Onko hurjasusi palannut?

Uusimman TIME-lehden kannessa oleva "hurjasusi" Remus © Robert Clark / TIME

Sosiaalinen media pursuaa uutisia ja videoita jälleensyntyneistä hurjasusista. Onko yli 10 000 vuotta sitten kadonnut hurjasusi oikeasti saatu henkiin uusimman teknologian avulla, Jurassic Parkin tapaan? Valitettavasti lyhyt ja tylsä vastaus on ei.

Kaksi kuuden kuukauden ikäistä pentua, Romulus ja Remus, sekä kahden kuukauden ikäinen Khaleesi ovat Colossal Biosciences -yrityksen luomuksia. Colossal on kovaan ääneen julistanut aikovansa tuoda mammutin, pussihukan ja dodon takaisin elävien kirjoihin. Olin joskus aiemmin selaillut heidän sivujaan, mutta en oikeasti uskonut yrityksen pääsevän puusta pitkälle. Jo vuosikymmenten ajan mammuttien ja pussihukkien kloonaamisesta on jankutettu joka ikinen kerta kun näistä eläimistä on ollut puhetta, mutta tuloksia ei ole näkynyt. En odottanut tämänkään yrityksen saavan oikeasti mitään aikaan. Mutta nyt heillä onkin jotain näytettävää.

Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota näiden eläinten väriin. Colossal on julkaissut kuvia ja videoita pennuista hyvin nuorina, joista näkee, että ne ovat olleet valkoisia jo syntymästään asti. Sudet eivät synny valkoisina, eivät edes arktiset sudet. Arktisten susien pennut ovat likaisen harmaita syntyessään, ja tämä väri maastoutuu hyvin pesää vasten. Sen sijaan koirat voivat syntyä valkoisina, ja kun myös näin kuvia teinihurjasusista, joilla oli vaaleanpunaiseen vivahtavia kirsuja ja vähäkarvaiset korvien sisäpuolet (näkyykö videoilla myös yläpurentaa?), olin varma, että nämä eläimet ovat oikeasti koirasusia.

Arktisen suden pentu Berliinin eläintarhassa © Birhanb / Wikimedia Commons

Kolmen kuukauden ikäinen Romulus © Colossal Biosciences

Olin osittain oikeassa. The New Yorker -lehden artikkelissa kerrottiin näin:
  "Tärkeiden pigmenttigeenien variaatioiden perusteella tutkijat pystyivät päättelemään, että hurjasusilla - kuten Game of Thronesin Ghostilla - oli hyvin vaaleat turkit. Mutta nämä geenit, jotka määräsivät turkin värin toivat ongelman: ne kantoivat mukanaan riskin sokeudelle ja kuuroudelle... Joten ryhmä päätti muokata eri geenin, joka koirilla toimii myös vaalean turkin koodina. Tämä ehkä tekee eläimestä vähemmän aidon, mutta se olisi parempi vaihtoehto uusille otuksille."
Olen tästä päätöksestä hämmentynyt, sillä ensinnäkin arktisten susien valkoisuus ei aiheuta mitään terveysriskejä. Tuskin menneisyydenkään eläimet olivat väritykseltään sellaisia, että ne olivat alttiita sokeudelle ja kuuroudelle - luonto olisi yksinkertaisesti karsinut tällaiset yksilöt pois. Koirilla sen sijaan on useita geenejä, jotka aiheuttavat valkoisuutta, ja osa niistä on terveydelle haitallisia. Jos värin olisi pakko olla valkoinen (kuinkahan paljon kuuluisan Ghostin vetovoimalla oli osuutta tähän päätökseen?), niin minkä ihmeen takia väritystä ei hankittu valkoisilta susilta?

On muitakin syitä miksi näiden hurjasusien aitous on kyseenalaista, ja eläinten mainostaminen hurjasusina on hyvin harhaanjohtavaa, jopa valehtelua. TIME:n artikkelissa kerrotaan:
"Kuten muillakin koiraeläimillä, sudella on noin 19 000 geeniä. Hurjasusien luominen vaati vain 20 muokkausta 14 harmaasuden geeniin, mutta noista muokkauksista nousi joukko eroavaisuuksia, kuten Romuluksen ja Remuksen valkoinen väri, suurempi koko, vahvemmat olat, leveämpi pää, suuremmat hampaat ja leuat, lihaksikkaammat jalat, sekä tyypilliset äännähdykset, etenkin ulvonta ja vingunta... Tutkijat uudelleenkirjoittivat 14 avaingeeniä solujen ytimissä, jotta ne mätsäisivät hurjasusien geenien kanssa; yhtään hurjasuden DNA:ta ei oikeasti liitetty harmaasuden genomiin."
Nämä eläimet ovat siis geenimanipuloituja harmaasusia koiran värityksellä, oikeasti niissä ei ole yhtään hurjasutta. Muokatut geenit ovat keskittyneet eläinten ulkonäköön, vaikka hurjasusi on varmasti ollut uniikki muillakin tavoilla (käyttäytyminen, lisääntyminen, ruuansulatus...?). Kuvitelkaapa jos alle prosentti simpanssin geeneistä muokattaisiin ihmisen vastaaviksi, olisiko lopputulos ihminen? Ei taatusti.

Colossalin eläimet ovat myös täysin keskenkasvuisia. Katsotaan niiden pään leveyksiä ja jalkojen lihaksia sitten kun ne ovat kolmevuotiaita. Yrityksen olisi kannattanut malttaa odottaa eläinten täysi-ikäistymistä, sillä tällä hetkellä ne eivät kaikessa honkkeliudessaan ole edustavan näköisiä, ja on vaikeaa arvioida miltä ne näyttävät aikuisina. TIME-lehden kannessa teinisuden jalkojen kasvupatit pistävät pahasti silmään.

Tiedemaailma ei myöskään ole yksimielinen siitä kuinka läheistä sukua nykysusi oli hurjasudelle. Lajin aiempi latinankielinen nimi Canis dirus on muutettu Aenocyon dirukseksi. Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa ei löydetty todisteita siitä, että hurjasusi olisi lisääntynyt suden tai kojootin kanssa. Kenties se oli niin kaukaista sukua ettei kyennyt siihen. Tällä ei olisi väliä jos nykyeläimen DNA olisi kokonaan tai osittain korvattu aidolla hurjasuden DNA:lla, mutta näinhän ei tehty.

Valitettavasti tuntuu, että Colossal keskittyy hyvin paljon näyttävyyteen ja julkisuuteen. Heidän videoissaan on paljon tietokonegrafiikkaa ja toiminnallisia leikkauksia, jotta yksinkertaistenkin katsojien mielenkiinto pysyisi yllä. Haastatteluissa mainitaan Game of Thrones nolostuttavan monta kertaa - ei ihmekään, supersuositun sarjan julkisuudella ratsastamisen lisäksi itse George R.R. Martin on sijoittanut paljon rahaa yritykseen. Colossal on loppujen lopuksi yritys, jonka tarkoitus on tehdä rahaa. Jollakin on maksettava yrityksen tilat, teknologia ja työntekijöiden palkat. Hurjasusien vilauttelu parrasvaloissa lisää ihmisten kiinnostusta yritystä kohtaan ja varmaankin houkuttelee uusia sijoittajia avaamaan lompakkojaan.

Ehkä Colossal saa tulevaisuudessa jotain vielä vaikuttavampaa aikaan. Heidän käyttämä teknologia on ehdottomasti kiinnostavaa ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, enkä puhu pelkästään sukupuuton peruuttamisesta. Tulevaisuudessa voi olla mahdollista yksinkertaisesti korvata geneettisiä sairauksia aiheuttavia geenejä terveillä versiolla, tai tuoda uusia geenejä sisäsiittoisuudesta kärsiviin uhanalaisiin lajeihin. Jään seuraamaan mielenkiinnolla mitä Colossal tekee tulevaisuudessa, mutta pakko myöntää, että tämä stuntti on mielestäni mauton, tahallaan harhaanjohtava ja luo epäluottamusta heitä kohtaan.

Ainakin toisella uroksista on liian lyhyt alaleuka © Colossal Biosciences

Lapsuuteni Hopeanuoli

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro  19.

Hopeanuolella oli suuri vaikutus lapsuudessani, kuten monen muunkin fanin tapauksessa. Olen jo ylittänyt kolmenkympin rajan, ja sarja on yhä vahvasti läsnä jokapäiväisessä arjessani. Teen hommia faniyhdistykselle harva se päivä, seuraan suomennettuja mangoja, netin avulla saan heti tietää uusista käänteistä Japanin suunnalta, silloin tällöin piirrän fanitaidetta ja kirjoitan fanitarinoita. Eikä pidä tietenkään unohtaa, kuinka paljon Hopeanuoli varmasti vaikutti luonteeseeni ja arvomaailmaani.

Minulla ei ole mitään selkeää muistikuvaa, milloin olisin katsonut Hopeanuolta ensimmäistä kertaa. Tämän on pitänyt tapahtua todella nuorena. Sen sijaan minulla on elävä muisto itsestäni leikkimässä lastentarhan metsässä, varmaankin 6- tai 7-vuotiaana. Patsastelin kalliolla kuvitellen olevani uljas koira nimeltä Kultanuoli. Halusin yleensä olla lasten perheleikeissä koira, ja lapsuuteen mahtui paljon kaikenlaisia villikoiraleikkejä, joissa päähenkilönä tuppasi olemaan nuori ja rehti kippurahäntäinen koira.

Osasin kaikki Hopeanuolen käänteet ulkoa, mutta hassusti en koskaan omistanut lapsena VHS-kasetteja. Tai no yhden omistin, kakkoskasetin, jonka ostin Lapin reissulla ja joka ei toiminutkaan. Koska kuittia ei ollut ja koska olimme jo satojen kilometrien päässä, ei kasettia päästy vaihtamaan. Pidin toimimattoman kasetin silti, olihan siinä sentään muutama hieno kuva, joista pystyi ottamaan mallia piirtämiseen.

Mutta ei minun tarvinnutkaan omistaa kasetteja, jotta olisin päässyt näkemään animen miljoona kertaa. Sarja oli supersuosittu muiden ala-astelaisten keskuudessa, ja kasetteja lainailtiin ristiin. Serkullani oli kolmoskasetti. Katsoin kasetteja ihan satunnaisessa järjestyksessä, sen mukaan mikä silloin sattui olemaan lainassa. Ei tämä haitannut katselukokemusta mitenkään, kun kaikissa kaseteissa oli kiinnostavia juonenkäänteitä - vaikkakin lähes kaikkien suosikki oli nelonen, sen eeppisen ja ultraväkivaltaisen lopputaistelun vuoksi.

Tällaista tuskin on tapahtunut muissa kouluissa ja tämä varmaankin kertoo jotain ala-asteeni laadusta, mutta katsoimme Hopeanuolta monen monta kertaa koulutunneilla. Meillä oli silloin tällöin yksi tai kaksi tuntia varattu videoille, joita oppilaat saivat tuoda kotoaan ja joista tehtiin äänestys. Hopeanuolet tuppasivat voittamaan usein, olivathan ne niin jännittäviä ja siistejä. Tämä johti siihen, että opettajani sai Hopeanuolesta yliannostuksen. Kerran luokka valitti, kuinka perhosista kertova opetusvideo oli tylsä, jolloin opettaja huusi raivoissaan ettemme aina voi katsoa niitä väkivaltaisia koiria!

Kaikki lapsuuteni kaverit tiesivät Hopeanuolen ja suurin osa heistä piti siitä, joskin yhden mielestä Gin oli ärsyttävä ja puissa hyppivät koirat typeriä. Hän oli kuitenkin poikkeus sääntöön.

Oma tietokone tuli perheeseeni vasta kun olin jo 16-vuotias. Sitä ennen kuitenkin kävin säännöllisesti netissä kirjastossa. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyi nuoruudessani lukuisia suomalaisia Hopeanuoli-fanisivuja sekä sarjan inspiroimia sarjakuvia, tarinoita, roolipelejä, blogeja ja niin edelleen. Yhdessä vaiheessa tuntui kuin joka toisella fanilla olisi ollut jokin oma nettisivuprojekti. Minullakin oli miljoona hopeanuolimaista sarjakuvaa ja tarinaa aina tulilla (kaikki jäivät lyhytikäisiksi), mutta ne eivät koskaan päätyneet nettiin asti.

Yksi parhaista sivustoista oli tietenkin Hopeanuoli.com, josta utelias pikkufani pystyi löytämään tuolloin vielä hyvin hämärän peitossa olevia tiedon murusia Hopeanuolen leikatuista kohtauksista, alkuperäisestä mangasta (jossa oli susia!), jatko-osista ja Takahashin muista sarjoista. Sivustolta löytyi myös usein päivittyvä ja todella pitkä linkkilista muista fanisivuista, joita todellakin riitti. En millään saanut aiheesta tarpeekseni, vaan vierailin kaikki mahdolliset sivut läpi. Joillekin sivuille oli skannattu kohtauksia mangasta, ja omia sivustoja oli perustettu yksittäisille hahmoille - muistan ainakin Akatoralla, Chibillä ja Johnilla olleen omat sivunsa.

Koska en osaa tarkalleen kertoa, milloin tutustuin Hopeanuoleen, tuntuu kuin se olisi aina ollut läsnä elämässäni. Eikä fanitus ole koskaan osoittanut hiipumisen merkkejä, vaan se on ollut tasaisena seuralaisena elämässäni jo vuosikymmenien ajan. Ja toivottavasti tulee olemaankin, sillä fanitus tuo yhä paljon sisältöä elämääni.

Boku no Shimainu (My Stripey Dog)

 
NIMI: Boku no Shimainu (ぼくのシマイヌ)
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITUS: Iimori Koichi

Katsellaan jälleen yhtä The Clover Projectin tekemää epävirallista fanikäännöstä ikivanhasta koiratarinasta, joka ilman projektin jäseniä olisi jäänyt täysin historian unholaan. The Clover Project kääntää englanniksi vähän tunnettuja japanilaisia koiramangoja, joita lähes taatusti ei ole kukaan virallinen taho enää julkaisemassa, joten käännöksiä voi lukea hyvällä omatunnolla.

Tämä lyhyttarina on julkaistu osana Dōbutsu Manga Shirīzu Kessaku-sen (動物漫画シリーズ傑作選) -kokoelmaa, johon on koottu Iimori Koichin eläintarinoita, jotka on alunperin julkaistu Shōnen Jump -lehdessä. Boku no Shimainu esiintyy kolmi(?)osaisen kokoelman toisessa pokkarissa, ja on pokkarin kansikuvana. Arvostelen tämän yksittäisen tarinan erikseen koska en tiedä mitkä kaikki tarinat esiintyvät näissä pokkareissa, eikä kaikkia muita ole käännetty.

Teinipoika Goichin kitupiikki-isä omistaa useita vuokra-asuntoja. Eräänä päivänä lukuisia koiria haalinut vuokralainen katoaa vähin äänin ja jättää jälkeensä lauman huonosti käyttäytyviä hurttia. Rakit ovat sentään puhdasrotuisia, joten isä toivoo saavansa edes osan vuokratappioista takaisin myymällä ne. Goichi määrätään hoitamaan koiria. Jokainen ruokinta-aika on täysi kaaos koiralauman hyökätessä ruokakuppien kimppuun, ja yksi sama koira jää aina ilman ateriaa muiden rohmutessa senkin osuuden. Hienojen rotukoirien joukossa on pöljän näköinen, flegmaattinen luppakorva, joka on täysi pelkuri. Sen uskotaan olevan arvoton.

Yksi vuokralaisista on köyhä yksinhuoltaja-äiti, jolla on ala-astelainen poika Ken. Nainen on velkaa jo kolmen kuukauden vuokran verran. Goichin isä suostuu ostamaan naisen kihlasormuksen pilkkahintaan. Viimeisillä rahoillaan nainen käy Kenin kanssa ravintolassa syömässä, ja sen jälkeen yrittää tuplaitsemurhaa hyppäämällä auton eteen. Ken kuitenkin säilyy hengissä, mutta on ymmärrettävästi pahasti traumatisoitunut äitinsä kuolemasta, hän vain tuijottaa eteensä, eikä osaa enää puhua.

Goichi saa ylipuhuttua isänsä ottamaan Kenin hoiviinsa toistaiseksi. Isäkään ei ole täysin tunnekylmä saituri, vaan myös hän alkaa tuntea myötätuntoa Keniä kohtaan, ja vaivihkaa yrittää myös auttaa poikaa pääsemään trauman yli. Muiden koirien sortaman pelkurikoiran näkeminen aiheuttaa edes jonkinlaisia tunnereaktioita Kenissä. Kenille annetaan eläinkirja, jota hän plaraa epäkiinnostuneesti, kunnes sivulle ilmestyy tiikeri. Tämä onkin kiinnostava eläin! Goichi kertoo tiikerin voittavan minkä vaan eläimen. Tästä inspiroituneena Ken maalaa pelkurikoiralle raidat, jolloin muut rakit pelkäävät sitä ja antavat koiran viimein syödä rauhassa. Ken pääsee yli katatonisesta tilastaan, isä on henkisesti kasvanut inhimillisemmäksi, ja juntin näköinen koirakin on ruuan vahvistamana paljastunut uljaaksi tosa-koiraksi.

En odottanut tältä tarinalta mitään. Lyhyet kertakäyttöviihteeksi tarkoitetut mangatarinat harvoin onnistuvat tekemään suurta vaikutusta, ja ensisilmäyksellä piirustustyylikin ei ollut sellaista, mistä normaalisti olisin kiinnostunut - minä kun tuppaan olemaan realistisen ja yksityiskohtaisen jäljen ystävä. Mutta tämäpä oli positiivinen ylläri!

Ensinnäkin yllätyin miten höpsöltä näyttäneessä koiratarinassa oltiinkin käsitelty posttraumaattista stressihäiriötä nuorten poikien kohderyhmälle sopivalla tavalla - ei liian vakavasti, mutta samaistuttavasti ja ymmärrettävästi. Tarina on viihdyttävä ja mukavaa lukea, vaikka siinä onkin hätkähdyttävä tapaturma. Huumorista ja kepeästä tunnelmasta huolimatta ei silti tunnu, että tarina suhtautuisi tapahtuneeseen vähättelevästi. Tämä tarina on hyvä esimerkki miksi pidän japanilaisista mangoista ja animeista (en tietenkään kaikesta, joukossahan on paljon paskaa, mutta yleisesti puhuen), sillä niissä uskalletaan käsitellä rankkoja aiheita, vaikka kohderyhmänä saattavat olla nuoret lapset. Lyhyessä sivumäärässä saadaan yllättävän paljon hahmokehitystä aikaan.

Pidin myös piirustusjäljestä todella paljon. Pikavilkaisulla se ei vaikuttanut mitenkään erikoiselta, mutta sarjakuvaa lukiessa arvostin sen selkeyttä ja ilmeikkyyttä. Varsinkin koirien juntit ilmeet ja Kenin tyhjä katse ovat hyvin piirrettyjä. Vaikka suosinkin yksityiskohtaista jälkeä, osaan kuitenkin arvostaa myös tällaista näennäisesti yksinkertaisempaa jälkeä, jossa tiivistyy kaikki olennainen.

Mukava ja yllättävä lukukokemus! Pitääpä tutustua tämän piirtäjän muihin tarinoihin.

TÄHDET: ****

Meren huuhtoma mysteerikoira

Vuonna 1897 uutisoitiin mysteerisestä koirasta, joka oli edellisenä vuonna ilmestynyt Lounais-Englannin Cornwallin rannikolle. Kalastaja oli löytänyt rannalta mytyn, jota hän ensin luuli kuolleeksi koiraksi ja olisi normaalisti vain jatkanut matkaa, mutta koiran susimainen ulkonäkö kiinnitti hänen huomionsa. Koira olikin yhä hengissä, mutta rättiväsynyt. Sen paksu turkki oli suojannut sitä kylmällä merellä, ja epäilemättä se oli taistellut aaltoja vastaan pitkän aikaa, kunnes oli huuhtoutunut rannalle. Kalastaja hoiti narttukoiran kuntoon, ja se sai nimen Towan, joka kornin kielellä tarkoitti hiekkadyyniä.

Eräänä päivänä kalastaja oli lenkillä Towanin kanssa Newquayssa, kun paikallisessa majatalossa vieraileva nainen huudahti: "Katsokaa, tuolla on susi!" Nainen oli hyvin kiinnostunut koiran menneisyydestä ja halusi ostaa sen. Koira muutti hänen kanssaan Lontooseen, jossa sanomalehdet kirjoittivat koirasta, mutta koiran alkuperää ei saatu selville.

Yläluokkaiset britit olivat hyvin innostuneita eksoottisista koirista, ja mystinen koirasusi herätti huomiota. Vaikka kyseessä oli koira, jonka sukupuu oli tuntematon, oli se kuitenkin ulkomuodoltaan kiinnostava, sillä tällaiset arktiset pystykorvat olivat yhä harvinaisia Britanniassa. Briteillä ei ollut mitään vastaavaa omaa alkuperäisrotua. Eräs baronetti vaati saada ostaa koiran, mutta jäi toiseksi erään herra Fallin (etunimeä ei kerrottu) varakkaille ystäville. Tarkkaa summaa ei kerrottu, mutta Towanista maksettiin kunnioitettava summa. Nainen olisi voinut pyytää koirasta melkein millaista summaa vain, niin haluttu koira oli.

Uudessa kodissaan Towan sai pian pentuja. Pentueen isää ei mainittu. Yksi pennuista päätyi herra Fallille, joka kuvaili sitä näin: "Ulkoisesti se on sekoitus kettua ja sutta, sillä on ketun häntä, se ei hauku, mutta nähdessään toisen koiran se ulvoo. Se on hyvin hellä, mutta sillä ei ole englantilaisen koiran älykkyyttä. Se ei reagoi nimeensä, ja se on erikoinen kaikin tavoin. Mikäli kaikki sujuu suunnitellusti, se tuodaan näytille sekalaisten koirien luokkaan seuraavassa rouvasväen näyttelyssä." Tätä enempää ei Towanista ja sen pennuista kerrottu.

Cornwallin sijainti

Minkä rotuinen koira Towan sitten oli? Tätä voin vain arvailla. Kuten blogissa on aiemminkin kerrottu, tuon ajan britit pitivät hyvin paljon arktisista pystykorvista, niitä ostettiin ulkomailta ja niiden kanssa kierreltiin näyttelyissä. Ne olivat niin ihmeellisiä, että niitä pidettiin esillä eläintarhoissakin. Oliko Towan jonkinlainen rekikoira, joka oli tuotu ulkomaisen laivan kyydissä myytäväksi Britanniaan? Vai oliko se tippunut laivasta, joka oli vain kulkemassa Britannian ohi? Hyvin monen maan laiva olisi voinut kulkea Cornwallin läheltä matkatessaan kohti ties mitä määränpäätä. Huomatessaan koiran tippuneen laivasta alkuperäinen omistaja oli todennäköisesti vain olettanut sen kuolleen, eikä olisi etsinyt sitä. Hän ei olisi voinut edes nähdä koirasta tehtyjä lehtijuttuja jos ei ollut sillä hetkellä Britanniassa, ja vaikka hän olisikin ollut britti, ei hän silti välttämättä olisi nähnyt paikallislehtien juttuja.

Tuohon aikaan brittien yläluokalla oli todellakin kaikenkarvaisia rotukoiria, myös skandinaavisia pystykorvia. Olisiko Towan voinut olla poroja paimentava lapinkoira? Tai kenties sukua Norjan ja Ruotsin hirvikoirille, tai Suomen karhukoirille? Harmittavasti Towanista on vain yksi kuva (tai ainakin olen löytänyt vain yhden), eikä sen käyttäytymisestä kerrota mitään. Sitä kutsuttiin koirasudeksi, ja ei tietenkään ole mahdotonta, että siinä olisi voinut olla mukana hieman sutta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että se näytti vanhanaikaiselta huskyltä, ja myös brittien intohimo vetokoiria kohtaan tuki tätä mielikuvaa. Laitan alle vertailukuvan, jossa Towan on kaikkien tunteman Balton vieressä. 

Lähteet:
* Country Life Illustrated 27.3.1897

Towan ja Balto

Bonon ulkoiset muutokset vuosien varrella

2022

Tein tänään kollaasin, jossa oli Bonon silmiä eri vuosilta. Olen vuosien varrella tehnyt useita kollaaseja Bonon ulkonäkömuutoksista, ja ajattelin, että voisin julkaista niitä täälläkin. Koska kollaaseja on tehty eri vuosina ei niissä ole yhteneväistä ilmettä. Samaten käytössäni on ollut välillä ihan surkeilla kameroilla varustettuja kännyköitä (oikeaa kameraa minulla ei ole koskaan ollut), joten kuvien laatu vaihtelee rankasti. Osassa myös ajankulu on ilmoitettu vuosina ja osassa koiran ikänä. Kaipa näistä silti saa selvää.

Kerrotaan vielä, että Bono tuli minulle vuonna 2015 ja oli silloin 3-vuotias. Mitään pentukuvia siitä ei ole olemassa. Se oli entinen katukoira Venäjältä, Pietarista, eikä minulla ole enää yhteyttä sitä hoitaneeseen henkilöön.

Tämän vertailun tein kun Bono oli 8v. Kuvissa, joissa se on 2-3 vuotias se oli vielä Venäjällä hoitajallaan. Bono oli kuvissa aikuinen, mutta yhä pentumaisen oloinen. Venäjänkuvissa on ilmeisesti käytetty kirkasta filtteriä, jonka takia Bono näyttää hyvin vaalealta. Ajan kuluessa Bonosta on tullut selvästi miehekkäämmän näköinen. Nämä kuvat olivat mukana Bonon ilmoituksessa kun yhdistys etsi sille kotia. Harmittavasti en ottanut muita kuvia ja videoita talteen, ja näistäkin kuvista minulla on vain pienet versiot. Yhdistys on sittemmin laittanut toimintansa monen vuoden tauolle (en usko, että he jatkavat enää toimintaa) ja en näe edes Wayback Machinen avulla muita vanhoja kuvia.

Sitten se mainittu silmävertailu. Bonolla oli nuorena pistävät kusenkeltaiset silmät, ne olivat oikeasti tosi hienot. Muutamia kertoja kyseltiin onko se husky tai husky mix, vaikka huskyt ovat tunnettuja sinisistä silmistä. Bonon vaaleat silmät eivät johdu mistään tietystä rodusta, vaan sen maksanruskeasta väristä, joka vaalentaa vähän kaikkea koirassa. Vuosien varrella silmät ovat tummentuneet ruskeiksi. Kunnollisia vertailukuvia on vaikeaa löytää, koska kuvissa on aina eri valaistus, pupillin koko vaihtelee, pää on eri asennossa ja olen myös editoinut valaistuksia/värejä. Varsinkin vanhoissa kuvissa muokkaukseni ovat monesti todella kökköjä, ja tämä vielä yhdistetään surkeaan kameraan...

Bono on toistaiseksi harmaantunut vain kuonosta. Ihan alunperin sillä on ollut pieni maksanruskea maski, mutta se on nopeasti jäänyt harmaiden alle.

Yksi dramaattinen muutos on lerppakorvan nouseminen pystyyn. Bonohan tosiaan oli 3-vuotias aikuinen tänne tullessaan, eli en todellakaan uskonut korvan nousevan enää. Mutta vuosien kuluessa se ihan huomaamatta alkoi hivuttautua ylös. Muutos oli niin hidas etten lainkaan huomannut sitä, ennen kuin joku kysyi onko korva noussut. Olin niin täysin sokeutunut muutokselle, etten edes muistanut miltä korva oli alunperin näyttänyt ja epäilin tämän henkilön muistavan väärin, kunnes tarkistin asian vanhoista kuvista. Totta tosiaan, jostain syystä korva oli päättänyt pitkällä aikuisiällä nousta ja on pysynyt vahvasti pystyssä. Tosin vieläkin korvasta voi nähdä taitoksen mistä kohtaa lerppuminen on alkanut.

Mikähän tähän voisi olla syynä? Olen miettinyt esimerkiksi, että Bonolla on ollut ravintoainepuutoksia. Kun hyvää ravintoa on alkanut tulla säännöllisesti olisi korva viimein rustoutunut kunnolla. Sain myös myöhemmin tietää, että joskus Venäjällä katukoirat merkitään painavalla korvamerkillä. Mikäli merkki on koiran korvassa kauan tai se on laitettu sille hyvin nuorena, voi korva painua pitkäksi aikaa tai lopullisesti lurpaksi. En tiedä onko Bonolla ollut korvamerkki.

Mennään sitten fitness-hommeleihin. Bono on ensimmäinen koirani ja kun se minulle tuli minulla ei ollut mitään käryä paljonko ruokaa se tarvitsi. Kärjistetysti sanottuna katukoirat selviävät vaikka perunankuorilla ja ovat pieniruokaisia. Bono rupesi nopeasti lihomaan ja jo seuraavana vuonna oli selvästi ylipainoinen makkara, ja sain tästä huomautuksia muiltakin. Pahimpana läskikautena en edes kehdannut ottaa kuvia. Olin netin kautta seurannut paljon etenkin pitbullterrierien ja muiden työkoirien conditioning-treenausta ulkomailla, josta inspiroituneena pistin rakin kuntokuurille. Joka päivä oli useita tunteja liikuntaa ja hankin painovaljaat ja -pannan. Oli uintia, pyöräilyä, ylämäkijuoksua... Yhtä nopeasti kuin Bono oli pömpsähtänyt se myös kiinteytyi, ja oli suorastaan ihme, että löysät ihomakkarat eivät jääneet roikkumaan. Vuonna 2016 se oli lihavimmillaan ja jo seuraavan vuoden syksyllä melkoinen Schwarzenegger.

Lihapullaretkahduksen jälkeen en enää antanut rakin muuttua pullamössöksi. Bonolla oli vaikuttavat lihakset vielä 8-10-vuotiaana, mutta nykyään ne ovat jo iän myötä kuihtuneet pois. Ja olkoon niin. Sporttisen nuoruuden ansiosta Bono on yhä vanhuksena hyvässä peruskunnossa. En enää laita sitä tekemään mitään raskasta liikuntaa, ja hitaat köpöttelylenkit pitävät sen tyytyväisenä.

Rikin mysteerinen elämä

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Riki on yksi Ginga-sarjan tärkeimmistä hahmoista, sillä hän on ensimmäisen päähenkilön isä ja Ouun armeijan perustaja. Tästä huolimatta hänen elämästään tiedetään yllättävän vähän. Hän jää meille melkein yhtä etäiseksi hahmoksi kuin isähahmoa kaipaavalle pojalleen. Mitä nämä mysteerien peitossa olevat kohdat sitten ovat Rikin elämässä? Tässä artikkelissa perehdymme poikkeuksellisesti asioihin, joita emme tiedä hahmosta.

Riki-mangan ansiosta saimme tietää paljon Rikin pentuajasta. Saimme selville millainen luonne Rikillä oli pentuna, millainen suhde hänellä oli vanhempiensa kanssa ja kuka hänen äiti oli. Mutta riittääkö tämä fanille? Ei tietenkään, sillä kysymyksiä aina riittää. Manga päättyy kohtaukseen, jossa Shiro ja Akakabuto tippuivat rotkoon tuolloin kolmevuotiaan Rikin nähden. Seuraavan kerran Riki nähdään jo kahdeksanvuotiaana Hopeanuoli-mangan alussa. Mitä tapahtui tässä välissä olleina vuosina?

Emme päässeet näkemään, kuinka Gohee Takeda koulutti Rikistä karhukoiraa. Gohee vain kertoi Rikiltä kestäneen vuosi tottua aseen laukaukseen, mutta sen enempää emme saa koulutuksesta tietää. Heillä oli varmasti lukuisia eeppisiä metsästysreissuja, joista lukijoilla ei ole hajuakaan. Kenties he tapasivat Akakabuton useasti vuosien aikana?

Hopeanuoli-pokkarissa 14 susi Reima kertoo, että viisi vuotta sitten Riki pelasti Fuuga-suden häntä jahtaavilta Susien Monarkian salamurhaajilta. Riki olisi ollut tuolloin noin 4-vuotias. Läkähtynyt Fuuga oli ahdistettu nurkkaan, mutta silloin Riki syöksyi apuun ja päihitti takaa-ajajat. Tästä kiitollisena Fuuga opetti Rikille susien vahvimman tekniikan, Zetsu Tenrō Battōgan. Fuuga kuitenkin neuvoi, ettei Rikin kannattaisi käyttää tekniikkaa, koska sudet tulisivat hänen peräänsä jos saisivat kuulla salaisen tekniikan paljastuneen muulle maailmalle. Eikö Riki todellakaan käyttänyt tekniikkaa ennen viimeistä taistelua Akakabutoa vastaan? Entä kuinka paljon Riki ja Fuuga viettivät aikaa yhdessä? Olivatko he ystäviä? Kuinka paljon Riki tiesi susista?

Hopeanuoli-mangan alussa Rikillä on myös aikuinen poika Aka, jonka emoa ei kerrota, mutta emo ei ole Fuji. Millainen suhde Rikillä ja Akalla oli? Tiesikö Riki Akan olevan hänen poikansa? He olivat kumpikin Goheen koiria, joten he varmasti metsästivät paljon yhdessä. Entä kuka Akan emo oli, ja oliko Rikillä paljonkin pentuja eri narttujen kanssa? Millainen suhde Rikillä ja Fujilla oli? Oliko kyseessä vain ihmisten järjestämä tunteeton astutus, vai oliko heillä oikeaa romanssia? Akakabuton viskottua Rikin rotkoon Riki on pahasti haavoittunut ja menettää muistinsa. Tämän jälkeen hän kerää villikoiralauman avukseen, jotta Akakabuto voitaisiin päihittää. Mutta minkä vuoksi Riki koki niin suurta paloa tappaa Akakabuto, jos hän ei muistanut mitään? Miten hän sai kerättyä alaisensa, ja miten hän suostutteli heidät tällaiseen itsemurhatehtävään?

Moni on ihmetellyt, miksi Riki teki Sniperistä upseerinsa, vaikka Sniper oli raukkamainen ja käskytti alaisia epäreilusti. Sniper oli selkeästi koko lauman inhoama henkilö, joten hänen asettaminen kakkosjohtajaksi huononsi lauman ilmapiiriä ja alensi soturien halua palvella laumaa. Huomattavasti parempi upseeri olisi ollut kaikkien kunnioittama Ben. Eikö Riki muka huomannut Sniperin päivänselviä huonoja ominaisuuksia? Oliko tässä klassinen "hyvä kyttä, paha kyttä" -asetelma? Jos Sniper olisi kaikkien inhoama, olisi Riki häneen verrattuna suorastaan palvomisen arvoinen? Oma teoriani on, että Sniper oli villikoiralauman johtaja ja että Riki sai suostuteltua hänet puolelleen sillä ehdolla, että Sniper saisi olla upseeri. Riki suostuisi tähän saadakseen monta alaista mahdollisimman helposti ja ilman yhteenottoja. Tämä teoria on tosin epätodennäköinen, koska vain Hyena vaikutti olleen Sniperin alainen. Ouun soturien hajaantuessa ympäri Japania etsimään lisäjoukkoja Riki jäi yksin puolustamaan Ouuta. Hänen tarkoituksenaan oli vakoilla ja mahdollisuuksien mukaan estää Akakabuton linnoituksen muodostumista. Hän puolusti reviiriä yksin kolmen kuukauden ajan ja sai tänä aikana monta uutta arpea. Millaisia taisteluita tänä aikana tapahtui? Ottiko hän yhteen itse Akakabuton kanssa? Voisi olettaa, että myös Sniperin oli tarkoitus jäädä Ouun, sillä häntä ei jaettu mihinkään joukkueeseen, mutta Riki ei kysellyt Sniperin perään hänen kadotessa Ouusta. Rikin elämä jatkuu mysteerisenä jopa hänen kuolemansa jälkeen. Rikin ruumis muumioitui Ouun vuoristoilmastossa, ja ruumista säilytettiin Vuorilinnassa. Susisaagan aikana Gin tuli puhuttelemaan ruumista ennen sotaretkelle lähtöä. Tuliko Gin usein katsomaan ja muistelemaan isäänsä? Tekivätkö tätä muutkin soturit? Kuinka kauan Rikin ruumis säilyi Vuorilinnassa? Weed-sarjassa ei enää ole mainintaa Rikin ruumiista, vaikka moni tapahtumista sijoittuu Vuorilinnalle. Ei kai vain Hirviö olisi syönyt yli kymmenen vuotta vanhan muumion? Tai kenties Ouun soturit olisivat jossain välissä vieneet muumion piiloon syvälle Vuorilinnan uumeniin tai haudanneet sen, jolloin edes Hougenin joukot eivät löytäneet sitä? Ruumis hävisi viimeistään Weed-pokkarissa 25, kun ihmiset räjäyttivät Vuorilinnan.

Joululahjapentuja ja rotukoiria postimyyntikuvastoissa

1961 Searsin kevät-kesäkatalogi

Koirien osto- ja myyntikulttuuri on muuttunut vuosien varrella hyvin paljon. Tänä päivänä koiranpennun ostajat ovat yleensä hyvin tietoisia rotujen ominaisuuksista, rotukoirien suvuista ja koirien terveysongelmista. Pentutehtailijoista ja huonoista kasvattajista varoitellaan uutisissa, tv-ohjelmissa ja keskustelupalstoilla. Pentu otetaan nykyään pitkän harkinnan jälkeen, niitä ei osteta hetken mielijohteesta esimerkiksi lapselle joululahjaksi, ja tällaiseen impulsiivisuuteen kannustavat kasvattajat lynkataan heti. 

Koirien hinnat ovat nousseet dramaattisesti, tänä päivänä sekarotuisista vahinkopennuistakin tai rekisteröimättömistä rotukoirista voidaan pyytää jopa tuhat euroa, joskus ylikin. Halutuimmat rodut tai rotuyhdistelmät voivat maksaa useita tonneja. Korkeita hintoja puolustetaan ajattelemalla, että koiran ostohinta on halvin kulu, tulevathan ruokinta ja eläinlääkärikulut maksamaan ajan myötä enemmän. Onhan tässä jotain logiikkaa, mutta olen seurannut hintakehitystä huolestuneena. Eivätkö pilviin nousevat hinnat aja ostajia hankkimaan halpoja koiria epämääräisistä lähteistä? Onko tavallisella duunarilla tai työttömällä tulevaisuudessa varaa tai "oikeutta" pitää koiraa? Olemmeko menossa liian pitkälle kaikenlaisten vaatimusten kanssa mitä tulee lemmikkien pitoon? Onko koirakulttuurista tullut liian kyttäävää ja holhoavaa? Vaaditaanko nykyisiltä kasvattajilta ja omistajilta liikaa?

Tällä kertaa haluan esitellä millaisista lähteistä koiria on ennen ostettu. Moni menneisyyden ylistetty kasvattaja leimattaisiin tänä päivänä rahanahneeksi pentutehtailijaksi, ja tuskin kovinkaan moni haluaisi ostaa koiraa lemmikkikaupasta tai tilata sitä osamaksulla postimyyntikuvastosta. Kannattaa silti miettiä avoimin mielin menneisyyden myyntikikkoja ja kasvatustapoja, sillä vaikka ne eivät tänä päivänä olisi soveliaita, olivat ne ennen täysin hyväksyttyjä ja tällaisten ihmisten koirista meidän nykyisetkin koirat polveutuvat. Huomautan myös, että juttu koskee lähinnä menneisyyden koirakulttuuria Yhdysvalloissa.

1955 Spiegelin joulukuvasto

En ole varma millä kaikilla postimyyntiä harjoittavilla tavarataloilla oli valikoimissaan myös lemmikkejä, ja milloin näiden postimyynti alkoi ja loppui. Löysin ainakin Searsin ja Spiegelin 50- ja 60-luvun katalogeista koiria, sekä myös muita yllättäviäkin eläinlajeja. Näitä yrityksiä voisi verrata Anttilaan tai Hobby Halliin, niillä oli hyvin laaja valikoima tuotteita vaatteista leluihin, kodinkoneista työkaluihin. Ne lähettivät asiakkaille tasaisin väliajoin paksuja katalogeja, joiden lopussa oli tilauslomake. Se oli sitä aikaa ennen internetiä ja verkkokauppoja!

Aloitetaan läpikäymällä Spiegelin joulukuvastoa vuodelta 1955. Tarjolla oli koiranpentujen lisäksi aaseja (69,95 dollaria tai 8 dollaria kuussa!) persialaisia ja siamilaisia kissoja, undulaatteja, tukaaneja, pyhämainoja ("Maailman paras puhuva lintu." 49 $), kaikenlaisia papukaijoja, kapusiiniapinoita (45 $), ja kinkajuja/kierteishäntäkarhuja (39,95 $). 2-7 vuoden ikäinen, ruunattu ja koulutettu shetlanninponi maksoi 299,95 $ tai 18 $/kuukausi. Myös kouluttamaton shetlanninponivarsa oli tilattavissa 159,95 $ hinnalla. Tilauksen mukaan sai kirjoittaa ensi- ja toissijaisen toivevärin. Hyvin monen eläinlajin kohdalla väriä tai edes sukupuolta ei saanut valita. Eläinten tarvikkeita pystyi kätevästi tilaamaan samasta katalogista ja monen eläimen mukana tuli hoito-ohjeet. 

Sitten niihin koiriin. Rotuja oli joulukuvastossa kahdeksan: basset hound (65 $), beagle (33 $), bostoninterrieri (65 $), karkeakarvainen terrieri (oletettavasti kettuterrieri, 59,95 $), cockerspanieli (32 $), pitkäkarvainen collie (45 $), sileäkarvainen mäyräkoira (55 $) ja saksanpaimenkoira (79,95 $). Lisää rotuja kerrottiin olleen syyskuvastossa. Pennut olivat 8-20 viikon ikäisiä kun ne lähetettäisiin tilaajalle.  Pennut olivat American Kennel Clubiin rekisteröidyistä vanhemmista ("Parhaimmista saatavilla olevista verilinjoista") ja pennun mukana tulisi tästä todisteet, mutta tilaajan piti itse rekisteröidä pentunsa, mikäli niin haluaisi. Pennut oli rokotettu ja niille oli tehty jonkinlainen terveystarkastus. Väriä ei saanut valita, sukupuolen sai. Koirat pystyi myös maksaa osamaksulla. Pentu kehotettiin tilaamaan pian. "Tilaa aikaisin! Älä viivyttele! Saat varmasti pennun ajoissa jouluksi!" 

1955 Spiegelin joulukuvasto

Katsotaanpa sitten Spiegelin kevät-kesäkuvastoa vuodelta 1963. Tässä katalogissa koirat olivat saaneet näyttävän kokonaisen sivun, jossa 27 eri saatavilla olevaa rotua näkyi kuvakollaasissa, ja lisääkin vaihtoehtoja löytyi. Tilattavissa oli yhteensä 56 rotua, joista kaikista oli lyhyt kuvaus. Jopa niinkin eksoottisia rotuja kuin basenjeja ja norjanhirvikoiria sai tilata katalogista! Koiria riitti kaikenlaisiin budjetteihin. Halvimmasta päästä olivat beagle (37,45 $), cockerspanieli (37,45 $), pitkäkarvainen collie (52,95 $) ja kiinanpalatsikoira (59,85 $). Arvokkaimpiin hurttiin kuuluivat yorkshirenterrieri (269,95 $), skyenterrieri (239 $), rhodesiankoira (179,50 $), basenji (179,50 $), ja afgaaninvinttikoira (199,95 $). Typistettävien rotujen typistys jätettiin tilaajan järjestettäväksi.

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

Eksoottisten eläinten puolella kuvastossa oli tarjolla kolme erilaista apinaa, pyhämaina ja laaja valikoima quarter-hevosia.

1963 Spiegelin kevät-kesäkuvasto

Vilkaistaan vielä millaista tarjonta on ollut Searsin vuoden 1961 kesäkatalogissa. Artikkelin ihan ensimmäinen kuva edustaa katalogin koiratarjontaa. Saatavilla oli kolmetoista rotua: cockerspanieli, beagle, pomeranian, karkeakarvainen kettuterrieri, keskikokoinen villakoira, bokseri, weimarinseisoja, kiinanpalatsikoira, mäyräkoira, chihuahua, basset hound, pitkäkarvainen collie, saksanpaimenkoira ja shetlanninlammaskoira. Myös Searsin koirat olivat rekisteröitävissä, rokotettuja ja terveystarkastettuja. Väriä ei saanut valita, mutta pennun väri tulisi olemaan rotumääritelmän mukainen. Osamaksu oli mahdollinen, aloitusmaksu oli vain 10% koiran hinnasta. Kaupan päälle tilaaja sai kupongin, jolla sai lähimmästä ruokakaupasta kahden kilon Purina-koiranruokasäkin.

Searsilla oli myös muitakin eläimiä. Tarjolla oli kolme apinalajia (ilmeisesti apinat ovat olleet hyvin yleisiä lemmikkejä), hamstereita, kaneja, kyyhkyjä, mainoja ja kanarialintuja. On yllättävää ettei apinoiden sukupuolta saanut valita. Apinan hankinta tuntuu niin merkittävältä tapahtumalta, että luulisi ostajan saavan päättää näin oleellisen asian.

1961 Searsin kevät-kesäkatalogi

En tiedä mistä postimyyntifirmojen koirat olivat peräisin. En kuitenkaan usko niiden olleen pentutehtaiden pentuja. Näin suuret firmat tuskin haluaisivat mainehaittaa myymällä aliravittuja, pelokkaita, rakennevikaisia tai rotumääritelmään sopimattomia pentuja. Pennut todennäköisesti tulivat yksityisiltä kasvattajilta, joilta yritys osti pennut ja myi eteenpäin suuremmalla hinnalla. Huippukasvattajat tuskin myivät pentujaan postimyyntiin, jolloin pentu saattoi päätyä millaiseen kotiin tahansa, mutta pentujen vakuutettiin olevan hyvistä suvuista ja erinomaisia rotunsa edustajia, joten ne varmaan olivat rodussaan hyvää keskitasoa. Pennuille tehtävä terveystarkastus oli varmasti vain hyvin pinnallinen tarkastus juuri ennen pennun lähettämistä uuteen osoitteeseen, mutta pitää muistaa, että näihin aikoihin koiria ei terveystutkittu paljoa muutenkaan. Fanaattinen koiraihminen, joka halusi koiran juuri tiettyyn tarkoitukseen ja tietystä suvusta voisi hankkia koiran suoraan kasvattajalta, mutta tavallinen pulliainen voisi olla tyytyväinen katalogikoiraan. Ongelmallisena tällaisessa myyntitavassa en automaattisesti pidä itse yritystä, uskoisin heillä olleen samanlaista laadunvalvontaa koirien suhteen kuin muidenkin tuotteidensa kanssa, mutta pikemminkin ostajat mietityttävät. Kuka tahansa sai tilata koiran helposti, eikä yritys tarkistanut tilaajan sopivuutta omistajaksi. Osa myydyistä roduista oli hyvin haastavia kouluttaa ja osan turkinhoito oli vaativaa. Olivatko kaikki tilaajat varmasti varautuneita haasteisiin?

Pentuja myytiin myös lemmikkikaupoissa, ja löytyi myös pelkästään koirien myymiseen erikoistuneita liikkeitä. 1910-luvulla muoti- ja kulttuuritietoisille naisille suunnatussa Vanity Fair -lehdessä oli paljon koirankasvattajien ja koirakauppojen mainoksia. Tyylikäs rotukoira oli mitä mahtavin asuste yläluokkaiselle neidille ja koiranäyttelyt olivat suosittu harrastus. Muun muassa rouva D. D. Dunnin The Dog Shop mainosteli tarjontaansa säännöllisesti, kauppa erikoistui aikansa muotirotuihin chow chowiin ja bostoninterrieriin, mutta vakuutteli myös kaikkia muitakin rotuja olevan tarjolla. Koirat olivat rekisteröityjä ja hienoja rotunsa edustajia. Kauppiaan omia, näyttelyissä menestyneitä uroksia oli tarjolla jalostukseen maksua vastaan.

(Vanity Fair lokakuu 1916)

(House and Garden tammikuu 1917)

Colonial Dog Mart mainostaa olevansa New Yorkin suurin koirakauppa, mikä viittaisi siihen, että samanlaisia kauppoja oli monta. (House and Garden tammikuu 1917)

 Osa koiramaailman ammattilaisista tienasi elantonsa toimimalla koirien välittäjänä. Tiedonhankinta aikana ennen nettiä oli haasteellista aiheessa kuin aiheessa. Oli vaikeaa tietää jonkin kennelin olemassaolosta, ellei olisi sattunut näkemään heidän mainosta lehdessä tai törmännyt heihin näyttelyssä. Ulkomaiden tarjonnat ne mystisiä olivatkin! Kenties haaveilet tietystä rodusta, mutta et tunne ketään kasvattajaa, tai haluat löytää sopivan jalostuskumppanin koirallesi, muttet tunne muiden koirien sukuja, tai haluat tuoda koiran ulkomailta, mutta et tiedä mitä tehdä - ei hätää, ota yhteyttä koiravälittäjään! Näyttelytuomarinakin toiminut Frank S. Sternberg kertoi mainoksessaan hänellä olevan suhteita parhaisiin kotimaisiin ja ulkomaisiin kenneleihin, ja mainitsi esimerkkeinä maahantuomistaan koirista kolme hyvin menestynyttä kiinanpalatsikoiraa. The Springside Dog Palace taas kertoi erikoistuneensa kiinanpalatsikoiriin, pomeranianeihin, chow choweihin, saksanpaimenkoiriin, skotlannin- ja länsiylämaanterriereihin, mutta lupasi hankkia asiakkaalleen minkä tahansa koiran, asiakkaalle sopivalla hinnalla.

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

(Vanity Fair tammikuu 1916)

 (Vanity Fair lokakuu 1915)

Koiriin suhtauduttiin välillä enemmän liiketoimintana kuin harrastuksena tai intohimona. On ymmärrettävää, että koirakaupat tietenkin yrittävät saada "tuotteitaan" myytyä, sehän se kaupan idea on. Etenkin joulun lähestyessä joululahjapentuja mainosteltiin ahkerasti, mutta pentuja tyrkytettiin lahjaksi muinakin juhlapäivinä, kuten pääsiäisenä vaihtoehtona pääsiäistipuille. Eikä tähän syyllistyneet vain päivänselvästi kaupalliset koirakaupat, vaan myös yksityiset kasvattajat. Koiranpentujen ostaminen yllätyslahjoiksi oli monesti mukana kasvattajien mainoksissa. Tänä päivänä moinen ehdottelu olisi suuri tabu. Syystäkin, elävää ja tuntevaa eläintä ei kannata ostaa harkitsematta. Ties kuinka moni pennun lahjana saanut lapsi onkin pian kyllästynyt koiraan.

(Vanity Fair huhtikuu 1917)

"Koiranpennut pääsiäislahjoina ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin hyödyttömät tivut tai kanit, jotka ennen häiritsivät huushollia." (Vanity Fair huhtikuu 1917)

"Ihanimpia sylikoiria jouluksi, vaimollesi, tyttärellesi, kullallesi tai pojallesi!" (House and Garden tammikuu 1917)

Tänä päivänä on päivänselvää, että rotukoiraa ostaessa kannattaa kääntyä ensimmäisenä yksityisen kasvattajan puoleen. Nykyään hyvän kasvattajan merkkinä pidetään terveystutkimuksia, pientä koiramäärää kotona ja maltillista pentuemäärää vuodessa. Koirien kasvatus ammattimaisesti ainoana elinkeinona on nykyään erittäin harvinaista ja tällaisia kasvattajia karsastetaan, sillä tänä päivänä taloudellinen hyötyminen lemmikistä tuntuu pahalta, eikä uskota, että suurta koira- ja pentuemäärää pystytään hoitamaan kunnolla. Ennen oli kuitenkin yleistä, että koirakasvattajilla oli jättikenneleitä, joissa saattoi olla jopa satoja koiria. Tietenkään kukaan ei voi yksin hoitaa näin suurta koiramäärää, siksipä kenneleissä oli monesti palkattuja apulaisia. Oli todella yleistä, että kennelien mainoksissa painotettiin koiria olevan AINA saatavilla. Tämä ei ollut häpeän aihe, vaan menestyksen merkki. Joissakin mainoksissa kerrottiin vieläpä, että kaikenikäisiä, eri värisiä, ja eri koulutustasolla olevia koiria on aina saatavilla. Myös edullisia hintoja painotettiin.

45 saksanpaimenkoirapentua saatavilla lapsosten joulua varten! (Vanity Fair tammikuu 1916)

Seitsemän saksanpaimenkoiran pentuetta saatavilla yhtäaikaa. (Vanity Fair marraskuu 1918)

Viisi borzoipentuetta yhtäaikaa. (Vanity Fair tammikuu 1916)

"Amerikan suurin kiinanpalatsikoirakenneli - monta tuontikoiraa - joululahjat varattu! 50 koiraa joista valita, kaikenikäisiä!" (Vanity Fair tammikuu 1916)

Ei ollut myöskään harvinaista, että sama kenneli kasvatti hyvin montaa rotua. Tämäkään ei ollut laaduttomuuden merkki. Kansainvälinen näyttelytuomari Reuben Clark mainosti ylpeästi hänen kennelissään olevan sadan koiran valikoima kaikenlaisia rotuja, joiden hintataso vaihteli 10 dollarista 500 dollariin.

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

(Vanity Fair lokakuu 1915)

(Vanity Fair elokuu 1914)

 Koirien kasvatuksen taloudellisista hyödyistä puhuttiin avoimesti, sitä käytettiin jopa myyntivalttina. Suosittuja valkoisia collieita kasvattanut The Island White Collie Kennels julkaisi lukuisia hieman erilaisia mainoksia eri lehdissä, joissa kaikissa yksi houkutin koiran hankintaan oli rahan tienaaminen pennuilla. Mainoksissa lupailtiin muun muassa tällaisia asioita: "Collie-pari kasvattaa 300-400 dollarin verran pentuja vuodessa, sillä ne voivat saada kaksi suurta pentuetta joka vuosi (pentueessa voi olla jopa kaksitoista pentua). Erinomaisia lahjoja ystävillesi!" Toki nämäkin koirat olivat hinnoiltaan halpoja ja pentuja löytyi jouluksi.

(House and Garden huhtikuu 1912)

(House and Garden marraskuu 1912)

(Vanity Fair lokakuu 1916)

Myös airedalenterriereitä kasvattanut Vibert Kennel käytti taloudellista hyötyä valttina mainoksessaan: "Tuottoisin eläin mitä voit kasvattaa... Hyvä narttu tienaa yli 200 dollaria vuodessa. Voin myydä sinulle jalostusmateriaaliksi parhainta airedalenterrierin verta koko maailmassa, neuvon sinua miten niitä jalostetaan ja kasvatetaan, sekä voin auttaa sinua myymään jokaisen kasvattamasi pennun."

(Vanity Fair huhtikuu 1916)

Koiramaailma on todellakin muuttunut paljon melko lyhyessä ajassa, sekä tulee vielä muuttumaan. Ken tietää mitä tulevaisuuden ihmiset ajattelevat tänä päivänä yleisessä käytössä olevista jalostus- tai koulutusmenetelmistä. Pääasiassa kehitys on mennyt parempaan suuntaan, mutta täytyy myöntää, että osa minusta tuntee kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin, jolloin koiran omistaminen ei ollut rakettitiedettä, ja jolloin laadukkaiden koirien haluttiin olevan helposti saatavilla myös pienituloisille ihmisille.