Boku no Shimainu (My Stripey Dog)

 
NIMI: Boku no Shimainu (ぼくのシマイヌ)
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITUS: Iimori Koichi

Katsellaan jälleen yhtä The Clover Projectin tekemää epävirallista fanikäännöstä ikivanhasta koiratarinasta, joka ilman projektin jäseniä olisi jäänyt täysin historian unholaan. The Clover Project kääntää englanniksi vähän tunnettuja japanilaisia koiramangoja, joita lähes taatusti ei ole kukaan virallinen taho enää julkaisemassa, joten käännöksiä voi lukea hyvällä omatunnolla.

Tämä lyhyttarina on julkaistu osana Dōbutsu Manga Shirīzu Kessaku-sen (動物漫画シリーズ傑作選) -kokoelmaa, johon on koottu Iimori Koichin eläintarinoita, jotka on alunperin julkaistu Shōnen Jump -lehdessä. Boku no Shimainu esiintyy kolmi(?)osaisen kokoelman toisessa pokkarissa, ja on pokkarin kansikuvana. Arvostelen tämän yksittäisen tarinan erikseen koska en tiedä mitkä kaikki tarinat esiintyvät näissä pokkareissa, eikä kaikkia muita ole käännetty.

Teinipoika Goichin kitupiikki-isä omistaa useita vuokra-asuntoja. Eräänä päivänä lukuisia koiria haalinut vuokralainen katoaa vähin äänin ja jättää jälkeensä lauman huonosti käyttäytyviä hurttia. Rakit ovat sentään puhdasrotuisia, joten isä toivoo saavansa edes osan vuokratappioista takaisin myymällä ne. Goichi määrätään hoitamaan koiria. Jokainen ruokinta-aika on täysi kaaos koiralauman hyökätessä ruokakuppien kimppuun, ja yksi sama koira jää aina ilman ateriaa muiden rohmutessa senkin osuuden. Hienojen rotukoirien joukossa on pöljän näköinen, flegmaattinen luppakorva, joka on täysi pelkuri. Sen uskotaan olevan arvoton.

Yksi vuokralaisista on köyhä yksinhuoltaja-äiti, jolla on ala-astelainen poika Ken. Nainen on velkaa jo kolmen kuukauden vuokran verran. Goichin isä suostuu ostamaan naisen kihlasormuksen pilkkahintaan. Viimeisillä rahoillaan nainen käy Kenin kanssa ravintolassa syömässä, ja sen jälkeen yrittää tuplaitsemurhaa hyppäämällä auton eteen. Ken kuitenkin säilyy hengissä, mutta on ymmärrettävästi pahasti traumatisoitunut äitinsä kuolemasta, hän vain tuijottaa eteensä, eikä osaa enää puhua.

Goichi saa ylipuhuttua isänsä ottamaan Kenin hoiviinsa toistaiseksi. Isäkään ei ole täysin tunnekylmä saituri, vaan myös hän alkaa tuntea myötätuntoa Keniä kohtaan, ja vaivihkaa yrittää myös auttaa poikaa pääsemään trauman yli. Muiden koirien sortaman pelkurikoiran näkeminen aiheuttaa edes jonkinlaisia tunnereaktioita Kenissä. Kenille annetaan eläinkirja, jota hän plaraa epäkiinnostuneesti, kunnes sivulle ilmestyy tiikeri. Tämä onkin kiinnostava eläin! Goichi kertoo tiikerin voittavan minkä vaan eläimen. Tästä inspiroituneena Ken maalaa pelkurikoiralle raidat, jolloin muut rakit pelkäävät sitä ja antavat koiran viimein syödä rauhassa. Ken pääsee yli katatonisesta tilastaan, isä on henkisesti kasvanut inhimillisemmäksi, ja juntin näköinen koirakin on ruuan vahvistamana paljastunut uljaaksi tosa-koiraksi.

En odottanut tältä tarinalta mitään. Lyhyet kertakäyttöviihteeksi tarkoitetut mangatarinat harvoin onnistuvat tekemään suurta vaikutusta, ja ensisilmäyksellä piirustustyylikin ei ollut sellaista, mistä normaalisti olisin kiinnostunut - minä kun tuppaan olemaan realistisen ja yksityiskohtaisen jäljen ystävä. Mutta tämäpä oli positiivinen ylläri!

Ensinnäkin yllätyin miten höpsöltä näyttäneessä koiratarinassa oltiinkin käsitelty posttraumaattista stressihäiriötä nuorten poikien kohderyhmälle sopivalla tavalla - ei liian vakavasti, mutta samaistuttavasti ja ymmärrettävästi. Tarina on viihdyttävä ja mukavaa lukea, vaikka siinä onkin hätkähdyttävä tapaturma. Huumorista ja kepeästä tunnelmasta huolimatta ei silti tunnu, että tarina suhtautuisi tapahtuneeseen vähättelevästi. Tämä tarina on hyvä esimerkki miksi pidän japanilaisista mangoista ja animeista (en tietenkään kaikesta, joukossahan on paljon paskaa, mutta yleisesti puhuen), sillä niissä uskalletaan käsitellä rankkoja aiheita, vaikka kohderyhmänä saattavat olla nuoret lapset. Lyhyessä sivumäärässä saadaan yllättävän paljon hahmokehitystä aikaan.

Pidin myös piirustusjäljestä todella paljon. Pikavilkaisulla se ei vaikuttanut mitenkään erikoiselta, mutta sarjakuvaa lukiessa arvostin sen selkeyttä ja ilmeikkyyttä. Varsinkin koirien juntit ilmeet ja Kenin tyhjä katse ovat hyvin piirrettyjä. Vaikka suosinkin yksityiskohtaista jälkeä, osaan kuitenkin arvostaa myös tällaista näennäisesti yksinkertaisempaa jälkeä, jossa tiivistyy kaikki olennainen.

Mukava ja yllättävä lukukokemus! Pitääpä tutustua tämän piirtäjän muihin tarinoihin.

TÄHDET: ****