Näytetään tekstit, joissa on tunniste Disney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Disney. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ikoninen kuvakieli, eli Hannibal vs. Stranger Things


Pahoittelen kuinka blogi on ollut hiljainen parin kuukauden ajan. Tämäkään postaus ei varsinaisesti liity koiraeläinsarjakuviin tai -animaatioihin, mutta sitä voi toki soveltaa niihin. Ehkä joskus jaksaisin tehdä arvostelublogin kauhu-, fantasia-, ja scifi-leffoille, mutta se veisi taas lisää energiaa jota voisin käyttää tämän blogin kirjoitukseen. ((KLIK! Tein tälläisen viimein!)

Katsoin viime vuoden puolella paljon kehutun Stranger Things -sarjan ekan kauden nettikaverini kanssa, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kuin hullu puurosta. Tarina nappasi mukaan heti, kerronta oli koko kauden läpi tasalaatuista ja lopetus oli tyydyttävä. MUTTA. Jo ensimmäisten neljän episodin jälkeen huomasin, ettei sarjassa ollut juuri mitään täysin omaa ja unohtumatonta visuaalista kuvakieltä. Tarina rullasi eteenpäin kiinnostavasti, mutta visuaalisesti sarja ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo nähnyt ennen jossain muualla.

Mitä tarkoitan tällä? Jos mietitään hyviä esimerkkejä koiratarinoiden puolelta Hopeanuolessa itse Ginin otsa-arvet ovat erittäin ikonisen näköisiä. Arvet ovat hahmon erityispiirre, josta hänet tunnistaa helposti, ja samanlaisia arpia ei ole kelläkään muulla hahmolla GNG -sarjan aikana. Tämä uniikkius mentiin sitten pilaamaan myöhemmin jatko-osissa kun kuvaan astuivat Joe ja Yukimura. Muita mieleenpainuvia ja hienoja kuvia sarjasta ovat Gin hyppäämässä kuuta vasten, Riki kalliolla, Akakabuto uhkaavan näköisenä talon takana, Akakabuto ja uhrinsa Shiro ja Riki... En puhu siis varsinaisesti mieleenpainuvista kohtauksista, vaan yksittäisistä kuvista, jotka tiivistävät jonkin tärkeän hetken tai ehkä jopa koko sarjan hengen, kuvia, joita voi helposti käyttää sarjan markkinoimisessa julisteista ja paidoista kansikoteloihin, ja jotka jäävät helposti ihmisten mieleen kummittelemaan.


Leijonakuningas on täynnä omaa ikonista kuvakieltään. Elokuva alkaa Rafikin pidellessä Simbaa ylhäällä kaikkien ihailtavana, tämä kohtaus on parodioitu lukemattomia kertoja. Unohtaa ei voi myöskään itse Jylhäkallioita, jolla Rafiki seisoo. Omalaatuisen muotoinen kallio suorastaan huokuu luonnetta ja on kuin oma hahmonsa (sama muuten Hopeanuolen Kaksoissolan kanssa!).


Tällä hetkellä suurin televisiorakkauteni on Hannibal. Sarjalla oli erittäin suuri taakka muodostaa oma suuntansa Anthony Hopkinsin ikimuistoisen näyttelysuorituksen, sekä aikaisempien elokuvien vaihtelevan menestyksen jälkeen. Hannibal Lecter on jokaiselle erittäin tuttu hahmo, josta on tehty jo monia elokuvia ja kirjoja, sekä lukemattomia epävirallisia parodioita ja vinkkauksia muissa sarjoissa. Sarjaa näkemättä olisi helppo tuomita se pelkäksi rahastukseksi, ja ettei siinä enää mitenkään voisi olla mitään omaperäistä. Hahmo on niin loppuun kaluttu. Näin ajattelin itsekin aluksi, mutta hitto, sarja on uniikein tekele mitä olen ikinä nähnyt. Sarja käsittelee psykopaatteja, ja heidän tavoin sarjan ajatuksenjuoksu on erittäin monimutkaista, ollen vuorotellen kaunista ja rumaa ja monesti kumpaakin yhtäaikaa.

Jokainen kohtaus suorastaan pursuaa symboliikkaa, josta osa aukeaa vasta paljon myöhemmin kunhan näkemäänsä on ensin ehtinyt sulatella. Koska Stranger Thingsistä (johon palaan pian) on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi kausi otan esimerkkini reiluuden nimissä vain Hannibalin ensimmäiseltä kaudelta. Ensimmäinen kausi oli vähiten riskaabeli, sillä sarja yritti vielä kosiskella mahdollisimman suurta yleisömäärää, etsien samalla sitä ihan omaa ääntään. Silti jo ensimmäisellä kaudella Hannibal on täynnä omaperäisiä näkyjä. Peuroja, peuran sarvia, ja pelottavia peuramiehiä käytetään hallusinaatioissa symbolisoimaan hahmojen välisiä suhteita ja päähenkilön luonteen vähittäisiä muutoksia. Peura on päähenkilön oma voimaeläin, mutta symboloi myös hänen luonteen synkkenemistä (eläimellistymistä?), sekä peuransarvia käytetään paljon luomaan klaustrofobisia hetkiä. Peura symbolisoi myös päähenkilön vihollista, mikä voi aluksi olla hämmentävää, mutta lopulta ei olekaan. Ensimmäinen kausi on vielä hyvin kaavamaisesti toteutettu, joka jaksossa ollen eri "viikon murhaaja", mutta murhat ovat joka kerralla täysin erilaisia ja uniikin näköisiä makaabereita taideteoksia, vaihdellen viuluksi muutetusta miehestä kukkivaan puuhun upotettuun uhriin.


Ja sitten se Stranger Things. Vaikka tarinankuljetus sarjassa oli moitteetonta aloin jossain välissä miettimään mitä ihmettä sarjan virallisiin oheistuotteisiin on voitu laittaa kuvituksiksi. Kukaan hahmoista ei ole erityisen uniikin näköinen, ja ensimmäisen kauden aikana ainut täysin omaperäiseltä vaikuttava konsepti oli jouluvalot, joiden avulla pystyttiin kommunikoida toisessa ulottuvuudessa olevalle pojalle. Tämä toinen ulottuvuus, jota sarjassa kutsutaan nimellä Upside Down, ei ole mitenkään uusi idea. Sarjaa katsoessa etenkin Silent Hill muistui mieleen jatkuvasti. Stranger Things selkeästi tavoittelee kasaritieteiselokuvien, etenkin E.T.:n, fiiliksiä. Tämä tulee esille jo kieltämättä todella upeasta synkkatunnarista.


Sarja onnistuu loistavasti luomaan tavoittelemansa kasarifiiliksen, mutta ironisesti ei muistakaan luoda juuri mitään omantakeista. Tämä tulee selkeästi ilmi nopealla googlettelulla. Haulla "Stranger Things shirt" ei löydy kuin tekstipaitoja (joissa ei ole edes sarjasta tuttuja sitaatteja!) tai parodiapaitoja, joissa hahmot on piirretty jonkin muun klassikkoteoksen puitteisiin. Posterihaulla tilanne ei ole juuri sen parempi. Suurin osa postereista sisältää vain läjän sarjan hahmoja sattumanvaraisesti aseteltuina. Ja sitten on taas miljoona parodiaposteria, joissa apinoidaan vuoroin E.T.:tä, The Thingiä, Jurassic Parkia, tai jotain muuta nostalgista klassikkoa.

Odotan toista kautta innolla, vaikka saatankin kuulostaa hyvin pessimistiseltä. Toivon vain sarjan löytävän ihan oman äänensä myös visuaalisella puolella.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Three Little Pigs


NIMI: Three Little Pigs (Kolme pientä porsasta)
VUOSI: 1933
OHJAAJA: Burt Gillett

Tämä Disneyn 8-minuuttinen lyhytelokuva perustuu vanhaan ja hyvin tunnettuun satuun. Ilmestyessään animaatio oli hyvin suosittu ja vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään sen rallatus "Who's Afraid of the Big Bad Wolf?" (Pahaa sutta ken pelkäisi?) on varmasti kaikille tuttu.

Kolme porsasta rakentavat itselleen taloja. Ensimmäinen rakentaa talonsa heinästä ja toinen kepeistä, vakavamielisin porsas rakentaa tiilestä. Kaksi huoletonta porsasta naureskelevat urakoitsijalle, joka muistuttaa heitä tiilitalonsa suojaavan häntä paremmin sutta vastaan. Naureskelu keskeytyy kun susi oikeasti saapuukin paikalle. Porsaat juoksevat taloihinsa piiloon, mutta vuoroitellen susi puhaltaa heinätalon ja tikkutalon nurin, jolloin porsaat juoksevat tiilitaloon turvaan. Tiilitaloa susi ei saa enää puhallettua kumoon, joten hän kiipeää savupiipusta sisälle, mutta vastassa onkin poriseva pata. Toisin kuin alkuperäisessä sadussa, jossa susi keitetään hengiltä, tässä versiossa susi juoksee pakoon ja säilyy hengissä.



Katsoin elokuvan DVD:llä, josta yllättävästi oli muutettu yhtä kohtausta. Itse en katsoessa tätä ollenkaan huomannut, Lisätietoja etsiessäni törmäsin alkuperäiseen, hyvin rasistiseen kohtaukseen, jossa susi yrittää jekuttaa porsaita tekeytymällä juutalaiseksi kauppiaaksi. Siivotussa versiossa sudella ei ole juutalaisnaamaria päällään. Elokuvasta on myös tehty muunneltu propagandaversio Toisen maailmansodan aikaan.

Kolme pientä porsasta sai useamman jatko-osan, sekä hahmoja voi silloin tällöin löytää Aku Ankan sivuilta. Sarjakuvissa Iso paha susi, eli Sepe Susi yrittää yhä napsia porsaita, mutta hänen ituhippipoikansa Pikku Hukka suojelee sikoja.

On vähän ristiriitaista miksi loppua on pehmennelty, jotta susi jäisi henkiin, sillä elokuvassa ahkerimman porsaan seinällä on perheportraitteja, joista isää esittää kasa makkaroita. Aika rankka vitsi!


Animoinnissa esiintyy muutamassa kohdassa lievää nykimistä, mutta en ole varma johtuuko se materiaalin jälkikäsittelystä. Noin muuten liike on sulavaa, mutta tyyli on hyvin yksinkertaista ja ei erityisemmin vaikuttavaa. Nykystandardeilla sitä voi pitää hyvin tylsänä.

Kuten lähes aina näissä saalistaja vs saalis -asetelmissa kannustan saalistajaa. Porsaat ovat sitä yhtä ahkerinta poikkeusta lukuun ottamatta ärsyttävän lahopäisiä ja susiparkahan yrittää vain saada ruokaa pöytään. Samoin tunnen esimerkiksi Tomin & Jerryn, Tipin & Sylvesterin, sekä maantiekiitäjän ja Kelju K. Kojootin kanssa. Voisin tuntea saaliseläintä kohtaan sympatioita, ellei niistä olisi tehty niin hemmetin ärsyttäviä!

TÄHDET: **1/2


perjantai 15. toukokuuta 2015

Leevi, lauhkea leijona


NIMI: Leevi, lauhkea leijona (Lambert the Sheepish Lion)
VUOSI: 1952
OHJAAJA: Jack Hannah

 Tämä noin 8 minuuttinen lyhäri kuuluu Disneyn vähemmän tunnettuihin teoksiin. Itse en ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin, mutta tarina oli tuttu lapsuuden kuvakirjasta, jonka valitettavasti leikkelin jotain epämääräistä kollaasiprojektia varten. Näitä vanhempia Disneyn lyhäreitä on nykyään alettu julkaista kokoelma-DVD:llä, mitkä ovat pakko-ostoksia studion faneille, mutta normikatsojille suosittelen niitä varauksella. Vaikka tekeleet ovat Disneyn jälkeä, eivät ne pääse laadullaan läheskään samalle tasolle kokopitkien Disneyn elokuvien kanssa. Lyhärit vaikuttavat olevan selkeästi nuoremmille katsojille tarkoitettuja.

Eläinvauvoja toimittava haikara tuo vahingossa Lambert (Leevi) -leijonanpennun karitsojen joukossa odottaville lammasäideille. Väärinkäsitys johtuu pennun nimestä, jossa on karitsaa tarkoittava sana lamb. Suomennoksessa tämä on varmaankin ohitettu täysin. Haikara olisi viemässä pentua takaisin, mutta eräs lammas omiikin pennun itselleen ja lähettää haikaran matkoihinsa. Lambert kasvaakin lampaiden kanssa ja on aikuisena muita paljon suurempi, mutta yhä lempeäluonteinen vässykkä. Eräänä yönä susi hyökkää ja raahaa Lambertin lammasäidin mukanaan, jolloin Lambert viimein löytää sisällään piilevän leijonanluonteen.



Koska kyseessä on nuorimmille tarkoitettu lyhyt satu, en ole pikkutarkka hölmön juonen suhteen (esim. mitä ihmettä Lambert syö ja missä paimen on?). Lyhärinä tarina toimii hyvin, kokopitkäksi elokuvaksi Lambertista ei löydy ainesta.

Animaatio on hyvin yksinkertaista ja ajan hammas on vaatinut osansa. Taustat ovat erittäin tummia ja osa yksityiskohdista on kadonnut tummuuteen. DVD -julkaisussa värit ovat myös omaan silmääni turhan kontrastisia. Animoinnin taso ei ole yhtä korkealla kuin Disneyn kokopitkissä elokuvissa, mutta kuitenkin miellyttävää katsella, vaikkei animoinnissa olekaan mitään vaikuttavia kohokohtia. Elokuvan susi on sama kuin Make Mine Musicin Pekka ja susi -osiossa.

TÄHDET: **


torstai 9. huhtikuuta 2015

Lady and The Tramp (cine-manga)


NIMI: Lady and The Tramp
VUOSI; 2006
TARINA/KUVITTAJA: -

Cine-manga on sarjismaailman turhin ilmiö. Näissä sarjakuvissa kuvat koostuvat vain suoraan elokuvasta napatuista screenshoteista, joihin on lisätty puhekuplat. Mitään uutta materiaalia ei siis sarjakuvaa varten tehdä, koko homma on vain typerää rahastusta. Mutta ilmeisesti näillekin on lukijansa, Suomessa on julkaistu ainakin kaksi cine-mangaa, Maameren tarinoita ja Liikkuva linna.

Tämä cine-manga on vielä tavallistakin turhempi, sillä se on osa Tokyopopin nuorimmille suunnattua sarjaa. Tarinaa on yksinkertaistettu paljon ja lehdessä on vain 30 sivua, jokaisessa mahdollisimman vähän tekstiä ja isoja kuvia. Lehteä voisi pitää lähinnä pikkulasten kirjana, ellei sitä markkinoitaisi mangana. Ja kaikkihan tietävät, että taikasanat manga, anime ja Japani myyvät, vaikkei teoksella olisi mitään niiden kanssa tekemistä.



Tarinaa on pätkitty armottomasti. Lehti alkaa suoraan kohtauksesta, jossa Kaunotar on saanut selville emäntänsä olevan raskaana ja Kulkuri lampsii paikalle selittämään kuinka inhoja vauvat ovat. Eli Kaunottaren lapsuus on leikattu pois, poissa ovat myös Kulkurin ensitapaaminen, Saara -tädin ilkeilyt, kuonokopan irroitus, koiratarhalle päätyminen ja niin edelleen. En tajua mitä järkeä on ollut poistaa tarinasta lähes kaikki kiinnostava (paitsi se lihapullakohtaus koska eihän elokuvassa muita kohtauksia ollutkaan!?) ja lyhentää sitä yli puolella.

Ainoat uudet, tätä lehteä varten luodut materiaalit ovat puhekuplat ja karmeat kehykset joka aukeamalla. Vaikka tarinaa on kuinka leikelty olisin arvostanut lehteä selkeästi enemmän jos tarina olisi viitsitty piirtää uudelleen. Screenshotit eivät ole edes kovin hyvälaatuisia, osa on selkeästi tökerösti jälkikäsitelty. Melkoista rahastusroskaa.

TÄHDET: *

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Feast


NIMI: Feast
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Patrick Osborne
TARINA: Nicole Mitchell, Raymond S. Persi

Feast on upouusi Disneyn lyhytelokuva, joka on voittanut parhaan animaation Oscar- ja Annie -palkinnot. Elokuva kestää vain kuusi minuuttia. Ymmärtääkseni Feast on näytetty elokuvateattereissa ennen Big Hero 6:a.

Päähenkilö on kadulta löydetty bostoninterrieri, jonka näkökulmasta katsellaan omistajan parisuhdetta. Kun omistaja on vielä poikamies saa koirakin syödä päivästä toiseen ties mitä herkkuruokia lihapullista pizzaan. Mutta sitten nainen astuukin kuvioihin ja siirrytään terveelliseen ruokavalioon, koiralle ei enää heru kuin peruskoiranruokaa ja rehuja koristeeksi.



Ensimmäisellä katselukerralla en oikein ymmärtänyt elokuvan pointtia, sillä tuntui kuin koko pituus tulisi olemaan vain nätisti piirrettyä koiran mässäilykekkeriä. Ihmiset hyörivät taustalla ja heihin ei välttämättä kiinnitä ollenkaan huomiota. Koiran omistaja ja hänen tyttöystävänsä eroavat jossain vaiheessa, jolloin ruoka vaihtuukin taas takaisin epäterveellisiin herkkuihin. Varsinaista riitakohtausta ei elokuvassa ole, jolloin muutoksen syy ei välttämättä ole niin selvä. Toisaalta konsepti ihmissuhteen tarkastelusta koiran ruokailun kautta on omaperäinen ja toimiva - jos muistaa kiinnittää huomiota niihin ihmisiinkin. Vähän jäi ärsyttämään stereotypia vain terveysruokaa puputtavista naisista.

Animointi on varsin nättiä. Tyyli on erikoinen, sillä ääriviivoja ei juuri käytetä, vaan hahmojen yksityiskohdat muodostuvat kiinteistä värimöykyistä. Taustat ovat paljolti blurrattuja ja valaistukset dramaattisia. Lopputulos on sekoitus perinteistä ja tietokoneanimaatiota.

Mukava elokuva, jolle kyllä kannattaa uhrata se kuusi minuuttia päivästään. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole luvassa, mutta idea on omaperäinen, animointi nättiä ja on myös mukavaa nähdä normaalikuonoinen bostoninterrieri, vaikka sitten animaatiossa.

TÄHDET: ***


tiistai 3. maaliskuuta 2015

101 dalmatialaista


NIMI: 101 dalmatialaista (101 Dalmatians/ One Hundred and One Dalmatians, tunnettu Suomessa myös nimellä Lupsakkaat luppakorvat)
VUOSI: 1961
OHJAAJA: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
TARINA: Dodie Smithin kirjan pohjalta

Olen jo kauan aikaa sitten arvostellut tämän elokuvan jatko-osan ja oli korkea aika arvostella itse alkuperäinen elokuva. En lapsena koskaan erityisemmin pitänyt 101 dalmatialaisesta, enkä ole sitä tainnut nähdä kuin vain muutaman kerran siinä missä esimerkiksi Aladdinia ja Leijonakuningasta katsoin välillä kerran viikossa. Nyt kun aikuisena katsoin elokuvan uudelleen en edelleenkään ollut erityisemmin vaikuttunut, vaikka onhan elokuva ihan viihdyttävä.

Dalmatialainen Pongo elelee tylsistyneenä isäntänsä Rogerin kanssa Lontoossa. Roger vain kirjoittelee lauluja sisätiloissa ja Pongo päättää piristää heidän päiväänsä hankkimalla heille tyttöystävät. Tehtävä onnistuu ja pian koirille syntyy 15 pentua. Samana iltana Anitan (Rogerin tyttöystävä) entinen koulukaveri Cruella de Vil ilmestyy nuoren parin kämppään mesoamaan ja haluaa ostaa pennut itselleen. Pariskunta aavistaa jonkin olevan vialla ja Cruella poistuu pettyneenä, mutta hautoo juonia kaapatakseen pennut keinolla millä hyvänsä, sillä muodin orjana nainen haluaisi itselleen dalmatialaisturkiksen.



Elokuvan juoni on melkoista hömppää. Kuinka uskottavaa on, että Cruella hankkii itselleen lähes sata pentua ympäri Englantia vain turkista varten? Miltä tämä turkis edes näyttäisi, roikkuisi vain liiskana kantajansa päällä ilman mitään näyttävää pöyheyttä? Miksi tähän tarvitaan jumalaton määrä pentuja, kun muutamasta aikuisesta koirasta saisi jo tehtyä takin? Anita ja Cruella ovat koulukavereita, mutta selkeästi täysin eri ikäisiä. 1996 live action elokuvassa on sentään selitetty paremmin miten Cruella voi randomisti tulla pariskunnan kotiin luuhailemaan, sillä hän on Anitan pomo ja Anita on muotisuunnittelija. Sen sijaan mitä Roger ja Anita tekevät työkseen tässä elokuvassa, miten heillä on varaa sisäkköön ennen Rogerin läpimurtoa musiikkibisneksessä? Kaikista pahin logiikkapieru on kuitenkin lopussa, jossa pariskunta päättää pitää itsellään kaikki 101 koiraa ja muuttaa maalle. Elokuva antaa ymmärtää, että Rogerin yksi hittibiisi riittäisi kustantamaan tämän. Kamalaa vastuuttomuutta! Eläinten hamstraaminen ei ole ihannoitavaa! Vaikka pariskunta olisikin rikas (eivät ole), ei heillä olisi ikinä mahdollisuutta ruokkia, kouluttaa ja pitää kaikkien koirien terveydestä huolta tasapuolisesti. Tiedän, tiedän, kyseessä on vain animaatio, mutta en pysty nauttimaan tarinasta, jos siinä on liikaa kohtia jotka eivät käy järkeen.

Elokuvassa tuntuu olevan paljon tyhjäkäyntiä, eikä yhtään muistettavaa kohtausta. Hämyhaukkukohtaus alkaa viihdyttävästi ja itse hämyhaukku on kekseliäs tapa levittää tietoa koiralta koiralle, mutta kohtauksen loppupuolella tapahtuu melkoista laahausta kun kaksi koiraa eivät millään tunnu saavan selvää toistensa haukuista. Kun Cruellan palkkaamat konnat jahtaavat pentuja on ilmassa pientä jännitystä, mutta mitään suurempia tunteita ei elokuvan aikana koeta. Jännityskin pysyy hyvin matalissa määrissä, koska katsoja tietää etteivät pennut ole oikeasti vaarassa. Kuulostakoon julmalta, mutta mielestäni olisi ollut hyvä ratkaisu jos yksi tai pari pentua olisi jäänyt vaikka auton alle pakomatkan aikana. Tästä olisi saatu hyvää raadollisuutta ja nyyhkytyksen aihetta tarinaan, ja onnellinen loppu olisi ollut tyydyttävämpi. Päähahmoja ei elokuvassa juuri ole, ainoastaan Pongo vaikuttaisi olevan elokuvassa johtohahmo ja hänellä on selkeä persoonallisuus. Sen sijaan hänen kumppaninsa Perdita on hyvin vaisu tapaus ja vain seuraa Pongoa koko elokuvan ajan. Yllättävästi koin koiria viihdyttävämmiksi hahmoiksi Rogerin ja Anitan (vaikka Anita Perditan lailla on melko vaisu). Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään.




Animointi on ihan perushyvää Disneytä. Hahmoihin on jätetty paljon luonnosviivoja, mikä yhtäaikaa luo halvemman vaikutelman, mutta tuo myös mukaan tiettyä charmia. Selkeästi suurin vaiva on laitettu kaikkien pilkkujen animoimiseen, eikä elokuvassa valitettavasti ole muutoin kiinnostavaa animointia. Värimaailma on yllätyksetöntä. Taustat ovat mielenkiintoisen viimeistelemättömiä, välillä näyttäen jopa puolella perseellä tehdyiltä. Lopputulos on kohtalainen. Olin myös havaitsevani pientä kalvojen kierrätystä, etenkin kohtauksessa, jossa Cruella ajaa hitaasti autolla ränsistyneen talon ohi kytäten ikkunoista sisälle. Samaa kalvosarjaa taidettiin käyttää kaksi kertaa samaan suuntaan, sekä kerran peilaten. En kuitenkaan jaksanut kelata taaksepäin tarkistaakseni tätä, ja taviskatsoja tälläistä tuskin huomaa.

Yleisvaikutelma on siis melko pliisu, muttei mitenkään huono. Kun kyseessä on Disney katsoja kuitenkin odottaisi vähän enemmän kuin mitä 101 dalmatialaista tarjoaa. Itse Walt Disneyn kerrotaan vieroksuneen 101 dalmatialaisen piirrostyyliä, enkä tätä yhtään ihmettele.

TÄHDET: ***



maanantai 17. marraskuuta 2014

Nikki, Wild Dog of The North


NIMI: Nikki, Wild Dog of The North
VUOSI: 1961
TARINA: Perustuu James Oliver Curwoodin kirjaan
KUVITTAJA: ?

Jälleen yksi elokuvaan perustuva lyhyt sarjakuva. Elokuva-Nikkiä en ole nähnyt, joten en voi kommentoida ovatko sarjakuvan tapahtumat jotenkin erilaisia. En myöskään ole lukenut alkuperäistä kirjaa.

Nikki on jo melko kookas malamuutin pentu, joka turkismetsästäjäomistajansa kanssa löytää orvon mustakarhun pennun. Omistaja Andre Dupas sitoo pennut yhteen, mutta joen tyrskyissä hänen kanoottinsa kaatuu, jolloin pennut ajalehtivat virran mukana kauas miehestä. Dupas lopettaa etsinnät pian, ajatellen etteivät pennut olisivat voineet selviytyä hengissä. Nikki ja karhunpentu Neewa ovat kuitenkin yhä elossa, mutta yhä toisiinsa sidottuja. Aluksi jatkuvasti tappelevat pennut oppivat lopulta elämään yhdessä ja pitämään toisistaan.



Köyden viimein katketessa eläimet jäävät toistensa luo, auttaen ja suojellen toisiaan. Talven tullessa Neewa ryhtyy talviunille ja hämmentynyt Nikki jää yksin. Koiralla on vaikeuksia saalistaa talvella ja se alkaa rosvota turkismetsästäjien ansoja. Tämä kostautuu Nikkille koiran jäädessä itse ansaan kiinni. Metsästäjä on jo ampumaisillaan ketunraudoissa riuhtovan Nikkin, kun huomaa nälkäisen suden tulevan paikalle ja alkavan taistella Nikkin kanssa. Nikki tappaa suden, vaikka on kahdesta jalastaan kiinni ketunraudoissa. Vaikuttunut metsästäjä tekeekin Nikkistä taistelukoiran.

Tarina on varsin valkohammasmainen, etenkin taistelukoirakäänteellään. Tarinan alkupuoli on varsin harmitonta kaverikomiikkaa karhun ja koiran välillä, mutta tarina muuttuu yllättävän synkäksi puolivälissä Nikkin jäädessä yksin. Realistiseksi tarinaa ei voi sanoa, Nikki on melkoinen superkoira ymmärtäessään kuinka ihmisten ansat toimivat ja voittaessaan suden itse pahasti haavoittuneena.



Kuvitus on aikakaudelle tyypillistä, melko persoonatonta jälkeä. Kuitenkin tässä sarjakuvassa on mukana melko paljon koomisia paneeleita, mitkä tekevät lukemisesta viihdyttävämpää. Väritys on onnistunutta, jos pidetään aikakausi yhä mielessä. Kaikki hahmot ja esineet ovat järkevän värisiä, monissa vanhemmissa sarjakuvissa kun on pienen budjetin takia voitu tehdä outoja värivalintoja.

Tarina ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta, sillä se tuntui lainaavan juonenkäänteitä muilta teoksilta. Nikki ja Neewa tapaavat vielä uudelleen lopussa, mutta kohtaaminen tuntuu kiirehdityltä ja olisin toivonut jälleennäkemisen olevan vähän tunteellisempi. Kenties elokuvaversio uppoaisi paremmin, sillä sarjakuvan lukee hetkessä eikä hahmoihin ehdi kunnolla kiintyä.

TÄHDET: **1/2


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Viidakkokirja-sarjakuvien vertailua

Seuraavat skannaukset ovat kummatkin samasta Viidakkokirja-sarjakuvasta, jonka on kuvittanut Al Hubbard. Sarjakuvat kuitenkin eroavat selkeästi toisistaan, sillä ensimmäinen versio on vuodelta 1989 ja väritykseltään erittäin karkea. Useita paneeleita on myös siirrelty ja poistettu 1989 versiosta, jotta sarjakuvasta tulisi lyhyempi. Taustan elementtejä on paljolti pyyhitty pois, ilmeisesti painojäljen selkeyttämiseksi ja värityksen helpottamiseksi. Tämä sarjakuva on julkaistu itsenäisenä lehtenä sarjassa Walt Disneyn klassikot (nro 13).



Seuraavat skannaukset ovat vuoden 2003 kirjasta Samu Sirkka esittää! Aku Ankan joulu, jossa sarjakuva on ilmeisesti viimein julkaistu alkuperäisessä muodossaan ja hienoilla, moderneilla väreillä. Tämä versio on pidempi ja esimerkiksi tämä susikohtaus kestää selkeästi kauemmin.

 

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Robin Hood

 
NIMI: Robin Hood
VUOSI: 1973
OHJAAJA: Wolfgang Reitherman

Robin Hoodia pidetään monesti yhtenä Disneyn heikoimmista animaatioista, enkä oikeastaan voi väittää vastaankaan. Se ei varsinaisesti ole huono, mutta ei kestä vertailuja studion muihin animaatioihin.

Legenda Robin Hoodista on ikivanha eikä ole pystytty osoittamaan onko tarina keksitty vai piileekö mukana totuuden siemen. Lähes kaikki tuntevat legendan pääpiirteittäin; kuningas Rikhard Leijonamielen ollessa ristiretkellä hänen ilkeä veljensä Juhana verottaa liikaa köyhää kansaa ja Robin Hoodin joukkoineen on varastettava rikkailta köyhille.

 

 

Tarina on turhia kikkailematon lapsille sopiva versio tunnetusta jo valmiista tarinasta, mitään yllätyksiä ei ole luvassa. Elokuvan tarinankuljetus on heikkoa, kohtaukset tuntuvat toisistaan irrallisilta ja olisin kaivannut hieman vakavampaa ja tunteellisempaa otetta aiheeseen. Vaikka kyseessä onkin lasten elokuva ei ole mitään estettä näyttää konkreettisemmin kuinka köyhyys vaikuttaa tavalliseen kansaan ja täten antaa suuremman syyn kannustaa Robinia. Koko elokuvan ajan Robin ja hänen alaisensa näytetään huolettomina pelleilijöinä, vaikka miellän legendan epätoivoisten kansalaisten avunhuudoksi. Loppupuolella näytetään kohtaus jossa kansalaisia on heitetty virumaan tyrmään, mutta tässäkin tunnelma säilyy kepeän laulun avulla melko keveänä eikä tee samanlaista syvää vaikutusta kuten samanlainen kohtaus Kaunottaressa ja Kulkurissa, kun katsojalle näytetään rankkurin tyrmissä viruvia koiria.

Animointi elokuvassa on heikkoa alhaisen budjetin vuoksi. Joitakin kohtauksia kierrätetään häiritsevän paljon. Viimeistelemättömät ääriviivat näyttävät varsin persoonaallisilta ja hurmaavilta joissain kohtauksissa, mutta suurimmaksi osaksi niistä huokuu budjetin ja ajan puute. Yhtään vaikuttavaa kohtausta tai taustaa ei leffasta löydy, verrattuna esimerkiksi vanhempaan Kaunottareen ja Kulkuriin jonka animointi onnistui olemaan viimeisen päälle hiottua samalla säilyttäen tietynlaisen maanläheisyyden. Lapsena pidin tätä hyvin tylsänä enkä muista katsoneeni Robin Hoodia kuin muutaman kerran, siinä missä muita piirrettyjä tuli katsottua 562 kertaa.




Pahin synti animoinnissa ei kuitenkaan ole sen laiskuus ja mitäänsanomattomuus, vaan kuinka liikesarjoja on häpeilemättä kopioitu aiemmista Disneyn tuotoksista. Katso vertailua täällä. Onhan sentään parempi että studio on kopioinut itseltään kuin jonkin muun studion tuotannosta, mutta katsojan maksaessa uudesta elokuvasta hänen myös kuuluisi saada täysin uusi elokuva.

Viihdyttävimpänä osana pidin prinssi Juhanan ja hänen apulaisensa jatkuvia väittelyitä. Ainakin englanniksi heidän dialoginsa on nokkelaa ja ääninäyttely erinomaista. Muiden hahmojen katselu ei syystä tai toisesta innostanut, itse Robinkin oli yllättävän laimea tässä versiossa. Ulkonäöllisesti Robin on turhankin yksinkertainen ollakseen puoleensa vetävä karismaattinen päähahmo, hänen luotettu apurinsa Pikku John muistuttaa aivan liikaa Viidakkokirjan Baloota. Hahmot eivät vain ole tarpeeksi kiinnostavia pitääkseen yllä mielenkiintoani, eikä elokuvassa varsinaisesti tapahdukaan mitään erityisen jännittävää.

TÄHDET: **1/2