Suden ja pomeranianin risteytys

Kuvassa EI OLE susi-pomeranianristeytystä, mutta voisin kuvitella, että sellainen olisi voinut näyttää vasemmalla olevalta kippurahännältä. Nämä kaksi koirasutta, joissa oleva koirarotu ei ole tiedossa, löytyvät kirjasta The Menageries: Quadrupeds, Described and Drawn From Living Subjects (1829).

Niin kauan kuin susia ja koiria on ollut, on ollut myös niiden epämääräisiä sekoituksia. Tämänkertainen tapaus on kuitenkin yksi vanhimmista risteytyksistä, josta löytyy seikkaperäinen kirjallinen raportti. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään minkäänlaista kuvaa näistä eläimistä. Toivottavasti yli-innokas lukija ei luule artikkelin kuvituskuvissa olevan näitä jännittäviltä kuulostavia susipomeranianeja. Eikä tuosta pomeranianista kannata hirveästi innostua, sillä hauskoista mielikuvista huolimatta menneisyyden pommit ovat olleet paljon isompia kuin nykyiset käsilaukussa pyörivät pölypallot, ja noh, muutenkin normaalin koiran näköisiä. Silti risteytyksessä käytetyn suden ja koiran välillä on varmasti ollut merkittävä kokoero, etenkin kun pienempi osapuoli oli narttu.

Vuonna 1766 James Hamilton, Clanbrassilin toinen jaarli, oli vierailulla lontoolaisen eksoottisten eläinten välittäjä Joshua Brookesin luona. Jaarli näki siellä hyvin kesyn urossuden, ja sai päähänpiston, että suden pitäisi risteytyä koiran kanssa. Hän tarjosi Brookesille suurta summaa pennusta. Noin vuoden sisällä astutus tapahtui suden ja pomeranianin välillä ja onnistui yhdellä kerralla. Yhdistelmästä syntyi yhdeksän pentua. Pentujen kuvailtiin näyttävän hienostuneilta susilta. Niillä oli pitkä turkki, joka oli lähes yhtä laadukasta kuin hopeaketuilla.

 Jaarlin lisäksi ostajiin lukeutuivat eläinten anatomiaa tutkinut tohtori John Hunter ja lordi Monthermer. Myös muut yläluokkaiset koiraintoilijat ostivat näitä pentuja, mutta heidän nimiä ei ole mainittu. Yksi pennuista ainakin päätyi elämään Skotlantiin Gordonin linnaan, eli sen omistaja todennäköisesti oli Gordonin herttua. Luonnontieteilijä Thomas Pennant kirjoitti nähneensä tämän koirasuden Gordonin linnassa, ja kertoi sen olleen ulkonäöltään ja käytökseltään enemmän susi. Se päästettiin "heikon" (ei selitetty millä tavalla heikko) peuran kimppuun, jonka kurkkuun se syöksyi oitis ja sai peuran hengiltä.

Elossa oleviakin eläimiä availlut tohtori Hunter onneksi tyytyi tarkkailemaan harvinaisuutensa anatomiaa ja elämää sivusta, ja säästi skalpellit muita raatoja varten, mutta hänen pentunsa kohtalo oli silti surkea. Hän kuvaili koirasuden olleen hyvin nopea reaktioissaan ja säikkyneen helposti. Oudon käytöksensä vuoksi sitä luultiin vesikauhuiseksi tai muuten sairaaksi, ja se kivitettiin kadulla kuoliaaksi. Lordi Monthermerin pentu taas kuoli kaksivuotiaana kohtaukseen (epilepsia, myrkytys?).

Clanbrassilin jaarlin narttupentu eli onneksi pidemmän elämän. Se sai elämänsä aikana yhden ainoan pentueen pointterin kanssa vuonna 1770. Yksi pennuista annettiin Pembroken lordille, George Augustus Herbertille. Hänen narttupentunsa sai nimen Lupa. Lupa eli hemmoteltua elämää Wiltonin kartanossa, sille oli palkattu oma hoitaja, ja sitä kutsuttiin jatkuvasti sudeksi, vaikka eihän se kovin susimaiselta enää voinut näyttää, kun kerta oli puoliksi pointteri. Lupa vuorollaan teki peräti neljä pentuetta mastiffin ja bulldoggin sekoituksen kanssa. Kaikki pentueet olivat suuria, 7-10 pennun kokoisia, ja pentuja päätyi yläluokkaisille pitkin Britanniaa ja Irlantia, sekä kaksi meni Sveitsiin asti. Näissä pennuissa oli siis 25 % pointteria, 25 % mastiffia, 25 % bulldoggia, 12,5 % pomeraniania ja 12,5 % sutta - melkoista sekametelisoppaa! Missähän välissä näiden supersekoitusten verilinja sammui lopullisesti?

Lupa kuoli 12-vuotiaana ja haudattiin kartanon puutarhaan. Sen hautakivessä lukee:

"Tässä lepää Lupa,

jonka isoäiti oli susi,

jonka isä ja isoisä olivat koiria,

ja jonka äiti oli puoliksi koira ja puoliksi susi.

Hän kuoli 16. lokakuuta 1782

12-vuoden iässä."

Kuten ehkä huomasitkin, hautakiveen päätyi väärää tietoa, sillä Lupan isoisä oli ollut susi. Kenties Pembroken lordi muisti väärin.

Minkäänlaista varsinaista pointtia tämän sukulinjan jalostuksessa ei ollut. Kunhan vaan kokeiltiin kokeilun vuoksi, ja käytettiin niitä koiria, mitä kotoa sattui löytymään. Yläluokkaisilla kyllä oli varaa pitää koira taikka koiralaumakin tyhjän panttina. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä millaisia nämä koirasudet olivat, mutta koska niihin risteytettiin pointteria, mastiffia ja bulldoggia todennäköisesti ne näyttivät vain epämääräisiltä rakkikoirilta. Vaikka koiria ja susia on historian alkuhämäristä asti risteytetty toistensa kanssa, on systemaattinen jalostus, jossa keskitytään vaalimaan suden ulkonäköä ja ylläpitämään susiprosentteja enemmän nykyajan juttuja.

Lähteet:

*A Tour in Scotland (Thomas Pennant, 1769)

*History of Quadrupeds (Thomas Pennant, 1781)

*Observations Tending to Shew That the Wolf, Jackal, and Dog, Are All of the Same Species (John Hunter, 1787)

*https://www.historytoday.com/miscellanies/wild-wolf
*https://en.wikipedia.org/wiki/Pomeranian_dog

Tässä Charles Burton Barberin vuoden 1893 maalauksessa on kuningatar Victorian pomeranian Windsor's Marco, joka painoi noin 5,4 kiloa. Nykyään Marco olisi rotumääritelmän mukaan aivan liian suuri, mutta Marco nimenomaan aloitti trendin, joka johti rodun koon puolittumiseen!

Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Dhole

Palasin eilen Lapin reissulta, jonka aikana kävin ex tempore -visiitillä Ranuan eläinpuistossa. Olin käynyt tässä eläintarhassa joskus lapsena tai teininä, eli todella, todella kauan sitten. Muistikuvani paikasta olivat hämärät, ja ainahan sitä on kiva nähdä eläimiä ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Selasin etukäteen paikan verkkosivua ja oli innostavaa, että tarhaan on ilmestynyt edes muutama uusi eläin. Amurinleopardikissa kuulosti mielenkiintoiselta, samoin kulaani eli aasianvilliaasi (valitettavasti aasit eivät olleetkaan vielä eläintarhassa), mutta eniten innostuin ajatuksesta nähdä harvinainen koiraeläin dhole. Tietenkin odotin myös suuresti susien näkemistä.

Visiitti oli valitettavasti pieni pettymys. Saavuimme selvästi väärään aikaan, noin klo 14 aikoihin, jolloin eläimet oli ruokittu ja suurin osa oli vetäytynyt ruokalevolle. Eläintarhojen ruokinta-ajat kannattaa tarkistaa etukäteen (mikäli tieto on ilmoitettu jossain) ja saapua niitä ennen tai niiden aikaan, jotta pääset näkemään eläimiä aktiivisimmillaan. Saukot, majavat ja punakettu nukkuivat pesissään, joissa oli kyllä lasiseinämät, joista pääsi näkemään söpöt karvakääryleet. Mutta eiväthän ne möykyt kauaa jaksaneet kiinnostaa, kun vain nukkuivat. Mutta sentään ne olivat nähtävissä! Moni eläin oli mennyt piiloon nukkumaan, eikä niistä näkynyt vilaustakaan. Leopardikissaa, torahampaista myskikaurista, naalia, ruskeakarhuja ja yhtäkään näätäeläimistä ei näkynyt missään, vaikka kuinka yritimme syynätä tarhojen joka millimetriä. Tämä ei sinänsä ole eläintarhan syytä, pitäähän elukoiden joskus nukkuakin - mikäli siis tarhoissa oikeasti joku asukki oli, mitä välillä epäilin, kun paikkaa remontoitiin ja monessa tarhassa oli lappu luukulla.

Saukkokääryle

Majavakasa

Mielestäni oikeutettua kritiikkiä kyllä löytyy eläintarhan lajikirjon ja yleisen viihtyvyyden suhteen. Monen tarhan kohdalla oli kyltti "ei tällä hetkellä asukkia". Koko alue oli hieman ränsistyneen oloinen ja yleisvaikutelma oli harmittavan tyhjä. Pleksilaseissa oli suuria säröjä ja kävelyreittien puiset osat olivat parhaat päivänsä nähneitä. Mutta toisaalta ainakin kahta aluetta remontoitiin visiittini aikana, joten selkeästi jotain parannuksia on tekeillä.

Eläinmäärä on pysynyt hyvin maltillisena. Tämä on eläinten kannalta hyvä, sillä suurin osa tarhoista on tilavia ja eläimet eivät stressaannu ylikansoittumisesta. Toisaalta joitain yksineläjiä, kuten ilvestä, kävi sääliksi. Kyllähän moni eläin elää luonnossa yksin, mutta vankeudessa silti nauttii seurasta, ja lajitoveri tuo paljon sisältöä eläintarhaelämän monotonisuuteen. Hämmentävästi kaksi korppia eli mielestäni aivan liian pienessä häkissä, etenkin verrattuna viereisiin yksin eläviin pieniin pöllöihin, joiden tarhat saattoivat olla tuplasti ellei enemmänkin suurempia. Korppi on suuri, aktiivinen ja älykäs eläin, joka kaipaa ihmeteltävää ja puuhasteltavaa. Toinen näistä korpeista oli upean komea, toinen kynityn näköinen, mutta en tiedä linnuista tarpeeksi jotta voisin sanoa onko tämä oire stressistä vai ihan normaalia sulkasatoa.

Suuret tarhat ovat ehdottomasti välttämättömiä etenkin suden kaltaisille aktiivisille eläimille, mutta eläintarhan pitäisi samalla pitää mielessä maksavien asiakkaiden tyytyväisyys. Olin ilahtunut, että ainakin nyt remontin aikana jääkarhu oli siirretty uuteen, todella tilavaan ja runsaasti pensaita ja lohkareita sisältävään tarhaan. Muistan lapsuudestani, että jääkarhujen aiempi alue oli ollut masentavan virikkeetön. Kuitenkin runsas kasvillisuus ja suuri tarhakoko vaikeuttavat tämänkin eläimen näkemistä todella paljon. Suuresti odottamiani susia emme pitkään aikaan nähneet ollenkaan, kunnes viimein setäni bongasi ne nukkumassa ihan tarhan perällä, pensaiden seassa. Näitäkin nukkuvia hukkia olisi ollut mukava katsoa, ja eläintarha olisi helposti pystynyt mahdollistamaan sen asentamalla ketjullisia kiikareita pitkin kaiteita. Tämä olisi todella yksinkertainen ja halpa ratkaisu, jolla taataan vierailijoiden tyytyväisyys eläimiä häiritsemättä.

Jääkarhu

Villisika

Hirvi

Suurin osa tarhoista oli mielestäni kooltaan sopivia, ja oli ilahduttavaa, että niistä löytyi myös leluja, kiipeiltäviä elementtejä ja osalla useita piilopaikkoja. Eläintarhat aiheuttavat minussa jonkin verran ristiriitaisia tunteita, kääntyen enemmän positiivisen suuntaan. Ne tekevät korvaamatonta työtä antamalla ihmisille konkreettisen mahdollisuuden nähdä eläimiä oikeassa elämässä, ei pelkästään tv-ohjelmissa ja tietokoneen ruudulla. Oikea, omin silmin nähtävä, kenties jopa kosketettava eläin herättää paljon intohimoisempia tunteita kuin etäinen kuva, ja saattaa innostaa ihmisiä ottamaan osaa eläin- ja luonnonsuojeluun ja miettimään eettisempiä valintoja. Ja tietenkin eläintarhojen eläimet toimivat geenipankkeina mikäli jokin laji tarvitsee kipeästi uutta verta tai katoaa luonnosta.

On kuitenkin haastavaa pitää eläimiä tyytyväisinä vankeudessa. Liian pienessä tarhassa elävät korpit ovat yksi esimerkki, mutta näin myös, että suuresta tarhastaan ja leluistaan huolimatta ahmalla oli eläintarhoille valitettavan tyypillistä stereotyyppistä käytöstä. Se juoksi samaa rinkulan muotoista reittiä uudestaan ja uudestaan, se juoksi sitä kun saavuimme ja jäi juoksemaan kun lähdimme. Tätä rinkulareittiä oli juostu niin paljon, että se oli tallautunut selkeäksi poluksi. Muissa tarhoissa ei ollut vastaavaa. Tämä oli tietenkin vain yksi hetki yhdestä päivästä, mutta ikävältähän tuo pakonomaisen näköinen juokseminen näytti.

 

Metsäpeura

Laulujoutsen

Nettisivujen mukaan eläintarhassa olisi noin 50 eläinlajia. Tämä kuulostaa paljolta, mutta käytännössä lajikirjossa oli parantamisen varaa. Lintuosastolla oli peräti seitsemän eri pöllölajia, ja tunturipöllöjä oli kolmessa eri paikkaa. Niin nättejä kuin tunturipöllöt ovatkin, oli silti pettymys kun sama laji tulee uudestaan vastaan. Pöllöylivoiman seassa oli kaksi eri haukkaa, kurki, korppi, joutsen ja maakotka. Herkkua, jos on pöllöfani, puuduttavaa, jos haluaa nähdä muutakin. Pelkästään Suomen luonnossa on monia kiinnostavia lintuja, joita silti harvoin näkee - esimerkiksi kuukkeli olisi ollut hauska nähdä. Ulkomaalaiset turistit ovat varmasti innoissaan poroista, mutta itse en jaksanut kiinnostua niistä, näkeehän niitä Lapissa täysin ilmaiseksi jokaisella ajomatkalla.

Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, mainitaan niitä hyviäkin asioita. Minulle reissun kohokohta oli dholen näkeminen. Tarhassa pitäisi olla niitä iso lauma, mutta vain yksi oli näkyvillä. Aluksi se nukkui ja nousi sitten päivystämään reviiriään. Se näytti oikein komealta syksyisen punertavassa ympäristössä. Käsittääkseni dholeja ei ole näytillä missään muualla Suomessa. Tämä laji on jäänyt hyvin mystiseksi minulle. Tietääkseni ne ovat ovat niin uniikkeja, etteivät kykene lisääntymään minkään muun koiraeläimen kanssa. Tämän vuoksi en käytäkään suomennettuja nimiä vuorisusi tai viidakkosusi, sillä ne eivät ole susia. Kiplingin Viidakkokirjan loppupuolella suuri lauma dholeja hyökkäsi viidakkoon, ja Mowgli ja sudet kävivät eeppiseen kamppailuun niitä vastaan, jonka lopussa susien johtaja, Akela, kuoli. Tätä tarina-arkkia harvemmin otetaan mukaan elokuviin, harmi. Mielikuva satapäin saapuvista hurjista punaisista koirista oli syöpynyt mieleeni vuosikausiksi. Oli hienoa viimein nähdä sellainen oikeassa elämässä.

Yllättäen pidin myös vaivaishiiristä. Nämä olivat kovin touhukkaalla tuulella ja olivat todella sympaattisen näköisiä. Oli mukavaa nähdä tällaisia vähän erikoisempia eläinlajeja, joita ei ehkä tyypillisesti vaivauduttaisi asettaa näytille. Eläintarhan alueella kirmasi vähän väliä hyvin rohkeita villejä oravia, ja pakostakin mietitytti, miksi arktisiin eläimiin erikoistunut eläintarha ei laita myös näin helposti saatavilla olevaa ja hassuilla touhuillaan ihastuttavaa lajia näytille. Mäyrä olisi ollut myös hyvä pohjoismainen lisä. Villisikojen tarhassa näkyvyys oli todella hyvä, ja nämä eläimet olivat vaikuttavan näköisiä. Välillä sikapari saattoi pysähtyä hetkeksi nokkasilleen ja päästää karmealta kuulostavaa karjuntaa ja kiljuntaa, kunnes toinen väisti vahvemman tieltä. Mielenkiintoista seurattavaa.

Jokaisen tarhan luona oli hyvin laadittuja infotauluja, joissa pystyi vertaamaan oman käden kokoa eläimen jalanjälkeen. Lintuosastolla oli tauluja, joissa lintujen siipikärjenvälejä pystyi vertaamaan. Samaten joitain tärkeimpiä eläinlajeja, etenkin karhuja, oli maalattu oikeaan kokoonsa, jolloin oli mainio tilaisuus poseerata niiden vieressä kuvia varten. Juuri tällaiset interaktiiviset koristeet toivat tervetullutta viihdykettä silloinkin, kun oikeat eläimet eivät suostuneet näkymään. Lisää tällaista!

Ruskeakarhun jälki

Eläintarhan reitin pituus on yhteensä vain noin 2,8 km, ja reitissä on hyvin vähän ylämäkeä tai muuten vaikeakulkuista kohtaa. Myymälässä oli hyvä kattaus erilaisia pehmoleluja, avaimenperiä, koruja, paitoja, palapelejä ja niin edelleen, kaikki tarpeeksi realistisella tyylillä tehtyjä ja sopivaan hintaan. Pääsymaksu 26,50 € oli mielestäni myös ihan ok, eipä tuo taloutta kaada, ja ei haitannut hirveästi, vaikka moni eläin jäi näkemättä. Kokonaisuudessaan kokemus oli neutraalin positiivinen.

Visiittiä harkitseville tosiaan suosittelen menemään eläintarhaan mahdollisimman aikaisin, jotta eläimet eivät olisi nukkumassa. Kannattaa varata visiittiin reilusti aikaa, jotta välillä voi kävellä edestakaisin katsomassa, onko piilossa ollut eläin tullut esille. Uskoisin myös, että eläimiä olisi helpompi nähdä talvella. Silloin ei olisi puskia tiellä ja eläimet erottuisivat hyvin lumea vasten, tosin ruskeakarhut ovat silloin talviunilla.

Tunturipöllö

Myskihärän vasa

Tähdenlento 23

Kannen tekijä Chuhonine

 Vuoden toinen Tähdenlento ilmestyi vähän aikaa sitten. Oikein mainio numero tämäkin, joskin tunnun sanovan näin jokaisen numeron kohdalla. Teemana oli kissaeläimet, jota olin odottanut suurella innolla. Koska keskitymme koirasarjaan pääsevät kissat harvoin esille meidän lehdissä ja muissa tuotteissa. Mutta taatusti moni Hopeanuoli-fani on myös kissaihminen. Myönnän minussakin olevan ihan pikkiriikkisen minimaalisen mikroskooppisen vähän kissaihmistä, vaikka olenkin täysiverinen koirahullu. Etenkin isot kissat ovat kiehtovia!

Aluksi olin hieman huolestunut miten teeman saisi tasapainotettua pakollisen Ginga-sisällön kanssa. Onneksi Takahashin sarjoissa on esiintynyt edes jonkin verran kissoja, joten lehteen päätyi yllättävän paljon sisältöä, missä yhdistyi sekä Ginga että kissat. Tämä oli loistava tilaisuus tuoda esille useita Takahashin vähemmän tunnettuja ja yhä suomentamattomia sarjoja. Toivoin myös, että juttua tulisi sekä kotikissoista että mieluusti useammasta villistä kissaeläimestä. Tämäkin toteutui oikein hyvin.

Kirjoitin taas paljon. Lehdessä oli ensimmäistä kertaa juttua Otoko no Tabidachista, joka on mielestäni tosi jännittävä sarja. Siinä seikkailee paljon kissapetoja ja jopa dinosauruksia. Toivoisin, että tämä eksoottinen sarja saisi enemmän huomiota ja jopa suomennoksen. Olen nyt ainakin osaltani levittänyt siitä tietoutta! Kerroin myös kissaeläimistä Shiroi Senshi Yamatossa - olen näemmä ottanut elämäntehtäväkseni kertoa Yamatosta tasaisin väliajoin, myös ensi vuonna tulee ilmestymään jotain Yamatoon liittyvää - sekä lyhyttarina Namonaki Inu no Utasta, joka on kuuluisasti omistettu Suomelle, vaikkakin itse tarinassa ei ole mitään Suomeen liittyvää.

Sain viimein kirjoitettua jutun Tsavon ihmissyöjäleijonista, tai enemmänkin niistä kertovasta The Ghost and the Darkness -elokuvasta. Olin suunnitellut tätä jo kauhuteemaiseen numeroon viime vuonna, mutta aika ja energia vaan loppuivat kesken silloin. Olin myös aikonut tehdä erikseen artikkelit tosielämän tapauksesta ja sitten siitä kertovasta elokuvasta, mutta koin nyt järkevimmäksi yhdistää ne. Toinen pitkään suunnittelemani juttu oli raportti Weed-sarjan todella lyhyeksi jääneestä enkkukäännöksestä. Tämän kirjoittamista oli pitkään estänyt se, etten omistanut näitä kirjoja, mutta olin nyt saanut kaksi osaa ja Nawulf kiltisti lainasi puuttuvan osan. Oli todella mielenkiintoista analysoida tätä käännöstä!

Lehden tärkein ja ajankohtaisin juttu oli Vivyn kirjoittama raportti Yoshihiro Takahashin uusimmasta Suomi-vierailusta Animecon Worldissä - joka oli muuten ainakin yhdistyksen silmissä onnistunut tapahtuma, sillä meillä oli siellä oheistuotenäyttely ja yhdistyspöytä tienasi enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Sunna V. kirjoitti artikkelin bengalikissarodusta, varmaankin tervetullutta vaihtelua koirarotujen esittelyihin. Kutsuin The Tuherrus -blogin Afuzen jälleen mukaan tällä kertaa kertomaan kissojen temppukoulutuksesta. Oikein mukava ja teemaan sopiva juttu. KaaoksenKorppi kertoi supersuositusta Soturikissat-sarjasta, veikkaisin, että moni lukija voi olla myös tämän sarjan fani, ja on jo aikakin, että kerromme siitä. Pyysin myös Saija "Saiccu" Ketolaa kertomaan viime vuonna (ajankohtainen aihe!!) julkaistusta Pari suhdetta -sarjakuvastaan. Saiccu on ainakin ennen vaikuttanut paljon Hopeanuoli- ja koirataidepiireissä, ja vaikka tämän sarjakuvan aihe ei liitykään koiriin tai eläimiin, uskoisin sen voivan silti kiinnostavan lukijoita. Saiccu kertoi yksityiskohtaisesti millainen sarjiksen luomis- ja julkaisuprosessi oli. Ehkäpä se herättää inspiraatiota!

Taittaja on tehnyt nättiä työtä, ja en tiedä mitä hän on vetänyt, mutta hän sai koko taiton valmiiksi muutamassa päivässä. Eikä yhtään näytä hutaistulta. Erityisen upea on tuo ihmissyöjäleijonien artikkeli, jossa on hyökkäävän punainen tausta. Ja onhan tässä numerossa monia muitakin hyvin toimivia aukeamia. Ainoastaan harmittaa, että Animecon Worldin artikkelissa on liian tummia kuvia. Tämä oli tiedossani, mutta en sitten viitsinytkään pyytää lupaa käsitellä kuvia. Aina pitää muistaa, että kuvat tummuvat entisestään painossa.

Kannen on tehnyt Chuhonine. Huomaan kyllä, että piirtäjä on nähnyt siinä paljon vaivaa. Siinä on aika mielenkiintoinen asetelma ja teema tulee heti esille. Olisin ehkä kääntänyt Johnin päätä, jotta voisimme nähdä hänen kasvot, mutta totta kai lukijat tajuavat kuka hahmo on kyseessä. Tiikerin ilme ja silmien eloisuus ovat onnistuneita. Värit ovat silmiini harmittavan harmahtavia/himmeitä, en usko niiden näyttävän tältä alkuperäisessä piirroksessa, vaan skannausta ei ole käsitelty vastaamaan alkuperäisiä värejä. Veikkaisin oikeassa kuvassa olleen enemmän vibranssia ja valoa. Hieno se on silti.

Lehden mukana tuli Karoliina Ahvenaisen upea kortti, joka sijoittui toiseksi vuoden 2022 piirustuskilpailussa.

Lehti ilmestyy myyntiin vähän myöhemmin Hopeapuotiin, ja sitä on myös myynnissä yhdistyspöydällä eri tapahtumissa. Tämän vuoden puolella yhdistys tulee vielä vierailemaan ainakin Nezumiconissa ja Usagiconissa. Ensi vuoden lehdissä teemoina ovat Conit & tapahtumat sekä Japani & japanilaisuus.

Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.

Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.

Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.

Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***

Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald

*1960 helmikuu Friends

*11.2.1960 Kennebec Journal

*14.2.1960 The Port Huron Times Herald

*22.2.1960 LIFE

*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/

*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote

*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome

Rooman symbolin surkea kohtalo

Ihminen on vuosituhansien ajan vainonnut sutta. Susi on ollut ihmiselle suuri kilpailija, sillä se on tappanut ihmisten karjaa, ja vaikka tästä aiheesta ei saisi nykyään puhua, on susi myös tappanut ihmisiäkin (esimerkkejä tässä postauksessa). Silti tämä systemaattinen vainoaminen on ollut liiallista, susi on nähty suorastaan pahuuden symbolina, ja yhä tänä päivänä susiin suhtaudutaan välillä hysteerisesti.

Historiasta löytyy onneksi positiivisiakin esimerkkejä susiin suhtautumisesta. Niinkin positiivisia, että susi on nähty ihmisen sukulaisena tai esi-isänä. Ehkäpä tunnetuin positiivinen susimyytti on taru Rooman perustajista, Romuluksesta ja Remuksesta. Sodan jumala Mars oli raiskannut Rhea Silvian, nuoren naisen, joka oli pyhittänyt elämänsä palvelemalla neitseellisyyden Vesta-jumalatarta. Rhea Silvia oli vallasta syöstyn Numitorin tytär, ja entisen kuninkaan veli oli silloinen kuningas Amulius. Saadessaan kuulla raskaudesta Amulius uskoi lapsien olevan hänelle kilpailijoita, vangitsi naisen ja käski palvelijaansa tappamaan lapset. Palvelija ei kuitenkaan pystynyt tähän ja jätti kaksosvauvat joen penkalle. Pentunsa menettänyt naarassusi adoptoi pojat ja imetti niitä Lupercalin luolassa, kunnes paimen Faustulus löysi heidät ja toi pojat takaisin sivistyksen pariin. He olivat luontaisia johtajia ja keräsivät paljon seuraajia jo ennen kuin selvittivät alkuperänsä. Veljekset auttoivat isoisänsä takaisin valtaan. Lopulta Romulus tappoi Remuksen, ja Romuluksesta tuli Rooman perustaja.

Vaikka kuinka haluaisinkin, en usko, että Romuluksen ja Remuksen tarussa olisi juuri mitään todenperäisyyttä. Jonkinlainen Romulus-henkilö on saattanut olla olemassa, mutta tarinat jumalaisesta suvusta ja lapsuudesta suden kasvattamana on todennäköisesti keksitty kauan Rooman perustamisen jälkeen (ja mahdollisen Romuluksen kuoleman jälkeen), ja niillä on haluttu korostaa kuinka erityisiä Rooma ja sen maagiset perustajat olivat. Yhtenä selityksenä on esitetty naarassuden slangimerkitystä, sillä se tarkoittaa myös prostitoitua. Oliko kyseessä väärä tulkinta tai tietoinen asian kaunistelu? Mutta ajatus pojat adoptoivasta naarassudesta on kaunis. Susi on esitetty jalona ja empaattisena eläimenä, sekä Rooman valtakunnan voiman alkulähteenä. Tämän takia olen aina suhtautunut taruun lämmöllä.

Kuitenkin yllätyin ja suorastaan järkytyin kun täysin sattumalta näin vanhan valokuvan, jossa oli onnettoman pieni häkki ja siellä yksinäinen susi. Tässä oli Rooman ylistetty naarassusi, ei mikä tahansa eläintarhasusi tai onneton takapihalemmikki, vaan nimenomaan THE roomalaisten äiti, pakotettuna elämään koko elämänsä yksin, ilman minkäänlaista virikettä, keskellä kaupungin vilskettä, ja aivan liian pienessä häkissä, jossa oli vain muutama metri tilaa liikkua. Tätä ei oltu mainittu missään historiakirjassa kun olin koulussa. Mytologinen susi, jota tuskin oli koskaan ollut olemassakaan, oli suuren kansainvälisen ihailun aiheena, mutta juuri kukaan ei ollut kiinnostunut sen elävästä vastineesta. Miten voi olla mahdollista, että me ihmiset teemme sudelle hallaa silloinkin, kun haluamme juhlistaa sitä?

Postikortti, jossa susihäkin takana näkyy kotkahäkki.

Vuonna 1871 Rooma nimettiin Italian pääkaupungiksi. Tätä oli juhlistettava ja kaupungin identiteettiä piti alleviivata. Seuraavana vuonna elokuun 28. päivänä pormestari Pietro Venturi määräsi, että Capitoliumin/Campidoglion kukkulalle olisi laitettava naarassusi näytille, sille palkattiin hoitaja ja kuukausittaiseksi hoitokuluksi asetettiin 23,50 liiraa. 20.9.1872 pieni häkki asennettiin paikoilleen, ja sen ensimmäinen asukki saapui. Susi oli kaapattu Roomasta etelään sijaitsevilta vuorilta. Koko päivän innokkaat kaupunkilaiset pyörivät häkin ympärillä pällistelemässä sitä. Hieman myöhemmin paikalle asennettiin myös kupolimainen häkki kotkalle, joka oli myös voimakas Rooman symboli.

Ensimmäinen susi ei kauaa alistunut olemaan vetonaulana, sillä jo 25.1.1873 brittiläinen The Graphic -lehti raportoi sen rikkoneen häkin palkin, karanneen ja herättäneen kauhua kaupunkilaisissa juostessaan pitkin Rooman katuja. Valitettavasti karkumatka päättyi kun suuri metsästyskoira lähti suden perään, susi saatiin kiinni ja kannettiin takaisin vankilaansa.

Pääkaupungin susien elämä oli yksinäistä, ahdistavaa ja sudet kuolivat nuorina stressiin tai lämpöhalvaukseen. Tyypillisesti uusi susi jouduttiin hankkia 2-3 vuoden välein. Onnekkailla susilla oli sentään lajitoveri, mutta suuri osa susista eli surkean elämänsä yksin. Vuonna 1877 amerikkalainen The Clinton Republican -lehti kuvaili näitä susia "pieniksi pelkurimaisiksi keltaisiksi koiriksi, jollaisten laumaa keskiverto amerikkalainen poika ei epäröisi hakata pesäpallomailalla." Siinäpä myötätuntoa. Samainen lehti kertoi myös jälleen yhdestä pakoyrityksestä, jolloin kauhistuneet roomalaiset olivat juosseet sisälle turvaan, mutta englantilainen mies oli tarttunut sutta niskavilloista, peittänyt sen takilla ja tuonut sen takaisin häkkiin.

Jo 1880-luvulla asukkaat valittivat susien aiheuttamasta metelistä ja puhetta oli jo tässä vaiheessa ettei häkkiin hankittaisi uutta asukasta. Suden ylläpito ja uusien eläinten hankkiminen ei ollut ilmaista, vuosien mittaan yleinen mielipide alkoi myös huolestua suden elämänlaadusta. Silti perinnettä jatkettiin sitkeästi, ja taikauskoisesti ajateltiin, että niin kauan kuin susi olisi häkissään se toisi hyvää onnea Roomalle. Vuonna 1935 häkin sijaintia muutettiin hieman varjoisempaan paikkaan.

Dante Paoloccin piirros vuodelta 1902, jossa susihäkki myös näkyy.

Uusia susia saatiin eri lähteistä. Osa oli kaapattu luonnosta. Vuonna 1918 susi saatiin Taranton eläintarhasta. Välillä eläintarhasta saatiin uros lainaan, jotta se saattaisi pääkaupungin nartun raskaaksi. Historiallinen tarkkuus ei ollut supertärkeää, paremman puutteessa Rooman naarassusi olikin uros. Vuonna 1926 susi astutettiin saksanpaimenkoiralla, ja kaupunki tienasi hyvät rahat huutokauppaamalla pennut yläluokkaisille koiraharrastajille. Pentuja oli myös vuonna 1929, jolloin niitä syntyi seitsemän, mitä pidettiin onnekkaana enteenä, sillä Rooma oli rakennettu seitsemälle kukkulalle.

19.4.1968 Rooman syntymäpäivän aattona, susi yritettiin varastaa tai vapauttaa. Joukko juhlivia opiskelijoita yritti sahata häkin auki, mutta he pinkoivat karkuun vartijoiden saapuessa, jättäen sahan ja opiskelijahatun jälkeensä. Eläinsuojeluaatteiden yleistyessä suden kohtalo suretti yhä useampia ihmisiä. Suteen perustui jopa sanonta "me pari la lupa del Campidojo/näytän Campidoglion naarassudelta", joka tarkoitti hermostunutta ihmistä, joka ei pysy aloillaan. Pienessä häkissään sudella ei ollut muuta tehtävää kuin neuroottisesti kävellä edes takaisin. Kaupunki oli pahasti velkaantunut, ja tuona vuonna kolme neljäsosaa kaupungin tuloista meni suoraan velkojen ja korkojen maksuun. Naarassuden ahdinko oli lopuillaan.

Kotkahäkki oli ollut tyhjillään 1940-luvulta alkaen, mutta susi oli ollut häkissään jo lähes sadan vuoden ajan. Se on käsittämättömän pitkä aika, johon mahtui lukemattomia susien sukupolvia, etenkin kun suurin osa niistä kuoli nuorina. Viimein vuonna 1970 häkki tyhjeni viimeisen kerran. Viimeinen asukki oli Abruzzon vuorilla villinä syntynyt uros, jonka emon metsästäjä oli ampunut. Häkki aiottiin suurentaa, jonka vuoksi uros vietiin tilapäisesti Rooman eläintarhaan. Uudistetussa häkissä kaavailtiin asuvan uroksen lisäksi narttu ja kaksi pentua. Häkin remonttia ei kuitenkaan koskaan saatu aikaiseksi, ja velkojen kerääntyessä kaupunki vastahakoisesti luopui susiperinteestä.

Pääkaupungin susien kohtalo on surullinen, ja on suorastaan käsittämätöntä kuinka pitkään perinne jatkui. Susien ennenaikaisista kuolemista huolimatta niiden elinoloja ei mainittavasti parannettu. Poliitikot eivät luopuneet sudesta eläinsuojelullisista syistä, vaan koska kaupunki oli rahavaikeuksissa. Tämän piti olla juhlistettu, kunnioitettu ja rakastettu eläin, kaupungin historian alku ja juuri. Totuus oli kaikkea muuta. Näinkö te kohtelisitte äitiänne?

Er giorno che la Lupa allattò Romolo

nun pensò né a l’onori né a la gloria:

sapeva già che, uscita da la Favola,

l’avrebbero ingabbiata ne la Storia.
- Trilussa

(Sinä päivänä, kun susi imetti Romulusta,

hän ei ajatellut kunniaa eikä mainetta:

hän tiesi jo, että kun hän tulisi ulos tarusta,

hänet suljettaisiin historian häkkiin.

- Trilussa)

Lähteet:

*The Clinton Republican 15.11.1877

*Daily Echo 10.8.1918

*The Daily Telegraph 30.5.1929

*The Graphic 25.1.1873

*The Indianapolis Star 21.4.1968

*The Kalamazoo Gazette 10.1.1926

*Liverpool Daily Post 29.8.1970

*The New York Times 19.10.1872

*Statesville Record and Landmark 10.6.1886

*Tulsa World 16.6.1963

*https://www.mauromonti.net/2022/03/18/la-lupa-e-laquila-del-campidoglio/

1961 videossa susi katselee välinpitämättömästi kuinka kulkukissa syö sen lihapalaa.
Ainakin sillä oli edes joskus seuralainen.

Valkohammas (animaatio, 2018)

NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 

Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.

Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.

Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2