Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ginga Nagareboshi Gin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ginga Nagareboshi Gin. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. huhtikuuta 2023

Tier list: Hopeanuoli-hahmot

Kuvan voi klikata isommaksi.
Vähän kevyempää hömppää tähän väliin - tosin tästä tulikin paljon pidempi postaus kuin mitä suunnittelin, tarkoitus oli tehdä äkkiä jotain täytettä, mutta tähän menikin yllättävän paljon aikaa...

Tiermaker.com -sivustolla voi tehdä kuvallisia listauksia eri sarjojen hahmoista, joissa ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tälläisiä listauksia postaillaan silloin tällöin foorumeille, Facebookiin ja Discordiin, ja jopa YouTubessa videon lataaja saattaa analysoida omia valintojaan. Joten mikäpä ettei voisin itsekin tehdä tälläisen ja kenties tulevaisuudessa muistakin sarjoista.

Tällä kertaa arvotetaan Hopeanuoli-animen tärkeimpiä hahmoja. Ihan kaikkia sivuhahmoja ei tähän listaukseen ole laitettu. Kokeilen keksiä kaikista edes jotain sanottavaa. Sivustolta löytyy myös muita versioita tästä sarjasta, mutta tämä versio oli ensimmäinen joka tuli vastaan ja siinä oli ilahduttavan selkeät kuvat. Tekin voitte tehdä oman versionne täällä.

Omassa luokittelussani hahmot eivät itse luokan sisällä ole missään järjestyksessä. Se olisi vaatinut jo liikaa vaivaa!

S-LUOKKA

Aloitetaan ylhäältä, S eli Superior-luokasta. Nämä ovat mielestäni parhaimmat hahmot. Ehdoton suosikkini on aina ollut Riki. Hän on rauhallinen, voimakas, itsevarma ilman ylimielisyyttä. Kyllä tälläistä johtajaa kelpaa seurata. Ulkonäkökin on todella ikoninen ja miellyttävän näköinen. Toki hän on aika kliseinen, mutta hänen eeppinen miehekkyytensä onnistuu voittamaan kliseisyydet.

Sitten on tietenkin Gin. Kukapa ei hänestä pitäisi? No itse asiassa minä en nuorena pitänyt hänestä ja tämä johtui puhtaasti kehnosta suomidubista, jossa hän vaikutti erityisen ärsyttävältä. Alkuperäisen version nähtyäni ja luettuani sain hahmosta kuitenkin eri kuvan. Pidän Ginin ajoittaisesta äkkipikaisuudesta ja kuinka hanakka hän on tappelemaan. Gin on erittäin ystävällinen ja reilu, mutta myös rankaisee pahantekijöitä, eikä tunne tästä turhia tunnontuskia. Hänkin on todella ikonisen näköinen. Nuo arvet tunnistaa mistä vain.

Seuraavaksi on ehkä outo valinta, sillä pidän erittäin paljon Hidetoshista. Hän jää harmittavan pienelle huomiolle fanien keskusteluissa. Hänen metsästystaustansa tekee hänestä todella kiinnostavan hahmon. Hänen menneisyyteen varmasti mahtuu paljon toimintaa ja läheltä piti -hetkiä, näistä olisi hienoa saada joskus jotain lisätarinoita. Mutta ei hän ole pelkästään toiminnan mies, vaan selkeästi myös hyvin älykäs. Ja onhan hän myös komea, lääh puuh! Pidän myös hänen suhteestaan koiraansa Johniin. He kunnioittavat toisiaan ja heidän yhteistyö on saumatonta. Hidetoshin puheista voi ymmärtää, että hän kritisoi Gohee Takedan vanhanaikaisia koulutusmenetelmiä. Ainakin mangassa Hidetoshin mielestä Daisuke olisi Ginille parempi kumppani.

Myös lapsi-Daisukesta pidän paljon. Hänkin on melkoinen rämäpää. Oikeastaan hyvin samanlainen kuin Gin, eri lajia vain. He ovat toisilleen täydelliset kumppanit ja onkin todella harmi, että liityttyään villikoiriin Gin ei juurikaan vietä enää aikaa Daisuken kanssa. Heillä oli paljon hetkiä, joissa tiivistyy koiran ja ihmisen välisen suhteen parhaimmat palat. Aikuisena Daisukesta tuli harmittavan mitäänsanomaton ja häntä tuppaa näkymään vain silloin kun koirat tarvitsevat lääkehoitoa. Toivuttuaan koirat sitten taas katoavat kuin pierut Saharaan pitkiksi ajoiksi. Se siitä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta.

Ylimpään kategoriaan kuuluu tietenkin myös itse pääpahis Akakabuto. Hän on läpeensä paha, armoton ja syvältä kouraisevan pelottava. Pahiksille tupataan antaa pehmentäviä puolia, menneisyydestä johtuvia syitä pahuuteen ja muita lieventäviä seikkoja, joilla selitetään miksi hahmo on mitä on. Nämä ovat toki hyviä asioita, sillä yleensä harmaan sävyt tekevät hahmoista mielenkiintoisia ja ajatuksella suunniteltuja. Akakabuto on häpeilemättömän mustavalkoinen hahmo. Hän on raaka piru, piste. Tämän hahmon kohdalla se toimii hyvin.

Ylimmän kategorian ehkä yllättävin valinta on Harppuunakarhu. Tämä hahmohan kuoli lähes heti ilmestyttyään ja hänen olemassaolon ainoa syy oli vain näyttää kuinka voimakas Akakabutosta oli tullut, kun Akakabuto pystyi tälläisenkin hirviön tappamaan hetkessä. Silti hahmo on Hopeanuolen yksi pelottavimmista ilmestyksistä. Ajatus ihmissyöjäkarhusta laivan suljetussa tilassa on karmea. Hahmon käytös oli myös erityisen aggressiivista, jopa Ginga-karhujen joukossa. Olikin harmi, ettei hahmoa näytetty sen enempää. Kyllä tästä olisi kauhun hetkiä saanut pidemmäksi aikaa.

S-luokassa on vielä John. Ah, tämä on aivan loistava hahmo. Monet Gingan hahmoista ovat luonteiltaan hyvin samanlaisia, mutta John on selkeästi voimakas persoona. Hän on äkkipikainen ja ylimielinen, mutta myös uskollinen ja erittäin älykäs. Erittäin viihdyttävä ja erottuva hahmo.

A-LUOKKA

Siirrytään A-luokkaan. Nämäkin ovat erittäin hyviä hahmoja, mutta jokin kuitenkin on estänyt niitä pääsemästä ylimpään mahdolliseen luokkaan.

Gohee Takeda on karu äijä, joka elää vain kostaakseen karhulle ja koulutuksen nimissä hakkaa söpöjä koiranpentuja. Karuudesta tykkään, mutta ihan pikkulapsesta asti tuo eläinten kohtelu häiritsi. Hänen koulutusmenetelmissään ei yksinkertaisesti ole järkeä ja ne ovat koiralle todella epäreiluja. Esimerkiksi Riki-mangassa hänen tapa opettaa koiralle nopeita reaktioita oli varoittamatta potkaista koiraa. Oli tarina miten fiktiota tahansa eivät tälläiset menetelmät mene kaaliini, niillä tehdään koirasta vain epäluuloinen ja arvaamaton. Koiran pitää voida luottaa omistajaansa. Silti, Goheella on monia legendaarisia tähtihetkiä.

Kurojaki saa minulta paljon pisteitä! Todella hienon näköinen rakki, ninjataidot, kannibalismi ja sirppi lisäävät pelottavuutta. Näistä huolimatta hän osoittautui harmittavan heikoksi pahikseksi, eikä näkynyt sarjassa kauaa. Lyhyestä visiitistään huolimatta Kurojaki jää elävästi mieleen.

Sniper on myös yksi suosikeistani. Pahiksena hän on todella hauska ja viihdyttävä, hahmo jota on kivaa inhota. Oikeaa uhan tunnetta hän sai vasta Weed-sarjassa, palattuaan kuvioihin kyborgina (jotka ovat aina kiehtoneet minua). Dobermannit ovat myös visuaalisesti todella hienoja.

Benizakura on ehdottomasti legendaarinen hahmo, mutta hän ei pääse korkeimpaan kategoriaan, koska esiintyy sarjassa niin vähän aikaa. Minulle oli aina pettymys ettei hän päässyt kohtaamaan Akakabutoa, vaan kuoli ottaakseen Akakabuton alaisen hengen. Olisin itse uhrannut esimerkiksi Musashin Mosalle, jotta Benizakuran varjoon jäänyt Musashi olisi myös saanut tähtihetkensä ja Benizakura olisi päässyt taistelemaan Akakabutoa vastaan. Pidin Benizakuran tunteellisesta ja viisaasta puolesta, etenkin hänen suhteestaan omistajansa kanssa. Benizakura ei lukeudu lempihahmoihini, vaikka hän näin korkealle pääsikin luokittelussa, yritän tässä arvottaa hahmot heidän tarinallisten ansioidensa mukaan.

Sitten jo mainittu Musashi. Hänenkin sijoitusta näin korkealla voi joku ihmetellä. Olen aina tykännyt Musashista paljon, vaikka hän jäi heti Benizakuran varjoon (ja vaikka olin juuri äsken tapattamassa häntä). Musashi on todella komea ja luonteeltaan itsevarma ja hillitty. Hän on koirataisteluiden mestari, mutta ei koe mitään tarvetta tuoda itseään esille. En vain voi olla pitämättä hänestä, vaikka hänellä ei ole suurta roolia.

Sitten vielä Moss! Hän erottuu joukosta vähän hömelöllä luonteellaan. Pidän erityisesti hahmoista, joilla on selkeästi erilainen luonne. Moss on sopiva yhdistelmä huvittavuutta ja pelottavuutta.

B-LUOKKA

Nyt ollaan ookoon ja keskinkertaisuuden välillä. Pidän monista näistä hahmoista paljon, mutta ne eivät pääse tätä luokkaa korkeammalle esimerkiksi vähäisen ruutuajan vuoksi.

Akatora ja Kurotora pääsivät B-luokkaan. Heistä pidän ärjystä Kurotorasta enemmän, Akatora on mielestäni vähän yliarvostettu, vaikka hänellä olikin näyttävä kuolema. Kainkoirat eivät ikinä ole olleet suosikkejani Gingassa, mutta pitäähän se myöntää, että niiden tiikeriraidat ovat hienoja etenkin Hopeanuoli-animessa (pidän Hopeanuoli-animen designeistä enemmän kuin alkuperäisistä, joissa on vaalea ruumiin alaosa).

Akame on mielestäni aina ollut vähän tylsä ja persoonaton. Ulkoisestikin hän on todella pliisu, pelkkä valkoinen peruskoira. Olisin toivonut Kurojakin sirpin aiheuttamien arpien jäävän hänelle, ne olisivat tuoneet ulkonäköön vähän erottuvuutta ja olisivat muistuttaneet tuosta kamppailusta. Hänen ninjataitonsa ovat siistejä, mutta hirveästi harmittaa kuinka Igan ja Kouga sodankäynnistä ei koskaan kerrota tarkemmin, vaikka muistellen vanhoja sotatarinoita. Akame-sarja on sitten erikseen ja se oli itselleni suuri pettymys. Akame esiintyy paljon taustalla vain hiljaisena möllöttämässä. Ihan hyvä hahmo kuitenkin. Taistelukohtauksissa häntä on siistiä katsella.

Hakurou on oikein hauska, etenkin animessa. Harmi vain hän tuli niin myöhään mukaan sarjaan ja häneen ei tutustuta kunnolla. Hänen etenkin animessa siisti design menee vähän hukkaan kun hänellä ei ole mitään suurta tähtihetkeä.

Fuji! Voi miten paljon potentiaalia hänessä olisi, mutta Takahashi on täysin unohtanut koko hahmon. Hopeanuoli-mangassa mainitaan hänen olleen karhukoira, mutta emme koskaan näe häntä tositoimissa. Gin ei muistele äitiään, eikä Daisuke muistele koiraansa, jonka katoamista sarjasta ei koskaan selitetä. Tämä on todella harmi. Onhan Fuji sentään päähenkilön äiti, joten luulisi hänelle suotavan isompi rooli. Pidän hänen rauhallisesta itsevarmuudesta. Hän on naisellinen ja äidillinen, mutta antaa myös vaikutelman ettei hänelle kannata ryttyillä.

Cross on Hopeanuoli-sarjan ainut toiminnan nainen. Sääli, koska ei hänkään erityisen taitava ole, mutta yritystä riittää silti. Mukava hahmo, en keksi juurikaan pahaa sanottavaa. Harmittaa vain kuinka pennut saatuaan hän jää vain äidin rooliin, eikä osallistu enää taisteluihin. Toisaalta isot pisteet hän saa meren ylityksestä raskaana.

Smith on myös perushyvä hahmo. Hän erottuu mukavasti muista hahmoista, jotka tuppaavat olla joko vakavia sotureita tai kiihkeitä rämäpäitä. Vähän epävarma (muttei missään nimessä pelkuri) vitsiniekka on selkeästi oma persoonansa. Olin vähän pettynyt kuinka radikaalisti hänen luonteensa oli muuttunut Weed-sarjassa. Pidin kuinka ikä oli tuonut Smithiin karismaa ja itsevarmuutta, mutta entisestä Smithistä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään viitteitä.

Benin luonteesta ei löydy yllättäviä puolia, mutta näin merkittävän hahmon sokeutuminen oli yllättävä veto. Häntä on ihan mukavaa seurata, mutta ei todellakaan kuulu omiin suosikkeihin, muttei myöskään inhokkeihin.

Wilsonissa olisi ollut paljon potentiaalia. Hän on älykäs, maailmaa nähnyt ja myös yllättävän hyvä taistelija. Olisin halunnut nähdä häntä enemmän ja etenkin nähdä miten hänen suhde pikkuhiljaa muuttuisi Kurojakin pennun kanssa. Colliet ovat Gingassa harvinaisia, joten hän erottuu ulkonäöltään muista. Hänen rooli on harmittavan pieni, joten vaikka pidän hänestä paljon on jo B-luokkaan korotus vähän liian korkea hänelle.

C-LUOKKA

C-luokassa alkaa olla jo heikosti kirjoitettuja hahmoa, mutta täysin toivotonta meno ei vielä ole.

Chuutora on täysin veljiensä varjossa. Animessa hänen ainut tähtihetkensä on taistella narttua vastaan, mikä ei todellakaan ole saavutus, jolla kehtaisi kehuskella. Akatora sai näyttävän sankarikuoleman ja Kurotora taas pääsee Siriuksen koirasoturiksi ja tekemään monia muita urotekoja, mutta Chuutora-parka oli Weed-sarjaan mennessä kirjoitettu ulos tarinasta ilman mitään selityksiä mitä hahmolle tapahtui. Vieläkin on täysin mysteeri mihin hahmo kuoli, jos siis ylipäänsä on kuollut.

Lloyd on sarjassa vain hetken ja on täysin tusinahahmo, jonka tarkoitus on vain kuolla. Silti hänen design on aina ollut mielestäni todella hieno, minkä vuoksi hän ei joutunut alimpaan luokkaan.

Jaguar joutuu myös B-luokkaan, koska hänelläkään ei ole erityisen suurta roolia. Hän on isänsä varjossa, eikä sieltä koskaan pääse esille, ei edes isänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ulkoisestikaan ole muistettava.

Billiä en olisi halunnut laittaa näin alhaalle, mutta en hyvällä omatunnolla voi korottaa häntä myöskään. Hän tulee sarjaan mukaan kovin myöhään ja rekrytoinninsa jälkeen näkyy vain taustalla, ilman sen suurempaa roolia. Potentiaalia tässä hahmossa olisi ollut enemmän. Minua kovin kiehtoo hänen herrasmiesryövärin imago, tästä olisi saanut enemmän irti.

Kisaragista en ole oikeastaan koskaan pitänyt. Hän käyttää raukkamaisia taktiikkoja ja koska Ouu tarvitsee kipeästi kaikki mahdolliset soturit hän saa tekonsa tuosta vaan anteeksi, vaikka on näännyttänyt Ouun väkeä pitkän aikaa. Ulkonäöltään hän ei myöskään säväytä ja on toiseksi tylsimmän näköinen veljeskatraasta. Kuitenkin hän jää paremmin mieleen kuin täysin tusinahahmoveljensä.

Bemu on jälleen hahmo, jossa olisi ollut potentiaalia paljon enempään, mutta koska sarjan loppupuoli oli ihan liian kiireisesti kirjoitettu jäi hänenkin rooli todella pieneksi. Koskaan ei selvinnyt mitä Bemun naamalle oli tapahtunut, vaikka se on hänen erikoisin piirre ja syy hänen eristäytymiseen. Ouun laumaan liittymisen jälkeen Bemua nähdään vain taustalla silloin tällöin. Hän on ilmeisesti voimakas hahmo, mutta emme koskaan pääse näkemään häntä kunnolla taistelemassa. Ulkonäöltään hän on selkeästi joukosta erottuva hahmo ja virkistävää nähdä bokseri mukana kaikkien pystykorvien seassa.


Hyena, noh... kyllähän hänellä on tärkeä osuus tarinassa, mutta en silti itse välitä hänestä. Pidän hänestä lähinä tarinaa eteenpäin vievänä elementtinä, mutta en hahmona. Ja parempi, ettei mainita ollenkaan hänen uutta roolia Noah-sarjassa.

Greatille olisin toivonut suurempaa roolia ja enempää persoonallisuutta. Hänellä oli hieno hetki kun hän suostutteli Bemun mukaansa, mutta siihen se sitten jäikin. Tykkään hänen oudosta ulkonäöstä.

Mosa ja Madara menevät minulla samaan kastiin ja ne sekoittuvat monesti päässäni. Alhainen luokitus todennäköisesti johtuu leikatun version vaikutuksesta, sillä siinä ei nähty kummankaan eeppistä kuolemaa. Katsojan piti vain olettaa, että kaipa nämä karhut olivat Suuressa taistelussa mukana. Näillä karhuilla ei harmittavasti ole oikein omaa persoonaa.

Sitten mukana on Maya, ihan random kougakoira, jolle jostain syystä on annettu nimi (tosin en muista yhtään missä vaiheessa se olisi sanottu ääneen). Maya ei tee mitään erityistä. Ihan alimpaan luokkaan hän ei joudu, sillä lasken hänet ja kaikki muut kougalaiset yhteen ja onhan kougan lauma ikimuistoinen.

Oliver on ihan hassu hahmo ja mäyräkoirana tuo vaihtelua rotukirjoon. Hän vain otetaan mukaan sarjaan niin äkillisesti, eikä sen jälkeen tee mitään erityistä. Harmittaa kuinka hänen ja Crossin menneisyys näytetään vain pikaisesti sekavan takauman avulla. Mangassa hän sentään komentelee Crossin ahdistelijoita, jotka liittyvät Ouun armeijaan. Animessa hänen roolinsa on sitäkin pienempi.

Chibi eli myöhemmin Tesshin on niin söpö ja sympaattinen! On aina piristävää kun hän vilahtaa ruudulla, mutta hahmo ei puhu ollenkaan animessa ja hyvin vähän mangassa, joten pelkällä söpöydellä ei pääse tämän pidemmälle. Aikuinen Tesshin onkin sitten ihan eri asia.

D-LUOKKA

Puuh ja sitten vielä kolutaan ö-mappi läpi ja tämä höpötys saa viimein päättyä.

Terry on aina ollut hämmentävä hahmo. Alussa, kun Ouun lauma on jakaantumassa eri puolille Japania, hän vain vilahtaa ruudulla kertojan luetellessa muiden ryhmien johtajia (suomidubissa on vielä hämmentävämpää koska hahmon nimi on aluksi Arpi). Pitäisikö tämä hahmo muka muistaa vielä monen jakson jälkeen? Kun Terry viimein palaa vihollisten joukossa katsojalla ei todennäköisesti ole mitään hajua kuka ihme tämä hahmo on.

Jinnai ja Kirikaze ovat täysin unohdettavia. Heillä ei ole mitään omaa persoonaa ja erottuvat muista Igan kloonikoirista vain erittäin pienillä yksityiskohdilla. Tykinruokaa.

Uzuki, Hazuki ja Minazuki ovat myös unohdettavia hahmoja, heidät muistaa vain veljesten kokonaisuutena, mutta ei yksilöinä. Uzukilla ja Hazukilla on sentään siistit designit, mutta ne menevät täysin hukkaan näissä tusinahahmoissa.

Ja vielä Shiro. Hän näkyy sarjassa vain lyhyissa takaumissa. Riki-mangassa tutustuimme häneen hieman enemmän, mutta siinäkin hän oli etäinen ja tylsä. Ulkonäkökin on mitäänsanomaton ja edes Takahashi ei tunnu tietävän minkä värinen hahmo lopulta on.

Viimein tämä loppui! Hitto, tämän piti olla NOPEAA ja HELPPOA täytettä, mutta tähän meinasi mennä usko ja järki.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Hopeanuoli-värityskirja (Suomen Hopeanuoli-fanit ry)

Kannen tekijöinä Juhomoro, Zif, & SHL
 Osallistuin viime vuonna Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaprojektiin ja kirjat saapuivat painosta tämän vuoden tammikuussa. Koska tein kirjaan 4 kuvaa ja suunnittelin miten hahmot ja aiheet jakautuisivat kirjassa, en voi puolueellisuuteni vuoksi antaa kirjasta arvosanaa. Tosin tämä on aika typerä sääntö itselläni, koska kirjoitan kuitenkin ihan samanlaisen arvostelun kuin muistakin teoksista.

Kirjan teemana on Akakabuto-saaga, koska sen ajateltiin uppoavan mahdollisimman moneen faniin ja tulevaisuudessa olisi helppo jatkaa siitä eteenpäin. Kuvia on 52, sisältäen monipuolisesti tärkeimpiä koira-, karhu- ja ihmishahmoja, taustoilla ja ilman taustoja. Piirtäjinä toimivat A.vulgaris, Harlequinsy, Hopeakuu, Jalle, Juhomoro, Kurome, Lucifer, Nara, SaQe, SHL, Suetic, Taru Laaksonen, Tino Jansson, Zerwolf, sekä Zif.



Olen tyytyväinen kirjaan, se on sopivan paksu ja maltillinen A5-koko helpottaa värittämistä, joskin itse en aio värittää kuvia, vaan pidän kirjan keräilykappaleena. Kirjan taittajana toiminut Juhomoro teki hyvää työtä. Painojälki on pääsääntöisesti hyvää ja tarkkaa, mutta parin kuvan kohdalla ääriviivat olisivat voineet olla paksumpia ja paksuuksissa enemmän vaihtelua. Tämä ongelma on kuitenkin itse piirroksissa, ei painossa. Huomasin myös yhden omista kuvistani olevan vähän haalea, mikä todennäköisesti on ihan oma mokani.

Jokaisen hahmon nimi ja kuvan piirtäjä on mainittu, joskin näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut merkitä kirjaan sivunumerot ja lopussa pyhittää yksi sivu käymällä läpi mitä sivuja kukin on piirtänyt. Nyt nimet lukevat monesti päällekkäin kuvan kanssa, mikä ei onneksi ole hirveän häiritsevää, mutta olisi ollut parempi ettei kuvassa olisi ollut mitään ylimääräistä.



Tekemistäni neljästä kuvasta olen kahteen yhä hyvin tyytyväinen. Nämä olivat Hakurou ja yhteiskuva Ginistä ja Sniperista. Kaksi muuta olivat vähemmän onnistuneita. Kuva Benistä ja Crossista perustui ikivanhaan luonnokseeni, koska kirjaan piti loppumetreillä saada nopeasti täytettä. Tämä kuva on ihan ok, mutta vähän kiireellä tehty ja siinä on joitain juttuja, joista en pidä. Pohjanoteeraukseni oli kuitenkin kuva Rikistä, joka oli vieläpä ensimmäinen kuva mitä tein värityskirjaa varten ja Riki on lempihahmoni! Silti kuvasta tuli törkeän ruma, tylsä ja jäykkä. Onneksi sain mukaan parempia kuvia, joten tuo epäonnistunut ei jäänyt ainoaksi työnäytteekseni.

Kirjassa on todella paljon hienoja kuvia. Mahdollisimman moni hahmo pääsee esille ja piirtäjien eri tyylit tekevät kirjasta monipuolisen. Tämä oli hieno saavutus yhdistykseltä ja varmasti yhdistys tekee tulevaisuudessa toisenkin värityskirjan, sillä tämä otettiin niin hyvin vastaan.

Värityskirjan pystyi ennakkotilaamaan viime vuonna. Yhdistys tilasi myös pienen määrän ylimääräisiä kirjoja, jotka aiotaan myydä tapahtumissa ja Hopeapuodissa. Kannattaa pitää yhdistyksen sosiaalista mediaa silmällä milloin ylimääräiset kirjat tulevat myyntiin.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Gingan kadonneet äidit

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä nro 8. Juttuun on tehty pieniä muutoksia.



Ginga-sarja korostaa isien merkitystä paljon, esimerkiksi isän kuoleman kostaminen on useammankin kerran tärkeä elementti tarinassa. Isä on yleensä erittäin vahva ja karismaattinen roolimalli, joka kuitenkin jää mysteerisen etäiseksi. Etäisen isän ihannointi tuntuu kulkevan karhukoirien suvussa. Riki näki kuinka Akakabuto tappoi hänen isänsä Shiron, ja myöhemmin Gin näki miten samainen karhu (näennäisesti) tappoi Rikin. Nämä tapahtumat antavat hahmoille motivaation kostaa karhulle. Miksei äidin kuolema voisi olla tarpeeksi vahva motivaattori sankarille? Miksi jälkikasvu saa kuulla inspiroivia puheita isältään, muttei juuri koskaan emoltaan?

Emot jäävät erittäin vähälle huomiolle ja heidän vaikutus pentujensa kasvussa on omituisen vähäistä, vaikka he olisivatkin viettäneet pentujen kanssa enemmän aikaa kuin isä. Etenkin pennun ensimmäisinä kuukausina emo on sille elintärkeä, ja emo ja pentu ovat erottamattomia. Emo tarjoaa pennuilleen lämpöä ja imettää niitä. Kaiken järjen mukaan emon ja pennun suhteen pitäisi olla yleensä läheisempi kuin isän ja pennun.

Karhukoirien suvussa hahmojen äidit ovat sentään vähintäänkin näytetty, mutta monen hahmon äidin ulkonäöstä ja rodusta ei ole mitään hajua, vaikka isät olisivat tiedossa. Esimerkiksi Kisaragilla oli GNG:n aikaan kaksi pentua, jotka jäivät karhujen uhreiksi. Näiden emoa ei koskaan näytetty, vaikka pennut olivat vielä hyvin nuoria ja eivät kovin itsenäisiä. Myöhemmin GDW:n aikaan Kisaragilla on huimat 19 aikuista poikaa. Uusimman tietokirjan, Densetsu Hozon no Sho: Ginga Yondain mukaan osa pennuista on Kisaragin veljen/veljien poikia, mutta äitejä ei vieläkään ole paljastettu. Tietokirjan väite on myös kyseenalainen, sillä kirja sisältää paljon virheitä ja vaikuttaa ettei Takahashi ole ollut mukana sen teossa. Mikäli kaikki pojat ovat Kisaragin toivoa sopii ettei saman nartun ole tarvinnut synnyttää koko katrasta. GDW:ssä esiintyneitä poikia kutsutaan monesti malamuuteiksi, vaikka Kisaragi on husky, joten tästä voisi olettaa äidin olleen malamuutti.

Chuutoralla ja Kurotoralla on myös kummallakin useampi poika, mutta jälleen kerran emoja ei ole näytetty. Chuutoran puolisosta voidaan päätellä vain hänen olleen luppakorvainen, koska kahdella heidän pojallaan, Dodolla ja Burulla, on luppakorvat.

Tuntuu välillä kuin pentuja vain ilmestyisi tyhjästä. Nartut vaikuttavat olevan muutenkin superharvinaisia Gingan maailmassa, joten on suorastaan ihme, että urokset edes löytävät itselleen puolisoja. Pennuilla on monesti kova into puolustaa isäänsä ja kerskua olevansa isänsä poikia, mutta emoja ei muisteta millään tavalla. Emojen saavutuksilla ei ylpeillä. Mikäli pentujen emo on kuollut, on surullista ettei emoa muistella ja ettei emon kuolema ole jättänyt hahmoihin arpia. Mikäli emo on jossain elossa, on myös surullista etteivät pennut käy hänen luonaan vierailemassa.



Itse Ginin emo Fuji on GNG:n loputtua tipahtanut epämääräiseen limboon. On surullista, mutta sarjalle tyypillistä ettei Gin enää muistele häntä, mutta on hämmentävää ettei sarjassa säännöllisesti esiintyvä Daisuke Fujiwara muistele perheensä koiraa. Fujista ei edes tiedetä onko hän elossa, myyty pois tai missä vaiheessa kuollut. Fujiwaran perheen kotia on kyllä silloin tällöin näytetty Ginga-sarjassa, mutta Fuji ei siellä enää GNG:n jälkeen ole ollut.

Weed on kuitenkin yksi yllättävä poikkeus, vaikka hänenkin tapauksessaan emo kuoli tarinan alussa ja täten sai vain hyvin vähän ruutuaikaa. Äidin lempeys on selkeästi jättänyt pysyvän jäljen Weedin luonteeseen ja Weed muistelee äitiään monesti. Äidin muisto antaa hänelle monesti voimaa jatkaa eteenpäin. Sakura esiintyy myös säännöllisesti yksittäisissä värikuvissa.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Johnin menneisyys metsästyskoirana

Tämä juttu julkaistiin ensin Tähdenlento nro 9:ssä.

Vaikka John onkin niin tärkeä ja pidetty hahmo Ginga-sarjassa, ei sen kiehtovasta menneisyydestä metsästyskoirana kerrota paljoa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin levitellään etenkin mangan alussa pieniä tiedon muruja siellä täällä. Näiden avulla voi saada melko kattavan kuvan hahmon entisestä elämästä.

Saksanpaimenkoira on erikoinen valinta metsästyskoiraksi. Aivan epärealistista tämä ei suinkaan ole, onhan rotu hyvin älykäs ja monipuolinen. Olen jopa kuullut rodun edustajista joita olisi käytetty noutajina. Palveluskoiralajeihin kuuluu paljon noutoa, joten kapulan vaihto sorsaan tuskin on näppärälle koiralle haasteellista. John oli kuitenkin melkoinen monitoimikoira, jonka roolina oli saaliin noudon lisäksi jäljittäminen ja saaliin paikalla pito haukulla, ja myös joissain tapauksissa suoraan saaliin kimppuun käyminen. Koira vaikutti myös ymmärtävän ilmiömäisen hyvin isäntänsä puhetta - se osasi esimerkiksi kietoa köyden puun ympärille käskystä sekä pitää saaliiseen eroa isäntänsä sanoman välimatkan verran.




John ei myöskään ollut erikoistunut mihinkään tiettyyn eläinlajiin. Isäntänsä Hidetoshin kanssa se oli metsästänyt ympäri maailmaa. Hidetoshi näyttää Daisukelle trofeehuoneensa, jossa on paljon täytettyjä eläimiä ja valokuvia kaadoista. Näiden joukossa on muun muassa kiinalainen ihmissyöjätiikeri, afrikkalainen leijona, merileijona, pahkasika, puuma sekä erilaisia peuroja ja villivuohia. Hidetoshi painottaa kaataneensa saaliinsa Johnin kanssa yhdessä. Näiden lisäksi he metsästivät myös pientä riistaa, kuten fasaaneja, minkä ansiosta John ja Gin tapasivatkin toisensa. Aluksi John vähättelee japanilaisia karhuja, sillä ne eivät sen mielestä olleet mitään verrattuna afrikkalaisiin petoihin.

Business Jump -lehdessä julkaistiin vuonna 2011 lyhyt lisätarina nimeltä Namonaki Inu no Uta ("Nimettömän koiran laulu"). Tätä tarinaa ei ole vielä julkaistu minkään pokkarin mukana. Tarina sijoittuu viimeiseen taisteluun Akakabutoa vastaan. Valkoinen kishua muistuttava koira Ref pelastaa Johnin Akakabuton kätyrin iskulta, mutta haavoittuukin itse. John hämmentyy tunnistaessaan koiran, sillä ne ovat aiemmin tavanneet vuosia sitten Afrikassa. John oli ollut isäntänsä kanssa metsästysmatkalla, ja Refin isäntä oli ollut japanilainen valokuvaaja, minkä vuoksi Ref kantoi laukussa mukanaan filmirullia. Yksinään liikkuva Ref oli joutua leijonan uhriksi, mutta John pelasti sen. Muistelun loputtua Ref kuolee karhun iskuun ja John jatkaa taistelua karhuja vastaan. Hahmoa ei tämän jälkeen enää mainita.


keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Nara piertelee, osa 22: Weed ja Sakura

Luonnos ja valmis kuva.
 Ja taas jotain Ginga -piirtelyä. Olin joskus vuonna 2013 tai 2014 tienoilla aloittanut kuvan Sakurasta ja Weedistä, joka aina välillä kummitteli mielessäni ja päätin viimein piirtää sen loppuun. Olen muutenkin tarvinnut jotain myytävää kuvitusta tuleviin coneihin ja uskoisin tämän olevan ihan perushyvä aihe.


Vasemmalla siis wanha versio, jonka halusin tuolloin piirtää sarjakuvamaisella tyylillä. Anatomia on aika kauheaa, mutta tykkäsin kuitenkin kuvan ideasta. Ostin viimein kunnollisen valopöydän, joka näkyykin toiminnassa oikeanpuolisessa kuvassa. On kyllä helpottanut piirtoprosessia aivan hemmetisti kun ei enää tarvitse yrittää puhtaaksipiirtää luonnoksia läppärin huonolla valolla. Vuosia sitten käytin lasipöytää, jonka alle laitoin pöytälampun. Tämä toimi ihan ookoosti, mutta valoitus oli epätasaista ja lasi kuumentui pitkästä käytöstä.



Yllä jotain prosessikuvia. Tätä väritystyyliä olen näyttänyt aikaisemminkin, joten en keksi siitä sen ihmeempää sanottavaa. Viivat ja ensimmäinen sävytyskerros on tehty puuväreillä ja päälle on lisätty vesivärikerros.


Valmis kuva, jee. Vesivärikerroksen jälkeen olen vielä lisännyt vähän puuväriä sinne tänne ja käyttänyt valkoista geelikynää. Teetin tästä muutamia A4 kokoisia printtejä ja olin hyvin tyytyväinen niiden laatuun. Tulen myymään niitä ja muuta kamaa parissa conissa vuoden loppupuolella, mikäli vaan pääsen kyseisille taidekujille.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Hopeanuoli (anime)


NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)
VUOSI: 1986
OHJAAJA: Tomoharu Katsumata

Mangaversio arvosteltu täällä.

Tämän teoksen arvostelua siirsin eteenpäin kauan aikaa, Hopeanuoli on ollut niin suuri osa lapsuuttani ja myös nykyisyyttänikin että on vaikea pukea sanoiksi sen merkitystä minulle. On myös vaikeaa arvostella sarja, koska nostalgian tunteet sumentavat järkeni ja saavat sarjan vaikuttamaan myyttisemmältä ja korkealaatuisemmalta kuin mitä se oikeasti ehkä onkaan. Hopeanuoli teki suuren vaikutuksen minuun lapsena, se vaikutti suuresti kiinnostukseeni koiriin ja koirataiteeseen, kuin myös kiinnostukseni heräämiseen animea kohtaan. Tavallaan tuntui inhottavalta arvostella itselleni niin tärkeä teos, ihan kuin osa sen magiasta katoaisi jos osoittaisin sen viat.

Sitten yhtäkkiä äijäni sanoi haluavansa katsoa Hopeanuolen maratonina ja tottahan toki suostuin. Näin sain samalla tekosyyn katsoa sarjan kokonaisuudessaan uudestaan ja virkistää muistojani arvostelua varten. Nyt kai tämä on pakko kirjoittaa.



Hopeanuoli lienee kaikille suomalaisille tuttu nimi vaikkei edes olisi koirista tai animesta kiinnostunut, niin suuren suosion sarja on Suomessa saavuttanut eikä suosio tunnu vuosien kuluessa laantuvan lainkaan. Jo epäloogisesti leikatut ja surkeilla suomidubeilla varustetut videot saivat Suomen nuoret pauloihinsa. Myyttisen statuksen saaneesta leikkaamattomasta versiosta pystyi aikoinaan nähdä netissä vain muutamia kuvia ja lyhyitä videoklippejä, sekä kohtauksista sanallisia kuvauksia. Leikkaamattoman version saanti Suomeen kesti luvattoman kauan ja muistan ihan tärisseeni jännäreissä kun luokkakaverini lainasi omat piraattikopiot leikkaamattomasta versiosta. VOIH NOSTALGIAPIERU, anteeksi.

Takakannen puheista Alaskasta ja luolakarhuista huolimatta Hopeanuoli sijoittuu Japaniin jossa ylisuuri karhu Akakabuto terrorisoi pientä vuoristokylää. Karhua on ammuttu päähän epäonnistuneesti, aiheuttaen karhulle hermovaurion joka estää sen talviunen ja luo karhulle epänormaalin kasvupyrähdyksen. Hopeanuolen ollessa vielä pentu se todistaa kuinka Akakabuto viskoo Hopeanuolen isän Rikin rotkoon. Hopeanuoli ja hänen omistajansa vaativat kostoa, mutta ihmiset eivät saa karhua millään hengiltä. Hopeanuoli karkaakin ja liittyy koiralaumaan jonka päämäärä on omin voimin tappaa Akakabuto etsimällä ympäri Japania tarpeeksi sotureita eeppiseen taistoon.



Hopeanuoli on tunnettu (ja arvosteltu) korkealentoisesta väkivallastaan, verta lentää ja koiria kuolee lähes joka jaksossa. Kuolemiin suhtaudutaan usein kevytkenkäisesti, tavallisten rivisotilaiden kuolemia ei juuri jäädä suremaan. Väkivallalla kuitenkin on aina sanoma, eivätkä koirat taistele turhaan vaikka kynnys tappeluiden syntymiseen on ennätyksellisen matala. Taisteluiden takana on aina jokin suurempi aate ja koirien urhoollisuus ja itsensä uhraaminen suuremman asian vuoksi on koskettavaa. Hopeanuoli jättikin suuren vaikutuksen minuun ja moneen muuhun juuri arvomaailmallaan, uskollisuus, sitkeys ja kunniallisuus ovat teemoja joita Hopeanuolessa vatvotaan uudestaan ja uudestaan. Oma etu ei ole mitään yhteisön etuun verrattuna.

Jaksojen ja animaation taso vaihtelee, muttei häiritsevästi. Muutama animaattori tuottaa selvästi huonompaa jälkeä, parilla animaattorilla taas jälki on todella kaunista ja jonka olisi toivonut kattavan koko sarjan. Kohtauksia myös kierrätetään välillä luvattoman paljon, jopa saman jakson sisällä esimerkiksi sama juoksu-animaatio voi esiintyä monta kertaa. Kiinnostavimmiksi jaksoiksi koin alkupuolen jaksot joissa Hopeanuolta vielä koulutetaan ja hänen suhteensa omistajaansa syvenee, sekä loppupään jaksot joissa koirat palaavat värväysreissultaan ja aloittavat sodan karhuja vastaan. Keskelle jäävät värväysjaksot ovat mielestäni heikointa antia koska ne ovat hyvin kaavamaisia, ensin tavataan vieraita koiria, seuraa paljon lässytystä ja sitten tapellaan ja lopulta uudet tyypit liittyvät mukaan syystä x.



Hopeanuolta on monesti kutsuttu ärsyttäväksi superpennuksi, mutta nyt kun maratonina katsoin sarjan yllätyin kuinka vähälle huomiolle Hopeanuoli jääkään. Tai sitten en vain keskittynyt häneen. Moni jakso keskittyy tietyn koiran tai koirajoukon ympärille. Myös sivujuonia, kuten Benin sokeutuminen ja Sniperin petturuus, on tarpeeksi pitämään fokuksen poissa pelkästään Hopeanuolesta. Hopeanuolen voimakkuus ei myöskään ollut mielestäni ylivoimaista, eikä hänen kehityksensä pennusta aikuiseksi ollut liian kiireistä vaan tuntui luonnolliselta. Vaativa koulutus selittää suurimman osan Hopeanuolen taidoista, eikä pentu edes ole oikeastaan niin voimakas, vaan monesti voittaa taistelun luovalla ratkaisulla kuten vastustajan hukuttamisella tai karhun seivästämällä.

Yksi asia missä Hopeanuoli onnistuu hyvin mutta mikä on muiden arvosteluja lukiessa jäänyt mainitsematta on tietynlainen miljöön rakentaminen katsojalle. En ole koskaan käynyt Japanissa, ja japanilaiset paikan nimet ovat suurimmaksi osaksi täyttä hepreaa. Silti Ou tuntuu tutulta paikalta sillä alkupuolen jaksot keskittyvät paljon siellä samoamiseen, ja kun koirat viimein palaavat sinne takaisin reissultaan huomasin tuntevani tietynlaista kotiin palaamisen tyytyväisyyttä. Kun viimein näin Akakabuton vuorilinnan olin todella vaikuttunut, eihän se oikeastaan ollut kuin korkea kasa irtokiviä aukiolla, mutta yksinkertaisuudessaan lopputaistelun tapahtumapaikan design oli hyvin onnistunut.

Kliseisyydestä ei pääse yli eikä ympäri. Rikin muistin menetys ja palautus on kuin mistäkin telkkarin hömppäsarjasta. Öisissä kohtauksissa taustalla lentää vähän väliä pyrstötähtiä jos joku koira sanoo tai tekee jotain eeppistä. Realistisuudella ei sarjaa ole myöskään pilattu, koirat vuotavat sangoittain verta ja eivät siltikään kuole verenhukkaan. Lopun lentävä sirkkeli-erikoisiskuista puhumattakaan...



Häiritsemään jäi myös joidenkin uusien hahmojen tuonti sarjaan. Yhtäkkiä uusi koira pelmahtaa paikalle, hänen nimi mainitaan ja sitten hän onkin joka jaksossa mukana ja kuuluu ilmeisen ylhäälle koirien hierarkiassa. Esimerkkinä Wilson, joka vain ilmestyy tyhjästä yhteen jaksoon ja sen jälkeen onkin luotettu henkilö Hopeanuolen laumassa. Mangassa hänen taustojaan selvitellään enemmänkin, mutta pelkästään animen nähneille tämä on vähän hämmentävää. Melko alussa myös näytetään lyhyt vilaus muista ryhmänjohtajista Terrystä ja Rukista, Rukia ei sittemmin enää näytetäkään mutta Terry ilmestyy kuvioihin vasta monen jakson jälkeen jolloin hataramuistisempi (eli normaali ihminen) tuskin edes muistaa häntä lyhyen kohtauksen perusteella.

Äänimaailma on kaunista, moni kappale jää päähän soimaan pitkäksi aikaa. Samoja kappaleita toistetaan useasti, mutta kappaleet ovat yksinkertaisesti niin hyviä ettei se haittaa ja sama kappale koskettaa taas uudestaan eri kohtauksessa. Alkutunnari on jo legendaarisen mahtipontinen ja on ehdottomasti mielestäni paras animetunnari, kenties paras minkä tahansa sarjan tunnari genrestä riippumatta (joskin X-Filesin tunnari on myös todella kova..).

Jälleen iskee se tunne jonka takia viivyttelin Hopeanuolen arvostelemista. Kuinka paljon tähtiä voin tälle antaa? Kuinka paljon nostalgia ja halu rakastaa tätä sarjaa sumentaa arvostelukykyäni? Jos en olisi katsonut tätä lapsena olisiko mielipiteeni sarjasta erilainen? Haluaisin antaa Hopeanuolelle viisi tähteä, mutta järjellä tunteen sijaan ajatteleva aivopuoliskoni muistuttaa kliseistä, kohtauksien kierrätyksestä, tarinan puutteista... Päätös on vaikea, mutta silti tehtävä......

TÄHDET: ****1/2 (ei hävetä)


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Riki


NIMI: Riki (Ginga Densetsu Riki)
VUOSI: 2003
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Voih. Rakastan Hopeanuolta, koko sydämestäni. Mutta alkuperäisen Akakabuto-saagan jälkeen Takahashi ei ole oikein osannut saavuttaa samanlaista tunnelmaa, väkevää tarinaa ja vahvoja hahmoja. Eikä myöskään auta että hänen piirrosjälkensä on muuttunut aivan liian siloitelluksi makuuni ja koirien päät muuttuvat yhä pallomaisemmiksi. Ehkä sen takia hän päätyy yhä uudestaan kirjoittamaan tälläisiä menneisyyteen liittyviä tarinoita sen sijaan että hän syventäisi nykyisessä käytössä olevia hahmojaan (joita on paljon).

Jos ei tullut jo selväksi niin tämä kirja oli minulle pettymys. Tai no, ehkä se on liioittelua, sillä en odota mitään suurta Takahashilta enää, joten en ollut yllättynyt kuinka laimean kirjan hän sai yhdestä ikonisimmasta hahmostaan aikaan.

Niille, jotka eivät ole ennestään seuranneet Hopeanuoli-sarjaa pikakelaus: Riki on Hopeanuolen (eli alkuperäisellä nimellään Ginin) isä joka kokosi koiria ympäri Japania ottamaan yhteen hirviömäisen Akakabuto-karhun kanssa. Tätä pokkaria voi lukea vaikkei itse "pääsarjaa" olisikaan lukenut, siinä ei ole mitään inside-juttuja joita asiaan vihkiytymätön ei tajuaisi. Laimea tarina ja tasapaksu kuvitus ei kuitenkaan anna oikeanlaista kuvaa siitä millainen hengästyttävä ja mukaansa tempaava teos Hopeanuoli oli.

Ruman etukannen jälkeen vilkaistaanpa takakantta:


Kuten Ginga-pokkareissa yleensä takakansi on etukantta taas miljoona kertaa kauniimpi, en ikinä ole tajunnut tähän pätevää syytä. Anyway, takakansi lupaa: "Tämä on tarina Rikin kasvusta karhukoirien johtajaksi." Ou jee olen innostunut! Mä ainakin tahdon nähdä kuinka Riki kokosi ja hallitsi Oun armeijaa sen jälkeen kun hän selvisi rotkoon putoamisesta! Ja miten hän on selviytynyt luonnossa muistinmenetyksen jälkeen! Oh boy tästä tulee hyvää kamaa.
Mutta.
Kun.
Ei tule.

Tässä pokkarissa ei käsitellä sitä kiinnostavinta asiaa, Rikin nousua villikoirien johtoon, vaan se keskittyy taapero-Rikin pikkuseikkailuihin ja isäkomplekseihin. Vissiin jokaisella Ginga-sukupolvella pitää olla traagisia muistoja isästään I guess.

ISKÄ!!!??? :''( Miten tämäkin on niin miljoona kertaa nähty?
Rikin suhde äitiinsä on kuitenkin tässä pokkarissa pelastava elementti. Ginga-sarjoissa äidit ovat jääneet aina taka-alalle, ylipäänsä narttuhahmoja on vähän ja ne ovat lähinnä hyödyttömiä. Rikin erottaminen emostaan tuntuu oikeasti pahalta ja on kiva nähdä ettei Riki ole mikään tunteeton superpentu joka toipuu eroamisesta heti.


nyyh.

Takahashin piirrostyyli on tasaista keskitasoa koko pokkarin verran. Mitään superhienoja kohtauksia en löydä (Akakabuto tosin on ihan siististi piirretty), mukana on sentään muutama värikuvakin ekstrana jotka on ihan hienoja. Joo. Tuntuu kuitenkin että niin tärkeä ja mahtipontinen hahmo kuin Riki olisi ansainnut parempaa. Hyvin mitäänsanomaton teos.

TÄHDET: **1/2

Vaarin koulutusmenetelmät jaksavat yhä ihmetyttää.