Suola Kuupielessä arvostelee koiraeläimistä kertovia sarjakuvia ja animaatioita. Vain myynnissä olleita julkaisuja arvostellaan. Jotkin teokset voivat olla ikärajoitettuja. Saatan joskus kertoa koiraeläinten historiasta, keräilystä, piirtämisestä ja sen sellaisesta. Listat artikkeleista ja arvosteluista löytyvät oikealla sivupalkista. Blogi on yli 10 vuotta vanha. Mitä kauemmaksi menneisyyteen mennään, sitä huonommin kirjoitettuja tekstit ovat. Sisällön kopioiminen muualle on kiellettyä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erämaan kutsu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erämaan kutsu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 12. toukokuuta 2026
The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)
NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens
En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.
Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.
Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä.
Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.
Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.
Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.
Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.
Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.
Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.
Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.
Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.
Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.
TÄHDET: **1/2
tiistai 2. syyskuuta 2014
The Call of The Wild (manga)
NIMI: The Call of The Wild
VUOSI: 2010
TARINA: Jack London / Lloyd S. Wagner
KUVITTAJA: Sachin Nagar
Ja jälleen yksi sarjakuvasovitus Jack Londonin tarinasta. Tällä kertaa mangasta hullaantunutta nuorisoa kosiskellaan ostamaan päivittyneellä piirrustustyylillä varustettua vanhaa klassikkoa. Sachin Nagar tosin on intialainen eikä japanilainen, mutta eihän se ole niin hirmuisen tarkkaa.
Jokaiselle tuttu tarina kertoo jälleen Buck -koirasta, joka myydään Klondikeen kultaryntäyksen aikaan vetokoiraksi. Etelän lämpöön tottunut koira karskiintuu vähitellen, saa toiset koirat kunnioittamaan itseään, myydään ihmiseltä toiselle ja viimein päätyy susien pariin villielukaksi.
Kuvitus on mielestäni varsin hienoa, tosin se johtuu paljolti värityksestä. Sarjakuva on täynnä hienosti väritettyjä sivuja, joista osassa on hyvinkin mielenkiintoisia värimaailmoja. Koirilla sen sijaan on monesti anatomiapieruja, jäykkiä asentoja ja etenkin kasvoilla näkyy vähän väliä mitä hölmömpiä nallekarhumaisia ilmeitä. Koirat saattavat välillä olla myös koomisen muhkeita. Jostain syystä jälleen on unohdettu, että Buckin pitäisi olla bernhardilaisen ja collien sekoitus. Takakannessa Buckia kutsutaan paimenkoiraksi, mutta itse sarjakuvassa koira näyttäisi olevan jonkinlainen malamuuttimainen vetokoira. Tämä yksityiskohta tuskin montaa lukijaa haittaa, mutta itseäni se aina ihmetyttää ja ärsyttää kun kyseessä on peräti päähenkilö. Ihmetystä herätti sarjakuvan kansi, joka on selvästi kiireessä kyhätty. Kannen Buck on ainakin otettu yhdestä sarjakuvan paneelista, miehestä en ole varma. Taustalla oleva suuri koiran pää on vain filtteroitu versio tästä valokuvasta, mikä tekee kannesta omituisen ja halvan näköisen.
Sarjakuvaa on vähän raskasta lukea, koska lyhyessä ajassa tapahtuu niin paljon ja sarjakuva nojaa liikaa kertojan varaan. Mukaan on mahdutettu paljon alkuperäisen kirjan pienempiäkin tapahtumia, joka on sekä plussa että miinus. Yksittäisistä koirista kertominen tuntuu turhalta, jos koiria ei esittelyn jälkeen enää juuri näy sarjakuvassa. Kertoja puhuu tauotta koko ajan tapahtumien päälle ja lopulta tuntuu kuin voisi yhtä hyvin lukea kirjaa. Olisi ollut lukijalle mukavempaa antaa pelkkien kuvien välillä kuljettavan tarinaa eteenpäin.
Mikäli ei vieläkään kyllästytä lukea Buckin ja Spitzin taisteluista, kannattaa tämä sarjakuva tsekata. Sarjakuva on erittäin hyvän näköinen ja yksi vahvimmista Jack Londonin kirjoihin perustuvista sarjakuvista, mitä olen tähän asti lukenut, kenties jopa paras.
TÄHDET: ***1/2
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Adresseja koira-animaatioiden ystäville
Listaan nyt adresseja, joita toivoisin teidän allekirjoittavan tai edes katsovan läpi. Suomessa on paljon koiraeläintaiteen ystäviä, sen osoittaa jo Hopeanuolen järjetön suosio. Silti monia Suomessa alunperin videokaseteille julkaistuja koira-animaatioita ei ole julkaistu DVD:lle, joitakin teoksia (kuten King Fangia) taas on vuosia rukoiltu Suomeen.
Adressi Viidakkokirja-animen DVD-julkaisusta
Adressi Erämaan kutsulle, King Fangille, White Fangille ja Hashire Shiroi Okamille
Adressi Ginga Densetsu Weed: Orion animen aloituksesta
Adressi Wolf's Rain-animen saamisesta suomitekstitettynä
Adressi King Fang DVD-julkaisusta
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
The Call of The Wild (sarjakuva)
NIMI: The Call of The Wild
VUOSI: 1990
KUVITTAJA: Ricardo Villagran
TARINA: Charles Dixon, Jack Londonin romaanin pohjalta
Ah jälleen yksi Jack Londonin romaanin pohjalta tehty kökkösarjakuva! Valkohampaasta tuntuu olevan miljoona sarjakuvaa ja monta elokuvaa, Erämaan kutsustakin kiitettävästi. Mutta hetkinen, tämän kertainen versio onkin oikeasti hyvä!?
Monta kertaa läpikäyty tarina kertoo siis varastetusta Buck-koirasta joka viedään Yukoniin vetokoiraksi kultakuumeen aikaan. Entinen lämpimässä ilmastossa kasvanut kotikoira sopeutuu arktisiin oloihin ja hänen alkukantaiset vaistonsa heräävät. Buck kulkeutuu omistajalta toiselle joista osa ei ole kaikista mallikkaimpia koiran omistajia, lopulta päätyen susien pariin luontoon.
Heti alkuun pitää kehua ulkonäköä! Todella korkealaatuista ilmeisesti akryyleillä tai gouachella väritettyä kuvitusta kelpaa katsella, etenkin kun ihmisten ja eläinten anatomiat toimivat. Verratkaa vaikka tähän Valkohammas-sarjakuvaan. Värimaailma on kirkas ja mielenkiintoinen, näteistä taustoista puhumattakaan.
Alkuperäisessä kirjassahan Buck on collien ja bernhardilaisen risteytys, yleensä kuitenkin hänet piirretään peruspystykorvana. Liekö syynä sitten kuvittajan laiskuus vai mikä, mutta tässäkin sarjakuvassa Buck on taas pystykorva mikä oli pettymys minulle. Rakastan vanhan aikaisia bernhardilaisia (nykyään koira on hyvin erilainen ja pilattu), rotu oli kultakuumeen aikaan yksi yleisimmistä vetokoirina käytetyistä roduista. Punavalkea väritys kuitenkin on sentään askel oikeaan suuntaan. Hämmentävästi Buckin naamakuvioinnit vaihtelevat vähän pitkin sarjakuvaa ja sarjakuvassa esiintyy myös yksi tai kaksi Buckia muistuttavaa koiraa mikä voi aiheuttaa sekaannusta.
Tämä on tähän mennessä paras Jack Londonin tarinoista tehty sarjakuva mitä olen lukenut. En odottanut tältä mitään, kunhan ostin vain huvin vuoksi. Hyvin positiivinen yllätys. Olisin kuitenkin toivonut lisää pituutta sarjakuvalle, sillä nyt kirja mennään läpi pikakelauksella ja jotkin merkittävät kohtaukset ohitetaan hyvin nopeasti.
Suunnitteilla on arvostella vielä ainakin yksi Valkohammas-sarjakuva ja -anime, en tiedä viitsinkö enää ostaa kummastakaan tarinasta lisää sarjakuvia koska niitä on yksinkertaisesti niin paljon ja laatu on yleensä huonoa. Lisäksi tuskin tekään jaksatte lukea aina samasta tarinasta?
TÄHDET: ***1/2
tiistai 24. joulukuuta 2013
Erämaan kutsu
NIMI: Erämaan kutsu (Arano no Sakebi Koe: Howl, Buck)
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Kozo Morishita
Tämä anime oli netin koirapiirtäjäpiireissä iso sana kun olin 13-15v pentu. Muistan että tälle oli perustettu nettisivukin jossa pystyi ladata leffasta parin minuutin pituisia kohtauksia. Tämä oli myynnissä Suomessa VHS:llä, mutta raina oli ilmeisesti melko harvinainen (itse kyllä omistin sen, mummo osti lahjaksi) ja saanut jonkinlaisen mystisen statuksen aikana jolloin Youtubesta ei päässyt helpolla katsomaan mitä tahansa haluamaansa leffaa niinkuin nykyään.
Tarina perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan. Pahimman kultakuumeen aikana Alaskaan ostettiin paljon koiria etelästä, jokainen halusi tulla helpolla rikkaaksi ja maistaa palan seikkailua. Tuohon aikaan koiria oli paljon, mutta silti ei tarpeeksi suurelle kysynnälle. Siispä perinteisten vetokoirarotujen ollen myyty loppuun/kallistuneen liiaksi myös "oudompia" rotuja käytettiin vetokoirina, kaikkea settereistä bernhardilaisiin. Mikä koira vain kelpasi, kunhan se vain osasi jotenkin vetää ja kesti arktisia oloja.
Tarinan päähenkilö Buck on kertojan mukaan collien ja bernhardilaisen risteytys (tosin näyttää puhtaalta saksanpaimenkoiralta, mitä lie hahmodesignien tekijät ovat ajatelleet). Buck on kotonaan Kaliforniassa hemmoteltu ja helppoa elämää viettänyt uros, jota talouden muut pienemmät koirat pitävät ehdottomana auktoriteettinään. Buck varastetaan ja myydään pohjoiseen vetokoiraksi. Entisestä helposta elämästään huolimatta Buckin vaistot heräävät ja hänestä kouliutuu lopulta rekitiiminsä johtokoira.
Buckin elämä on koetusta koetuksen jälkeen. Juoni oikein masturboi sillä kuinka kurjaa ja armotonta elämä on ja kuinka luonnossa vain vahvimmat saavat selviytyä. Toisaalta juuri sama henki oli Jack Londonin kirjassakin ja kenties on lapsille hyväksi nähdä luonnon inhottavia puolia joita lasten elokuvissa monesti turhaan peitellään. En ole varma kummassa on enemmän koirien pieksemistä kepillä, tässä vai Hopeanuolessa (jos ruoskat otetaan lukuun niin sitten ehdottomasti tässä).
Animaatio on keskitasoa, tykkään koirien realistisuudesta, mutta ne ovat samalla hyvin persoonattomia. Onneksi kertoja sentään kertoo katsojille mitä Buck tuntee ja miettii, koska animaation avulla sitä ei aina osaisi arvata. Samaa animaatiokalvoa näytetään välillä liian monen sekuntin ajan ja välillä liikehdintä hahmoilla on tökkivää. Kuvanlaatu on erittäin rakeista ja värit epämääräisen haalistuneita. Elokuva on myös täynnä mustia alueita joihin Buckin mustat merkit sulautuvat liikaa. Tämä arvostelu on tehty ruotsalaisen DVD:n perusteella (jonka dubbi by the way on hirveä) ja tuntuu kuin aikoinaan omistamassani VHS:ssä olisi ollut paremmat värit. Screenshottien otto tästä elokuvasta oli tuskaa koska kaikissa ottamissani kuvissa tuntui olevan liikaa mustaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




































