Josef Repechekin susikärry

Venäjällä tapahtuneista historia-aiheista on vaikeaa löytää tietoa, sillä paha kielimuuri tulee vastaan, ja vielä suurempaa haastetta aiheuttavat kyrilliset kirjaimet. Tämän takia en todennäköisesti tule koskaan puhumaan esimerkiksi laikojen ja susien risteytyksistä, vaikka tiedän, että kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia varmasti löytyisi, jos vaan osaisin etsiä. Tällä kertaa törmäsin sattumalta yksittäiseen kuvaan, josta löytyi jonkin verran tietoa helposti käännettävistä blogipostauksista.

Tsekkiläistaustainen Josef Repechek (Иосиф Репечек, en tiedä onko nimi kirjoitettu oikein) oli Venäjän Tšitasta kotoisin ollut käsityöläinen, joka muun muassa korjasi ämpäreitä ja samovaareja (venäläinen teenkeitin). Hän kierteli kylästä kylään, ja vuonna 1904 yhden tällaisen reissun jälkeen sudet olivat hyökänneet Repechekin hevosen kimppuun. Hevonen revittiin kappaleiksi, mutta mies sai ajettua sudet pakosalle. Myöhemmin hän löysi niiden pesän, tappoi naarassuden ja otti itselleen kaksi pentua. Kotona koira imetti niitä. Koska mies oli menettänyt hevosensa hän päätti opettaa sudet vetämään kärryä. Hän osallistui susikärrynsä kanssa kaikenlaisiin sirkuksiin, festivaaleihin ja markkinoihin.

Vuoden 1909 keväällä hän sai päähänpiston ajaa susillaan Pietariin asti. Matkaa hänen kotikaupungistaan pääkaupunkiin olisi ollut huimat lähes 7000 kilometriä. Matkalla hän pysähtyi jokaisessa kylässä ja antoi lapsille kärrykyytejä pikkurahaa vastaan. Elannosta ei tarvinnut kantaa huolta pitkällä matkalla, sillä susikärry inspiroi ihmisiä aina höllentämään kukkaron nyörejä. 1910 kesällä hän saapui Tjumeniin. Vähän yli vuodessa oli siis hyvin rennolla tahdilla jolkoteltu noin 4000 kilometriä. Tjumenissa Luka Radionov otti valokuvan erikoisesta ilmestyksestä. Tämän uskotaan olevan viimeinen valokuva kokoonpanosta, joskin en ole löytänyt heistä mitään muuta kuvaa.

Repechek oli juuri lähtenyt Tjumenista, kun hän yllättäen sairastui ja kuoli Uspenkan kylässä. Tarkka kuolinsyy jäi minulle mysteeriksi. En tiedä miehen ikää, mutta kuvan perusteella voisi veikata, että ukkelille on voinut tulla sydänkohtaus. Ryshkov-niminen kyläläinen otti hänen sudet omikseen, mutta susien kerrottiin ikävöineen isäntäänsä niin paljon, että kuolivat pian suruun.

Repechekin susia varten kustomoitu kärrysysteemi on kovin epämukavan näköinen. Susilla on joidenkin kärryhevosten tavoin laput silmillä. Olikohan tästä oikeasti hyötyä ja sudet eivät ottaneet yhtä paljon häiriötä ympäristöstä? Ohjat näyttävät olevan kiinni suoraan susien naamoissa, mutta kuvan laatu on niin huonoa etten saa selvää mihin ohjien paine osuu tarkalleen. Ei kai susilla sentään kuolaimia ollut? Miehellä näyttäisi olevan käsissään torvi. Ehkä hän on antanut sillä susille käskyjä? 

Kiinnostava tapaus, josta en ollut aiemmin kuullut mitään! Mikäli tarina on totta, Repechek pystyi taittamaan kunnioitettavan pituisen matkan susiensa kanssa, ennen kuin heitti lusikan nurkkaan. Ken tietää kuolivatko sudet oikeasti suruun, vai oliko tämä vain asioiden kaunistelua. Sudet ovat kovin herkkiä eläimiä, joten voin kuvitella, että omistajan katoaminen ja uuteen kotiin sopeutuminen on ollut niille järkyttävää. Mutta voin ihan yhtä hyvin kuvitella, että laupias samarialainen on havahtunut siihen kuinka vaikeita lemmikkejä sudet ovat, ja pannut ne mullan alle.

Kuulostiko tarina tutulta? Blogissa on aiemmin kerrottu James Damrelin susikärrystä.

Lähteet:
* https://esperanto-ondo.ru/Ondo/209-lode.htm
* https://familio.media/about-genealogy/iz-pepla-istorii-kak-identificzirovat-person-na-foto/
* https://guriny.livejournal.com/858055.html

Fruits Basket (anime, 2001)

NIMI: Fruits Basket (フルーツバスケット)
VUOSI: 2001
KÄSIKIRJOITUS: Rika Nakase, Mamiko Ikeda, Aki Itami, perustuen Natsuki Takayan mangaan
OHJAAJA: Akitaro Daichi

Tämä sarja ei varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta eläimet ovat siinä melko oleellisessa roolissa, ja yksi hahmo on jopa silloin tällöin koiraksi muuttuva ihminen. Tämän hataran aasin sillan ansiosta otin vapaudekseni kirjoittaa arvostelun.

Lapsuudessani kaverini esitteli Fruits Basket -animen minulle, ja hän oli siihen oikein hulluna. Minäkin pidin siitä paljon, hankin suomalaiset DVD:t itselleni ja ostin myös alkuperäistä mangaa jonkin verran. En kuitenkaan ole lukenut mangan kaikkia osia, ja tiedän, että tämä ensimmäinen animeversio oli hyvin typistetty versio koko tarinasta. Kun anime julkaistiin vuonna 2001 manga ei ollut vielä valmis. Manga valmistui vasta vuonna 2006, joten koko tarinaa oli täysin mahdotonta mahduttaa animeen. Muistan, että jo lapsena ihmettelin kuinka tarina tuntui yhtäkkiä lähtevän rynnimään loppua kohden ja finaali tuntui liian äkilliseltä ja omituiselta. Päätin nyt lähes 20 vuoden jälkeen tarttua sarjaan uudelleen, ja tsekata tykkäisinkö siitä yhä.

Sarjasta on kaksi animeversiota. Tämä arvostelu koskee vain vuoden 2001 versiota, jota julkaistiin 26 episodin verran. Tämän version teki Studio Deen, jonka ainakin Hopeanuoli-fanit tunnistavat hirvittävän huonon Weed-animen studiona. Deenin Fruits Basket on kuitenkin varsin miellyttävää katseltavaa, ainakin Weediin verrattuna, mutta siltikin laadultaan vaatimatonta. Uutta animeversiota julkaistiin kolme tuotantokautta vuosina 2019-2021, ja moninkertaisen pituutensa ansiosta se on varmasti alkuperäistarinalle paljon uskollisempi, mutta todennäköisesti en innostu katsomaan sitä. Aika on rajallista! Mangan saatan kuitenkin lukaista jossain vaiheessa, koska hyllystä löytyy jo valmiiksi puolet sarjasta.

Tohru on orvoksi jäänyt nuori tyttö, joka on päättänyt selviytyä omillaan ilman nyrpeiden sukulaistensa apua. Hän opiskelee lukiossa ja tekee siivousduunia, eikä kellään ole hajuakaan, että aina positiiviselta vaikuttava tyttö elää teltassa metsässä. Erityisen paljon Tohru ikävöi äitiään, jolle hän oli luvannut suorittavansa lukion loppuun vaikka olisi miten vaikeaa.

Metsässä kulkiessaan Tohru huomaa talon, jonka syrjäisyys ihmetyttää häntä. Talo on kuitenkin asuttu, ja kuistilla on vastamaalattuja kiviä, joissa on kiinalaisen horoskoopin eläinhahmoja. Käy ilmi, että talossa asuu Tohrun ikäiset pojat Yuki ja Kyo, sekä heidän rennon huoltajan virassa toimiva Shigure. He ovat kaikki Sohma-klaanin jäseniä, mutta suku on niin laaja, että Sohmien tarkka sukulaisuus jää aina vähän mystiseksi. Vaikka osa suvun jäsenistä käykin töissä tai koulussa ulkomaailmassa, elävät Sohmat paljolti keskenään eristyksissä. Osaa suvun jäsenistä vaivaa kiinalaisen eläinhoroskoopin kirous. Kirotut henkilöt muuttuvat hetkeksi horoskoopin eläimeksi kun vastakkaisen sukupuolen edustaja halaa heitä. Luonnollisesti tämä tekee rakkauselämästä vaikeaa, ja salailu aiheuttaa ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta. Edes kaikki klaanin jäsenet eivät tiedä kirouksesta. Koko klaania johtaa mysteerinen Akito, joka omistushaluisesti haluaa pitää muut Sohmat lähellään ja palvelemassa häntä, sekä suhtautuu ulkopuolisiin vihamielisesti.

Tohru saa poikien salaisuuden selville hyvin pian, mutta hyvin avarakatseisena ei reagoi siihen mitenkään negatiivisesti. Tohru muuttaa poikamiesten taloon, ja totta kai romanssin poikasta alkaa syntyä sekä Yukin että Kyon kanssa. Pikkuhiljaa Tohru tapaa lisää suvun jäseniä ja saa selville enemmän heidän salaisuuksistaan, sekä ikuisesti positiivisena tyllerönä tekee parhaansa parantaakseen heidän henkisiä haavojaan. Mutta kauanko ihana yhteiselo saa kestää? Salliiko suvun mystinen johtaja Tohrun elää heidän kanssaan?

Kukin kirouksen uhri on tietyn eläinhoroskoopin eläimen vallassa, ja eläimen piirteet tulevat ilmi hahmojen luonteessa. Suureksi teemaksi muodostuu etenkin kissan ulkopuolisuus. Vanhassa tarussa jumala kutsui eläimet koolle suureen juhlaan, mutta ovela rotta kertoi kissalle väärän päivämäärän. Kissa ei siis oikeasti kuulu eläinhoroskooppiin, mutta Kyo on silti kissan kiroama, ja luonnollisesti vihaa syvästi rotan kiroamaa Yukia. Kirous on aiheuttanut kaikille kirotuille Sohmille elämään haasteita, mutta joillakin hahmoilla menneisyys on ollut erityisen raskasta. Kyon versio kirouksesta on erityisen vakava, mutta vasta ihan viimeisissä jaksoissa selviää mistä oikein on pahimmillaan kyse. Tätä loppuhuipennusta lukuun ottamatta suvun kirous vaikuttaa ulkopuolisen silmiin kovin harmittomalta. Onko oikeasti niin vakavaa, että muuttuu hetkeksi eläimeksi kun joku vastakkaisen sukupuolen henkilö halaa? Onhan tämä varmasti henkilölle itselleen turhauttavaa, mutta mitä kamaluutta oikeasti seuraisi, jos tämä olisi julkista tietoa? Eläimeksi muuttumista näytetään ja käytetään tarinassa myös yllättävän vähän.

Sarja on pääasiassa hyväntuulista hömppää, jonka päätarina etenee turhauttavan hitaasti ja kaaottista huumoria viljellään ihan liikaa. Sarjassa olisi todella paljon kiehtovia mysteerejä ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita, mutta näitä mehukkaimpia paloja säästellään kitsaasti ja katsojalle on tarjolla aivan liikaa jonninjoutavia arkisia kouluseikkailuja. Moni jakso tuli katsottua sivusilmällä, koska jatkuva kohellus ei kiinnostanut. Sarjassa on paljon toistuvaa kehän kiertoa, etenkin Yukin ja Kyon ikuiset mukahauskat kärhämät eivät naurata.

Parhaimmillaan sarja on silloin kun se uskaltaa näyttää vakavaa puoltaan. Jotkin kohtaukset ovat onnistuneen surullisia, melankolisia, ahdistavia tai jopa pelottavia. Etenkin tummanpuhuva Akito on oikeasti uhkaavan ja arvaamattoman tuntuinen, ja häntä näytetään sopivan harvoin. Nämä vakavat hetket ovat kuitenkin liian harvassa, ja valitettavasti lähes aina ne pilataan heti perään vitsailulla. Mateleva tempo on silti ihan mukavaa ja tuttavallista, ja tuntui juuri sopivalta kokemukselta teekupin kanssa pimeinä syysiltoina. Fruits Basket on kuin turvallinen syli, jonka kanssa voi rauhallisesti fiilistellä, mutta jonka lämpö tuntuu kuitenkin välillä tukahduttavalta ja tylsältä.

Sarjassa on paljon hahmoja, ja moni heistä ei saa tarpeeksi ruutuaikaa. Anime lönkyttelee kiireettömästi alkupuolella, mutta jaksomäärän vähetessä tuntuu viimein havahtuvan siihen, että hitto, tämä juoni pitäisi jotenkin viedä loppuun asti. Loppupuolella siis uupuvia eläinhoroskoopin jäseniä ilmestyy sarjaan vain lyhyeksi hetkeksi. He vaikuttavat kiinnostavilta tapauksilta, etenkin Kyoon ja Yukiin verrattuna, joista katsoja on jo saanut yliannostuksen. Kunpa esimerkiksi stoalainen Hatori ja herkkä Kisa olisivat saaneet enemmän huomiota! Lempihahmoni on tietenkin koiran kiroama Shigure, joka on koiramaisen huumorintajuinen ja pikkuperverssi. Vaikka hän on alusta asti mukana, ei hänelle silti anneta sitä syvyyttä johon hänellä olisi potentiaalia. Koiran lailla hän on uskollinen julmalle Akitolle, ja tämä asetelma olisi mahdollisesti todella mielenkiintoinen, jos vaan sarja viitsisi siirtää fokustaan teinien toilailuista. Osa mangassa esiintyneistä hahmoista, jopa kirotuista henkilöistä, ei ehdi esiintyä ollenkaan animessa. Muutama viimeinen jakso on tunnelmaltaan todella, TODELLA erilainen kuin 90 % sarjasta. Lopputuloksena on hyvin epätasainen kokemus, jossa katsoja on suurimman osan ajasta odottanut koska oikeasti tapahtuu jotain, ja viime hetkinä asioita tapahtuu pikakelauksella.

Animaation taso on ihan perushyvää. Muistan lapsena olleeni siitä hyvin vaikuttunut, koska en sitä ennen ollut nähnyt digitaalisesti tehtyä animea, jossa on kalvoanimaatiolle mahdottomia efektejä. Sarjassa käytetään paljon still-kuvia ja minimaalista animointia, mutta tämä on toteutettu tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja ei anna halpaa vaikutelmaa. Weedin kaltaista fiaskoa ei ole siis luvassa. Parhaimmillaan sarjassa on oikein tunnelmallisia valaistuksia ja värityksiä, jotka toimivat erinomaisesti rauhallisen musiikin kanssa. Eläinhahmojen toteutus harmitti. Lähes kaikki eläimet on tehty äärimmäisen pelkistetyllä chibi-tyylillä. Selittämätön poikkeus tähän on yllättävän realistinen ja komea tiikeri, sekä loppuhuipennuksen hirviö.

Ei tämä todellakaan ollut yhtä hyvä kuin lapsena katsottaessa. Silti sarjan lopussa jäin kaipaamaan lisää jaksoja. Tässä olisi ollut paljon aineksia enempään. Kenties pitäisi tarttua siihen mangaan, ja katsoa sieltä miten sarja OIKEASTI loppuu.

TÄHDET: **1/2

Tähdenlento 25

Kannen on tehnyt Dipa.

Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti saapui postilootaan ja teemana on Japani ja japanilaisuus. Sopivan merkittävä teema jo 25. numerolle, ja juhlavalle välietapille sopivasti numero on myös tavallista paksumpi 52 sivullaan. Sivumäärä tosin oli vahinko, koska mukana oli niin pitkiä artikkeleita, mutta lukijoita tämä tuskin harmittaa. Numerossa on paljon mielenkiintoisia juttuja, joiden julkaisusta olen kiitollinen ja ylpeä. Samalla kuitenkin numero kärsii ehkä liiallisesta asiapitoisuudesta ja raskaudesta, vaikka onneksi joitain lyhyempiäkin juttuja oli mukana. Kokonaisuudessa onnistunut numero, joka ei kuitenkaan pääse suosikkeihini.

Huomion kiinnittää heti Dipan piirtämä upea kansi, josta Japani-teema huokuu selkeästi. Värit ovat kauniit ja asetelma toimii. Yhdistys teetti samasta kuvasta myös A5-kortteja yllätyslahjana kaikille pitkäaikaisille jäsenille, jotka olivat olleet jäseninä vähintään kolme vuotta putkeen.

Mitä itse kirjoitin? Muun muassa sukupuuttoon kuolleiden japaninsusien rooleista Takahashin teoksissa. Tämä aihe tuli päähänpistona, kun huomasin deadlinen lähestyessä, että sekä teemaan että Gingaan liittyviä juttuja tarvittiin yhä. Monesti on vähän vaikeaa tasapainoitella sen kanssa, että sekä pakolliset Ginga-jutut ja teema toteutuisivat. Tämäkin teema oli yllättävän vaikea toteutettava, sillä juttujen piti oleellisesti liittyä nimenomaan Japaniin, eikä siihen oikein riittänyt, että sarja vain sijoittuu Japaniin tai hahmo on japanilainen. Kirjoitin myös Japanissa julkaistusta Akita Inu Shimpo -sanomalehdestä, jossa oli kerran Ginga-aiheinen teemanumero. En omista tätä lehteä, mutta sen sisältö on julkaistu netissä ja jopa käännetty englanniksi, joten siitä kirjoittaminen oli lopulta helppoa. Olen näemmä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa Shiroi Senshi Yamatosta tasaisin väliajoin, joten tässä numerossa kävin läpi kaikki mahdolliset Yamaton osaamat tekniikat.

Katsoin Robbie Williamsin elämästä kertoneen hyvin taiteellisen Better Man -elokuvan vuonna 2024, pidin siitä paljon ja kirjoitin siitä melko pitkän artikkelin, josta en ollut varma missä julkaisisin sen. Elokuvassa päähenkilöä esittää tietokoneella luotu simpanssi, joten hyvin, hyvin löyhän eläinaiheen perusteella juttu päätyi lopulta Tähdenlentoon. Joku voi kritisoida tätä päätöstä. Lehden taiton aikana lehdessä oli kolme tyhjää sivua, joille oli pakko keksiä jotain täytettä. Juttu sopi tähän hyvin, eikä siis vienyt tilaa miltään Ginga-jutulta tai muultakaan artikkelilta. Olen myös vuosikausien ajan tehnyt töitä Tähdenlennon eteen, joten koin oikeudekseni saada pikkupalkinnon tämän jutun julkaisun muodossa.

Kosiskelin mukaan monta kirjoittajaa. Emmi S. oli kirjoittanut aiemmin monia erittäin laadukkaita juttuja lehteen, ja suostui nytkin kirjoittamaan todella seikkaperäisen artikkelin, jossa oli matkustusvinkkejä Japaniin matkaaville. Todella hyvä lisä lehteen! Viime numerossa alkanut Susanna K.:n kertomus kuinka hän tapasi Takahashin ja sai myöhemmin suuren lahjapaketin Japanista päättyi tässä numerossa. Artikkeli oli todella pitkä, enkä halunnut tiivistää sitä. Päädyin jakamaan sen kahteen numeroon, mutta pätkäisin artikkelin kahtia ehkä väärästä kohtaa, jolloin tämä jälkimmäinen osa oli peräti kahdeksan sivua pitkä. Huh. Silti, olen hyvilläni kuinka näin henkilökohtainen kokemus saatiin mukaan!

Pyysin myös shikokunkoirakasvattajaa kirjoittamaan rotuesittelyn. Lehdessä on tähän mennessä esitelty siis shikoku, kishu, akita ja kai. Vielä on muutama virallinen nihon ken -rotu esittelemättä. Susineito kertoi kohtaamisestaan karhun kanssa yhdistyksen Discordissa, ja haistoin heti tässä olevan juttuaiheutta, joten pyysin häntä kirjoittamaan tapahtumasta kunnollisen artikkelin. Hän suostui ja lopputuloksena oli mukavan kevyt ja jännittävä juttu, joka sopi oikein hyvin Hopeanuoli-lehteen. Olen myös yrittänyt tuoda erilaisia faniprojekteja esille, joten tätä numeroa varten pyysin Punasilmää kertomaan tekeillä olevasta fanitarinastaan. Toivottavasti tällaiset esittelyt voisivat innostaa muitakin faneja luomaan omia projekteja, olivat ne sitten fanitarinoita, roolipelejä, sarjiksia tai mitä vain. Nykyään tällaiset faniprojektit ovat todella harvinaisia, mikä on suuri sääli.

Mitäs muut kirjoittivat ihan omasta halustaan ja lahjomatta? Oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti Hopeanuoli-pahvimagneeteista. Vivy tietää oheistuotteista paljon ja osaa kertoa pienistäkin tuotteista kaiken mahdollisen. Kiva, että nämä vähälle huomiolle jäävät tuotteet saavat myös valokeilaa joskus. Yksi lehden tärkeimmistä jutuista oli Nawulfin pitkä kooste Takahashin kotiseuduista. Artikkelissa käsiteltiin muun muassa Yokote Masuda Manga Museumia, jossa Takahashin töitä on ollut paljon esillä. Tämä artikkeli oli mielestäni todella laadukas ja kiinnostava, ja sen pystyi kirjoittamaan oikeastaan vain henkilö, joka on päässyt käymään paikan päällä. Nemi kirjoitti samurai-hahmoista popkulttuurissa. Tämä aihe oli kiinnostava, mutta artikkeli oli harmittavan pintapuolinen. Olisin halunnut tietää lisää tai saada syvempää analyysiä. Toisaalta jokainen artikkeli ei voi olla Raamatun pituinen. Annakonda yllätti kysymällä saisiko kirjoittaa Japanin taidehistoriasta. Kannustin siihen, vaikka mietin olisiko aihe liian kuiva lukijoille. Lopullinen teksti olikin todella kiinnostava ja hän oli saanut Hopeanuolen mukaan riemastuttavilla kuvituksilla, joissa kuuluisiin japanilaisiin taideteoksiin oli piirretty Hopeanuoli-hahmoja.

Lehti on kokonaisuudessaan onnistunut ja ammattimaisen näköinen. Erityisen kauniita taustoja oli laitettu esimerkiksi pääkirjoitukseen ja japaninsusiin. Jotain pientä kritiikin aihetta löytyy, jos sellaista on pakko antaa. Liian moni sivu on tylsän valkoinen tai valkovoittoinen, jolloin artikkelien vaihtumista ei erota selkeästi. Sivulla 16 kuvateksti on jostain syystä mössöytynyt lukukelvottomaksi. En ole varma tuliko teema tarpeeksi hyvin esille. Käsittelemme Japania monesti muutenkin. Erosiko tämä numero tarpeeksi normisisällöstä?

Lehteä myydään yhdistyspöydillä eri tapahtumissa ja se lisätään myös jossain välissä myyntiin Hopeapuotiin. Ensi vuoden teemoina ovat Lelut ja Luonto.