Etelä-Afrikan armeijan koirasudet

Kaikkien saksanpaimenkoirien esi-isä, Horand von Grafrath, jossa on välillä väitetty olleen suden
verta. Koira ei suoraan liity jutun aiheeseen, mutta jokin kuvituskuva piti
kuitenkin olla.

Moni valtio on pyrkinyt jalostamaan saksanpaimenkoirista entistä parempia sotakoiria. Miksipä ei, oman maan turvallisuus menee tietenkin kennelklubien puhdasrotufanaatikkojen mielipiteiden edelle. Uuden superkoiran reseptiin on usein valittu susi. Sotasusiprojekteja on ollut ainakin Yhdysvalloilla (American tundra shepherd), Venäjällä (volkosob), Italialla (lupo italiano), Tsekkoslovakialla (tsekkoslovakiansusikoira) ja Japanilla (yksittäinen kainkoira-susipentue). Kiinan kunminginsusikoiran voi ehkä sisällyttää listaan, mutta suhtaudun epäilevästi onko niissä ollut missään vaiheessa sutta.

Tuntuu, että jokainen maa on vuorollaan määrätty uusimaan koirasusikokeen. Kukapa tietää kuinka monella maalla onkaan ollut vastaavaa projektia, josta ei kuitenkaan ole puhuttu julkisesti tai josta ei ole uutisoitu länsimaissa?  Kokonaisuutena jokainen näistä projekteista voidaan luokitella epäonnistuneeksi, vaikka niistä on saatu myös yksittäisiä hyviä koiria. Satunnaiset yksilöt eivät kuitenkaan riitä tyydyttämään armeijan tarpeita, ja näistä projekteista syntyi liikaa koulutuksessa epäonnistuvia koiria, joista piti päästä eroon.

Myös Etelä-Afrikalla oli oma sotasusiprojektinsa, joka tosin on jäänyt hyvin hämärän peittoon. Pieniä tiedonmuruja on hankalaa löytää - mutta ei mahdotonta!

Uusia superkoiria tarvittiin apartheidin rotusorron aikaan ottamaan kiinni sissisotureita, jotka paetessaan vetivät suoniinsa adrenaliinia ja amfetamiinia, joiden avulla he pystyivät juoksemaan kahden päivän ajan pysähtymättä. Koirat laitettiin jäljittämään karkureita, mutta monesti koirien kestävyys petti ja sissit pääsivät pakoon. Tarvittiin koira, jolla olisi suden voima ja kestävyys, mutta saksanpaimenkoiran koulutettavuus. Suden toivottiin periyttävän myös kestäviä anturoita, vahvoja hampaita, kuuman sään sietokykyä, karkeaa turkkia ja terveitä lonkkia. Sudet sopeutuivat Afrikan ilmastoon vaihtamalla turkkinsa kahdesti vuodessa.

Roodeplaat Breeding Enterprises otti projektin haltuunsa saksalaisen geneetikko Peter Geertshenin johdolla. Yhdysvalloista tilattiin kourallinen susia ja risteytykset alkoivat. Roodeplaatissa oli myös muita keskuksia, jotka keskittyivät kemialliseen sodankäyntiin ja vartiointiin. Siellä esimerkiksi tutkittiin mahdollisuuksia mustien afrikkalaisten kemialliseen sterilointiin, sekä syöpä- ja sydänkohtausriskien lisäämiseen. Suunnitteilla oli jopa pilleri, jonka avulla valkoinen voisi hetkellisesti muuttua mustaksi, jotta vihollisten leiriin päästäisiin vakoilemaan.

Vuonna 1978 uutisoitiin, että Villiersdorpissa sijaitseva High Noon Animal Kingdom -eläinpuisto oli lahjoittanut kaksi emon hylkäämää siperiansuden pentua puolustusvoimille. Toinen näistä oli uros Red, jota aiottiin kouluttaa partio- ja suojelukoiraksi, ottamaan kiinni ja puremaan ihmisiä. Mikäli susi menestyisi hyvin eläinpuisto tarjoutui kasvattamaan puolustusvoimille lisää susia.

Red ja kersantti Dan Howden

Kuten kaikissa armeijan koirasusiprojekteissa, myös nämä risteytykset olivat hankalia kouluttaa. Joihinkin yksilöihin oltiin kuitenkin selvästi tyytyväisiä. Yksi niistä oli Jungle, ensimmäisen sukupolven risteytys, jonka isä oli susi Big Red (mahdollisesti sama kuin Red). Vielä 11-vuotiaana Jungle oli niin voimakas, että tarvittiin kolme miestä raahaamaan se ketjuilla takaisin häkkiinsä. Sillä oli (väitetysti) tuplasti pidemmät torahampaat kuin saksanpaimenkoiralla ja sen kestävyys oli omaa luokkaansa. Se oli erinomainen jäljittämään ja kiinniottamaan ihmisiä. Armeijakoulutuksensa vuoksi se vihasi mustia miehiä, mutta sen pennut opetettiin hyökkäämään myös valkoisten ja naisten kimppuun.

Jungle sai tusinan 25% jälkeläisiä, ne saivat lukuisia 12,5% pentuja, jotka vielä vuorollaan saivat 6,25% pentuja. Ainakin Junglen suvun kohdalla sutta lisättiin verilinjaan siis vain kerran, jonka jälkeen jalostukseen käytettiin puhtaita saksanpaimenkoiria. Vaikka suden veri laimentui joka sukupolvessa, väitettiin matalaprosenttisilla eläimillä olevan yhä viisinkertaisesti enemmän kestävyyttä tavalliseen saksanpaimenkoiraan verrattuna. Ne eivät myöskään erottuneet ulkoisesti tavallisesta koirasta. Matalaprosenttisten koirien kohdalla Peter Geerthsen ei kertonut koirien kouluttajille oliko kyseessä susitaustainen vai tavallinen pentu, sillä hän halusi niitä koulutettavan samalla tavalla.

Susi Big Red sai tietenkin muitakin pentuja, joista Johannesburgin liikenneosasto osti viisi vartioimaan partioautoja. Sanomalehdissä mainittiin myös Shep, jossa oli 12,5% sutta. Shep oli poliisikoira, jonka kerrottiin pidättäneen lukuisia rikollisia: raiskaajia, murhaajia ja ryöväreitä. Shepin menestys lisäsi intoa tuottaa lisää superkoiria Roodeplaatissa. Löytyi myös lyhyt maininta koirasusista, jotka karkasivat armeijan harjoitusten aikana. Niitä etsittiin usean päivän ajan helikopterilla ja koiralaumoilla, ja lopulta ne saatiin takaisin.

Etelä-Afrikan armeija lopetti koirasusien kasvatuksen joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvun alkupuolella. Jäljellä olevia susia ja koirasusia annettiin pois eläintarhoille ja yksityisille omistajille. Moni siviili jatkoi niiden jalostusta ja niiden kaukaisia jälkeläisiä on yhä tänä päivänä lemmikkeinä. Koska näitä eläimiä löytyy yllättävän paljon ja moni omistaja ei pärjää niiden kanssa, on Etelä-Afrikassa ainakin yksi koirasusien pelastamiseen erikoistunut järjestö, Tsitsikamma Wolf Sanctuary, joka nettisivuillaan kertoo tarjonneensa loppuelämän kodin yli 500:lle sudelle ja koirasudelle.

Lähteet:
* The Guardian 29.6.1978
* The Independent 26.11.1989
* The Leader-Post 21.11.1978
* Mail & Guardian 17.6.1997
* South China Morning Post 8.5.2005
* Sunday Express 30.7.1978
* https://wolfsa.org.za/

Troubetzkoyn aatelisperheen lemmikkisudet

1909 Amélie Rives Troubetzkoy

Amerikkalainen, hyvätuloiseen sukuun syntynyt kirjailija Amélie Rives oli alunperin naimisissa kirjailija John Chalonerin kanssa, mutta avioliitto oli onneton ja Chaloner käytökseltään epävakaa. Seitsemästä aviovuodesta suurimman osan he olivat viettäneet erillään, ja eroon päädyttiin molempien yhteisymmärryksessä. En ole kovinkaan kiinnostunut yläluokkaisten suhde-elämästä, joten yritän tiivistää näitä osioita, mutta sanottakoon kuitenkin, että kukaan tässä artikkelissa esiintyvistä henkilöistä ei vaikuttanut täysijärkiseltä. Toisaalta eipä täysin täysijärkistä ihmistä taida olla olemassakaan. Rivesin ja Chalonerin mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan mitenkään liittyneet susiin, joten en niitä ala puimaan. Vuonna 1896, vain neljä kuukautta avioeronsa jälkeen Amélie Rives meni uudelleen naimisiin venäläisen prinssi Pierre Troubetzkoyn kanssa, jolloin hänestä tuli tietenkin prinsessa.

Pierre Troubetzkoy suhtautui titteliinsä melko välinpitämättömästi. Erästä sanomalehteä lainaten: "Hänen yhdentekevä asenteensa sukuaansa kohtaan voi osittain johtua siitä, että se määrä ihmisiä maailmassa, jotka ovat oikeutettuja käyttämään prinssi Troubetzkoyn titteliä, on niin suuri, että on lähes mahdoton tehtävä pitää heistä kaikista lukua. Jos prinssi Pierrellä olisi kaksitoista veljeä, ja jokaisella kaksitoista poikaa, olisivat he kaikki prinssi Troubetzkoyta."
Prinssiys ei siis ollut niin big deal, kuin aluksi voisi olettaa, mutta hyvien sukujuuriensa ansiosta sekä Amélie että Pierre olivat eläneet elämänsä mukavasti ja keskittyneet toteuttamaan taiteellisia puoliaan. Pierre oli taidemaalari ja tilauksesta maalaili yläluokkaisten muotokuvia.

Amélie ja Fang kävelyllä Pariisissa.

Amélie ja Pierre asuivat jonkin aikaa Pariisissa, jossa he pitivät lemmikkeinä susia. Sudet olivat todennäköisesti Pierren idea, sillä myös hänen Pariisissa asuvalla veljellä oli niitä (veljestä kerrotaan hieman myöhemmin). Amélie ulkoilutti susiaan harva se päivä Bois de Boulogne -puistossa. Susia parilla vaikuttaa olleen vähintään kaksi. Ainakin yhden kerrottiin olevan Venäjällä syntynyt villisusi, joka oli kaapattu nuorena. Tämä susi oli ystävällinen, seurasi prinsessaa koiran tavoin, ja antoi hänen käsitellä pentuaan (katso ylin kuva). Viereisen kuvan oheen on netissä monesti kirjoitettu suden nimen olleen Fang, mutta en löytänyt nimelle alkuperäistä lähdettä.

Myös Pierren veli, hänkin tietenkin prinssi, Paolo "Paul" Troubetzkoy oli susi-intoilija. Tosin yksi sanomalehti sanoi Paolon olevan Pierren serkku, mutta kun kuninkaallisia on kyseessä, voi kumpikin väite tietenkin pitää paikkansa... Paolo oli lahjakas kuvanveistäjä, ja sudet toimivat hänelle monesti muusina. Hänen susiveistoksiaan voi etsiä Googlesta vaikka hakusanoilla "Paolo Troubetzkoy wolf".

Paolo oli vannoutunut kasvinsyöjä, ja valitettavasti syötti myös eläimilleen vain vegaaniruokaa. Hän uskoi lihan syönnin tekevän niin ihmisistä kuin eläimistäkin väkivaltaisia, ja kaikki maailman sodat saataisiin päätettyä jos vain söisimme rehuja. Hänen sanoin:
"Tiedämme, että petoeläimet ovat hurjia. Olen tehnyt kiinnostavan kokeen tällaisilla eläimillä.  Venäjällä maillani on useita lemmikkejä, kuten kolme sutta, kaksi karhua, neljätoista koiraa ja yksi lammas. Monet vierailivat tiluksillani kun pidin näytteillä veistostani Aleksanteri III:sta. He olivat hämmästyneitä nähdessään suden leikkivän vasikan kanssa, susien temmeltävän karhujen ja koirien kanssa, ja tusinan kuljettajani ja palvelijani lapsia leikkivän kaikkien eläinten kanssa. Miten ne olivatkaan niin lempeitä? Selitin niiden lempeyden johtuvan siitä etten koskaan antanut niille lihaa. Ne söivät öljyllä maustettua kaurapuuroa. Tämä ruokavalio poisti niiden luontaisen raakuuden. Anna sudelle lihaa ja sudesta tulee verenhimoinen. Anna ihmiselle lihaa ja ihmisestä tulee raakalainen.  Kun syötät karhuille viljaa ne eivät vahingoita ketään. Anna ihmisten syödä kasviksia, ja samoin hekin ovat lempeitä toisilleen."
Toisessa haastattelussa hän kertoi:
"Lihan syönti on synti rakkautta vastaan. Tapat lehmän, mutta härkä rakasti lehmää, juuri niin kuin minäkin rakastan vaimoani. Joten jos söisin naudanlihaa en voisi katsoa prinsessaa silmiin! Kaikki elävät olennot rakastavat kumppaneitaan, se tekee niistä pyhiä."
Paolo myös kertoi, että syötettyään kokeena sudelleen hieman lihaa oli sudesta selvästi tullut aggressiivisempi, mutta se oli taas lempeä oma itsensä kun ruokavalio palautui vegeilyksi. Todennäköisesti pullaan kyllästynyt susi suojeli ateriaansa raivokkaasti saatuaan viimeinkin oikeasti maistuvaa ravintoa. Sudet sulattavat kasviperäistä ravintoa vielä huonommin kuin koirat, joten susien hyvä käytös on voinut johtua siitäkin ettei niillä yksinkertaisesti ollut energiaa riehumiseen näin kurjalla ravinnolla.

Paolo vaati, että hänen kotonaan tarjoiltiin vain kasvisperäistä ruokaa, ja vierailijat eivät saisi syödä lihaa kolmeen päivään ennen vierailua, sillä muuten prinssi haistaisi heistä kuoleman. Hän tosin ei ollut onnistunut lähipiirinsä käännyttämisessä. Hänen ensimmäinen vaimo, ruotsalainen Elin Sundström, nautti yhä kokin valmistamista monimutkaisista aterioista, samalla kun Paolo söi pöydän toisessa päässä keitettyjä kasviksia. Prinssi ei myöskään pitänyt turhasta pukeutumisesta, vaan vietti mahdollisimman paljon aikaa paljasjaloin, ohuella paidalla ja flanellihousuilla, jotta hänen kehonsa biljoonat huokoset voisivat imeä luontoäidin ja isäauringon säteilyjä. Paolon harmiksi Elin pakotti hänet pukemaan kengät ja takin päälleen valokuvia varten.

Tanssija Loie Fuller ja prinsessa Elin Sundström/Troubetzkoy katsovat, kun prinssi Paolo Troubetzkoy syöttää sudelleen lihauutteella maustettua leipää. Vieressä myös jo täysin vegaaneja inuiittikoiria.

Paolo asui paljon Pariisissa, Villa Dupontissa, jonne hän keräsi myös melkoisen eläintarhan. Erityisesti sudet olivat hänen mieleensä, ja hän puhui niistä paljon sanomalehdille. Hänen sutensa olivat villeinä syntyneitä siperialaisia susia, jotka hänen mukaansa olivat erittäin lempeitä ja ystävällisiä. Sanomalehti kertoi näin, todennäköisesti prinssin sanoja mukaillen: "Ne ovat puhtaimpia, aristokraattisimpia, hurjia  venäläisiä susia, joille muinaisina aikoina hätääntyneet äidit uhrasivat yhden vauvan kerrallaan kiitävästä valjakosta, jotta muut lapset voisivat säilyä hengissä!"
Melkoinen mielikuva!

Hän kävelytti susiaan monesti puistoissa ja jopa otti suden mukaan Pariisissa vuosina 1907 - 1931 toimineeseen Luna Parkiin näköalakierrokselle. Piti tietenkin googlailla mikähän tällainen on ollut, ja voi ei, susiparka oli laitettu vuoristorataan! Toivotaan, että tuo laite todella oli tarkoitettu näköalojen katselemiseen, eikä kovaan vauhdin hurmaan.

Luna Parkin näköalakierros vuonna 1910.

Elin Sundström/Troubetzkoy ja keskenkasvuinen susi Pariisissa.
Kuvateksteissä suden nimi on ollut Waska ja Wanda.

Erikoiset ihmiset vetävät puoleensa lisää erikoisia ihmisiä. Vuonna 1909 Paolo oli kävelyttämässä kahta suttansa kahviloistaan ja elokuvateattereistaan tunnetulla Champs Elysées -kadulla, kun hän tapasi pitkäpartaisen, kengättömän, vain pitkään valkoiseen tunikaan pukeutuneen miehen. Mies kertoi olevansa Meva, hollantilainen profeetta, joka vaelsi ympäri Eurooppaa saarnaten kasvinsyönnistä. Prinssi oli tietenkin hyvin vaikuttunut, kätteli profeettaa ja luki Mevan kirjoittamaa "Pikku vasikka" -tekstiä ääneen. Ymmärrettävästi profeetta, prinssi ja kaksi sutta keskellä katua aiheuttivat sen verran häiriötä, että poliisi saapui paikalle ja alkuvaikeuksien jälkeen sai ahdettua vegaani-ihmiset ja vegaanisudet taksiin kohti prinssin kotia. Prinssi vaati Mevaa jäämään asumaan kanssaan, näin tapahtui, ja joka päivä profeetta jakoi veganismista kertovaa lehtistä kadulla.

Paolo ja Elin olivat myös tanssija Loie Fullerin ystäviä, ja heidän susien kerrottiin olleen inspiraation lähteenä Fullerin uudelle tanssiesitykselle, jota hän nimitti luonnon tanssiksi (nature dancing). Fuller oli saanut tarpeekseen vanhanaikaisista tavoista tanssia varpaillaan ja samaan tahtiin muiden kanssa. Hän kaipasi lisää vapautta ja luonnollisuutta tylsiin rutiineihin - kuulostaa siis siltä, että hänen ajatusmaailmansa sopi täydellisesti yhteen hippiprinssin kanssa. Idean uuteen tanssiin kerrottiin syntyneen eräänä päivänä, jolloin Fuller oli muutaman muun tanssijan kanssa oleskellut prinssin puutarhassa. Prinssi oli soittanut panhuilua, jolloin sudet olivat syöksyneet näkyville ja tytöt olivat aluksi säikähtäneet, mutta sudet olivatkin vain hyppineet, kierineet ja telmineet musiikin tahtiin. "Tuo on oikeaa tanssia!" oli prinssi sanonut, ja ihastuneet tytöt olivat yhtyneet tanssiin susien kanssa.

Kaunis piirros, joskin susi näyttää koiralta ja sillä ei ole häntää.

Ei yhteiselo susien kanssa sentään ongelmatonta ollut. Susia pidettiin vapaana Paolon puutarhassa. Hänen lempisutensa Vasco oli ottanut erään hovimestarin silmätikukseen ja yritti syöksähtää tätä kohti aina kun näki hänet, jolloin Vasco piti laittaa ketjuun. Vuonna 1911 Vasco kuitenkin oli ilmeisesti vapaana tai karannut ketjustaan, koska onnistui repimään hovimestarin housut ja sen jälkeen lähti nuuskimaan kauhistuneiden illallisvieraiden jalkoja pöydän alla. Prinssi rauhoitti suden lihanpalalla - niin, ei se pulla varmaan olisi näin jännässä tilanteessa kiinnostanut. Tästä ei kulunut kuin kuukausi, kun Vasco hyökkäsi lenkillä tuntemattoman työmiehen päälle. Poliisit tulivat apuun, ja neljä miestä piteli sutta samalla kun prinssi tarkasteli työmiehen purtua jalkaa. Susi sai vapautettua itsensä ja jälleen syöksyi puremaan samaa jalkaa. Paolo antoi miehelle suuren summan rahaa ja toivoi tapauksen olevan sillä ohi, mutta seuraavana päivänä poliisi antoi hänelle huomautuksen, että kenties prinssin olisi parempi pitää mieluummin kanarialintuja keskellä Pariisia susien sijaan. 

Seuraavana vuonna tapahtui vielä uusi välikohtaus, kun prinssi oli juhlan aikana lähettänyt hovimestarin (ei tiedossa oliko sama henkilö) puutarhaan, jossa susi puri miestä jalkaan. Tämä hovimestari haastoi prinssin oikeuteen, vaatien 2000 dollaria. En tiedä saiko hän rahojaan. Mikäli tavallisen pulliaisen koira olisi käyttäytynyt näin aggressiivisesti olisi poliisi todennäköisesti lopettanut sen. Naapurit kuitenkin ottivat oikeuden omiin käsiinsä, ja vuonna 1912 susi löydettiin myrkytettynä. Myrkyttäjä ehkä pelkäsi purevaa sutta, tai kuten prinssi arveli, saattoi olla kyllästynyt sen ulvontaan.

Vascon nimi on muuten kirjoitettu sanomalehdissä jopa saman artikkelin sisällä kolmella tavalla. Vasco, Vasce, Vesco, sitten ylempänä olevassa kuvassa nuori susi on nimetty eri lehdissä sekä Wandaksi että Waskaksi. En tiedä montako sutta Paololla lopulta oli. Suurimmassa osassa artikkeleista hän puhuu kahdesta tai kolmesta sudesta. Yhdessä artikkelissa väitetään, että hänellä olisi 40 sutta! Mutta tämä on varmaan toimittajan virhe. Ehkä kaikkia eri eläimiä oli yhteensä 40. Jos susia tosiaan olisi ollut noin monta, tuskin kaikki niistä olisivat olleet Pariisissa, vaan sijoitettuna prinssin eri tiluksille.

Paolo Troubetzkyllä oli pohjimmiltaan ihan kauniitakin ajatuksia, mutta ne olivat hirvittävän naiiveja ja hän vaikutti luulevan, että rakkaudella ja veganismillä hän voisi mitätöidä susien vaistot. Sudet olisivat saattaneet ollakin mukavia puutarhan koristeita, jos niitä olisi kohdeltu kunnioittavasti. Totta kai niille olisi pitänyt antaa lajityypillistä ravintoa, ja ei missään nimessä olisi saanut pakottaa liian vaikeisiin tilanteisiin, kuten istumaan vuoristoradassa tai lenkkeilemään Pariisin vilkkailla kaduilla! Tällaiset stressaavat tapahtumat kuormittavat varsinkin suden kaltaista herkkää ja väistyvää eläintä todella paljon. Paolo oli varmasti eläinrakas ihminen, mutta hän ei vaikuttanut oikeasti ymmärtävän eläimiä. Kaikenlaisia hihhuleita on aina ollut, paremmissakin piireissä. Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin ainakin nämä aateliset levittivät (tai yrittivät levittää) positiivista sanomaa susista, ja en löytänyt mitään omituista mainintaa (kuten vegaaniutta) Amélie Rivesin sudenpidosta.

Paolo muuten lahjoitti ainakin yhden siperialaisen suden Bronxin eläintarhalle. Narttu synnytti pentuja, joista yksi lahjoitettiin takaisin prinssille, joka vuorostaan lahjoitti kyseisen pennun koomikko Raymond Hitchcockille. Tämä urospentu sai nimekseen Skoy (lyhenne Troubetzkoystä). Skoy sai kasvaa vapaasti chow chow -lauman seassa, ja lehdissä vitsailtiin, että se varmaan luuli olevansa itsekin chow chow. Skoyn kerrottiin olevan hyvä lemmikki ja osaavan monta temppua.

1918 pilapiirros Skoysta.

 Lähteet:

*Buffalo Courier 5.11.1911

*Chicago Tribune 18.2.1912

*Dansville Register and Bee 14.7.1912

*Evening Bulletin 9.12.1909

*Evening Capital News 5.3.1916

*New York Tribune 18.4.1909

*Omaha World Herald 15.10.1911

*St. Louis Globe-Democrat 31.10.1909

*The Brooklyn Daily Times 18.10.1909

*The Cincinnati Enquirer 31.10.1909

*The Evening Sun 20.11.1911

*The Hamilton Spectator 14.1.1911

*The Marshfield News 16.5.1918

*The Minneapolis Journal 25.2.1899

*The Plain Dealer 31.10.1909

*The San Francisco Examiner 12.9.1909

Nara piertelee, osa 32: Kuulakärkikynäkakkaa

Tämä on aika söpö, sen voisi piirtää "kunnolla" myöhemmin.

En ole tänä vuonna piirtänyt melkein ollenkaan. Ei vaan ole huvittanut. Olen kyllä ajatellut piirtämistä, mutta se on aina jäänyt vain ajattelun tasolle. Postaan tänne nyt kuitenkin edes jotain suttuja, joita olen tehnyt viime aikoina (ajallisesti hyvin venyvä käsite). Onhan tämäkin parempi kuin ei mitään. Pahoittelen huonoja kännykkäkuvia. Skanneria ei vieläkään ole, enkä näitä aio mennä kirjastoon skannaamaan. Kännykällä on todella haastavaa saada tasaisesti valaistuja kuvia.

Nämä on kaikki tehty luonnostelematta kuulakärkikynällä, ilman mitään malleja. Anatomia on siis mitä on. Suurin osa postauksen kuvista on tehty tällä viikolla kun olin tekemässä trukkikorttia (poikkeuksena muutama alimmaksi tuleva). 90% yhden päivän kurssista oli pelkkää liibalaabaa ja on aivan liikaa vaadittu, että voisin vain rauhassa istua ja kuunnella. Vaikka muuten ei olekaan tehnyt mieli piirtää, silloin oli pakko kaivaa kynä ja paperi esille etten lähtisi kiipeilemään pitkin seiniä. Oli helpottavaa huomata, etteivät vanhat taidot ole kadonneet vaikken olekaan harjoittanut niitä.

Lain säätämä pakollinen vihainen susi.

Epämuodostuneita kissoja.

Steroideja vetänyt pussijukka.

Tässä on ihan hauska ilme.

Tässä vaiheessa kynästä alkoi loppua muste ja jäljestä tuli nykivää.

Sitten loput pierut ovatkin vanhempia, ja piirretty lähinnä lievittämään lemmenkipujani. Yhä haaveilen ja vingun ja vongun vanhemman herrasmiehen perään, ja tämä tietty heijastuu kuvissani. Korostan kokoeroa tahallaan ja hyvin tyypillisesti kuvissani nartut ovat onnessaan mielisteleviä, ihailevia ja luikertelevia. 

Nämä rakit olivat eri papereilla, mutta pääsivät yhteen kun yhdistin puhelimella.

Oho, turreja. Mietin aika kauan kehtaanko edes julkaista näitä kahta, koska koin ne niin noloina ja henkilökohtaisina. Mutta paskanmarjat, julkaisen mitä huvittaa.

Tällä äijällä on typistetyt korvat, jos mietit miksi näyttää oudolta.

Ehkä jokin ihme vielä tapahtuu ja piirrän jotain kunnolla! Toivoa ei ole vielä menetetty!