Hyvästi, Bono

Bono on kuollut kun julkaisen tämän. Sen kunto oli ollut kauan laskussa. En vain halunnut hyväksyä sitä. Jatkuvasti toivoin vanhuuden vaivojen olevan hetkellisiä, ja huijasin itseäni joka kerta kun Bonolla vaikutti olevan parempi vaihe. Siirsin maalitauluja. Olisi kiva, jos se olisi vielä mukana ensi vuonna. Olisi kiva, jos se olisi täällä kesällä. Olisi kiva, jos se viettäisi 13-vuotissynttäreitään. Olisi kiva kuvata sitä syksyllä Lapin ruskassa. Kaksi viimeistä ei toteutunut. Synttäri jäi vain kahdesta päivästä kiinni, juhlapäivä olisi ollut 26.7.

Tämä teksti on hyvin pitkä ja kuvia on biljoona. Olen kirjoittanut sitä monia päiviä etukäteen osana surutyötä. Koska tekstiä on työstetty eri päivinä, eri mielialoissa, on siinä varmasti sekavuutta ja saatan kertoa asioista oudossa järjestyksessä. Ensisijaisesti olen kirjoittanut tätä itselleni, mutta ei tietenkään haittaa, että muutkin lukevat tämän. Aikajanaa katsoessa joku voi ihmetellä, miksi en kertonut hänelle mitään. Tässä ei ole kyse mistään henkilökohtaisesta. En halunnut ja voinut koko ajan miettiä tätä asiaa. En halunnut vastata kysymyksiin ja ottaa vastaan neuvoja ja ehdotuksia. Tarvitsin pakotien, jotta voisin välillä puhua turhanpäiväisyyksistä ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Lauantaina 12.7. Bonolle ilmestyi poskiluun kohdalle turvotus. Säikähdin kovasti. Vaikka Bono oli syönyt paljon aitoja luita elämässään, oli sen hampaista silti tullut huonot. Nyt todennäköisesti oli puhjennut jokin hammastulehdus. Maanantaina soitin eläinlääkäriin, sain ajan seuraavan viikon perjantaille naapurikaupunkiin ja hetken oli huojentunut olo. Koira saisi pian apua ja sitten kaikki olisi taas niin kuin ennen. Turvotuskin oli laskenut parin päivän sisällä kun annoin Bonolle ketoriinia (ihmisten kipulääke, joka tilapäisesti sopii koiralle paremman puutteessa) - mutta ei kadonnut kokonaan.

Samana maanantai-iltana Bono nuuhki tolppaa ulkona viiden minuutin kusetuksen jälkeen - se ei siis voinut olla rasittunut ja tätä ennen se oli nukkunut. Se seisoi paikallaan, mutta yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, takajalat lyyhistyivät sen alta ja koira kaatui maahan. Tämä tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Se nousi vaivalloisesti ylös ja mentiin sisälle. Ei tuollainen ole normaalia, eikä mikään sisäinen selittelyni enää riittänyt. Jos olin täysin rehellinen, Bono oli kaatunut oudosti ennenkin, mutta olin aina nähnyt sen vain sivusilmällä tai se oli tapahtunut takanani, ja olin selittänyt itselleni sen kompastuneen juurakkoon tai jotain vastaavaa.

Yöllä mentiin ehkä 20 minuutin pituiselle lenkille ja Bono oli pitkässä Flexissä (jota en ollut aikoihin enää tarvinnut, koska Bono käveli hitaasti), jotta pystyin paremmin videoimaan sen liikettä. Katsoin videoita uudestaan ja uudestaan kotona ja totuus iski kipeästi. Kyllä minä olin jo kauan tietänyt sen ja moni muukin oli nähnyt, että Bonolla vähän väliä takajalat kävelivät miten sattuu, eikä se nostanut jalkojaan enää tarpeeksi, jolloin jalat välillä laahasivat ja kynnet raapivat maata, välillä se kompasteli omiin jalkoihinsa tasaisella maalla. Lenkillä se monesti meinasi pissata jonkun puskan päälle, mutta epämääräisen empimisen jälkeen ei sitten saanut nostettua jalkaa ja jatkoi kohti seuraavaa yritystä. Minkäänlaista lihasta ei takajaloissa ollut enää aikoihin.

Se ei enää hypännyt kuin korkeintaan etuoven kynnyksen yli. Siinäkin oli jo tarpeeksi haastetta koska Bono ei käyttänyt takajalkoja ponnistamiseen. Etujalat tekivät kaiken työn ja takajalat seurasivat voimattomina perässä. Se ei pystynyt hypätä auton penkille suoraan, vaan jotenkuten hyppäsi ensin jalkatilaan ja sieltä kiipesi penkille. Jos se yritti nousta kivelle tai mättäälle se otti etujaloilla kiivettävästä kohteesta kiinni ja ojensi eturuumistaan niin eteen kuin mahdollista, mutta takajalat eivät saanet mitään aikaan, ja Bono sitten valahti taaksepäin ja kellahti selälleen. Se saattoi kaatua selälleen myös jos yritti juosta ylämäkeen. Oli surkeaa katsoa tätä vierestä. Tämä on ehkä inhimillistämistä, mutta en kestä ollenkaan nähdä, että eläintä "nöyryytetään" ja sen ylpeys ja arvokkuus riistetään. Maanantain kaatumisen jälkeen olin henkisesti aivan sekaisin ja paniikkikohtauksen partaalla.

Viime aikoina se ei enää halunnut edes istua käskystä. Käskystä istuminen tapahtui hyvin hitaasti, Bono asetteli takajalkojaan varoen ja ne päätyivät outoon, jännittyneeseen asentoon, koska se varmasti yritti välttää kipua. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes muista milloin se viimeksi istui oma-aloitteisesti. Kumma ajatus! Se taisi vain siirtyä seisomisesta suoraan makaamaan, mutta missä ihmeen vaiheessa tämä oli alkanut? Myös "maahan" oli muuttunut mahdottomaksi käskyksi, Bono vaan tarjosi loputtomasti kumarrusta, mutta oli täysin haluton laskemaan takapäätä maahan. Sama koira, joka ennen oli tehnyt samoja tylsiä temppuja 562 kertaa putkeen, jotta emäntä saisi juuri oikeanlaisen valokuvan, ei nyt pystynyt tehdä yksinkertaistakaan käskyä... vaikka kyllä se olisi halunnut. Temppukoulutus oli ollut sille kivaa, sehän tarkoitti paljon nameja.

Portaikkoja se kieltäytyi kiipeämästä suorastaan hätääntynyt ilme kasvoilla, empivästi käveli portaikon edessä edestakaisin, ja sitten tiukasti katsoi jonnekin ihan muualle, jotta akka tajuaisi lopettaa typerät kyselyt. Viime vuonna Lapissa talon sisälle pääsi vain portaikon kautta, ja kerran sen motoriikka petti niissä, se mätkähti kovaa naamalleen ja luisui sitten surkeasti portaita pitkin maahan.

Mutta kun se laahaus oli vain alle sekunnin luokkaa eikä kompurointiin kuole, ja joinain päivinä Bono oli todella reipas, suorastaan nuorekas! Oli päiviä, jolloin Bono oli hidas ja väsynyt, mutta myös päiviä, jolloin se hölkkäsi lenkillä ja katseli maailmaa valppaasti. Huijasin itseäni niin kauan kuin mahdollista.

Normaalisti lenkillä en ollut pystynyt (tai halunnut) havainnoimaan liikkeen laatua hyvin, käytinhän paljon aikaa ympäristön katsomiseen ja koira oli välillä sivussani tai (yhä useammin, kauemmin ja kauempana) takanani. Naapurikin oli kysynyt onko koira kunnossa kun se ei enää kulje edessäni. Videoilta pystyin kuitenkin selkeästi näkemään millaista liike oli.  Nyt näin selvästi, että takajalat olivat todella jäykät, niiden liike oli minimaalista, tökkivää ja hoipertelevaa. Ja tiesin myös, ettei videoilla näkyvä liike ollut edes pahimmasta päästä. Tässä oli vain sattumanvarainen kattaus mitä olin saanut yhden lenkin ajalta kuvattua. Jo siinä oli tarpeeksi todistetta. Eikä lenkki ollut pitkä tai raskas, vaan rauhallista kävelyä ja välillä oltiin pysähdytty syömään ruohoa.

Otin toisena päivänä lisää videoita. Niihin tallentui askelia, joissa takatassu ei osu maahan normaalisti anturat edellä, vaan tassun yläosa tai rystynen osuu maahan (englanniksi tätä kutsutaan sanalla knuckling), hoipertelua, sekä hetki, jolloin Bono pysähteli ilmeisesti haluttomana jatkaa matkaa. Harmitti myös huomata, että kummassakin takajalassa oli häiriötä. Olin aiemmin huomannut, että paikallaan seisoessa Bono koko ajan nojasi painoa enemmän vasemman takajalan varaan, ja oikea oli hienovaraisesti koholla, noin puolet käpälästä oli ilmassa ja puolet osui lattiaan. Koholla oleva jalka saattoi pikkuhiljaa epämääräisesti luisua eteen tai taakse vaikka koira ei liikkunut. Mutta Bonon kävellessä "rystysaskelia" tapahtui myös terveemmäksi luullulla jalalla. Hitaalla lenkillä otetussa 24 sekunnin klipissä oli kaksi rystysaskelta oikealla ja yksi vasemmalla takajalalla - eli siis rystynen osui maahan kahdeksan sekunnin välein. Tämä yksittäinen video ei tietenkään voi antaa kokonaiskuvaa millaista kävely on joka viikon joka päivän jokaisena hetkenä. Silti, kävely oli epänormaalia. Ilman videointia en olisi huomannut näin hienovaraista, mutta koiralle taatusti epämiellyttävää asiaa. Olin aiemmin huomannut vain näyttävimpiä kävelyvirheitä ja kuullut laahauksen tai kynnen raapimisen ääniä.

Takajalat olivat se suurin ongelma, mutta vanhuuden vaivoja oli tullut lukuisia muitakin. Mainittujen hampaiden lisäksi mahassa oli patteja, joita en koiran iän vuoksi ollut aikonut leikkauttaa, saattoivathan ne olla pelkkiä rasvapatteja muutenkin. Silmäluomeen sisäpuolelle oli ilmestynyt pieni patti, joka painoi silmää ja aiheutti välillä vuotoa. Sen olin aikonut poistaa tulevalla lääkärikäynnillä hammasremontin aikana. Oli myös lähes jokapäiväistä mysteeristä kurkun kakomista, joka tuntui alkavan sattumanvaraisesti, ja monesti päättyi isoon yrjöämisrefleksiin (jonka taatusti seinänaapurit kuulivat), mutta mitään ei tullut ulos. Viime vuonna rokotusten yhteydessä mainitsin köhimisestä eläinlääkärille, joka kuunteli koiran sydämen eikä kuullut siinä mitään vikaa.

Kusen pidätyskyky oli madaltunut hurjasti. Bono oli aina ollut todella tarkka siitä ettei pissaa tai pasko sisälle, ja ylipäänsä oli siisti eläin, joka meni aina vähän privaatimpaan paikkaan paskomaan, ja jos oli jonkinlaisessa nurkassa hyppäsi jätöstensä yli jottei likaannu. Nuorempana se oli välillä olosuhteiden pakosta joutunut olla jopa 12 tuntia ilman ulkoilua, eikä vahinkoa ollut käynyt. Mutta nykyään se pystyi pidättämään pissoja hyvällä tuurilla viisi tai kuusi tuntia. Joskus vain vähän yli kolmen tunnin poissaolon jälkeen oli kotona lammikko lattialla, vaikka olin ulkoiluttanut Bonon ennen lähtöä. Tämä oli masentava näky, koska tiesin, että Bono aina yritti pidättää niin kauan kuin mahdollista. Vaikka olisin käyttänyt Bonoa ulkona juuri ennen nukkumista, piti joka aamu herätä kesken unien kun viiden tai kuuden tunnin aikaraja oli täyttynyt. Eihän Bono mitenkään vaatinut päästä ulos, se ei koskaan vaatinut mitään. Mutta heräsin syvästä unesta aina kun se halusi mennä kuselle. Vaikka olin kuinka väsynyt ja turhautunut tunsin kuinka kovaa se lähetti telepatiasäteitä päähäni - vitsailen, tietty! Vai vitsailenko...? Oikeasti heräsin koska alitajuntani oli kuullut sen nousseen pystyyn tuijottamaan.

Viimeisen kuukautensa aikana vanha koira oppi vielä yhden uuden tempun: vaanimisasennon.

Kuten jo mainitsin, eläinlääkäriaika oli saatu vasta seuraavan viikon perjantaille. Minulla oli monta päivää miettiä vaihtoehdot läpi ja tulla sinuiksi päätöksen kanssa. Tiesin, että Bonon kunto oli jatkuvassa laskussa. Vaikka saisinkin sen hampaat kuntoon, oli se vain yksi osa kokonaisuudesta. Mikäli Bono ei olisi kaatunut maanantaina en varmaan olisi vieläkään herännyt todellisuuteen. Kun Bonolla oli parempia hetkiä ja aloin taas hourailemaan "onpa se pirteä, entä jos..." tai panikoimaan "olen liian hätäinen, teen väärin" katsoin noita kävelyvideoita, muistelin maanantai-illan kaatumista ja omatuntoni rauhoittui hieman. Muistuttelin itselleni, että on parempi lähteä liian aikaisin kuin liian myöhään, ja Bono voisi kärsiä elämästä mutta ei kuolemasta.

Mikään hieronta tai lääke ei muuttaisi sitä faktaa, että takajalat olivat jo rakenteeltaan fiaskoja. Niissä oli onnettoman vähäiset kulmaukset, niin kuin Bonon chow chow -esivanhemmilla (rotu tuli esiin kahdessa geenitestissä), ja lihasten katoaminen vaikutti tehneen niistä entistä tikkusuoremmat. Bonon kustessa maahan jäänyt jalka vääntyi koiran painon alla ikävän näköisesti. Muistan kuinka monta vuotta sitten laitoin koiran kuvan keskusteluun, jossa arvioitiin koirien rakennetta, ja joku kommentoi takajalkojen suoruutta. Lapsellisesti loukkaannuin silloin, ihan niin kuin tämä olisi ollut jotenkin minun vikani tai tekisi koirasta huonomman. Uusimmissa kuvissa tietoisesti rajasin kuvan niin, että ruipelot takajalat eivät näkyneet, tai kuva oli otettu kuvakulmasta jossa totuus ei tullut niin päivänselvästi ilmi. En ollut kuvauttanut koiraa, mutta nivelrikkoa oli taatusti. Sen yhdeksi oireeksi kuvaillaan kompuroimista, jota oli päivittäin. Eteneminen oli hidasta, näytti vaativan keskittymistä ja pysähtelyä oli usein. Ja entäpä tuleva talvi? Miten Bono selviäisi enää hangessa ja jäällä, kun tasainen asfalttikin oli haasteellista kävellä?

Bono oli yhä onnellisen oloinen, kiinnostunut ympäristöstään, ruoka maistui ja sillä oli monesti rennon tyytyväinen ilme. Monet koirat ovat hyvin stoalaisia eläimiä, ja siinä vaiheessa kun ne näyttävät kipunsa, ei kyseessä ole enää pieni pipi. Bonokaan ei turhasta valittanut. Muistan kun kerran ulos lähtiessä yritin kiinnittää sen pannan solkea, katsomatta mitä tein, ja ihmettelin miten se ei meinaa mennä kiinni. Bono ynisi hiljaa. Hupsista, ei se panta varmaan menekään kiinni, kun olin kovasti yrittänyt runnoa metallihakaa koiran korvan läpi.

Hammasremontti tulisi olemaan kallis, varmasti ainakin tonnin luokkaa, ylikin. Ennen kuin eläinlääkäri oli päässyt edes näkemään koiraa sain karkean arvion, että ensimmäinen käynti vähintään kahdesta tulisi maksamaan noin 600 €. Iso raha minulle, mutta osamaksu oli mahdollista, tilillä oli säästöjä ja veronpalautuksetkin olivat tulossa. En ollut rahasta juurikaan huolissani. Mutta mitä järkeä olisi maksaa tonnin hoitoja, jos koiran pitäisi lopettaa pian sen jälkeen? Sen luonnollinen elinikä oli jo loppusuoralla. Hoito olisi pitänyt tehdä ainakin kahdessa osassa. Kaksi nukutusta vanhalle koiralle. Se ei välttämättä heräisi. Ja korjattavaa oli muutakin, pakkohan se olisi jatkaa hampaiden jälkeen remonttia kun kerta projekti oli aloitettu. Kaikki tämä tulisi olemaan Bonolle stressaavaa. Nukutuksia ja leikkauksia tulisi lisää. Patit pitäisi leikata. Luusto kuvauttaa. Ja kyllähän se lopputulos on tiedossa, jos kuvauksista paljastuisi ö-lonkat ja paha nivelrikko. Lopetukseen se johtaisi kuitenkin. Mitä vanhemmaksi koira tuli, sitä enemmän pelkäsin tietää mitä luustosta löytyisi, ja hautasin pääni pensaaseen.

Itsekäs puoleni olisi halunnut pitää sen täällä, väkisin. Olisin voinut teeskennellä ettei se kärsisi ja vähentää liikunnan niin minimiin, ettei koiran elämässä olisi enää sisältöä. Bono on ollut monessa elämänvaiheessani mukana. Lukemattomat muistot kietoutuvat Bonon ympärille. On vaikeaa kuvitella millaista elämä on ilman sitä. Olin yrittänyt viivytellä sille aikaa koska en halunnut jäädä yksin. Olen elämäni varrella ollut välillä pahasti masentunut, ja tuolloin Bono on antanut elämälleni merkityksen. Tuntuu, että vaikka luopuminen tekee kipeää, olen nyt ensimmäistä kertaa henkisesti asemassa, jossa Bonon menetys ei romahduttaisi elämääni täysin.

Vaikka välttelin ajatusta koiran kuolemasta, olin samalla halunnut etten joutuisi muistamaan koiraa kituvana ja heikkona, halusin Bonon olevan aina se uljas, komea, vahva ja räjähtävää energiaa täynnä oleva hurtta, joka se oli nuoruudessaan. Bonon nuoruus tuntui jo tapahtuneen toisessa elämässä, niin erilainen se oli nykyään verrattuna menneisyyden koiraan, joka tuli minulle pahasti käytösongelmaisena, joka helposti loikkasi leveän kuilun yli tai kiipesi lähes pystysuoraa kalliota ylös - vieläpä painot päällä! Halusin sen voivan lähteä saappaat jalassa. Vielä ei ollut myöhäistä säilyttää jäljellä oleva arvokkuus. Nyt se voisi olla ikuisesti vahva, jäädä nukkumaan ikuisessa kesässä, ja mielikuvani siitä säilyisi turmeltumattomana.

Nuorena Bono oli täynnä elinvoimaa. Käytin sillä pari kertaa viikossa painoliivejä ja/tai -pantaa. Liiveissä oli maksimipainot 6,4 kiloa. Joskus käytin myös pantaa yhtäaikaa, siitä tuli ehkä kilo lisää. Ne eivät hidastaneet menoa. Ikääntyessä niiden käyttö jäi vähitellen pois.

Ulkona Bono olisi halunnut jahdata vieraita kissoja, mutta kunnioitti niitä minun omaisuutena jos toin sellaisen sisälle. Viime vuonna joukkoomme liittyi Kirppu-pentu, jonka kanssa Bono oli hyvin hellä ja osasi säädellä voimiaan jottei pennulle käy leikkiessä huonosti.

17.7. varasin ajan lopetukseen tutulle asemalle. Aika olisi tasan seitsemän päivän päästä, joten minulla olisi hyvin aikaa käsitellä tulevaa ja pitää huolta, että Bonon viimeiset päivät olisivat mukavia. Olin helpottunut siitä, että puhelimessa ollut nainen ei vaatinut mitään selitystä tai tuputtanut hoitoja. Saimme päivän ensimmäisen ajan, jotta Bono ei kohtaisi vieraita koiria ja säästyisi turhalta stressiltä. Viimeisen viikon aikana unohdettiin nappulat. Bono söi joka päivä kanankoipia, pizzaa, makkaraa, vesimelonia, juustoperunoita, kakkua, jauhelihaa ja sen sellaista.

Ajankohta tälle "siirtymävaiheelle" oli paras mahdollinen. Mikäli tämä olisi tapahtunut pimeänä ja sateisena syksynä, tai kylmänä talvena, olisi mielialani ottanut myös ympäristöstä vaikutteita, emmekä olisi voineet viettää niin paljoa aikaa ulkona. Nyt pystyimme nauttia hitaista ja lempeistä kesäpäivistä, ei ollut kiire minnekään, ja valoa riitti yhä keskiyölläkin. Kun liikuimme kuuman päivän jälkeen miellyttävän viileässä yössä, auringon laskiessa maalaten taivaan pinkin ja purppuran sävyihin, saimme olla täysin kahden. Kertaakaan ei satanut.

Tunnen lopetuspäätöksestä suurta surun, helpotuksen, ahdistuksen ja syyllisyyden sekamelskaa, jota varmasti joudun vatvomaan vielä pitkään. Päivien mittaan tunneskaalat tulivat aalloissa, useita tunnepiikkejä saman päivän aikana. Välillä olin paniikkikohtauksen partaalla ja koin vain kauhua, jonka aikana en ajatellut yhtäkään konkreettista ajatusta. Koin syviä surun ja epätoivon hetkiä, epävarmuutta ja syyllisyyttä siitä teinkö nyt oikein, mutta myös äärimmäistä kiitollisuutta kun olin saanut tuntea näin hienon eläimen, sekä suurta rauhaa siitä, että päätös oli tehty. Rauha ja ahdistus seurasivat toisiaan vuorotellen. Mitä Bono ajattelisi, jos se tietäisi mitä tulee tapahtumaan? Halusiko se elää? Petinkö sen luottamuksen? Kunpa se pystyisi puhumaan. Sain paljon helpotusta kun luin Facebookin koiraryhmissä muiden kertomuksia koiriensa lopettamisesta. Muutkin olivat käyneet läpi täysin samoja tunteita. Etenkin tuo syyllisyys oli mukana monen kirjoituksessa, vaikka koira olisi kuinka vanha ja hyvin pidetty. Myös tämän tekstin kirjoittaminen usean päivän ajan helpotti paljon, pystyin muistelemaan hyviä aikoja ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Suosittelen kirjoittamista muillekin, eihän sitä tarvitse jakaa maailmalle.

Vain toinen koiraihminen ymmärtää (eivätkä aina hekään), että koira ei ole vain koira, se on henkilö. Se ei ole ihminen, koirat ovat mahtavia olentoja juuri koiruutensa ansiosta. Mutta olennon ei tarvitse olla ihminen ollakseen itsestään tietoinen ja ymmärtääkseen maailmaa syvällä tavalla. Bonon älykkäästä katseesta näki aina sen olevan ajatteleva olento. Sen takia Bono oli henkilö, ja sen takia minusta tuntui, että olin menossa murhaamaan sen.

Ehdin käydä pahimmat tunnekuohut läpi jo viime viikolla, ja sen jälkeen pystyimme elämään vielä monta päivää tavallista arkea. Hyvä niin, ei koiran tarvitse myötäelää ihmisensä stressiä viimeisinä päivinään. Ei se tiedä mitä tulee tapahtumaan, eikä sen tarvitse tietääkään. Mutta kuten aina, aika kului yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lopetuspäivä olikin huomenna. Ja sitten... sitten se päivä olikin tänään.  Yhtäkkiä olimmekin jo hitaasti kävelemässä kohti meitä lähinnä olevaa kunnanlääkäriä, jonne on vain parin kilometrin matka. Päätin mennä kävellen, ja lähdin aikaisin, jotta ei olisi mikään kiire ja voitaisiin rauhassa oleskella ja nuuskia ja niin edelleen. Siitä tulisi meidän viimeinen lenkki. Tuntui niin epätodelliselta. Mihin kaikki aika oli mennyt?

Olin yhä varma päätöksen olevan oikea, mutta en ollut koskaan lopettanut koiraa. Yhden kissan olin joutunut muutama vuosi sitten, mutta se tilanne tuli puskan takaa kun kissan munuaiset pettivät ja ei siinä ehtinyt miettiä asiaa, eikä mitään muuta vaihtoehtoa ollut. Ja rehellisesti sanoen, kissat ovat minulle ihan eri asemassa. Ne ovat kodin hovinarreja ja eläviä huonekasveja. Bono ei ollut vain lemmikki. En saisi olla sekoileva raunio Bonon viime hetkillä. Pelkäsin, että Bono kärsisi. Olin lukenut kauhutarinoita lopetettavista eläimistä, jotka olivat viime hetkillään kouristelleet koska rauhoittava aine ei olekaan toiminut kunnolla. Kuvittelin monta kertaa millainen tilanne tulisi olemaan.

Meillä oli ollut kiva, yli tunnin pituinen lenkki, ja Bono tervehti eläinlääkäriä kohteliaasti. En myöskään ollut sekoamassa, vaikka vähän tuli itkua kun kerroin Bonon ongelmista. Olin osittain pelännyt ja toivonut, että lääkäri kyseenalaistaisi lopetuksen, kieltäytyisi ja tarjoaisi jotain ihmepelastusta. Mutta hän oli samaa mieltä, lähtö olisi hyvä. Laitoin Bonolle kuonokopan ja otin sen päästä kiinni. Tuntiessaan rauhoituspiikin Bono huusi ja murisi, ja sen jälkeen raivoissaan mulkoili lääkäriä koko loppuajan. Pidin sen päätä sylissäni ja silitin. Olin toivonut, että meillä olisi ollut rauhalliset ja tunteikkaat hyvästit. Mutta lähtiessään Bono kihisi raivosta, ja kun eläinlääkäri kertoi sydämen pysähtyneen, näin vihan yhä sen silmissä. Ehkä se oli sopivaa. Se tuli tänne vihaisena, ja lähti täältä vihaisena. Mitätöikö viimeinen hetki kaiken?

Voin varmana sanoa Bonolla olleen hyvä elämä täällä. Vaikka Bono oli todella haastava koira, eikä mitenkään päin sovelias ensikoiraksi taikka kaupunkioloihin, siitä tuli vuosien mittaan juuri minulle sopiva. Eikä ruumiitakaan tullut, paitsi miljoonan myyrän ja päästäisen henki vaadittiin ennen kuin Bonon kuulo- ja hajuaisti heikentyivät liikaa metsästykseen.

Yllä olevassa videossa Bonon ja Kraa Kraan koulutusta. Bono aluksi vihasi variksia ja raivostui kun nuo lentävät roskasäkit tulivat sen nappuloita syömään. Siedätin niitä molempia pitkän aikaa. Koulutuksessa koulutettiin kolmea olentoa yhtäaikaisesti, koiraa, varista ja minua. On ollut mukavaa seurata varisten elämää, joskin elätteinäni niillä alkoi mennä liiankin hyvin. Kraa Kraalla vaimonsa kanssa oli viime vuonna kolme aikuiseksi kasvanutta poikasta, joten perässämme oli aina lenkeillä VIISI isoa varista. Pelkäsin sen aiheuttavan naapurustossa jo liikaa paheksuntaa, naapuripihoihin on alkanut ilmestyä lintuja karkottavia haukkaleijoja, joten lopetin kouluttelut. Tai yritin lopettaa. Kaikkein vaikeinta on kouluttaa itseään. Yhä tulee päivittäin heitettyä niille mahdollisimman vaivihkaa nappuloita... Kraa Kraa on niin lihava, että laskeutuessaan mätkähtää maahan kuin mikäkin mätisäkki. Viime vuoden kolme nuorta ovat muuttaneet omilleen ja tänä vuonna poikasia on kaksi.

Bono oli suuri persoona. Se oli paljon kiinnostavampi henkilö kuin moni ihminen koskaan on. Se oli täynnä ristiriitaisuuksia. Se oli niin tottelevainen ja omapäinen, kiltti ja ärhäkkä, luotettava ja arvaamaton, rohkea ja epävarma, rauhallinen ja hermostunut, pohtiva ja äkkipikainen. Se oli maailman paras huono koira, hienoin alennuskorikoira, aito rehti rakki. Tunsimme toisemme hyvin, mutta Bono oli niin monimutkainen, ettei sen olemuksen ydintä voisi mitenkään tiivistää. Se oli hirvittävän älykäs. Mikään sen ongelmakäytös ei ollut tyhmyyttä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että toinen samanlainen koira tulisi enää vastaan.

Tällaisista hurtista Londonit ja Curwoodit kirjoittivat! Bonossa oli yhtäaikaa palveluskoiralta perittyä yhteistyöhalua ja kadun sekametelisopilta tullutta alkukantaisuutta. Se oli hyvin viehättävä yhdistelmä. Se ei koskaan täysin lopettanut ympäristön tarkkailua, kävellessään se jolkotti pää matalana, eikä se ollut kovinkaan kiinnostunut leikkimisestä. Ostin sille miljoonia leluja, mutta ne olivat kaikki sen mielestä tyhmiä - paitsi sellaiset, jotka sekä liikkuivat että pitivät eläimellisiä ääniä. Mutta sellaiset se sai hajotettua liian nopeasti. Siinä oli vähän tosikon vikaa. Bono oli niin etevä hävittämään kaiken maailman jyrsimiä (jotka se myös söi, luvan kanssa, enhän minä turhaan madotuksia maksa!), etten yhtään epäillyt voisiko se selvitä hengissä ilman ihmisen apua, ainakin kesällä. Minä sitä tarvitsin enemmän kuin se minua. Hyvin moni kyseli oliko Bono husky tai koirasusi, koska nuorena sillä oli pistävän keltaiset silmät. Bonon ulkonäkö muuttui paljon sen vanhetessa - mistä olen kirjoittanut aikaisemmin - ja kuten miehet yleensäkin myös Bono komistui vuosi vuodelta ja oli parhaimmillaan keski-ikäisenä. Silmät tummuivat iän myötä, mikä oli harmittavaa, mutta yllättävä bonus oli kuinka tollon näköinen lerppakorva nousi pitkällä aikuisiällä pystyyn.

Vielä tänäkin vuonna sain kuulla pari hassua kommenttia kuinka koira (muka) näytti sudelta. Kun sidoin koiran lähikaupan parkkipaikan toiselle puolelle puuhun (jotta ihmiset todennäköisesti eivät kävelisi sen vierestä) ja lähdin kohti kaupan sisäänkäyntiä, kaupan pihalla pyöriään lukitsevista noin 7-10v tytöistä yksi sattui katsomaan parkkipaikan yli Bonoon päin, säpsähti ja sanoi pelokkaasti "susi!" Hänen kaverinsa vakuuttelivat ettei se susi voinut olla, mutta tyttö oli epävarma ja tivasi mikä se sitten on. Kaukaa katsottuna musta hihna ei erottunut, ja eipä kai noin nuori edes tiedä miltä susi näyttää. Mutta tuli noita kommentteja aikuisiltakin. Olihan se imartelevaa, mutta samalla olen vähän huolestunut miten mikä vain kissasta kukkaruukkuun on taviksien silmissä susi.

Omille ihmisilleen se ei koskaan niskuroinut tai yrittänyt nousta arvojärjestyksessä. Minua kohtaan se oli aina nöyrä. Se hyväksyi täysin uudet ihmiset, jos he tulivat sisälle minun siunauksella. Kun talonmies yritti poissaollessani tulla sisälle, Bono oli raivoissaan eikä päästänyt häntä, mutta seuraavalla kerralla olin paikalla ja Bono näki, että ukko tulee sisälle emännän luvalla ja kaikki oli täysin ok. Mutta muut ihmiset tuolla ulkona olivat epäilyttäviä mahdollisia uhkia ja toisia koiria se vihasi. Pari kertaa sen onnistui hyökätä toisen koiran kimppuun.  Ensimmäiset vuotemme kerrostalon kolmannessa kerroksessa olivat suoraan sanoen helvettiä, koska koira yritti portaissa purra ohikäveleviä ihmisiä, ja pelkäsin aina jotain peruuttamatonta tapahtuvan, jonka johdosta minun olisi pakko lopettaa koira. Se haukkui rappukäytävän äänille, ei osannut jäädä yksin ja veti hihnassa kuin veturi. En ollut varautunut tällaiseen ollenkaan. Ilmoituksessa oltiin sanottu, että koira tulee kaikkien kanssa toimeen, ja se oli ollut kotihoidossa, ei tarhaan unohdettuna, joten uskoin hoitajan osaavan kertoa sen luonteesta. Totuus oli täysin toinen, ja se tuli ilmi jo ensimmäisellä viikolla, kun Bono hyökki karvat pystyssä kohti ohi kulkevia autoja, ihmisiä, lapsia, pyöriä, koiria, junia... Se johtui epävarmuudesta, mutta valitettavasti Bono oli täysin vakuuttunut, että hyökkäys oli paras puolustus. (Olen aiemmin kertonut näistä haasteista tässä postauksessa, mutta siellä on osittain samaa toistoa kuin tässä tekstissä)

Nuo vuodet opettivat minulle paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin oppinut "normaalin" koiran kanssa. Ei minulla ollut minkäänlaista koirakokemusta, suuresta kitinästä huolimatta en lapsena saanut koiraa. En ollut koskaan opettanut koiraa edes istumaan, kun heti mentiinkin suoraan altaan syvään päätyyn. Suuri kiitos kuuluu paikalliselle koirakouluttajalle (en tiedä haluaako hän tulla nimetyksi), joka jaksoi neuvoa ja auttoi monilla muillakin tavoin. Kaikki menneisyyden nolot episodit ja hiuksia nostattavat läheltä piti -tilanteet tuntuvat nyt mitättömiltä sivuseikoilta. Olen kiitollinen etten lähettänyt koiraa maitojunalla takaisin, vaikka monesti teki mieli - ja myönnän, että alussa suurin syy miksi en lähettänyt sitä takaisin oli se, että pelkäsin muiden arvostelevan minua. Viimeiset vuotemme olivat ihanan rentoja, ja hämmentävästi moni kehui kuinka hyvätapainen ja hyvin koulutettu koira oli - mikä tuntui aina niin ironiselta, jos he vain tietäisivät totuuden! Bonosta ei koskaan tullut täysin "normaalia" koiraa, mutta sain koulutettua sitä sen verran, että se oli sentään hallinnassa, rivitaloon muuttaminen ja ikääntyminen rauhoittivat sitä, ja opin arvioimaan mitkä tilanteet olisivat sille liian vaikeita. Kaikista harmaista hiuksista huolimatta Bonon hankinta oli elämäni paras päätös.

Irvistys oli Bonon bravuuritemppu

Vaikka Bonon kanssa ei voinut harrastaa mitään, missä oli paikalla yleisöä ja hälinää, oli sillä aktiivinen elämä. Siitä tuli minun sirkuskoira, joka esitti miljoonia temppuja valokuvissa. Se oli (ihan aikuisten oikeasti!) virallisesti Expert Trick Dog, jota varten sen piti esittää 35 eri käskyä. Vieläkin vähän harmittaa, etten hankkinut sille viimeistä Champion-titteliä, mutta aiemmat tittelit olivat maksaneet noin 30 dollaria ja Champion olikin yhtäkkiä yli satasen. Oikeasti Bono osasi vielä enemmänkin kaikkea turhaa, ja seinä täyttyi kaikenmaailman ruusukkeilla ja diplomeilla.

Se oli mukanani kahdella reissulla maaseutuopiston asuntolassa, muutti kanssani kerrostalosta rivariin, varoitti murtoyrityksestä, myllersi ojissa myyrien perässä, nouti haavoittuneen lokin ojasta, eli edesmenneen Rusakko-kissani kanssa ja otti uuden Kirpun isällisesti vastaan, arvioi muutaman poikaystäväehdokkaan, kävi kahdesti Lapissa (ensimmäisen kerran mummoni kanssa, juuri ennen kuin hän muutti vanhainkotiin), taisteli urhoollisesti konekarhua vastaan petotestissä (joka kerta tämä muistuu kun kävelen paikan ohi), ja tänä vuonna se kulki mukanani tallitöihin, jossa pitkän totuttelun jälkeen hyväksyi viimein kaksi tallikoiraa seuralaisikseen.

Teetin Bonosta Embark-geenitestin vuonna 2018, josta selvisi rotujen lisäksi useita terveystietoja. Olen ollut hyvin vaikuttunut Embarkin tarkkuudesta ja Orthopedic Foundation for Animals hyväksyy sen tulokset virallisina. Jo tuolloin testin mukaan Bono olisi ollut ihmisten ikään suhteutettuna 51-vuotias. He eivät saaneet minulta mitään tietoja koirasta, tämän iän he olivat arvioineet DNA:n metylaatiosta, ja arvio kävi järkeen koska tiesin koiran syntymäpäivän (tai ainakin sen päivän, mikä minulle oli ilmoitettu). Se oli tuolloin 6-vuotias, eli ison koiran keski-iässä. En ole lähettänyt heille uutta näytettä, eli he eivät oikeasti ole konkreettisesti nähneet miten DNA on ikääntynyt, mutta heidän ohjelma on silti päivittänyt ikää automaattisesti vuosien mittaan. Embark ei näemmä enää kerro vuosien lukumäärää ellei tilaa erillistä testiä (onpa rahastusta, ennen se kuului perussettiin mukaan), mutta ikänä on nyt Geriatric, eli siis vanhus. Jos Bono oli kuusivuotiaana jo viisikymppinen, ja kuoli seitsemän vuotta myöhemmin, niin sittenhän se oli jo yli satavuotias. Noh, tuskin sentään, harva satavuotias ihminen pystyy edes kävelemään ollenkaan ja Bonolla aivotkin raksuttivat vielä! Koiran ikääntyminen on teoreettisia kaavoja yksilöllisempää. Mutta mielenkiintoistahan tuota on funtsia.

Elimme yhdessä kymmenen vuotta. Se on pitkä aika. Sata kertaa ollaan katseltu auringonlaskua ja taivaan tähtiä (näimme kerran keskellä päivää taivaalta tippuvan meteorin!), tuhat kertaa tarvottu umpihangessa, miljoona kertaa nautittu kesäyöstä. Joka yö se nukkui sängyn jalkopäässä, ja erityisen mukavaa oli, jos sain aseteltua varpaani sen anturaa vasten, jolloin tunsin kuinka se vipelsi unissaan. Bono ei koskaan tuhonnut mitään, ainoastaan sen nukkumapaikan vierellä on tapetti vuosien mittaan kulunut kynsien osuessa siihen unen aikana. Tyhjiö tulee olemaan valtava. Nytkin tätä kirjoittaessa on todella outo olo, kun Bono ei ole vieressäni sängyllä, omassa nurkassaan, jossa on maannut joka päivä vuosien ajan. Elämäni pyöri paljolti Bonon aikataulujen ympärillä. Nyt on orpo olo. Kuka oikeasti omisti kenet? Olen lihava ja laiska lehmä, kuka nyt ulkoiluttaisi minua? Kuka toimisi varpaiden lämmittäjänä, kodin biojäteastiana ja varashälyttimenä? Kun muistelen jotain tapahtumaa, pakostakin muistan myös Bonon olleen siellä. Kiitos kun olit.

The star

That gives us light

Has been gone a while

But it’s not an illusion

The ache in my heart

Is so much a part of who I am

...

Once we are born we begin to forget

The reasons that we came

But I am sure it was you I met

Long before I had to name myself

To gain myself

I needed you to remain myself
...
Something in your eyes took a thousand years to get to here
(U2 & Avicii: Stars Don't Go)

Herra Slatteryn koirasudet

Wolf, yksi Slatteryn koirasusista.

 Vuonna 1926 Illustrated Sporting and Dramatic News -lehden lukija lähetti lehdelle kirjeen, jossa kertoi omistavansa kaksi noin kahden vuoden ikäistä koirasutta. Lehden koirapalstaa toimittanut majuri Harding Cox kiinnostui niistä oitis ja pienen kirjeenvaihdon jälkeen pääsi tapaamaan niitä. Koirasusien omistaja oli lontoolainen herra J. Slattery, jonka etunimeä ja ammattia ei harmittavasti mainittu.

Koirasudet olivat syntyneet Lontoossa Wembley Exhibition -suurnäyttelyssä. Herra Slattery oli vieraillut näyttelyssä heinäkuussa 1924, ja eläinosastolla oli tavannut Garrard Tyrwhitt-Draken, joka oli eksoottisten eläinten keräilijä ja omisti yksityisen eläintarhan Maidstonessa. Näyttelyn eläimet olivat lainassa häneltä. Näyttelyssä ollut iso harmaa urossusi, kanadalaisen ja siperialaisen suden risteytys, kiinnosti Slatteryä, ja hän kysyi oliko Tyrwhitt-Drake koskaan ajatellut teettää sillä pentuja. No olihan hän. Kuusi uunituoretta, juuri ja juuri kuukauden ikäistä pentua oli häkkien takana yleisön katseilta piilossa. Emo oli puhdas saksanpaimenkoira rouva MacDougall-Porterin Pathway-kennelistä.

Slattery osti heti kaksi ystävällisintä urospentua. Narttuja Tyrwhitt-Drake ei suostunut myymään. Slattery toivoi, että ottamalla pennut emolta näin nuorina niistä tulisi kesyjä ja ne kiintyisivät häneen helpommin. Tyrwhitt-Drake teetti samasta yhdistelmästä toisen pentueen, josta Slattery osti myös nartun, mutta se oli heikko ja omituisen näköinen. Narttu näytti chow chowlta kippurahäntänsä kanssa. Outo ulkonäkö oli selitetty sillä, että koiran puolelta oli päässyt nousemaan pinnalle ikivanhoja geenejä. Epäilenpä, että jos uusintakierroksella pennut näyttivät ihan erilaisilta, oli isänä oikeasti joku muu.

Slattery kertoi paljon havaintoja koirasusiensa luonteista ja tavoista. Ne olivat yhden miehen koiria, isäntänsä kanssa luotettavia ja helliä, mutta niitä ei voinut luottaa vieraiden käsiin. Kun Slattery tuli kotiin ne hyppivät nuolemaan häntä. Ne haukkuvat hyvin harvoin, ja lähinnä vinkuivat ilosta nähdessään isäntänsä. Ne ulvoivat korvia raastavasti, ja naapureita raivostuttavat serenadit alkoivat aina kun torvea töötättiin tai urkuja soitettiin. Ne vihasivat muita koiria. Niillä oli suuret hampaat ja leukojen loksautus kuulosti teräsloukun napsahdukselta. Ne suhtautuivat uusiin ruokiin epäilevästi, ja katselivat omistajansa kasvoja kuin tutkien onko omistaja myrkyttämässä niitä. Puutarhan vesiletku oli myös hyvin epäilyttävä ja hukat luikertelivat karkuun heti kun Slattery nosti sen ylös - todennäköisesti niitä oli joskus suihkuteltu sillä. Veljekset tulivat hyvin toimeen, vaikka joskus oli pientä hampaiden paljastelua ja niskavillojen nostelua.

Slatteryn puutarha oli jouduttu aitaamaan erikoisverkolla, jota hukat eivät pystyneet puremaan rikki. Niitä lenkitettiin ketjussa yksi kerrallaan. Nopeat ja ovelat koirasudet olivat päässeet karkuun muutamia kertoja. Yksi oli kuuden kuukauden iässä karannut Kensingtonin puistossa. Poliisit löysivät sen samana iltana surkeasti ulvomassa. Tarvittiin neljä poliisia jotta keskenkasvuinen koirasusi saatiin lassottua ja kuljetettua kotiinsa. Kerran veljekset karkasivat ja syöksyivät tyhjentämään lihakauppaa, ja tappoivat paikalle ilmestyneen räkyttävän terrierin. Toinen hukista palasi itse kotiin, mutta toinen katosi pariksi päiväksi Kensingtonin puistoon, ja kun omistaja viimein löysi sen oli hukka todella helpottuneen oloinen. Se ei ollut antanut kenenkään vieraan lähestyä itseään.

Slattery teetti pentuja koirasusillaan. Yksi uroksista sai astua hänen saksanpaimenkoiranarttunsa, jolloin syntyi kolme pentua. Kaksi hän myi, ja parhaimman piti itsellään, mutta se kuoli penikkatautiin. Myydyistä pennuista yksi päätyi Rhodesiaan muuttaneelle rouva Giffardille, joka oli Alsatian Police Dog Societyn sihteeri - eli siis saksanpaimenkoiraharrastaja, sillä noihin aikoihin rotu tunnettiin Britanniassa nimellä Alsatian Wolfdog. Toinenkin veljeksistä sai tehdä pentuja saman nartun kanssa, mutta ilmeisesti liiallisen liikunnan takia narttu synnytti liian aikaisin ja kaikki pennut olivat kuolleita.

Slattery toi veljeksistä isomman, Wolfin, majuri Harding Coxin nähtäväksi Lontoon Garrick Club -herrasmieskerholle. Wolf oli hieman ujo ja jäykkä. Maanalaisessa metrossa matkustaminen ei varmasti ollut sen mieleen. Se ei kuitenkaan ollut aggressiivisen oloinen, vaikka sen omistajaa jännitti esitellä se vieraalle ihmiselle. Coxin mukaan Wolfin katse oli ystävällinen ja miellyttävä. Wolf nosti tassunsa isäntänsä harteille ja nuoleskeli tämän naamaa. Miehet kävivät sen kanssa kävelyllä kadulla. Cox ihaili Wolfin täydellistä askellusta, joka olisi vetänyt vertoja parhaimman saksanpaimenkoiravalion kanssa. Rakenteeltaan Wolf oli saksanpaimenkoiraa keveämpi ja kapeampi. Värin se oli perinyt sudelta. Kokonaisuutena se oli hyvin tasapainoinen.

Cox mietiskeli, että mikäli Slattery jatkaisi koiriensa jalostusta voisivat hänen eläimensä todistaa saksanpaimenkoirissa todella olevan suden verta, mikä selittäisi rodun susimaisen rakenteen ja luonteen oikut. Näihin aikoihin sakemannien väitetty suden perimä oli suuren kiistelyn aihe. Alunperin rotua oli markkinoitu susikoirana, mutta ajatus pelätystä ja vihatusta sudesta oli kääntynyt rotua vastaan, jopa niin pahasti, että suden veren takia rotu bannattiin Australiassa vuosien 1928-1972 ajaksi. Cox myös kirjoitti tietävänsä koirasudesta, joka oli 3/4 saksanpaimenkoira ja 1/4 susi, joka olisi valheellisesti rekisteröity Kennel Clubiin ja esitetty näyttelyissä puhtaana sakemannina. Oliko tämä kenties Tyrwhitt-Draken kasvatteja? Lehden lukija oli kritisoinut Coxia siitä ettei tämä ollut käräyttänyt koirasuden omistajaa. Cox oli ollut mukana Kennel Clubin komiteassa lähes 25 vuotta, mutta oli sittemmin lähtenyt omille teilleen, eikä häntä kiinnostanut toimia kenenkään ilmiantajana.

Slatteryn muiden koirien nimiä ei mainittu eikä niistä ole kuvia, enkä ole löytänyt lisää artikkeleita joista voisi selvitä mitä näille eläimille tapahtui myöhemmin. Wolf oli ainakin upean näköinen. Vautsi miten jäntevä koira! Ja eihän tuo ole edes valmis kaksivuotiaana, vielä ehtisi jonkin verran miehistyä.

Lähteet:
* Illustrated Sporting and Dramatic News 28.8.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 4.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 18.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 30.10.1926

Blanca

 
NIMI: Blanca (ブランカ)
VUOSI: 1984
TARINA JA KUVITUS: Jiro Taniguchi

Tilasin peräti 11 vuotta sitten Japanista kaksi mangaa, joista en tiennyt yhtään mitään, mutta kansissa oli houkuttavia suden kuvia. Ne paljastuivat Jiro Taniguchin Kami no Inu -sarjaksi. Enhän minä japania ymmärrä, mutta upeasti kuvitetut pokkarit tuli kuvaluettua monta kertaa ja uskoin päässeeni jyvälle sen oikein jännittävältä vaikuttavasta juonesta. Myöhemmin jotain kautta selvisi, että Kami no Inu olikin jatko-osa. Sen esiosa Blanca on myös maltillisen pituinen, julkaisusta riippuen joko yksi- tai kaksiosainen, ja se on käännetty ainakin italiaksi ja ranskaksi. Voi kunpa tämä rantautuisi Suomeenkin! Luin Blancan englanniksi, mutta kyseessä oli epävirallinen fanikäännös. Postauksen kuvista huolimatta joudun siis tuottamaan pettymyksen, tätä mangaa ei oikeasti ole saatavilla englanniksi. 

Geenimanipuloitu superkoira Blanca (nimestään huolimatta uros) on karannut Neuvostoliiton armeijan tukikohdasta, jossa sen taistelukykyä on harjoitettu äärirajoille. Edes Blancan luojat eivät tiedä mihin kaikkeen koira kykenee. Koira on äärimmäisen vaarallinen ja pystyy kirjaimellisesti sekunnissa repimään ihmisen pään irti, ja sen nopeus ja kestävyys ovat omaa luokkaansa. Koira suuntaa kohti Beringinsalmea ja on määrätietoisesti matkalla kohti Yhdysvaltoja, jolloin se voi päätyä vieraan valtion käsiin. Se on pysäytettävä millä hinnalla hyvänsä, eikä sivullisten hengillä ole väliä! Blancan perään lähtee muun muassa sen kouluttaja, joka yhä elättelee toivoa voivansa hallita koiraa, ja totuutta koiran takana selvittävä japanilainen salametsästäjä Shiba, sekä inuiitti Yak, joka uskoo Blancan olevan legendojen pahan hengen ruumiillistuma. Monen ihmisen kohtalo kietoutuu Blancan ympärille, joka haluaisi vaan elää rauhassa. Mihin Blanca onkaan matkalla?

Toisin kuin suurin osa eläintarinoista, Blanca on suunnattu aikuisille lukijoille. Siinä on paljon väkivaltaa, jonkin verran alastomuutta ja paljon poliittista höpötystä. Ajatus superkoirasta voi kuulostaa hölmöltä, mutta sarja suhtautuu konseptiin täysin vakavasti, ja vaikka Blanca pystyy tekemään kymmenen metrin loikkia, väistää luoteja ja vaikuttaa omistavan jopa telepaattisia kykyjä, ei meno koskaan tunnu häiritsevän epärealistiselta. Blancan kyvyt selitetään hyvin pätevältä kuulostavalla tiedejargonialla, ja myös Taniguchin realistinen taide pitää korkealentoisen tarinan tukevasti maan kamaralla.

Vain kaksi pokkaria pitkä sarja tuntuu sopivan pituiselta. Hyvä ettei tätä pitkitetty liikaa. Juoni saadaan päätettyä tyydyttävästi, vaikka tarinan tempo onkin koko ajan päätä huimaava. Hengähdystauoilla on tarjolla runsaasti poliitikkojen puhuvia päitä, ja olisinkin mieluummin viettänyt rauhallisia hetkiä Blancan kanssa. Blancan kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta armotonta toimintaa. Koira joko pakenee pitkin karuja jääkenttiä, taistelee villieläinten kanssa, välttelee ihmisten väijytyksiä tai hyökkii ampujien kurkkuihin kiinni. 

Kaiken toimintamäiskeen ohessa sarjassa on myös selkeä luonnonläheinen ja jopa henkinen sävy, joka on ollut vahvasti läsnä muissakin lukemissani Taniguchin teoksissa. Lukija tietää, että Blanca on laboratoriossa muokattu geneettinen friikki, mutta kuitenkin, voisiko se olla yhtäaikaa myös legendojen henki, jonka tehtävänä on rankaista ihmisiä? 

Pidin siitä ettei kukaan hahmo ollut varsinaisesti paha, vaikka osa halusikin saada viattoman koirulin hengiltä. Hahmojen motivaatiot oli helppo ymmärtää. Vaikka lyhyessä sarjassa ei hirveän syvästi ehditty tutustua hahmojen sielunmaailmoihin, sai osa hahmoista mukavia harmaan sävyjä, kuten vaikkapa salametsästäjä Shiba, joka pyörittelee useaa naista yhtäaikaa, mutta jota tarina kohtelee neutraalisti tai jopa sankarina. Itse Blanca jää harmittavasti vähän etäiseksi - siis kyllähän sitä nähdään paljon, mutta koiran ajatukset jäävät mysteerisiksi. Olisi ollut kivaa tutustua koiran persoonaan lähemmin, mutta kenties silloin koiraa olisi inhimillistetty liikaa.

Taniguchin taide on upeaa. Hänellä on vahva ymmärrys ihmisten ja eläinten anatomiasta, jonka ansiosta hän osaa piirtää eläimiä erilaisiin haastaviin asentoihin. Eläinten lihaksistoakin on näkyvillä ja eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä menettämättä realistisuuttaan. Toimintakohtaukset ovat aina selkeitä ja liikkeen tuntu välittyy hyvin. Välillä lukija pystyy lähes tuntemaan Blancan huurtuvan hengityksen, sydämen jyskytyksen ja luotien paukkeen. Joissakin paneeleissa on todella näyttäviä kuvakulmia. Ainoa miinus kuvituksen suhteen on se, että jotkin ihmishahmot näyttävät liian samanlaisilta. Välillä menin sekaisin kuka hahmo oli kyseessä, ja erityisen häiritsevältä näytti kun nämä hämäävän identtiset hahmot olivat vierekkäin.

Blancassa ja Akira Iton käsikirjoittamassa ja Yoshihiro Takahashin piirtämässä Fang-sarjassa on paljon samaa. Epäilenkin vahvasti, että Blanca on toiminut inspiraationa Fangille. Takahashin Orion-sarjassa on jopa ollut valkoinen koira nimeltä Blanca.

Blanca on todella laadukas sarja, jonka toivoisin joskus saapuvan Suomeen. En pidä tätä lainkaan mahdottomana, onhan sarjaa jo julkaistu muualla Euroopassa. Ehdotinkin Taniguchin teosten suomentamista vähän aikaa sitten Ivrealle, ja kehotan muitakin kiinnostuneita tekemään samoin. Myös Sangatsu Mangalle kannattaa vihjaista. Jatko-osa on yhtälailla kiinnostava ja VIELÄKIN hienommin piirretty! Siinä seikkailevat Blancan pennut, jotka se oli saanut pakomatkallaan suden kanssa. Osa ihmishahmoista näkyy myös jatko-osassa.

Blogissa on myös kauan sitten arvosteltu Taniguchin lyhyttarinakokoelma The Ice Wanderer.

TÄHDET: *****

Rikin ääninäyttelijät

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 19.

Ketkä ääninäyttelijät ovatkaan Rikin miehisen äänen takana, joka saa soturit itkemään ja viholliset vapisemaan? Tarkastellaan suomalaisen fanin näkökulmasta kolmen tärkeimmän dubin ääninäyttelijöitä - eli japanilaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta dubbauksesta tuttuja nimiä. Hopeanuoli-anime julkaistiin myös korean, norjan, tanskan ja unkarin kielellä, mutta nämä ovat suomalaisille faneille vieraampia tapauksia, ja näistä dubbauksista on myös vaikeampaa löytää tietoa.

Banjō Ginga

Rikin erityisen vaikuttavan japanilaisen äänen takana on Banjō Ginga - onpa sopiva nimi Ginga-sarjan esiosaan! Ääninäyttelijänä (joita kutsutaan sanalla seiyū) hän käyttää taiteilijanimeä. Hänen virallinen nimensä on Takashi Tanaka. Hänen vaimonsa, Gara Takashima, on myös ääninäyttelijä. Gingan ääninäyttelyroolit ovat tyypillisesti hyvin maskuliinisia, sillä hänellä on voimakas ja syvä ääni.

Vuonna 1948 syntynyt Ginga on ääninäyttelyn veteraani, jolla on ollut lukemattomia rooleja animeissa, videopeleissä sekä länsimaalaisten elokuvien japanidubbauksissa. Rikin ohella hänet voi tunnistaa esimerkiksi animeista Mobile Suit Gundam (hahmot Gihren Zabi ja Cozun Graham), Sandybell (Edward), Cobra (eversti Vega), Fist of the North Star (Souther), Matka maailman ympäri (Willy Fog), Saint Seiya (Cassios ja Jango), Dragon Ball Z (Bora, Kuningas Vegeta ja Moai) sekä One Piece (Axe Morgan ja Riku Dold III).

Pelaajat voivat tunnistaa hänet muun muassa seuraavista pelisarjoista (mikäli siis pelaavat japanilaisilla äänillä): Tekken (Heihachi Mishima, Ganryu ja Jack), Metal Gear (Zero ja Liquid Ocelot) sekä Dead or Alive (Bayman).

Länsimaalaisten elokuvien ja tv-sarjojen japanidubbauksissa häntä voi kuulla esimerkiksi näissä teoksissa: Star Trek -sarja (Worf), Avengers-elokuvat (Thanos) sekä The Adventures of Batman -animaatiosarja (Batman). 

Hänen työnäytteisiin lukeutuu paljon muitakin erittäin kovatasoisia teoksia, eikä uralle toistaiseksi näy loppua. Vuoden 2020 marraskuussa Ginga sairastui koronavirukseen, mutta selvisi tästä onneksi pelkällä säikähdyksellä.

Gunnar Ernblad

Vuonna 1946 syntynyt Ernblad oli melkoinen ääninäyttelyn konkari, ja hän toimi myös näyttelijänä ja kääntäjänä. Hopeanuoli-anime saapui ensiksi Ruotsiin, ja sen dubbauksesta vastasi Videobolaget-yritys. Ernblad sai tehtäväkseen kääntää sarja ruotsiksi japanilaisten lähettämän englanninkielisen käsikirjoituksen perusteella. Hän oli myös osallinen animen leikkaamisessa, vaikka väkivaltainen sisältö ei häntä itseään niin haitannut, ja tätä ruotsalaisten leikkaamaa versiota käytettiin kaikissa pohjoismaissa. Ernblad on siis ollut hyvin merkittävässä asemassa Hopeanuolen historian luomisessa, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan sarjan tulevasta suosiosta. Hän toimi Rikin, Benin, Gohee Takedan, Kurojakin ja sekalaisten hahmojen äänenä.

Hänen muita ääniroolejaan voi kuulla muun muassa näissä sarjoissa ja elokuvissa: He-Man (Skeletor), Kreivi Duckula (Igor), Ankronikka (Ankenström), Hotel Transylvania (Frankenstein), Spies-tytöt (Jerry Lewis) sekä Pyjamabanaanit (B2).

Ernblad menehtyi syöpään vuonna 2021.

Silver Fang Network on julkaissut kaksi englanninkielistä Ginga-fanilehteä, joissa on ollut Ernbladista artikkeleita. Häntä haastateltiin numeroon 1, ja muistokirjoitus hänestä löytyy numerosta 3. Silver Fang Magazine -lehteä voi lukea netissä ilmaiseksi osoitteessa https://magazine.silverfang.net/

Pertti Nieminen

Hopeanuolen suomidubin takana oli Golden Voice Oy. Suomidubissa oli mukana vain neljä henkilöä, joilla jokaisella oli monta roolia, ja monesti hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat sattumanvaraisesti. Rikin äänestä vastasi pääasiassa Pertti Nieminen. Hänen rooleihin kuuluivat myös (ainakin välillä) Gin, Daisuke, Daisuken isä, Ben, Moss, Gohee Takeda ja monia sivurooleja. Nieminen perusti Golden Voice Oy:n ja oli sen omistaja ja puheenjohtaja vuosina 1989-2007.

Niemisen muita ääninäyttelyrooleja voi kuulla esimerkiksi seuraavissa teoksissa: He-Man (He-Man, Skeletor, Zobak ja muita rooleja), Ankronikka (Pelle Peloton ja sivurooleja), Flash Gordon (Flash Gordon ja kuningas Vultan) sekä Olipa kerran... -sarjat (useita rooleja). Melkoisena suorituksena Nieminen suoritti kaikki ääniroolit Yakari-piirretyssä.

Nieminen teki myös pieniä näyttelyrooleja suomalaisissa elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatterissa. Hän kuoli 68-vuotiaana sydänkohtaukseen kesken kesäteatteriesityksen vuonna 2007.

Myös Erkki Murto oli välillä Rikin äänenä. Hänestä on hankalampaa löytää tietoa, mutta hän oli useassa Golden Voice Oy:n dubbauksessa mukana. Voi hyvin olla, että hän on tehnyt ääninäyttelyä taiteilijanimen alla.

Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat

Jatketaan vielä edellisen postauksen aloittamalla kettulinjalla. Edward Bonetti oli syntynyt Amsterdamissa, Hollannissa. Hän tuli varsin kuuluisaksi alettuaan 1880-luvulla tehdä esityksiä, joissa hänen lukuisat eri eläimet tekivät jännittäviä temppuja. Erityisesti hän oli tunnettu kissoistaan ja ketuistaan, joita molempia pidettiin haastavina eläinlajeina opettaa. Hänen kerrotaan olleen ensimmäinen henkilö jolla oli temppukissa-show ja moni muu seurasi hänen jalanjäljissään. Eurooppaa kierreltyään hän jatkoi uraansa Amerikassa. Hänen nimensä kirjoitettiin välillä muodoissa Bonnetty tai Bonnette, sekä yleensä häntä kutsuttiin professoriksi, kuten monia muitakin aikakauden eläinkouluttajia.

Bonettin intohimo eläinten koulutusta kohtaan syntyi tavallaan sattumalta. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle työpaikan apulaisena kangaskaupassa. Mutta kun hän luki Buffonin kreivin luonnonhistoriakirjasta ettei kissoja voi kouluttaa ("Ne eivät kykene säännölliseen koulutukseen koska niiden perimmäinen luonne vastustaa kaikkea rajoittamista"), hän päätti todistaa väitteen vääräksi. 

Bonetti alkoi kerätä täysin sattumanvaraisia kissoja kaduilta, ojista, katoilta, ja noin kolmen kuukauden ajaksi laittoi ne suureen huoneeseen, jossa ne saivat elää vapaasti ja hän tarkkaili niiden luonteita ja tapoja. Tämän jälkeen alkoi puolitoista vuotta kestävä koulutusvaihe. Hän piti kissojen tilan erityisen siistinä ja syötti niille maitoa, leipää ja maksaa. Bonetti vietti kaiken vapaan aikansa kissojen kanssa, ja tämä intohimo vaikutti hänen työnkin laatuun, jolloin hän sai lopulta potkut kangaskaupasta. Hänen vanhempansa löysivät hänelle vielä toisen työpaikan, mutta oli selvää, että Bonettin kohtalo oli jo sinetöity.

Bonetti siirsi kissansa suureen vilja-aittaan Amsterdamissa, joka oli täynnä hiiriä ja rottia. Eräänä päivänä hän löysi kahdeksan rotan poikasta, ja päätti totuttaa kissansa niihin. Totta kai kissat ensin yrittivät tappaa poikaset, mutta Bonetti piteli kissoista kiinni, ja pikkuhiljaa kissat menettivät mielenkiintonsa. Seuraavaksi hän totutti kissat kanarialintuun. Koska pedot jättivät saaliiseläimet rauhaan hänen eläimillä mainostettiin olevan omatunto. Bonettin kissat esiintyivät suurelle yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1882, ja eläinten lajikirjo kasvoi pikkuhiljaa sisältämään myös poneja, kettuja, apinoita, korppeja, kanoja, koiria, ankkoja, kyyhkyjä ja kakaduja.

Vuonna 1888 Bonetti mainosti tarjoavansa esitystään kaikenlaisille show-bisneksessä mukana oleville tahoille. Mainoksessa kerrottiin hänen esityksessä olevan mukana 28 kissaa, jotka esiintyisivät avoimessa tilassa, samalla kun niitä ympäröisi 20 rottaa, 18 hiirtä, 12 lintua ja neljä kalaa. Erityisen kauniin Jessie-kissan lupailtiin hyppäävän yhdeksän ponin yli, kaksi kissaa kiipeilisi kymmenen metriä pitkää köyttä pitkin, kaksi ratsasti ponilla, toiset kaksi taas tasapainoilivat poikkipalkeilla, ja neljä valkoista kissaa loikkivat trapetsilla. Esitys sopisi mihin vain tilaisuuteen, kuten teatteriin, sirkukseen tai puistoon. Hänen kerrottiin esiintyneen Pariisissa, Lissabonissa, Madridissa ja Barcelonassa. Kaikkialla hänen näytösaikoja oli lisätty, sillä esitykset olivat olleet jymymenestyksiä.

Menestyksen salaisuus oli miehen loputon kärsivällisyys ja lempeys. Vaikka kissat olivat typeriä, ei niitä missään nimessä saanut lyödä tai muutoin kaltoinkohdella, silloin niistä tuli vieläkin hankalampia. Kun kissa päätti ettei suostu tekemään jotain ei mikään mahti maailmassa saanut sitä enää muuttamaan mieltään. Yksi vaikeimmista kissalle opetettavista tempuista oli saada se hyppäämään paperilla peitetyn renkaan läpi. Ensin paperissa oli suuri reikä, joka vähitellen pieneni, kunnes kissa toivottavasti hyppäsi paperin läpi. Tämän tempun opettamiseen kului viisi kuukautta. Toiset viisi kuukautta kului jos rengas sytytettiin tuleen.

Sitten niihin kettuihin. Myös kettuja pidettiin yleisesti hyvin typerinä eläiminä, ainakin mitä koulutukseen tulee - mutta mikäli kyse olikin kanojen varastamisesta kettuja luonnehdittiin hyvinkin oveliksi ja juonikkaiksi. Bonetti kertoi kouluttavansa kaikki eläimensä täysin samalla tavalla. Väkivalta vain pelottaisi ja hämmentäisi eläimiä. Hän taisikin olla aikaansa edellä ja tänä päivänä hänen metodejaan varmaankin kuvailtaisiin positiiviseksi vahvistamiseksi. Kettujen koulutus kesti kuusi kuukautta. Häkeissään ketut näyttelivät hampaitaan ohikulkijoille, mutta esitysten aikana ne olivat täysin kuuliaita ja kesyn oloisia, eikä niitä olisi uskonut samoiksi eläimiksi.

Ketut hyppivät esteiden yli ja renkaiden läpi. Kissojen tavoin ne oli myös koulutettu jättämään luontaiset saaliinsa rauhaan. Käskystä ne loikkasivat kanojen ja ankkojen yli, seisoivat takajaloillaan kuin kerjäävät koirat, söivät lattialle siroteltua ruokaa täydessä sovussa koirien ja kanojen kanssa, ja kirmasivat ympäri areenaa kettukoirien kanssa, jotka normaalisti olivat niiden arkkivihollisia. Bonetti sai ketun ajamaan kolmipyörää samalla kun koirat työnsivät pyörää eteenpäin, ja ketut ja koirat valjastettiin vetämään eläimiä kuljettavaa kärryä. Jopa pieni apina saattoi ratsastaa ketulla tai koiralla.

Tammikuussa 1896 Bonetti laajensi reviiriään Amerikkaan asti ja debytoi Koster & Bial's Music Hallissa, New York Cityssä. Mukana oli koko eläinkatras ja esityksen kerrotaan olleen oikein onnistunut.

Lähteet:

*The Era 1.9.1888

*Famous Pets of Famous People (Eleanor Lewis, 1892)

*New York Clipper 1.11.1896

*The Strand Magazine volume 8 1894

John Gauntin ketut rottakoirina

Kettuja, terriereitä ja jopa kissa - jos näillä ei lähde rotilta henki niin ei sitten millään!

Ketuista tuleekin harvoin puhuttua täällä blogissa, todennäköisesti koska olen kiinnostunut lähinnä koiraeläinten hyödyntämisestä jonkinlaisessa työssä. Mutta näemmä ketuillekin on jokin virka löydetty - ja on niitä joku käyttänyt sirkuseläiminäkin, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. John Gaunt (1850-1924) väitti olleensa ensimmäinen ihminen, joka oli käyttänyt kettuja rottakoirina. Tämä väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa ja voi olla totta vieläkin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

En ollut lukenut Gauntista mitään ennen kuin sain postikortin, jossa oli tuo ylinnä oleva kuva. Olen välillä ostanut kirjoja Coch-y-Bonddu Booksilta, (tosin Amazonin kautta, en siis osaa sanoa millainen tilausprosessi olisi suoraan heidän omalta sivulta), joka laittaa mukaan aina jonkin metsästysaiheisen postikortin, ja joskus on tullut mitään tilaamattakin jokin katalogi postilaatikkoon. Kuva oli niin erikoinen, että pakkohan oli alkaa selvittämään sen mysteeriä!

John Gaunt syntyi vuonna 1850. Hänellä oli aluksi äitinsä sukunimi Wheeldon, koska hänen vanhempansa eivät olleet vielä naimisissa pojan syntyessä. Gaunt osoittautui lahjakkaaksi monessa asiassa, kuten puutarhanhoidossa (hänen kasvinsa voittivat lukuisia palkintoja), puusepäntöissä ja kivenmuurauksessa (hän rakensi itse oman talonsa), mutta rottien hävittäminen teki hänestä kuuluisan. Hän harrasti metsästystä, ja vuonna 1914 oli jopa ampunut kuusijalkaisen jäniksen, joka täytettiin. Ylimääräinen jalkapari oli jäniksen kaulan alla. Nuorena hän toimi riistanvartijana, ja myöhemmin törmätessään narauttamiinsa salametsästäjiin vain rennosti naljaili heidän kanssa. Hän vaikutti olleen hyvin sanavalmis, välkky, suorastaan kettumainen persoona.

Gaunt syntyi ja asui lähes koko elämänsä Ambergaten kylässä Englannissa. Jo pikkupoikana hän hävitti rottia isänsä kanssa. Työ oli jännittävää ja hän harrasti sitä paljon vapaa-ajallaan, saaden kutsuja ja suosituksia maatiloilta. Suuri rautatieyritys Midland Railway palkkasi hänet 1890-luvun alussa tappamaan rottia juna-asemiltaan. Työn takia Gaunt kulki välillä pitkin poikin Britanniaa, jopa Skotlannissa asti. Aina kun jossain Midland Railwayn rakennuksessa puhkesi rottaongelma Gauntille lähetettiin kirjeessä junapassi. Kotiseudulla hän liikkui hitaasti vanhan Owd Catherine -poninsa vetämillä kärryillä. Gauntilla oli tyypillisesti kirjava joukko elukoita mukanaan: terriereitä ketjuissa, frettejä ja kettuja säkissä, ketunpoika taskussa. Hänet oli helppo tunnistaa ja moni kutsui häntä nimellä Jack the Rat Catcher.

Gauntilla oli lukuisia kettuja ja hänen mielestään kettu oli terrieriä parempi rottakoira. Tosin vain pieni osa hänen ketuistaan oli sopivia työhön, sillä ketulla piti olla tarpeeksi säyseä luonne. 1900-luvun alussa hän löysi ketunpesän ja varasti yhden pennuista, jonka nimeksi tuli Reynard. Testimielessä hän päästi sen vapaaksi elävän rotan viereen, jonka se tappoi ja söi hetkessä. Gaunt huomasi, että kun hän tarjosi ketulle kuollutta lintua ja rottaa, valitsi kettu aina rotan. Hän totutti sen fretteihin ja alkoi ottaa sitä mukaan rottakeikoille.

Kerran rottakeikan jälkeen Mansfieldissä Gauntilla oli vielä paljon aikaa ennen kotiin paluuta, joten hän pysäytti poliisin ja kysyi tältä mitä reittiä voisi päästä erään ystävänsä luo. Gauntin pullottava tasku herätti poliisin epäilykset, ja tämä vaati nähdä taskun sisällön. Gaunt oli ilkikurisella tuulella ja vitsaili, että poliisi voisi itse laittaa käden taskuun, kunhan hankkisi laastarin ensin. Poliisi käski miestä lopettaa pelleily, eikä poliisia vieläkään naurattanut kun Gaunt nosti Reynard-ketunpojan esiin.

Gaunt metsästi rottia yleensä öisin, pimeissä kellareissa ja vajoissa, joissa ketun aistit olivat paljon koiraa terävämmät. Ne olivat ällistyttävän nopeita. Toisin kuin koirat, ne eivät ravistaneet rottaa hengiltä, vaan niiden puraisu tappoi kerrasta. Kettu pystyi pitämään viittä rottaa yhtäaikaa suussaan, mutta koska niiden vaistot käskivät niitä pitämään saaliista kiinni - jolloin muut rotat jäivät tappamatta - oli Gauntin napattava rotta pois. Päivisin ketut eivät kulkeneet nätisti ketjussa, joten hän yleensä piti niitä säkissä, mutta öisin niitä pystyi kävelyttämään. Kaiken kaikkiaan hänellä oli uransa aikana noin kuusi kettua, jotka oli onnistuneesti koulutettu rottakoiriksi. Vuosikymmenien ajan hän yritti saada kettuja ja terriereitä risteytymään, tässä onnistumatta.

Hezekiah oli yksi Gauntin ensimmäisiä kettuja. Gaunt kuljetti sitä kainalonsa alla. Eräs rotantappokeikka oli ollut Sutton Coldfieldissä, ja mukana olivat Hezekiah ja Vic ja Chase 'em -terrierit. Päivällisen aikaan Gaunt poikkesi pubissa, jossa kettu ja koirat painuivat hiljaa odottamaan tuolin alle. Pubiin saapunut nuori mies huomasi ketun ja tiedusteli oliko se hyvä tappelemaan, sillä hänellä olisi seudun paras rottakoira, joka tekisi ketusta selvää jälkeä. Gaunt kehotti häntä hakemaan laastareita valmiiksi viereisestä apteekista - tämä ilmeisesti oli hänen vakiovitsi. Hän ei uskonut koirasta olevan vastusta ja mielellään uhkapelasi pari lanttia tästä. Mies haki Bones-koiransa ja käski sen menemään maahan, ilmeisesti näyttääkseen kuinka tottelevainen se oli, mutta kun koira huomasi lattialla olevan ketun syntyi heti kovaääninen kärhämä. Lopputuloksena Bones juoksi pubista karkuun Vic ja Chase 'em perässään. Mies kavereineen ei ollut tästä mielissään, eikä Gaunt viitsinyt käydä tuossa pubissa enää toiste. Pubeista puheen ollen kaikki Gauntin ketut tykkäsivät kaljasta, ja yksi niinkin paljon, että tarjottaessa joi itsensä känniin.

Hezekiah oli Gauntin mielestä paras rotan tappaja, mitä maailmassa on koskaan ollutkaan. Yksikään koira ei ollut sitä parempi, ja lukuisa terrierimies oli haastanut Gauntin rotantappokisaan, joissa laskettiin kumpi kisailijoista saisi tapettua enemmän rottia aikarajan sisällä. Hezekiah oli voitokkaasti kilpaillut ympäri maata, Birminghamissa, Sheffieldissä, Lontoossa, Manchesterissä, Liverpoolissa, Bristolissa... Valppaudellaan ja ketteryydellään Hezekiah voitti kerta toisensa jälkeen.

Lopulta Hezekiah karkasi työskennellessään maatilalla Market Harboroughn lähellä, ottaen mukaansa omistajansa nimellä varustetun kaulapannan ja palan ketjua. Gaunt ei ollut uskoa tapahtunutta, kettu oli ollut niin kesy ja silti se oli hylännyt hänet. Kolme viikkoa myöhemmin joku ampui ketun, huomasi sillä olleen kaulapanta ja pahoitellen ilmoitti suru-uutisen Gauntille. Gaunt uskoi ketun yrittäneen palata kotiin, sillä se oli ammuttu vain parin kilometrin päästä kotoa.

Kuultuaan Hezekiahin kohtalosta rouva Radford lahjoitti oman lemmikkikettunsa Gauntille. Tommy oli pentuna kaivettu pesästä Thacker Woodissa. Tommyä pidettiin kytkettynä Gauntin talon pihalla, ja ohikulkijat aina ihastelivat sitä, tosin välillä Tommyä jännitti liikaa ja se perääntyi koppiinsa piiloon. Se tuli koirien kanssa mainiosti toimeen, paitsi silloin kun ne yrittivät varastaa sen ruuan.

Eräänä päivänä eläinsuojeluyhdistyksen tarkastaja tuli protestoimaan ettei Gauntilla ollut oikeutta pitää kettuja ketjussa. Gaunt vastasi rauhallisesti harkitsevansa asiaa sitten kun Belle Vuen eläintarha Manchesterissa päästäisi kaikki villieläimensä vapaiksi. Tarkastaja ei häirinnyt häntä tämän enempää.

Yksi Gauntin viimeisistä ketunpojista koki surkean kohtalon, sillä Gauntin oma koira tappoi sen. Koira oli uusi ja sitä ei oltu vielä totutettu kettuihin.

Vaikka ketut olivatkin se juttu josta Gaunt muistetaan, kerrotaan toki jotain hänen koiristakin. Yksi ikimuistoinen rotan tappaja oli ärhäkkä narttu Vic, joka välillä ryttyili omistajalleenkin. Vic oli muuten kiltti, mutta mikäli se ehti astua ensin kärryn kyytiin sen asenne yhtäkkiä muuttui, se ei sallinut omistajan astua kärryyn ja raivoisasti murisi ja näytteli hampaitaan. Tämän vuoksi Gaunt koitti aina hypätä kärryyn ennen koiraansa. Koska tuhansia rottia tappanut koira oli niin korvaamaton työssään (ja omistaja ilmeisesti liian pehmo komentamaan sitä), oli Gaunt joutunut monta kertaa tyytyä kävelemään kärryn vierellä. Kerran Gaunt oli palaamassa kotiinsa Staffordshirestä, jossa hän oli ollut rottia tappamassa mukanaan Reynard-kettu ja Vic- ja Chase 'em -koirat. Hän saapui Ambergateen keskiyöllä, ja kaatui Bull Bridgellä, jolloin hänen jalka meni poikki. Hän makasi maassa noin tunnin huutaen apua, kunnes paikalle tuli kaksi poliisia. Koirat suojelivat omistajaansa raivoisasti, jolloin Gaunt kehotti poliiseja hakemaan hänen vaimonsa. Vaimo haki koirat pois ja Gauntille saatiin viimein apua. Vic tappoi rottia vielä 12-vuotiaana, vaikka sillä oli huono näkö ja harvat hampaat.

Vuoden 1924 toukokuussa 74-vuotias Gaunt joutui myymään talonsa ja muutti noin viiden kilometrin päähän Belperiin, jossa asui kauppias William Leesin luona. Gauntista oli tullut leski jo useita vuosia sitten. Gaunt ei ehtinyt asua kauaa Belperissä, sillä hän kuoli uudessa kodissaan 14.11.1924. Hänen väitettiin hävittäneen 200 000 rottaa elämänsä aikana.

Lähteet:

* Belper News 23.5.1924

* The Daily Graphic 18.1.1916

* Daily Mirror 18.1.1916

* Daily Mirror 18.11.1924

* Derby Daily Telegraph 19.11.1924

* Derbyshire Life maaliskuu 2024

* Derbyshire Times 28.12.1907

* Derbyshire Times 31.1.1914

* Derbyshire Times 17.5.1924

* Illustrated Sporting and Dramatic News 11.4.1914

* Marvels of the Animal World (W. S. Berridge, 1922)

* My Life as Soldier and Sportsman (J. Robson Scott, 1921)