mukaan tarinaan, jottei lukijalla mene pää pyörälle ja ettei tule tunne, että piirtäjä vain heittää hatusta juonenkäänteet.

Älykkäillä eläimillä ei ole omaa kulttuuria
Suurimmassa osassa näitä lukemiani nettisarjiksia pää-osassa olevat eläimet ovat yhtä älykkäitä kuin ihmiset. Ne ratkovat pulmia loogisesti, osaavat puhua toisilleen ja ajattelevat monimutkaisia asioita kuten aikaa, tunteita, moraalia ja niin edelleen. Tästä huolimatta ne silti elävät samalla tavalla kuin vaatimattomat oikean elämän esikuvansa, ne nukkuvat kirppuisissa pesissä sen sijaan että rakentaisivat vaikka laavun oksista. Vaikka koirilla ei ole samanlaisia käsiä kuin ihmisillä, voisivat ne silti käyttää suutaan hyväksi vaikka juuri tuon laavun teossa. Wurr -sarjakuvassa tämä ongelma on ratkaistu luovasti, fantasiamaailmassa elävillä koirilla on alkeelliset peukalot ja heidän kulttuurinsa on hyvin toteutettu.

Käytän jälleen Hopeanuolta esimerkkinä. Minua aina ihmetytti miksi igakoirat eivät käyttäneet kaikkia ihmisiltä oppimiaan taitoja sen jälkeen kun he liittyivät Ohun laumaan. Igatalossahan oli kaikenlaisia ansoja, koirat osasivat padota vettä ja käyttää myrkytettyjä okia. Tälläisiä suurta älykkyyttä vaativia taitoja ei enää ole sarjassa mielestäni nähty, lukuun ottamatta muutamaa kertaa kun koirat ovat käyttäneet terävää oksaa aseena.

Periytyvä voima
Totta kai jälkikasvu perii vanhemmiltaan heidän ominaisuuksiaan, mutta taistelutaidot tulevat vasta kokemuksen mukana. Ei kukaan voi heti ensimmäisellä kokeilukerralla osata mitään asiaa kuin konkari, mutta näissä sarjakuvissa pentu on usein synnynnäisesti ylilahjakas ja heti ensimmäisessä taistelussaan vetää aikuisia turpaan. Mitenkä erikoisiskut myöskään voivat periytyä? Ymmärrän jos pentu perii vanhemmiltaan nopeuden ja ketteryyden, jolloin tämän erikoisiskun opettelu olisi helpompaa. Ylipäänsä en pidä ajatuksesta, että lahjakkaiksi vain synnytään eikä taidon eteen tarvitse tehdä vuosien työtä.

Pakollinen Hopeanuoli -esimerkki: Hyväksyn täysin Rikin ja Ginin vertaansa vailla olevat taistelutaidot, sillä heitä on pienestä pitäen kouluttanut karski metsästäjä. Mutta entä vapaudessa syntynyt Weed? Miten hän pärjää taisteluissa niin hyvin nuoresta iästään huolimatta, ilman minkäänlaista koulutusta? Puhumattakaan siitä, että hän tekee isänsä erikoisiskun jonkinlaisessa puolitranssissa vaikkei ole ennen edes nähnyt kenenkään tekevän iskua. Aluksi hän tarvitsee Tesshinin neuvoja hallitakseen erikoisiskuaan kunnolla, mutta sarjassa kuitenkin on annettu ymmärtää että erikoisiskut periytyvät samalla tavalla kuin vaikka turkin väri.
 
Nimet
Japanilaisia nimiä on kritisoitu jo paljon, etenkin jos tarina ei sijoitu Japaniin. Jostain syystä tämä japanivillitys ei ole vieläkään mennyt ohi. Mikäli koira on ihmisen nimeämä niin nimihän voi olla oikeastaan mikä tahansa, sukutauluja lukiessa olen törmännyt koiraan jonka rekisteröity nimi oli Bullshit. Mielestäni on normaalia että koiran nimi on vaikka Wolf, mutta aina naurattaa jos suden nimi on tyyliin Black Wolf. Eihän ihmisenkään nimi ole Kultainen Ihminen, vaan Pohjois-Amerikan intiaanit jotka nimesivät toisiaan tällä tyylillä nimesivät itsensä toisen lajin mukaan. Monesti erikoisuutta haetaan myös pitkillä nimillä, mielestäni vähempi on enemmän ja pelkkä Heartsong kuulostaa paremmalta kuin Icy Heartsong. Varmistakaa myös että nimi on kirjoitettu oikein! Hirveän moni kirjoittaa sanan dark dargina, se on aina yhtä surkuhupaisaa.

torstai 22. toukokuuta 2014

Suomalaisten koiranettisarjakuvien kliseet


EDIT: Selvennän, että puhumalla koiratarinoista tarkoitan tässä postauksessa tarinoita kaikista koiraeläimistä koirista kettuihin. Koiraeläinnettisarjakuva olisi ollut melkoinen sanahirviö.

Tässä postauksessa käsittelen suomalaisissa koira-aiheisissa nettisarjakuvissa ja miksei omakustanteissakin useasti esiintyviä kliseitä ja epäkohtia. Nämä asiat ovat häirinneet minua kauan, mikä ei kuitenkaan tarkoita että ne häiritsisivät kaikkia lukijoita, tai että sarjakuvasi pitää heti lopettaa kesken jos siitä löytyy jotain näistä piirteistä. Kliseitä voi toteuttaa hyvällä maulla, joistakin kliseistä ihmiset vain yksinkertaisesti pitävät ja sen takia ne toistuvat uudelleen tarinoissa.

Realismia ei todellakaan tarvitse olla joka tarinassa, fantasialla ja taialla voi ihan hyvin selittää asioita jos haluaa. Mutta yleensä nämä koirasarjakuvat pyrkivät olemaan realistisia, korkealentoisia taisteluita lukuun ottamatta. Täysin fantasiavapaita koiratarinoita ei myöskään juuri ole ja mielestäni niistä on huutava pula. Itseä ainakin kiinnostaa paljon enemmän lukea oikeiden susien elämästä kuin uljaiden fantasiasusien seikkailuista.

Suomessa 90% koira-aiheisista tarinoista on selkeästi Hopeanuolen inspiroimia. Tästä on tullut pidemmän päälle todella puuduttavaa. Muualla maailmassa tehdyissä eläinsarjakuvissa vaikutteita on yleensä otettu Hopeanuolen sijasta (jota muualla ei ole julkaistu) esimerkiksi Leijonakuninkaasta, Baltosta ja Jack Londonin kirjoista, mutta Suomessa Hopeanuolen vaikutuksella on selkeä ylivalta. Hopeanuoli alunperin oli hyvin erilainen ja omaperäinen toimintasarja, samaa kuitenkaan ei voi sanoa sen innoittamista sadoista nettisarjiksista ja nykyään suosituista Youtube-sarjoista. On hienoa jos jokin sarja inspiroi, mutta vielä hienompaa on saada lukea täysin omaperäiseltä vaikuttavaa tarinaa joka yllättää ja inspiroi taas jotain toista.

Olen vuosien varrella itse kirjoittanut ja piirtänyt omia tarinoita, joita en tosin ole julkaissut netissä. Olen langennut näihin samoihin kliseisiin kuten moni muukin. Tässä postauksessa ei todellakaan listata kaikkia epäkohtia, vaan saatan tehdä vielä toisenkin postauksen aiheesta.

Pentupäähenkilö
Oletan että tarinan kirjoittaja tekee päähenkilöstään saman ikäisen kuin hän itse on, ihan vain koska on helpompaa samaistua ja kirjoittaa ikätoverista. Mutta pentupäähenkilöitä on jo niin paljon, eikä aihe ole millään tavalla realistinenkaan. Jokaisessa tarinassa nämä pennut tuntuvat pystyvän vetämään turpaan kokeneita aikuisia ja ovat henkisesti lähes aikuisen tasolla. Nämä pentupäähenkilöt harvoin leikkivät ja töpeksivät iälleen sopivasti, vaan ovat heti vastuuntuntoisia, harkitsevia ja voimakkaita. Mikäli tämä aihe toteutettaisiin kunnolla vuosien mittaisessa tarinakaaressa se voisi onnistua loistavasti, olisi hienoa seurata kuinka hahmo hiljalleen aikuistuisi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta lopulta itse ainakin odotan innolla juuri hahmon aikuistumista, sillä mielestäni aikuiset hahmot ovat yleensä paljon pentuja/lapsia kiinnostavampia. Aikuiset hahmot ovat niin sanotusti valmiita tuotteita, heidän personaalisuus on vakiintunut, voimansa huipussaan ja he kohtaavat eri haasteita kuin pentujen olettaisi kohtaavan.

Traumaattiset lapsuudet
Tämä aihe on niin klisee jo. Eikö ole mahdollista että ennen täysin tasapainoista ja normaalia elämää viettäneestä voisi hädän hetkellä kasvaa suuri sankari? Ongelmana pidän myös sitä, kuinka nämä lapsuuden traumat eivät yleensä heijastu päähenkilössä muuten kuin kasvaneena päättäväisyytenä, voimana ja muina positiivisina asioina. Hänen lapsuutensa ongelmat ovat vain vahvistaneet häntä, hällä väliä vaikka hän olisi todistanut murhan vain muutaman viikon ikäisenä, häntä olisi hakattu koko lapsuus ja ollut orpo. Vastoinkäymiset tosiaan voivat kasvattaa luonnetta, mutta ne jättävät negatiivisetkin jälkensä. Aikuisen mieli myös kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin pennun mieli, joten jos pentu on pienestä pitäen joutunut kokemaan kauheuksia on omituista odottaa siitä seuraavaa uljasta johtajaa.

Lauma1 vs Lauma2
Koiratarinat turhan usein tippuvat tähän kategoriaan. Kahden lauman välillä on ollut vuosisatoja jatkuva sota, jonka syytä kukaan ei edes enää muista. Laumat ovat yleensä kumpikin villikoiria tai susia, mutta joissain tapauksissa kyseessä voi olla koirat vastaan karhut tai muu iso peto. Sotatarinathan ovat kiehtovia ja sodassa hahmot joutuvat tekemään vaikeita ja epäeettisiäkin päätöksiä. Mutta koiratarinoissa sotivat osapuolet ovat liian mustavalkoisesti leimattuja hyvis- ja pahislaumoiksi. Pahislauman motiivia ei juuri koskaan selvennetä, se vanha "haluan valloittaa koko maailman muahahahaa" ei ole kovinkaan syvällisesti pohdittu motiivi.

Tekijä ei ymmärrä genetiikkaa
Hyvin usein tarinoissa tulee vastaan ties mitä ketun ja suden sekoituksia. Kettu ei voi lisääntyä suden tai koiran kanssa! Hyeena taas ei ole edes koiraeläimiin kuuluva. Tälläiset mahdottomat risteytykset toimivat vain jos tekijä selittää kuinka ne ovat syntyneet, vaikka geenimanipulaatiolla.

Genetiikasta voisi saada todella hyviä juonenkäänteitä tarinoihin. Vaikkapa kaksi merlen väristä koiraa rakastuvat, mutta heidän pentunsa syntyvät vanhempien värityksen takia kuuroina ja sokeina.

Tekijä ei ymmärrä anatomiaa
Koirien ja hevosten jalat taipuvat eri tavoin! Oma selkeästi tunnistettava tyyli on erittäin hieno asia, mutta jotta tyyli toimisi sen piirtäjän kuuluisi tuntea aiheensa anatomia. Huomaan itse heti jos jokin anatomiassa on vialla muiden kuvissa (omien kuvien suhteen olen tietenkin sokeampi), jos korvat kiinnittyvät oudosti, jalat ja häntä taittuvat luonnottomasti ja niin edelleen. Anatomiapierut pahimmassa tapauksessa pilaavat koko kohtauksen tekemällä siitä surkuhupaisan.

Harvinaiset mielikuvituslajit
Tähän syntiin olen itsekin syylistynyt. Tein tarinaa harvinaisesta suden alalajista, joka oli tavallista sutta kookkaampi ja eli syrjäisessä vuoristossa. Ensinnäkin, miksi alalaji olisi harvinaisempi, jos se olisi tavallista parempi? Hyvin usein törmään juuri näihin mielikuvituslajeihin, jotka ovat tavallista suurempia, värikkäämpiä, voimakkaampia ja kaikessa muutenkin parempia.

Harvinaisuudessa ei myöskään ole muuta hyvää kuin salamyhkäisyys. Mitä pienempi populaatio on, sitä suuremmaksi riski sisäsiitoksesta kasvaa. Tässähän toki olisi hyvän tarinan ainesta, mutta harva haluaa tehdä tarinaa sudesta joka nussi serkkunsa kanssa. Vaikka lajia olisikin yli 100 yksilöä, ei se silti ole paljon vaikka siltä kuulostaakin. Kaikki nuo 100 yksilöä ovat kuitenkin sukua toisilleen ja geenejä katoaa lopullisesti joka sukupolvessa koska kaikki yksilöt eivät lisäänny. Jotta laji voisi säilyä terveenä joidenkin tutkijoiden mukaan yksilöitä kuuluisi olla olemassa vähintään 5000 (lisätietoa).

Jatkuvat taistelut
Eikö hyvää koiratarinaa saa muusta aiheesta kuin taisteluista? Onko Hopeanuoli syövyttänyt aivomme näin pahasti? Eikö tosiaan voida tehdä tarinaa, jonka pääosassa on jokin ihan muu aihe kuin taistelut? Villikoiriahan on oikeasti olemassa ja niitä on paljon erilaisia, eikö olisi kiinnostavaa lukea tarinaa niiden päivittäisestä eloonjäämistaistelusta konkreettisen taistelun sijaan? Monesti eri koiratarinoita lukiessa tulee vain tunne että jokainen ei-taistelukohtaus on vain pikaista johdattelua seuraavaa taistelua varten. Taisteluihin pitäisi olla myös hyvä motiivi, sillä luonnossa eläimet yleensä välttelevät taisteluita mahdollisimman paljon. Eri asia olisi jos koirat olisivat saaneet taistelukoulutusta ihmisiltä, jolloin ne helposti hakeutuisivat konfliktitilanteisiin.

Rotuvalinnat
Pystykorvaiset, mahdollisimman paljon sudelta näyttävät koirat ovat järjettömän suosittuja suomalaisissa koiratarinoissa. Hällä väliä vaikka eri koirarotuja on erikoistettu olemaan tavallista sutta vahvempia, nopeampia tai älykkäämpiä, nämä pystykorvahahmot ovat tasaisen parhaita kaikessa. Kaikki vähänkin mastiffimaiset tai kiharakarvaiset koirat ovat ehdoton ei, koska ne ovat "rumia" ja vaikeita piirtää. Harva piirtää minkäänlaisia luppakorvaisia korvia, ihan vain koska itse pitävät näitä pystykorvia niin uljaina ja salaperäisinä. Mikäli sarjakuvassa esiintyy ei-pystykorvia, ne eivät missään nimessä voi olla päähenkilöitä. Terriereitä ei esiinny tarinoissa juuri yhtään, vaikka niiden voimakas metsästysvietti ja terve rakenne tekisivät niistä hyviä selviytyjiä.

Pystykorvien ohella sarjakuvissa esiintyy myös usein harvinaisia, eksoottisia rotuja, sama se kuinka epätodennäköistä niiden juoksentelu vapaana olisi. Moni näistä sarjakuvista sijoitetaan Suomeen, koska se on varmasti nuorelle piirtäjälle helpointa. Mutta kuinka monta akitaa, kai-koiraa tai salukia juoksentelee Suomen (tai minkään muun maan) metsissä, entä kuinka yleisiä näiden sekoituksetkaan ovat? Suomessahan toki voisi olla villikoiria ja jos tarinan sijoittaa Suomeen niin yleisiä koiria voisivat olla kotimaiset rodut, saksanpaimenkoirat, labradorinnoutajat, beaglet ja niin edelleen. Tutkikaa tarinan tapahtumapaikan yleisimpiä rotuja, koska muuten tarina menettää roiman osuuden realismia jos siellä täällä vipeltää arvokkaita harvinaisia rotukoiria. Pidä myös mielessä että alueilla, joissa on vaihtuvat vuodenajat eivät karvattomat tai ohutkarvaiset rodut yksinkertaisesti pärjää. Näyttelyjalostuksen takia moni rotu on jalostettu pisteeseen jossa ne eivät ole enää mitenkään käytännöllisiä, vaikkakin ovat ihmisten mielestä "kauniita". Nykyinen bernhardilainen tuskin saisi kiinni yhtään saalista, mutta 100 vuotta sitten koira oli varsin atleettinen.

Päähenkilö on perinteinen sankari
Perinteisellä sankarilla tarkoitan nyt juuri suomalaisessa koiratarinakulttuurissa olevaa sankarin arkkityyppiä. Hahmo on luonteeltaan määrätietoinen, ehdottoman oikeudenmukainen, järkevä ja jalo. Hän on melko voimakas, nopea ja ketterä. Hän ei tee virheitä ja ajattelee aina muiden parasta. Oikeastaan hän voisi olla Hopeanuolen kadonnut veli, mitä ihmistarinoissa kutsuttaisiin Mary Sueksi. Tosin perinteinen päähenkilö on lähes aina uros, joten siis Gary Stu. Kaipaan särmikkäitä hahmoja, hahmoja joilla on epäsovinnaisia ajatuksia, huonoja tapoja, virheitä ulkonäössä ja jotka eivät aina onnistu kaikessa mitä tekevät. Nämäkin virheet pitää olla hyvällä tavalla toteutettuja, ei niin että "mun hahmo Make tappo sen kaverin nuorena, mutta se on oikeasti tosi mukava eikä halua puhua siitä enää". Tälläistäkin on nähty!

Tapahtumapaikka ja -aika epäselvä
Monessa sarjakuvassa tapahtumapaikkaa ei ilmoiteta missään vaiheessa, mutta miljöö on yleensä samanlainen kuin Suomessa. Tämä on lukijalle hyvin hämmentävää, etenkin jos mukaan sekoitetaan kaikenkielisiä nimiä Akirasta Petteriin. Ehkä tämä ei haittaa muita, mutta itseäni ainakin haittaa jos en tiedä minne tarina sijoittuu. Vielä enemmän haittaa jos tekijä ei selvästi tiedä paikasta yhtään mitään, esimerkiksi piirtämällä tiikereitä Afrikkaan ja vuoristoja Suomeen. Sitten kun tapahtumapaikan maa on valittu, niin olisiko mahdollista mitenkään tehdä hahmojen asuttamasta metsästä persoonaalisempi? Yleensä näen vain sarjakuvissa puita puiden perään, eikä mitään varsinaisesti tunnistettavaa kohtaa metsässä ole.

Tapahtuma-aikaa ei myöskään yleensä mainita. Mille vuosisadalle tarina sijoittuu? Odotanko että ihmiset tulevat sankarien perään puunuijien vai kiväärien kanssa? Jos koirat ovat ihmisten omistamia, millaista teknologiaa ihmisillä on jo käytössään? Kuinka paljon vapaata elintilaa eläimillä on jäljellä? Mihin töihin koiria käytetään vielä aktiivisesti, onko vaikkapa reenveto elintärkeä työ vai pelkkä harrastus? Onko piirtämääsi rotua edes ollut olemassa aikana johon tarinasi sijoittuu?

Esimerkkejä omaperäisistä koiratarinoista
Rover Red Charlie kertoo kolmesta koirasta, jotka todistavat ympärillään alkavaa maailmanloppua. Kaikki ihmiset sekoavat ja alkavat hysteerisesti tappamaan toisiaan, lopulta eläinten jääden yksin aavekaupunkeihin.

Beasts of Burden kertoo idyllisessä lähiössä asustavista koirista ja kissoista, jotka joutuvat jatkuvasti kamppailemaan paranormaalien olentojen ja ilmiöiden kanssa ihmisten ollessa tapahtumista tietämättömiä. Taistelut voitetaan älyllä ja magialla.

Kaukametsän pakolaiset on vanhempi piirrossarja, jossa pieni metsä raivataan jolloin metsän asukit joutuvat lähtemään evakkoon. Eläimet lähtevät yhdessä etsimään uutta asuinsijaa, jolloin syntyy poikkeustila jonka aikana vanhassä metsässä yhdessä asuneet eläimet eivät saa syödä toisiaan. Toisella tuotantokaudella sarjan juoni muuttui lauma1 vs lauma2 -kliseeksi, mutta toimi silti erittäin hyvin.

The Plague Dogs seuraa kahta eläinkoelaboratoriosta karannutta koiraa, joista kummallakin on omat traumansa jotka oikeasti vaikuttavat hahmojen käytökseen.

Kaikenkarvainen Charlie kertoo renttukoirasta, jonka entinen kaljan ja uhkapelin täytteinen elämä päättyy kun hänen rikoskumppaninsa murhauttaa hänet. Charlie päätyy kuolemansa jälkeen koirien taivaaseen, mutta karkaa sieltä.