Suden veri amerikkalaisissa ajokoirissa

Plottinajokoira. Kuva © Ola Nordhammer / Wikimedia Commons

Olin aiemmin tänä vuonna kirjoittanut suden verestä ranskalaisten ja brittiläisten ajokoirien jalostuksessa. Onhan tätä harrastettu muuallakin. Amerikkalaisten ajokoirien kohdalla todisteet ovat kuitenkin kovin hataria, jääden lähinnä ohikiitäviksi maininnoiksi, joiden todenperäisyyttä on enää mahdotonta varmistaa. Päätin nyt kuitenkin koota kolmesta rodusta lyhyet pähkinänkuoriversiot yhdeksi paketiksi, ja mikäli jonain päivänä löydän jonkinlaisen aivot nyrjäyttävän Graalin maljan, joko päivitän tämän postauksen tai julkaisen löydöksen ihan omana tekstinään. Käytän myös termiä "ajokoira" hyvin löyhästi, sillä näiden rotujen edustajat toimivat monesti myös muissa tehtävissä, kuten vahteina ja paimenina.

Plottinajokoiran (Plott Hound) esi-isät olivat saksalaisia villisika- ja karhukoiria, jotka kuuluivat Pohjois-Carolinaan muuttaneelle Plottin suvulle. Nämä koirat olivat todennäköisesti läheistä sukua tämän päivän hannoverinvihikoirille. Vuonna 1750 Amerikkaan muuttaneet veljekset Johannes "George" ja Enoch Plott olivat Schwarzwaldin metsässä toimineen riistanvartijan poikia. He toivat mukanaan viisi koiraa, joiden varaan heidän jalostustyö nojasi vuosikymmenien ajan sukupolvelta toiselle. Mukaan lisättiin välillä paikallista verta, mutta nämä lisäykset ovat kiisteltyjä ja niistä on jäänyt huonosti todisteita. Menneisyyden plotteissa on ainakin ollut nykypäivää suurempi värikirjo, sillä mustavalkoisissa kuvissa esiintyy esimerkiksi merlen värisiä koiria.

Johannes Plott oli Bob Plottin iso-iso-iso-isoisä. Bob Plott on kirjoittanut sukunsa koirista kirjan The Story of the Plott Hound. Moni kirjassa kerrottu seikka on säilynyt hänen suvussaan vain oraalisena muistona, vanhemman sukupolven kertoessa tapahtumia nuoremmalle jälkikasvulle. Vuonna 1850 syntyneellä Montraville Plottilla kerrottiin olleen lemmikkisusi, jota pidettiin sidottuna puuhun. Puuta kutsuttiinkin Susipuuksi. Kerrottiin, että koiria risteytettiin silloin tällöin susien kanssa, mutta Bob ei ollut varma oliko kyseessä juuri tämä susi - mutta todennäköistähän se olisi.

Sudella oli kuitenkin karu kohtalo. Montraville oli lähtenyt Eagles Nest -vuorelle etsimään merkkiä karhuista, ja oli pyytänyt kotiin jäänyttä vaimoaan päästämään muutama ajokoira vapaaksi jahka hän kuulisi Montravillen antaman merkin. Oletan, että kyseessä olisi pillin vislaus tai pyssyn laukaus. Kun koirat päästettiin vapaaksi puuhun sidottu susi kiihtyi ja tempoili itsensä irti. Se juoksi hetken koirien perässä, kunnes kyllästyi ja palasi pihalle repimään kuivumassa olleita pyykkejä. Vaimo suuttui tästä silmittömästi, tarttui lähimpään esineeseen, joka osoittautui paistinpannuksi, ja löi suden kuoliaaksi.

Plottin suvun kerrottiin jättävän kiimaisia narttukoiria sidottuna isoon omenapuuhun, jotta urossudet voisivat laskeutua vuorilta astumaan niitä. Tämä voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta synnyinlaumastaan eronnut poikamiessusi on varmasti kiinnostunut kiimaisista nartuista, ja en osaa sanoa olisiko syrjäseudulla ollut irtokoiria - joku kuitenkin kävi näitä narttuja tuikkaamassa. Vastaavia kertomuksia kiimaisten narttukoirien jättämisestä susien astuttaviksi löytyy ympäri maailmaa. Kenties nartut sidottiin lemmikkisuden vierelle ja tarina on vääristynyt kulkiessaan suusta suuhun. Sanottiin, että jos pentujen emo olisi hyväluonteinen koira, pennut olisivat koiramaisia ja helpompia käsitellä. Asetelma ei toimisi toisin päin, emo ei saisi olla susi. Koirilla, joilla oli suvussaan suden verta oli keltaiset ja vinot silmät, ja niiden häntä oli suora eikä kaartuva. 1900-luvun puolivälissä susiverisiä koiria oli enää vähän jos ollenkaan.

Catahoulanleopardikoira. Kuva © Britta Weißenborn / Wikimedia Commons

Merlestä väristään tunnetun catahoulanleopardikoiran (Catahoula Leopard Dog, Catahoula Cur) menneisyys on varsin mysteerinen, ja kuten kaikkien koirarotujen kohdalla myös näiden koirien hyvin eeppiseltä kuulostavaan luomislegendaan kannattaa suhtautua terveellä epäilyksellä.

Louisianan virallisen osavaltiokoiran väitetään polveutuvan konkistadori Hernando de Soton Espanjasta tuomista sotakoirista, jotka 1540-luvulla herättivät kauhua alkuperäiskansoissa. De Soto saattoi esimerkiksi sitoa intiaanivangin puuhun, ja antoi koirien repiä hänet kappaleiksi. Tämän toivottiin inspiroivan intiaaneja paljastamaan kullan ja muiden aarteiden sijainnin. Saavuttuaan Louisianaan de Soton armeija joutui peräkkäin taisteluun quizquiz- ja tensas-heimojen kanssa. Kumpikin taistelu verotti armeijan voimia, ja jostain syystä miehet päätyivät ystävällisten avoyelles-intiaanien leiriin nuolemaan haavojaan. Kun armeija oli taas valmis jatkamaan matkaansa, haavoittuneet koirat jäivät intiaaneille, jotka hoitivat hurjat ja voimakkaat hurtat takaisin elävien kirjoihin. Intiaanit eivät koskaan olleet nähneet koiria käytettävän sodankäyntiin, ja olivat vaikuttuneita. Nämä koirat lisääntyivät intiaanikoirien kanssa, sekä väitetysti myös kojoottien tai punasusien kanssa.

1700-luvulla italialaissyntyinen, mutta Ranskaa palveleva luutnantti Henri de Tonti kertoi Missisissippi-joen varrella elävistä puolivilleistä koirasusista, joilla oli kummalliset valkoiset silmät ja laikukkaat turkit. Hän saattoi kuvailla merleä väriä. De Soton koirista polveutuneet elukat olivat risteytyneet vapaasti yli sadan vuoden ajan. Ranskalaiset valloittajat toivat mukanaan omia beauceron-koiriaan vahdeiksi ja suurriistan metsästäjiksi. Myös beauceronissa esiintyy merlejä koiria, joskin väritystä kutsutaan tässä rodussa harlekiiniksi. Ranskalaisten koirat sulautuivat intiaanikoiriin.

Catahoulanleopardikoirissa yhdistyy siis väitetysti alkuperäisten intiaanikoirien, espanjalaisten sotakoirien, paikallisten kojoottien tai susien, ranskalaisten beauceronien ja taatusti nykyajan amerikkalaisten ajokoirien veri. Suden osuutta ei kukaan pysty todistamaan, mutta huhu on sitkeästi pysynyt rodun mukana. Mikäli susiristeytyksiä olisi todella ollut rodussa, ne kuulostavat olleen spontaaneja ja tapahtuneen jo satoja vuosia sitten, aikana ennen kuin valkoiset alkoivat määrätietoisesti jalostamaan rotua tiettyyn suuntaan.

Sininenlacykoira. Kuva © Jbolles / Wikimedia Commons.

Jos catahoulan historia kuulosti epämääräiseltä, sinisestälacykoirasta (Blue Lacy, Texas Blue Lacy) tiedetään vielä vähemmän. Näitä todella harvinaisia koiria käytetään maatilan töihin, karjan ajoon ja metsästykseen.

Vuonna 1858 veljekset Edwin, Frank, George, ja Harry Lacy muuttivat Kentuckystä Teksasiin maatilan koirien kanssa. Koirat auttoivat heitä paimentamaan nautoja. Lacykoirien kerrotaan olevan sukua catahoulankoirille, ja että niissä olisi greyhoundia, ajokoiria, karjakoiria ja kojoottia. Minkäänlaista tarkkaa reseptiä ei ole tiedossa. Huhu kojootista herättää monissa epäilystä, ja sen sijaan koirissa onkin saatettu käyttää jonkinlaista puolivilliä paariakoiraa. Rodun historiasta tiedetään turhauttavan vähän. Otin sen silti mukaan tähän juttuun.

Pidän uskottavimpana, että näistä kolmesta rodusta plotteissa on saattanut olla hieman sutta mukana. Toisin kuin kahden muun rodun kohdalla, jonkinlaisena konkreettisena todisteena toimii se, että Plottin suvulla on ollut lemmikkisusi. Näiden kaikkien rotujen kohdalla mahdolliset susiristeytykset ovat tapahtuneet hyvin kauan sitten, ja kyse on ollut vain yksittäisistä risteytyksistä. Koska koiria on kasvatettu työtä varten, ei "susiprosentteja" ole ylläpidetty kuten tämän päivän lemmikkikasvatuksessa. Suden veri onkin siis voinut laimeta nopeasti, ja tuskin näkyisi ollenkaan nykyajan DNA-testeissä. Ranskalaiset ajokoirat ovat todiste siitä, että suden veri on toiminut metsästyskoirissa ja ei välttämättä näy koirien ulkonäössä. Amerikkalaisten rotujen kohdalla risteytysten dokumentointi on kuitenkin ollut niin olematonta, että pakostakin väitteitä päätyy epäilemään. Kenties jonain päivänä löytyy jokin maailmaa mullistava tiedon murunen. Todennäköisesti asia jää ikuisesti vain huhupuheen tasolle.

Lähteet:

* Dogs: The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds (Desmond Morris, 2002)

* Encyclopedia of North American Sporting Dogs (Steve Smith, 2002)

* The Foxfire Magazine syksy/talvi (2009)

* The Louisiana Catahoula Leopard Dog (Don Abney, 1996)

* The Secret World of Red Wolves (T. DeLene Beeland, 2013)

* The Story of the Plott Hound (Bob Plott, 2007)

* Squirrel Dog Basics (David A. Osborn, 1999)

Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***

Yamaton oudoimmat viholliset

Tämä juttu on julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 17. Kaikkia outoja vihollisia ei mainita, sillä osasta on saattanut olla puhetta muissa artikkeleissa ja täten olen vähentänyt toiston määrää.

Shiroi Senshi Yamato on ensisijaisesti koirataistelusarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Yamato kohtaisi koirien lisäksi muita vihollisia areenan ulkopuolella. Korkealentoiselle sarjalle tyypillisesti osa näistä vastustajista on varsin kummallisia tapauksia, joten esitellään heistä muutama.

Jack

Yamaton omistaja, Ryou, osallistui luokkaretkelle metsään, jossa hän ja ystävänsä näkivät villikoiran, jota pojat luulivat sudeksi. Pojat tulivat myöhemmin Yamaton kanssa etsimään sutta. Susi olikin vanha collie Habu, joka oli ennen saman villikoiralauman johtaja, mihin Yamato oli syntynyt. Fubukin tullessa johtajaksi vanha Habu pysyi Fubukin neuvonantajana ja piti myös Yamatosta huolta, kunnes viimein Habu lähti omille teilleen, kun tunsi ettei hänen apuaan enää tarvittu. Yamato ei heti tunnistanut Habua ja ajoi koiraa takaa. Kun Yamato viimein muistaa Habun lapsuudestaan, hän karkaa omistajaltaan ja seuraa Habua usean päivän ajan, jolloin Habu opettaa nuorelle koiralle selviytymistaitoja.

Näihin aikoihin eläintarhan tiikeriä siirretään rekalla Idan kylästä akitalaiseen eläintarhaan. Kuski ei huomioi sillan painorajoitusta, jolloin silta romahtaa rekan alta ja Jack-niminen tiikeri pääsee vapaaksi. Jack ilmestyy metsään, jossa Habu opettaa Yamatolle liito-oravien metsästystä. Jack varastaa Yamaton saaliin, josta Habu raivostuu, sillä villikoiran ei missään nimessä saisi antaa saalistaan pois noin vain. Habu näyttää mallia hyökkäämällä tiikerin kimppuun, mutta hänen toinen takajalka jääkin metsästäjän rautaan kiinni. Kamppailun katsominen herättää Yamaton taisteluvaistot. Yamaton harhauttaessa tiikeri paljastaa mahansa Habulle, joka repii sen auki Kaiten Jigoku -iskulla, samalla repien myös oman ansaan jääneen jalkansa poikki. Tiikeri kuoli sen suolten purskahtaessa ulos.

Sarugami

Ryou ja Yamato oli kutsuttu Shikokun saarelle koirataisteluturnaukseen. Heidän vastustajinaan olivat Seijūrō ja hänen shikokunkoira Ryū. Tämä taistelu päättyi tasapeliin, jonka lopussa Yamato ja Ryū osoittivat toisilleen kunnioitusta nuolemalla toistensa kasvoja. Areenan ulkopuolella joukko miehiä taistelukoirineen pysäytti Seijūrōn ja Ryūn, jotka olivat yhä uupuneita ottelusta. He halusivat kostaa kaikkien niiden koirien puolesta, jotka Ryū oli tappanut. Ryū ja Yamato ystävineen pähittivät taistelukoirat helposti, mutta tuntemattomilla miehillä oli vielä yksi ässä hihassaan: he laskivat jättimäisen Black Monster -nimisen mustan tosan ulos häkistä.

Yamato ja Hayate taistelivat Black Monsteria vastaan samalla, kun puissa oleskelevat japaninmakakit alkoivat viskoa heitä kivillä. Makakit olivat koko ajan vauhkompia. Taistelun keskellä Black Monster viskoutui läheiseen pusikkoon, josta kuului kivuliasta vinguntaa, ja puskasta tuli esille valtava koura. Se kuului hirvittävän suurelle gorillalle! Tapettuaan Black Monsterin Sarugami kaappasi Seijūrōn ja Ryūn kouriinsa ja lähti karkuun muut koirat perässään. Päädyttyään meren viereiselle jyrkänteelle Sarugami oli umpikujassa ja päästi Seijūrōsta irti, mutta tappoi hänen koiransa. Seijūrōn onnistui iskeä Sarugamia keihäällä, jolloin gorilla tippui mereen ja hukkui.

Tieto Sarugamin olemassaolosta houkutteli paikalle tutkijoita, jotka saivat selville, että gorilla oli pystynyt elämään Japanin ilmastossa, koska se oli löytänyt luolan, jossa oli kuuma lähde. Luolasta löytyi ihmisen ja kahden gorillan luurangot. Ruumis piteli käsissään kirjettä, jossa oli kirjoitettu englanniksi gorillan menneisyydestä. Kirjeen mukaan brittiläinen purjelaiva oli joutunut myrskyn kynsiin Japanin lähellä vuonna 1876. Laiva oli kuljettanut gorilloja lahjana Japanin keisarille, mutta niiden häkit rikkoutuivat myrskyssä. Sarugami oli näiden gorillojen jälkeläinen.

Rara

Jättimäinen liito-orava Rara on ehdottomasti vihollisista oudoimmasta päästä, ja hahmo otetaan monesti ensimmäisenä esille, kun puhutaan sarjan omituisuuksista. Rara oli Kentarou Kusabukin lemmikki, joka oli jostain syystä kasvanut hurjan kokoiseksi. Raralla oli myös kolme lasta, jotka olivat hieman normaalia liito-oravaa isompia. Rara laskeutui säännöllisesti metsästä kylään varastamaan kanoja ja koiria ruuakseen, minkä vuoksi metsästäjät lähtivät etsimään sitä. Metsästäjät tappoivat Raran lapset, mutta metsästäjät upposivat suohon eivätkä voineet ampua Raraa. Yamato, Hayate ja Jumbo taistelivat väkivahvaa vastustajaa vastaan. Taistelusta vauhkoontunut Rara kävi myös ihmisten kimppuun, ja lopulta sen omistaja päätti lopettaa lemmikkinsä lävistämällä sen ruumiin keihäällä.

Valkohai

Päästäkseen takaisin omistajansa luo Yamato ja Musashi hyppäsivät risteilyaluksen kannelta mereen, jossa vastassa oli nälkäisiä valkohaita. Yamato oli nyt erittäin vaikeassa asemassa, mutta älykkyytensä ansiosta hän onnistui päihittämään vihollisensa jälleen. Yamato asetti airon soutuvenettä vasten ja antoi hain syöksyä täydellä voimalla vasten airoa, joka tunkeutui hain suuhun ja sai sen vuotamaan verta.

Sahara

Sahara on afrikanvillikoira, jonka omistaa erittäin rikas ja rikollinen mies Seiji Shimon. Shimon oli alun perin palkkasoturi, jonka ryhmä jäi Afrikassa afrikanvillikoirien piirittämäksi. Shimon oli ainut selviytyjä, ja hän tappoi suurimman osan villikoirista paljain käsin, paitsi niitä johtavan Saharan, jonka hän pakotti lemmikikseen. Sahara oppi hyvin paljon eri taitoja: hän matkusti isäntänsä avoauton kyydissä, laskeutui lentokoneesta laskuvarjolla, käytti taisteluissa pitkillä metallikynsillä varustettuja hanskoja sekä isäntänsä rakentamassa salaisessa laboratoriossa osasi käyttää kaikenlaisia vipuja ja seurasi tapahtumia valvontakameroista.

Shimon järjesti koirataisteluturnauksen, jonka varjolla hän aikoi varastaa osallistujien koirat. Koirat vietiin laboratorioon, jossa Yamato yritti vapauttaa heidät. Sahara huijasi Yamatoa astumaan isäntänsä virittämiin ansoihin, joihin lukeutui esimerkiksi lähestyvä piikkiseinä, piraijoita täynnä oleva allas ja huone, jossa oli kolme puumaa. Varastetut koirat vapautettiin sillä välin kun Yamato suoritti ansarataa. Yamaton selvittyä ansoista Sahara hyökkäsi hänen kimppuun, mutta vapautettu Seiran-taistelukoira tuli Yamaton apuun. Seiran oli taisteleva narttu, moninkertainen yokozuna ja Yamaton Musashi-ystävän äiti. Sahara haki metallikynsiset hanskansa apuun ja iski Seirania päähän niillä. Yksi hanska jäi kiinni Seiranin kalloon, ja narttu kuoli seisaalteen. Yamato onnistui irrottamaan toisen hanskan Saharan tassusta ja viilteli sillä pahasti Saharaa, jolloin Sahara lähti karkuun.

Sahara kaivautui onkaloon, jossa odotti valtava kuristajakäärme. Käärme on aluksi Saharan puolella ja ottaa Yamaton kuristusotteeseen, mutta Yamato pelastuu, kun hänen ystävänsä Musashi tulee apuun. Sahara ja Yamato jatkavat veristä kamppailua. Yhtäkkiä käärme ottaakin Saharan uhrikseen ja nielee hänet elävältä. Yamato ja Musashi poistuvat onkalosta, luullen Saharan kuolleen. Mutta hieman myöhemmin mahahappojen syövyttämä Sahara repii itsensä ulos käärmeen mahasta. Yamato käyttää useaa taistelutekniikkaansa pahasti syöpyneeseen Saharaan. Sahara kuolee viimein, kun Yamato pyörittää häntä ilmassa pidellen hänen takajalasta kiinni. Liikkeen aiheuttamien g-voimien takia veri pakkautuu Saharan päähän, kunnes Saharan silmät räjähtävät hänen päästään.

Tetsukimen

Tetsukimen oli tosakoira, jonka pelottavuutta korostettiin piikikkäällä naamiolla, jossa oli leijonamainen harjas. Naamio otettiin koiralta pois juuri ennen otteluiden alkua, jolloin koiran pullottava otsa paljastui. Otsanahan alle oli piilotettu kova timantti, jota Tetsukimen käytti hyväkseen puskiessaan muita koiria. Tällaiset apuvälineet olivat koirataisteluissa kiellettyjä. Tetsukimenin omistaja käytti erilaisia huijauskeinoja myös kahden muun koiransa kanssa, jotka olivat Tetsukimenin veljiä. Yamato onnistui voittamaan Tetsukimenin revittyään hänen otsan auki tässä ottelussa keksimällään Jet Screw -iskulla, jolloin timantti lensi irti ja kopsahti yleisössä seisoneen miehen päähän.

Bayern

Tämä saksanpaimenkoira edusti Saksaa koirataisteluiden maailmanmestaruusturnauksessa. Bayernin omisti poika nimeltä Wohlen, joka oli uusnatsi. Wohlen pukeutui natsiunivormuun ja oli myös polttomerkinnyt koiransa rintaan suuren hakaristin. Hän ohjasi koiraansa ruoskalla.

Bayern voitti maailmanmestaruusturnauksen ensimmäisen ottelun Yhdysvaltoja edustanutta Grease-mastiffia vastaan. Ottelu oli täysin yksipuolinen, sillä Grease ei pysynyt Bayernin salamannopeiden liikkeiden perässä, ja lopuksi Bayern viskasi Greasen areenan keskellä olevaan vesialtaaseen, johon mastiffi melkein hukkui. Bayernin seuraava ottelu oli Yamatoa vastaan, ja hän oli pitkän aikaa selkeästi voitolla, kunnes Toshio Tachibana sabotoi ottelua heilauttamalla vyötä yleisön joukossa, mistä syntyi samanlainen ääni kuin Wohlenin ruoskasta. Bayern hämmentyi tästä, jolloin Yamato pääsi iskemään häntä. Yamato päätti ottelun Boomerang Sappoulla.

Mustang

Mustang osallistui myös maailmanmestaruusturnaukseen, edustaen Kanadaa. Koiran ulkonäössä ja tekniikoissa ei sinänsä ollut mitään erikoista, paitsi että hänen rotunsa saattaa ihmetyttää, sillä hän oli labradorinnoutaja - rotu, joka on tunnettu lauhkeudestaan!

Noutajat ovat myös hyviä uimareita, ja taistellessaan Yamatoa vastaan Mustang tarttui Yamaton takajalasta ja sukelsi areenan vesialtaaseen. Yamato yritti vimmatusti purra Mustangia, mutta tämä ei päästänyt irti otettaan. Kun Yamato oli menettämässä tajuaan, Mustang vaihtoi otettaan ja tarttui Yamaton kurkusta, sukeltaen yhä syvemmälle. Yamato vaikutti hukkuneen, ja Mustang palasi pinnalle haukkomaan henkeä. Silloin Yamato avasikin silmänsä ja Jet Screw -iskun propelloimana syöksyi vesialtaasta, minkä jälkeen hän käytti Neck Rolling -iskua Mustangin kaulaan. Iskun heikentämä Mustang tipahti altaaseen, ja Yamato julistettiin voittajaksi.

Ankeriaan metsästystä koirien kanssa

Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.

Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".

Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.

Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.

Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat! 

Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.

Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.

Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.

Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.

Lähteet:

*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)

*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)

*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald

*26.8.1926 Western Daily Press

Bonon halloween-kuvat

Olen monena vuonna julkaissut Bonosta halloween- ja joulukuvat. Muutamana jouluna kävin kirkolla ottamassa Bonosta kuvia beibi-Jeesuksen kanssa - kirkolla kun on joulukuisin ulkona asetelma, jossa on Jeesus vanhempineen ja navetan eläimet. Halloween on kuitenkin aiheena paljon viihdyttävämpi ja nythän se jo melkein on nurkan takana, viitsin siis julkaista perinteisen kuvan vähän etuajassa. Samalla kaivoin esille aiemmat kuvat. Näitä on saattanut olla enemmänkin, tai todennäköisesti onkin ollut, mutta en tähän hätään löytänyt.

Suurimmassa osassa kuvia Bono ärisee. Koiraa ei pätkitty turpaan kuvauksien aikana. Tämä oli pelkkä temppu. Tykkäsin siitä niin paljon, olihan se hemmetin siistin näköistä ja harva koira osaa tällaista, joten otin tällaisia kuvia jatkuvasti.

Bonohan on nyt heittänyt lusikan nurkkaan, joten en tiedä teenkö näitä kuvia enää tulevaisuudessa. Paitsi sitten, kun uusi koira ilmestyy.

2024

2023

2022

2021. Tämä oli osa kuvasarjaa, josta tämä oli ehkä paras.

2018. Koira osasi jo poseerata, mutta kuvaaja ei osannut kuvata taikka muokata.

Vuk-piirretyn jatko-osa, joka ei ikinä toteutunut

Vuonna 1981 julkaistu unkarilainen Vuk-animaatioelokuva ei ollut osa lapsuuttani, eikä myöhemmin erityisemmin iskenyt, sillä pidin sitä vähän pitkästyttävänä. Mutta onhan Vuk varmasti ollut tärkeä piirretty monille muille, eikä se missään nimessä huono ole. Onpa siis sääli ettei se koskaan saanut kunnollista jatkoa.

Jatkoa oli kuitenkin ollut suunnitteilla, sen käsikirjoitus oli valmis ja sitä varten tehtiin äänettömiä testipätkiä, jotka olivat loppuun asti animoituja. Pätkät voi ainakin tällä hetkellä katsoa YouTubesta. YouTube-version kuvanlaatu on todella huonoa, mutta tyhjää parempi. Toivottavasti video ei koskaan poistu sivustolta, sillä en ole löytänyt pätkiä mistään muualta, ja pelkään, että näistä tulisi lopullisesti kadonnutta mediaa. Lyhyiden kohtausten perusteella voi päätellä, että pääosassa olisi ollut Vukin valkoinen pentu, joka eksyy perheestään ja päätyy (todennäköisesti vain hetkellisesti) pikkutytön lemmikiksi. Tätä elokuvaa ei kuitenkaan tehty loppuun, sillä siihen ei saatu tarpeeksi rahoitusta.

2000-luvulla György Gát otti tehtäväkseen ohjata "henkinen jatko-osa" Vukille. Lopputulos oli järkyttävän ruma ja alkeellinen 3D-animaatio Kis Vuk (A Fox's Tale). Kivuliaan silmien raiskauksen lisäksi se ei tarinallisesti liity mitenkään alkuperäiseen Vuk-tarinaan. Elokuvan vastaanotto Unkarissa oli äärimmäisen negatiivinen.

Derp

Suden ja pomeranianin risteytys

Kuvassa EI OLE susi-pomeranianristeytystä, mutta voisin kuvitella, että sellainen olisi voinut näyttää vasemmalla olevalta kippurahännältä. Nämä kaksi koirasutta, joissa oleva koirarotu ei ole tiedossa, löytyvät kirjasta The Menageries: Quadrupeds, Described and Drawn From Living Subjects (1829).

Niin kauan kuin susia ja koiria on ollut, on ollut myös niiden epämääräisiä sekoituksia. Tämänkertainen tapaus on kuitenkin yksi vanhimmista risteytyksistä, josta löytyy seikkaperäinen kirjallinen raportti. Valitettavasti en ole onnistunut löytämään minkäänlaista kuvaa näistä eläimistä. Toivottavasti yli-innokas lukija ei luule artikkelin kuvituskuvissa olevan näitä jännittäviltä kuulostavia susipomeranianeja. Eikä tuosta pomeranianista kannata hirveästi innostua, sillä hauskoista mielikuvista huolimatta menneisyyden pommit ovat olleet paljon isompia kuin nykyiset käsilaukussa pyörivät pölypallot, ja noh, muutenkin normaalin koiran näköisiä. Silti risteytyksessä käytetyn suden ja koiran välillä on varmasti ollut merkittävä kokoero, etenkin kun pienempi osapuoli oli narttu.

Vuonna 1766 James Hamilton, Clanbrassilin toinen jaarli, oli vierailulla lontoolaisen eksoottisten eläinten välittäjä Joshua Brookesin luona. Jaarli näki siellä hyvin kesyn urossuden, ja sai päähänpiston, että suden pitäisi risteytyä koiran kanssa. Hän tarjosi Brookesille suurta summaa pennusta. Noin vuoden sisällä astutus tapahtui suden ja pomeranianin välillä ja onnistui yhdellä kerralla. Yhdistelmästä syntyi yhdeksän pentua. Pentujen kuvailtiin näyttävän hienostuneilta susilta. Niillä oli pitkä turkki, joka oli lähes yhtä laadukasta kuin hopeaketuilla.

 Jaarlin lisäksi ostajiin lukeutuivat eläinten anatomiaa tutkinut tohtori John Hunter ja lordi Monthermer. Myös muut yläluokkaiset koiraintoilijat ostivat näitä pentuja, mutta heidän nimiä ei ole mainittu. Yksi pennuista ainakin päätyi elämään Skotlantiin Gordonin linnaan, eli sen omistaja todennäköisesti oli Gordonin herttua. Luonnontieteilijä Thomas Pennant kirjoitti nähneensä tämän koirasuden Gordonin linnassa, ja kertoi sen olleen ulkonäöltään ja käytökseltään enemmän susi. Se päästettiin "heikon" (ei selitetty millä tavalla heikko) peuran kimppuun, jonka kurkkuun se syöksyi oitis ja sai peuran hengiltä.

Elossa oleviakin eläimiä availlut tohtori Hunter onneksi tyytyi tarkkailemaan harvinaisuutensa anatomiaa ja elämää sivusta, ja säästi skalpellit muita raatoja varten, mutta hänen pentunsa kohtalo oli silti surkea. Hän kuvaili koirasuden olleen hyvin nopea reaktioissaan ja säikkyneen helposti. Oudon käytöksensä vuoksi sitä luultiin vesikauhuiseksi tai muuten sairaaksi, ja se kivitettiin kadulla kuoliaaksi. Lordi Monthermerin pentu taas kuoli kaksivuotiaana kohtaukseen (epilepsia, myrkytys?).

Clanbrassilin jaarlin narttupentu eli onneksi pidemmän elämän. Se sai elämänsä aikana yhden ainoan pentueen pointterin kanssa vuonna 1770. Yksi pennuista annettiin Pembroken lordille, George Augustus Herbertille. Hänen narttupentunsa sai nimen Lupa. Lupa eli hemmoteltua elämää Wiltonin kartanossa, sille oli palkattu oma hoitaja, ja sitä kutsuttiin jatkuvasti sudeksi, vaikka eihän se kovin susimaiselta enää voinut näyttää, kun kerta oli puoliksi pointteri. Lupa vuorollaan teki peräti neljä pentuetta mastiffin ja bulldoggin sekoituksen kanssa. Kaikki pentueet olivat suuria, 7-10 pennun kokoisia, ja pentuja päätyi yläluokkaisille pitkin Britanniaa ja Irlantia, sekä kaksi meni Sveitsiin asti. Näissä pennuissa oli siis 25 % pointteria, 25 % mastiffia, 25 % bulldoggia, 12,5 % pomeraniania ja 12,5 % sutta - melkoista sekametelisoppaa! Missähän välissä näiden supersekoitusten verilinja sammui lopullisesti?

Lupa kuoli 12-vuotiaana ja haudattiin kartanon puutarhaan. Sen hautakivessä lukee:

"Tässä lepää Lupa,

jonka isoäiti oli susi,

jonka isä ja isoisä olivat koiria,

ja jonka äiti oli puoliksi koira ja puoliksi susi.

Hän kuoli 16. lokakuuta 1782

12-vuoden iässä."

Kuten ehkä huomasitkin, hautakiveen päätyi väärää tietoa, sillä Lupan isoisä oli ollut susi. Kenties Pembroken lordi muisti väärin.

Minkäänlaista varsinaista pointtia tämän sukulinjan jalostuksessa ei ollut. Kunhan vaan kokeiltiin kokeilun vuoksi, ja käytettiin niitä koiria, mitä kotoa sattui löytymään. Yläluokkaisilla kyllä oli varaa pitää koira taikka koiralaumakin tyhjän panttina. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä millaisia nämä koirasudet olivat, mutta koska niihin risteytettiin pointteria, mastiffia ja bulldoggia todennäköisesti ne näyttivät vain epämääräisiltä rakkikoirilta. Vaikka koiria ja susia on historian alkuhämäristä asti risteytetty toistensa kanssa, on systemaattinen jalostus, jossa keskitytään vaalimaan suden ulkonäköä ja ylläpitämään susiprosentteja enemmän nykyajan juttuja.

Lähteet:

*A Tour in Scotland (Thomas Pennant, 1769)

*History of Quadrupeds (Thomas Pennant, 1781)

*Observations Tending to Shew That the Wolf, Jackal, and Dog, Are All of the Same Species (John Hunter, 1787)

*https://www.historytoday.com/miscellanies/wild-wolf
*https://en.wikipedia.org/wiki/Pomeranian_dog

Tässä Charles Burton Barberin vuoden 1893 maalauksessa on kuningatar Victorian pomeranian Windsor's Marco, joka painoi noin 5,4 kiloa. Nykyään Marco olisi rotumääritelmän mukaan aivan liian suuri, mutta Marco nimenomaan aloitti trendin, joka johti rodun koon puolittumiseen!

Visiitti Ranuan eläinpuistossa

Dhole

Palasin eilen Lapin reissulta, jonka aikana kävin ex tempore -visiitillä Ranuan eläinpuistossa. Olin käynyt tässä eläintarhassa joskus lapsena tai teininä, eli todella, todella kauan sitten. Muistikuvani paikasta olivat hämärät, ja ainahan sitä on kiva nähdä eläimiä ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Selasin etukäteen paikan verkkosivua ja oli innostavaa, että tarhaan on ilmestynyt edes muutama uusi eläin. Amurinleopardikissa kuulosti mielenkiintoiselta, samoin kulaani eli aasianvilliaasi (valitettavasti aasit eivät olleetkaan vielä eläintarhassa), mutta eniten innostuin ajatuksesta nähdä harvinainen koiraeläin dhole. Tietenkin odotin myös suuresti susien näkemistä.

Visiitti oli valitettavasti pieni pettymys. Saavuimme selvästi väärään aikaan, noin klo 14 aikoihin, jolloin eläimet oli ruokittu ja suurin osa oli vetäytynyt ruokalevolle. Eläintarhojen ruokinta-ajat kannattaa tarkistaa etukäteen (mikäli tieto on ilmoitettu jossain) ja saapua niitä ennen tai niiden aikaan, jotta pääset näkemään eläimiä aktiivisimmillaan. Saukot, majavat ja punakettu nukkuivat pesissään, joissa oli kyllä lasiseinämät, joista pääsi näkemään söpöt karvakääryleet. Mutta eiväthän ne möykyt kauaa jaksaneet kiinnostaa, kun vain nukkuivat. Mutta sentään ne olivat nähtävissä! Moni eläin oli mennyt piiloon nukkumaan, eikä niistä näkynyt vilaustakaan. Leopardikissaa, torahampaista myskikaurista, naalia, ruskeakarhuja ja yhtäkään näätäeläimistä ei näkynyt missään, vaikka kuinka yritimme syynätä tarhojen joka millimetriä. Tämä ei sinänsä ole eläintarhan syytä, pitäähän elukoiden joskus nukkuakin - mikäli siis tarhoissa oikeasti joku asukki oli, mitä välillä epäilin, kun paikkaa remontoitiin ja monessa tarhassa oli lappu luukulla.

Saukkokääryle

Majavakasa

Mielestäni oikeutettua kritiikkiä kyllä löytyy eläintarhan lajikirjon ja yleisen viihtyvyyden suhteen. Monen tarhan kohdalla oli kyltti "ei tällä hetkellä asukkia". Koko alue oli hieman ränsistyneen oloinen ja yleisvaikutelma oli harmittavan tyhjä. Pleksilaseissa oli suuria säröjä ja kävelyreittien puiset osat olivat parhaat päivänsä nähneitä. Mutta toisaalta ainakin kahta aluetta remontoitiin visiittini aikana, joten selkeästi jotain parannuksia on tekeillä.

Eläinmäärä on pysynyt hyvin maltillisena. Tämä on eläinten kannalta hyvä, sillä suurin osa tarhoista on tilavia ja eläimet eivät stressaannu ylikansoittumisesta. Toisaalta joitain yksineläjiä, kuten ilvestä, kävi sääliksi. Kyllähän moni eläin elää luonnossa yksin, mutta vankeudessa silti nauttii seurasta, ja lajitoveri tuo paljon sisältöä eläintarhaelämän monotonisuuteen. Hämmentävästi kaksi korppia eli mielestäni aivan liian pienessä häkissä, etenkin verrattuna viereisiin yksin eläviin pieniin pöllöihin, joiden tarhat saattoivat olla tuplasti ellei enemmänkin suurempia. Korppi on suuri, aktiivinen ja älykäs eläin, joka kaipaa ihmeteltävää ja puuhasteltavaa. Toinen näistä korpeista oli upean komea, toinen kynityn näköinen, mutta en tiedä linnuista tarpeeksi jotta voisin sanoa onko tämä oire stressistä vai ihan normaalia sulkasatoa.

Suuret tarhat ovat ehdottomasti välttämättömiä etenkin suden kaltaisille aktiivisille eläimille, mutta eläintarhan pitäisi samalla pitää mielessä maksavien asiakkaiden tyytyväisyys. Olin ilahtunut, että ainakin nyt remontin aikana jääkarhu oli siirretty uuteen, todella tilavaan ja runsaasti pensaita ja lohkareita sisältävään tarhaan. Muistan lapsuudestani, että jääkarhujen aiempi alue oli ollut masentavan virikkeetön. Kuitenkin runsas kasvillisuus ja suuri tarhakoko vaikeuttavat tämänkin eläimen näkemistä todella paljon. Suuresti odottamiani susia emme pitkään aikaan nähneet ollenkaan, kunnes viimein setäni bongasi ne nukkumassa ihan tarhan perällä, pensaiden seassa. Näitäkin nukkuvia hukkia olisi ollut mukava katsoa, ja eläintarha olisi helposti pystynyt mahdollistamaan sen asentamalla ketjullisia kiikareita pitkin kaiteita. Tämä olisi todella yksinkertainen ja halpa ratkaisu, jolla taataan vierailijoiden tyytyväisyys eläimiä häiritsemättä.

Jääkarhu

Villisika

Hirvi

Suurin osa tarhoista oli mielestäni kooltaan sopivia, ja oli ilahduttavaa, että niistä löytyi myös leluja, kiipeiltäviä elementtejä ja osalla useita piilopaikkoja. Eläintarhat aiheuttavat minussa jonkin verran ristiriitaisia tunteita, kääntyen enemmän positiivisen suuntaan. Ne tekevät korvaamatonta työtä antamalla ihmisille konkreettisen mahdollisuuden nähdä eläimiä oikeassa elämässä, ei pelkästään tv-ohjelmissa ja tietokoneen ruudulla. Oikea, omin silmin nähtävä, kenties jopa kosketettava eläin herättää paljon intohimoisempia tunteita kuin etäinen kuva, ja saattaa innostaa ihmisiä ottamaan osaa eläin- ja luonnonsuojeluun ja miettimään eettisempiä valintoja. Ja tietenkin eläintarhojen eläimet toimivat geenipankkeina mikäli jokin laji tarvitsee kipeästi uutta verta tai katoaa luonnosta.

On kuitenkin haastavaa pitää eläimiä tyytyväisinä vankeudessa. Liian pienessä tarhassa elävät korpit ovat yksi esimerkki, mutta näin myös, että suuresta tarhastaan ja leluistaan huolimatta ahmalla oli eläintarhoille valitettavan tyypillistä stereotyyppistä käytöstä. Se juoksi samaa rinkulan muotoista reittiä uudestaan ja uudestaan, se juoksi sitä kun saavuimme ja jäi juoksemaan kun lähdimme. Tätä rinkulareittiä oli juostu niin paljon, että se oli tallautunut selkeäksi poluksi. Muissa tarhoissa ei ollut vastaavaa. Tämä oli tietenkin vain yksi hetki yhdestä päivästä, mutta ikävältähän tuo pakonomaisen näköinen juokseminen näytti.

 

Metsäpeura

Laulujoutsen

Nettisivujen mukaan eläintarhassa olisi noin 50 eläinlajia. Tämä kuulostaa paljolta, mutta käytännössä lajikirjossa oli parantamisen varaa. Lintuosastolla oli peräti seitsemän eri pöllölajia, ja tunturipöllöjä oli kolmessa eri paikkaa. Niin nättejä kuin tunturipöllöt ovatkin, oli silti pettymys kun sama laji tulee uudestaan vastaan. Pöllöylivoiman seassa oli kaksi eri haukkaa, kurki, korppi, joutsen ja maakotka. Herkkua, jos on pöllöfani, puuduttavaa, jos haluaa nähdä muutakin. Pelkästään Suomen luonnossa on monia kiinnostavia lintuja, joita silti harvoin näkee - esimerkiksi kuukkeli olisi ollut hauska nähdä. Ulkomaalaiset turistit ovat varmasti innoissaan poroista, mutta itse en jaksanut kiinnostua niistä, näkeehän niitä Lapissa täysin ilmaiseksi jokaisella ajomatkalla.

Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, mainitaan niitä hyviäkin asioita. Minulle reissun kohokohta oli dholen näkeminen. Tarhassa pitäisi olla niitä iso lauma, mutta vain yksi oli näkyvillä. Aluksi se nukkui ja nousi sitten päivystämään reviiriään. Se näytti oikein komealta syksyisen punertavassa ympäristössä. Käsittääkseni dholeja ei ole näytillä missään muualla Suomessa. Tämä laji on jäänyt hyvin mystiseksi minulle. Tietääkseni ne ovat ovat niin uniikkeja, etteivät kykene lisääntymään minkään muun koiraeläimen kanssa. Tämän vuoksi en käytäkään suomennettuja nimiä vuorisusi tai viidakkosusi, sillä ne eivät ole susia. Kiplingin Viidakkokirjan loppupuolella suuri lauma dholeja hyökkäsi viidakkoon, ja Mowgli ja sudet kävivät eeppiseen kamppailuun niitä vastaan, jonka lopussa susien johtaja, Akela, kuoli. Tätä tarina-arkkia harvemmin otetaan mukaan elokuviin, harmi. Mielikuva satapäin saapuvista hurjista punaisista koirista oli syöpynyt mieleeni vuosikausiksi. Oli hienoa viimein nähdä sellainen oikeassa elämässä.

Yllättäen pidin myös vaivaishiiristä. Nämä olivat kovin touhukkaalla tuulella ja olivat todella sympaattisen näköisiä. Oli mukavaa nähdä tällaisia vähän erikoisempia eläinlajeja, joita ei ehkä tyypillisesti vaivauduttaisi asettaa näytille. Eläintarhan alueella kirmasi vähän väliä hyvin rohkeita villejä oravia, ja pakostakin mietitytti, miksi arktisiin eläimiin erikoistunut eläintarha ei laita myös näin helposti saatavilla olevaa ja hassuilla touhuillaan ihastuttavaa lajia näytille. Mäyrä olisi ollut myös hyvä pohjoismainen lisä. Villisikojen tarhassa näkyvyys oli todella hyvä, ja nämä eläimet olivat vaikuttavan näköisiä. Välillä sikapari saattoi pysähtyä hetkeksi nokkasilleen ja päästää karmealta kuulostavaa karjuntaa ja kiljuntaa, kunnes toinen väisti vahvemman tieltä. Mielenkiintoista seurattavaa.

Jokaisen tarhan luona oli hyvin laadittuja infotauluja, joissa pystyi vertaamaan oman käden kokoa eläimen jalanjälkeen. Lintuosastolla oli tauluja, joissa lintujen siipikärjenvälejä pystyi vertaamaan. Samaten joitain tärkeimpiä eläinlajeja, etenkin karhuja, oli maalattu oikeaan kokoonsa, jolloin oli mainio tilaisuus poseerata niiden vieressä kuvia varten. Juuri tällaiset interaktiiviset koristeet toivat tervetullutta viihdykettä silloinkin, kun oikeat eläimet eivät suostuneet näkymään. Lisää tällaista!

Ruskeakarhun jälki

Eläintarhan reitin pituus on yhteensä vain noin 2,8 km, ja reitissä on hyvin vähän ylämäkeä tai muuten vaikeakulkuista kohtaa. Myymälässä oli hyvä kattaus erilaisia pehmoleluja, avaimenperiä, koruja, paitoja, palapelejä ja niin edelleen, kaikki tarpeeksi realistisella tyylillä tehtyjä ja sopivaan hintaan. Pääsymaksu 26,50 € oli mielestäni myös ihan ok, eipä tuo taloutta kaada, ja ei haitannut hirveästi, vaikka moni eläin jäi näkemättä. Kokonaisuudessaan kokemus oli neutraalin positiivinen.

Visiittiä harkitseville tosiaan suosittelen menemään eläintarhaan mahdollisimman aikaisin, jotta eläimet eivät olisi nukkumassa. Kannattaa varata visiittiin reilusti aikaa, jotta välillä voi kävellä edestakaisin katsomassa, onko piilossa ollut eläin tullut esille. Uskoisin myös, että eläimiä olisi helpompi nähdä talvella. Silloin ei olisi puskia tiellä ja eläimet erottuisivat hyvin lumea vasten, tosin ruskeakarhut ovat silloin talviunilla.

Tunturipöllö

Myskihärän vasa