Blanca

 
NIMI: Blanca (ブランカ)
VUOSI: 1984
TARINA JA KUVITUS: Jiro Taniguchi

Tilasin peräti 11 vuotta sitten Japanista kaksi mangaa, joista en tiennyt yhtään mitään, mutta kansissa oli houkuttavia suden kuvia. Ne paljastuivat Jiro Taniguchin Kami no Inu -sarjaksi. Enhän minä japania ymmärrä, mutta upeasti kuvitetut pokkarit tuli kuvaluettua monta kertaa ja uskoin päässeeni jyvälle sen oikein jännittävältä vaikuttavasta juonesta. Myöhemmin jotain kautta selvisi, että Kami no Inu olikin jatko-osa. Sen esiosa Blanca on myös maltillisen pituinen, julkaisusta riippuen joko yksi- tai kaksiosainen, ja se on käännetty ainakin italiaksi ja ranskaksi. Voi kunpa tämä rantautuisi Suomeenkin! Luin Blancan englanniksi, mutta kyseessä oli epävirallinen fanikäännös. Postauksen kuvista huolimatta joudun siis tuottamaan pettymyksen, tätä mangaa ei oikeasti ole saatavilla englanniksi. 

Geenimanipuloitu superkoira Blanca (nimestään huolimatta uros) on karannut Neuvostoliiton armeijan tukikohdasta, jossa sen taistelukykyä on harjoitettu äärirajoille. Edes Blancan luojat eivät tiedä mihin kaikkeen koira kykenee. Koira on äärimmäisen vaarallinen ja pystyy kirjaimellisesti sekunnissa repimään ihmisen pään irti, ja sen nopeus ja kestävyys ovat omaa luokkaansa. Koira suuntaa kohti Beringinsalmea ja on määrätietoisesti matkalla kohti Yhdysvaltoja, jolloin se voi päätyä vieraan valtion käsiin. Se on pysäytettävä millä hinnalla hyvänsä, eikä sivullisten hengillä ole väliä! Blancan perään lähtee muun muassa sen kouluttaja, joka yhä elättelee toivoa voivansa hallita koiraa, ja totuutta koiran takana selvittävä japanilainen salametsästäjä Shiba, sekä inuiitti Yak, joka uskoo Blancan olevan legendojen pahan hengen ruumiillistuma. Monen ihmisen kohtalo kietoutuu Blancan ympärille, joka haluaisi vaan elää rauhassa. Mihin Blanca onkaan matkalla?

Toisin kuin suurin osa eläintarinoista, Blanca on suunnattu aikuisille lukijoille. Siinä on paljon väkivaltaa, jonkin verran alastomuutta ja paljon poliittista höpötystä. Ajatus superkoirasta voi kuulostaa hölmöltä, mutta sarja suhtautuu konseptiin täysin vakavasti, ja vaikka Blanca pystyy tekemään kymmenen metrin loikkia, väistää luoteja ja vaikuttaa omistavan jopa telepaattisia kykyjä, ei meno koskaan tunnu häiritsevän epärealistiselta. Blancan kyvyt selitetään hyvin pätevältä kuulostavalla tiedejargonialla, ja myös Taniguchin realistinen taide pitää korkealentoisen tarinan tukevasti maan kamaralla.

Vain kaksi pokkaria pitkä sarja tuntuu sopivan pituiselta. Hyvä ettei tätä pitkitetty liikaa. Juoni saadaan päätettyä tyydyttävästi, vaikka tarinan tempo onkin koko ajan päätä huimaava. Hengähdystauoilla on tarjolla runsaasti poliitikkojen puhuvia päitä, ja olisinkin mieluummin viettänyt rauhallisia hetkiä Blancan kanssa. Blancan kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta armotonta toimintaa. Koira joko pakenee pitkin karuja jääkenttiä, taistelee villieläinten kanssa, välttelee ihmisten väijytyksiä tai hyökkii ampujien kurkkuihin kiinni. 

Kaiken toimintamäiskeen ohessa sarjassa on myös selkeä luonnonläheinen ja jopa henkinen sävy, joka on ollut vahvasti läsnä muissakin lukemissani Taniguchin teoksissa. Lukija tietää, että Blanca on laboratoriossa muokattu geneettinen friikki, mutta kuitenkin, voisiko se olla yhtäaikaa myös legendojen henki, jonka tehtävänä on rankaista ihmisiä? 

Pidin siitä ettei kukaan hahmo ollut varsinaisesti paha, vaikka osa halusikin saada viattoman koirulin hengiltä. Hahmojen motivaatiot oli helppo ymmärtää. Vaikka lyhyessä sarjassa ei hirveän syvästi ehditty tutustua hahmojen sielunmaailmoihin, sai osa hahmoista mukavia harmaan sävyjä, kuten vaikkapa salametsästäjä Shiba, joka pyörittelee useaa naista yhtäaikaa, mutta jota tarina kohtelee neutraalisti tai jopa sankarina. Itse Blanca jää harmittavasti vähän etäiseksi - siis kyllähän sitä nähdään paljon, mutta koiran ajatukset jäävät mysteerisiksi. Olisi ollut kivaa tutustua koiran persoonaan lähemmin, mutta kenties silloin koiraa olisi inhimillistetty liikaa.

Taniguchin taide on upeaa. Hänellä on vahva ymmärrys ihmisten ja eläinten anatomiasta, jonka ansiosta hän osaa piirtää eläimiä erilaisiin haastaviin asentoihin. Eläinten lihaksistoakin on näkyvillä ja eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä menettämättä realistisuuttaan. Toimintakohtaukset ovat aina selkeitä ja liikkeen tuntu välittyy hyvin. Välillä lukija pystyy lähes tuntemaan Blancan huurtuvan hengityksen, sydämen jyskytyksen ja luotien paukkeen. Joissakin paneeleissa on todella näyttäviä kuvakulmia. Ainoa miinus kuvituksen suhteen on se, että jotkin ihmishahmot näyttävät liian samanlaisilta. Välillä menin sekaisin kuka hahmo oli kyseessä, ja erityisen häiritsevältä näytti kun nämä hämäävän identtiset hahmot olivat vierekkäin.

Blancassa ja Akira Iton käsikirjoittamassa ja Yoshihiro Takahashin piirtämässä Fang-sarjassa on paljon samaa. Epäilenkin vahvasti, että Blanca on toiminut inspiraationa Fangille. Takahashin Orion-sarjassa on jopa ollut valkoinen koira nimeltä Blanca.

Blanca on todella laadukas sarja, jonka toivoisin joskus saapuvan Suomeen. En pidä tätä lainkaan mahdottomana, onhan sarjaa jo julkaistu muualla Euroopassa. Ehdotinkin Taniguchin teosten suomentamista vähän aikaa sitten Ivrealle, ja kehotan muitakin kiinnostuneita tekemään samoin. Myös Sangatsu Mangalle kannattaa vihjaista. Jatko-osa on yhtälailla kiinnostava ja VIELÄKIN hienommin piirretty! Siinä seikkailevat Blancan pennut, jotka se oli saanut pakomatkallaan suden kanssa. Osa ihmishahmoista näkyy myös jatko-osassa.

Blogissa on myös kauan sitten arvosteltu Taniguchin lyhyttarinakokoelma The Ice Wanderer.

TÄHDET: *****

Rikin ääninäyttelijät

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Ketkä ääninäyttelijät ovatkaan Rikin miehisen äänen takana, joka saa soturit itkemään ja viholliset vapisemaan? Tarkastellaan suomalaisen fanin näkökulmasta kolmen tärkeimmän dubin ääninäyttelijöitä - eli japanilaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta dubbauksesta tuttuja nimiä. Hopeanuoli-anime julkaistiin myös korean, norjan, tanskan ja unkarin kielellä, mutta nämä ovat suomalaisille faneille vieraampia tapauksia, ja näistä dubbauksista on myös vaikeampaa löytää tietoa.

Banjō Ginga

Rikin erityisen vaikuttavan japanilaisen äänen takana on Banjō Ginga - onpa sopiva nimi Ginga-sarjan esiosaan! Ääninäyttelijänä (joita kutsutaan sanalla seiyū) hän käyttää taiteilijanimeä. Hänen virallinen nimensä on Takashi Tanaka. Hänen vaimonsa, Gara Takashima, on myös ääninäyttelijä. Gingan ääninäyttelyroolit ovat tyypillisesti hyvin maskuliinisia, sillä hänellä on voimakas ja syvä ääni.

Vuonna 1948 syntynyt Ginga on ääninäyttelyn veteraani, jolla on ollut lukemattomia rooleja animeissa, videopeleissä sekä länsimaalaisten elokuvien japanidubbauksissa. Rikin ohella hänet voi tunnistaa esimerkiksi animeista Mobile Suit Gundam (hahmot Gihren Zabi ja Cozun Graham), Sandybell (Edward), Cobra (eversti Vega), Fist of the North Star (Souther), Matka maailman ympäri (Willy Fog), Saint Seiya (Cassios ja Jango), Dragon Ball Z (Bora, Kuningas Vegeta ja Moai) sekä One Piece (Axe Morgan ja Riku Dold III).

Pelaajat voivat tunnistaa hänet muun muassa seuraavista pelisarjoista (mikäli siis pelaavat japanilaisilla äänillä): Tekken (Heihachi Mishima, Ganryu ja Jack), Metal Gear (Zero ja Liquid Ocelot) sekä Dead or Alive (Bayman).

Länsimaalaisten elokuvien ja tv-sarjojen japanidubbauksissa häntä voi kuulla esimerkiksi näissä teoksissa: Star Trek -sarja (Worf), Avengers-elokuvat (Thanos) sekä The Adventures of Batman -animaatiosarja (Batman). 

Hänen työnäytteisiin lukeutuu paljon muitakin erittäin kovatasoisia teoksia, eikä uralle toistaiseksi näy loppua. Vuoden 2020 marraskuussa Ginga sairastui koronavirukseen, mutta selvisi tästä onneksi pelkällä säikähdyksellä.

Gunnar Ernblad

Vuonna 1946 syntynyt Ernblad oli melkoinen ääninäyttelyn konkari, ja hän toimi myös näyttelijänä ja kääntäjänä. Hopeanuoli-anime saapui ensiksi Ruotsiin, ja sen dubbauksesta vastasi Videobolaget-yritys. Ernblad sai tehtäväkseen kääntää sarja ruotsiksi japanilaisten lähettämän englanninkielisen käsikirjoituksen perusteella. Hän oli myös osallinen animen leikkaamisessa, vaikka väkivaltainen sisältö ei häntä itseään niin haitannut, ja tätä ruotsalaisten leikkaamaa versiota käytettiin kaikissa pohjoismaissa. Ernblad on siis ollut hyvin merkittävässä asemassa Hopeanuolen historian luomisessa, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan sarjan tulevasta suosiosta. Hän toimi Rikin, Benin, Gohee Takedan, Kurojakin ja sekalaisten hahmojen äänenä.

Hänen muita ääniroolejaan voi kuulla muun muassa näissä sarjoissa ja elokuvissa: He-Man (Skeletor), Kreivi Duckula (Igor), Ankronikka (Ankenström), Hotel Transylvania (Frankenstein), Spies-tytöt (Jerry Lewis) sekä Pyjamabanaanit (B2).

Ernblad menehtyi syöpään vuonna 2021.

Silver Fang Network on julkaissut kaksi englanninkielistä Ginga-fanilehteä, joissa on ollut Ernbladista artikkeleita. Häntä haastateltiin numeroon 1, ja muistokirjoitus hänestä löytyy numerosta 3. Silver Fang Magazine -lehteä voi lukea netissä ilmaiseksi osoitteessa https://magazine.silverfang.net/

Pertti Nieminen

Hopeanuolen suomidubin takana oli Golden Voice Oy. Suomidubissa oli mukana vain neljä henkilöä, joilla jokaisella oli monta roolia, ja monesti hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat sattumanvaraisesti. Rikin äänestä vastasi pääasiassa Pertti Nieminen. Hänen rooleihin kuuluivat myös (ainakin välillä) Gin, Daisuke, Daisuken isä, Ben, Moss, Gohee Takeda ja monia sivurooleja. Nieminen perusti Golden Voice Oy:n ja oli sen omistaja ja puheenjohtaja vuosina 1989-2007.

Niemisen muita ääninäyttelyrooleja voi kuulla esimerkiksi seuraavissa teoksissa: He-Man (He-Man, Skeletor, Zobak ja muita rooleja), Ankronikka (Pelle Peloton ja sivurooleja), Flash Gordon (Flash Gordon ja kuningas Vultan) sekä Olipa kerran... -sarjat (useita rooleja). Melkoisena suorituksena Nieminen suoritti kaikki ääniroolit Yakari-piirretyssä.

Nieminen teki myös pieniä näyttelyrooleja suomalaisissa elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatterissa. Hän kuoli 68-vuotiaana sydänkohtaukseen kesken kesäteatteriesityksen vuonna 2007.

Myös Erkki Murto oli välillä Rikin äänenä. Hänestä on hankalampaa löytää tietoa, mutta hän oli useassa Golden Voice Oy:n dubbauksessa mukana. Voi hyvin olla, että hän on tehnyt ääninäyttelyä taiteilijanimen alla.

Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat

Jatketaan vielä edellisen postauksen aloittamalla kettulinjalla. Edward Bonetti oli syntynyt Amsterdamissa, Hollannissa. Hän tuli varsin kuuluisaksi alettuaan 1880-luvulla tehdä esityksiä, joissa hänen lukuisat eri eläimet tekivät jännittäviä temppuja. Erityisesti hän oli tunnettu kissoistaan ja ketuistaan, joita molempia pidettiin haastavina eläinlajeina opettaa. Hänen kerrotaan olleen ensimmäinen henkilö jolla oli temppukissa-show ja moni muu seurasi hänen jalanjäljissään. Eurooppaa kierreltyään hän jatkoi uraansa Amerikassa. Hänen nimensä kirjoitettiin välillä muodoissa Bonnetty tai Bonnette, sekä yleensä häntä kutsuttiin professoriksi, kuten monia muitakin aikakauden eläinkouluttajia.

Bonettin intohimo eläinten koulutusta kohtaan syntyi tavallaan sattumalta. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle työpaikan apulaisena kangaskaupassa. Mutta kun hän luki Buffonin kreivin luonnonhistoriakirjasta ettei kissoja voi kouluttaa ("Ne eivät kykene säännölliseen koulutukseen koska niiden perimmäinen luonne vastustaa kaikkea rajoittamista"), hän päätti todistaa väitteen vääräksi. 

Bonetti alkoi kerätä täysin sattumanvaraisia kissoja kaduilta, ojista, katoilta, ja noin kolmen kuukauden ajaksi laittoi ne suureen huoneeseen, jossa ne saivat elää vapaasti ja hän tarkkaili niiden luonteita ja tapoja. Tämän jälkeen alkoi puolitoista vuotta kestävä koulutusvaihe. Hän piti kissojen tilan erityisen siistinä ja syötti niille maitoa, leipää ja maksaa. Bonetti vietti kaiken vapaan aikansa kissojen kanssa, ja tämä intohimo vaikutti hänen työnkin laatuun, jolloin hän sai lopulta potkut kangaskaupasta. Hänen vanhempansa löysivät hänelle vielä toisen työpaikan, mutta oli selvää, että Bonettin kohtalo oli jo sinetöity.

Bonetti siirsi kissansa suureen vilja-aittaan Amsterdamissa, joka oli täynnä hiiriä ja rottia. Eräänä päivänä hän löysi kahdeksan rotan poikasta, ja päätti totuttaa kissansa niihin. Totta kai kissat ensin yrittivät tappaa poikaset, mutta Bonetti piteli kissoista kiinni, ja pikkuhiljaa kissat menettivät mielenkiintonsa. Seuraavaksi hän totutti kissat kanarialintuun. Koska pedot jättivät saaliiseläimet rauhaan hänen eläimillä mainostettiin olevan omatunto. Bonettin kissat esiintyivät suurelle yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1882, ja eläinten lajikirjo kasvoi pikkuhiljaa sisältämään myös poneja, kettuja, apinoita, korppeja, kanoja, koiria, ankkoja, kyyhkyjä ja kakaduja.

Vuonna 1888 Bonetti mainosti tarjoavansa esitystään kaikenlaisille show-bisneksessä mukana oleville tahoille. Mainoksessa kerrottiin hänen esityksessä olevan mukana 28 kissaa, jotka esiintyisivät avoimessa tilassa, samalla kun niitä ympäröisi 20 rottaa, 18 hiirtä, 12 lintua ja neljä kalaa. Erityisen kauniin Jessie-kissan lupailtiin hyppäävän yhdeksän ponin yli, kaksi kissaa kiipeilisi kymmenen metriä pitkää köyttä pitkin, kaksi ratsasti ponilla, toiset kaksi taas tasapainoilivat poikkipalkeilla, ja neljä valkoista kissaa loikkivat trapetsilla. Esitys sopisi mihin vain tilaisuuteen, kuten teatteriin, sirkukseen tai puistoon. Hänen kerrottiin esiintyneen Pariisissa, Lissabonissa, Madridissa ja Barcelonassa. Kaikkialla hänen näytösaikoja oli lisätty, sillä esitykset olivat olleet jymymenestyksiä.

Menestyksen salaisuus oli miehen loputon kärsivällisyys ja lempeys. Vaikka kissat olivat typeriä, ei niitä missään nimessä saanut lyödä tai muutoin kaltoinkohdella, silloin niistä tuli vieläkin hankalampia. Kun kissa päätti ettei suostu tekemään jotain ei mikään mahti maailmassa saanut sitä enää muuttamaan mieltään. Yksi vaikeimmista kissalle opetettavista tempuista oli saada se hyppäämään paperilla peitetyn renkaan läpi. Ensin paperissa oli suuri reikä, joka vähitellen pieneni, kunnes kissa toivottavasti hyppäsi paperin läpi. Tämän tempun opettamiseen kului viisi kuukautta. Toiset viisi kuukautta kului jos rengas sytytettiin tuleen.

Sitten niihin kettuihin. Myös kettuja pidettiin yleisesti hyvin typerinä eläiminä, ainakin mitä koulutukseen tulee - mutta mikäli kyse olikin kanojen varastamisesta kettuja luonnehdittiin hyvinkin oveliksi ja juonikkaiksi. Bonetti kertoi kouluttavansa kaikki eläimensä täysin samalla tavalla. Väkivalta vain pelottaisi ja hämmentäisi eläimiä. Hän taisikin olla aikaansa edellä ja tänä päivänä hänen metodejaan varmaankin kuvailtaisiin positiiviseksi vahvistamiseksi. Kettujen koulutus kesti kuusi kuukautta. Häkeissään ketut näyttelivät hampaitaan ohikulkijoille, mutta esitysten aikana ne olivat täysin kuuliaita ja kesyn oloisia, eikä niitä olisi uskonut samoiksi eläimiksi.

Ketut hyppivät esteiden yli ja renkaiden läpi. Kissojen tavoin ne oli myös koulutettu jättämään luontaiset saaliinsa rauhaan. Käskystä ne loikkasivat kanojen ja ankkojen yli, seisoivat takajaloillaan kuin kerjäävät koirat, söivät lattialle siroteltua ruokaa täydessä sovussa koirien ja kanojen kanssa, ja kirmasivat ympäri areenaa kettukoirien kanssa, jotka normaalisti olivat niiden arkkivihollisia. Bonetti sai ketun ajamaan kolmipyörää samalla kun koirat työnsivät pyörää eteenpäin, ja ketut ja koirat valjastettiin vetämään eläimiä kuljettavaa kärryä. Jopa pieni apina saattoi ratsastaa ketulla tai koiralla.

Tammikuussa 1896 Bonetti laajensi reviiriään Amerikkaan asti ja debytoi Koster & Bial's Music Hallissa, New York Cityssä. Mukana oli koko eläinkatras ja esityksen kerrotaan olleen oikein onnistunut.

Lähteet:

*The Era 1.9.1888

*Famous Pets of Famous People (Eleanor Lewis, 1892)

*New York Clipper 1.11.1896

*The Strand Magazine volume 8 1894