Lapsuuteni Hopeanuoli

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro  19.

Hopeanuolella oli suuri vaikutus lapsuudessani, kuten monen muunkin fanin tapauksessa. Olen jo ylittänyt kolmenkympin rajan, ja sarja on yhä vahvasti läsnä jokapäiväisessä arjessani. Teen hommia faniyhdistykselle harva se päivä, seuraan suomennettuja mangoja, netin avulla saan heti tietää uusista käänteistä Japanin suunnalta, silloin tällöin piirrän fanitaidetta ja kirjoitan fanitarinoita. Eikä pidä tietenkään unohtaa, kuinka paljon Hopeanuoli varmasti vaikutti luonteeseeni ja arvomaailmaani.

Minulla ei ole mitään selkeää muistikuvaa, milloin olisin katsonut Hopeanuolta ensimmäistä kertaa. Tämän on pitänyt tapahtua todella nuorena. Sen sijaan minulla on elävä muisto itsestäni leikkimässä lastentarhan metsässä, varmaankin 6- tai 7-vuotiaana. Patsastelin kalliolla kuvitellen olevani uljas koira nimeltä Kultanuoli. Halusin yleensä olla lasten perheleikeissä koira, ja lapsuuteen mahtui paljon kaikenlaisia villikoiraleikkejä, joissa päähenkilönä tuppasi olemaan nuori ja rehti kippurahäntäinen koira.

Osasin kaikki Hopeanuolen käänteet ulkoa, mutta hassusti en koskaan omistanut lapsena VHS-kasetteja. Tai no yhden omistin, kakkoskasetin, jonka ostin Lapin reissulla ja joka ei toiminutkaan. Koska kuittia ei ollut ja koska olimme jo satojen kilometrien päässä, ei kasettia päästy vaihtamaan. Pidin toimimattoman kasetin silti, olihan siinä sentään muutama hieno kuva, joista pystyi ottamaan mallia piirtämiseen.

Mutta ei minun tarvinnutkaan omistaa kasetteja, jotta olisin päässyt näkemään animen miljoona kertaa. Sarja oli supersuosittu muiden ala-astelaisten keskuudessa, ja kasetteja lainailtiin ristiin. Serkullani oli kolmoskasetti. Katsoin kasetteja ihan satunnaisessa järjestyksessä, sen mukaan mikä silloin sattui olemaan lainassa. Ei tämä haitannut katselukokemusta mitenkään, kun kaikissa kaseteissa oli kiinnostavia juonenkäänteitä - vaikkakin lähes kaikkien suosikki oli nelonen, sen eeppisen ja ultraväkivaltaisen lopputaistelun vuoksi.

Tällaista tuskin on tapahtunut muissa kouluissa ja tämä varmaankin kertoo jotain ala-asteeni laadusta, mutta katsoimme Hopeanuolta monen monta kertaa koulutunneilla. Meillä oli silloin tällöin yksi tai kaksi tuntia varattu videoille, joita oppilaat saivat tuoda kotoaan ja joista tehtiin äänestys. Hopeanuolet tuppasivat voittamaan usein, olivathan ne niin jännittäviä ja siistejä. Tämä johti siihen, että opettajani sai Hopeanuolesta yliannostuksen. Kerran luokka valitti, kuinka perhosista kertova opetusvideo oli tylsä, jolloin opettaja huusi raivoissaan ettemme aina voi katsoa niitä väkivaltaisia koiria!

Kaikki lapsuuteni kaverit tiesivät Hopeanuolen ja suurin osa heistä piti siitä, joskin yhden mielestä Gin oli ärsyttävä ja puissa hyppivät koirat typeriä. Hän oli kuitenkin poikkeus sääntöön.

Oma tietokone tuli perheeseeni vasta kun olin jo 16-vuotias. Sitä ennen kuitenkin kävin säännöllisesti netissä kirjastossa. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyi nuoruudessani lukuisia suomalaisia Hopeanuoli-fanisivuja sekä sarjan inspiroimia sarjakuvia, tarinoita, roolipelejä, blogeja ja niin edelleen. Yhdessä vaiheessa tuntui kuin joka toisella fanilla olisi ollut jokin oma nettisivuprojekti. Minullakin oli miljoona hopeanuolimaista sarjakuvaa ja tarinaa aina tulilla (kaikki jäivät lyhytikäisiksi), mutta ne eivät koskaan päätyneet nettiin asti.

Yksi parhaista sivustoista oli tietenkin Hopeanuoli.com, josta utelias pikkufani pystyi löytämään tuolloin vielä hyvin hämärän peitossa olevia tiedon murusia Hopeanuolen leikatuista kohtauksista, alkuperäisestä mangasta (jossa oli susia!), jatko-osista ja Takahashin muista sarjoista. Sivustolta löytyi myös usein päivittyvä ja todella pitkä linkkilista muista fanisivuista, joita todellakin riitti. En millään saanut aiheesta tarpeekseni, vaan vierailin kaikki mahdolliset sivut läpi. Joillekin sivuille oli skannattu kohtauksia mangasta, ja omia sivustoja oli perustettu yksittäisille hahmoille - muistan ainakin Akatoralla, Chibillä ja Johnilla olleen omat sivunsa.

Koska en osaa tarkalleen kertoa, milloin tutustuin Hopeanuoleen, tuntuu kuin se olisi aina ollut läsnä elämässäni. Eikä fanitus ole koskaan osoittanut hiipumisen merkkejä, vaan se on ollut tasaisena seuralaisena elämässäni jo vuosikymmenien ajan. Ja toivottavasti tulee olemaankin, sillä fanitus tuo yhä paljon sisältöä elämääni.