Lapsuuteni Hopeanuoli

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro  19.

Hopeanuolella oli suuri vaikutus lapsuudessani, kuten monen muunkin fanin tapauksessa. Olen jo ylittänyt kolmenkympin rajan, ja sarja on yhä vahvasti läsnä jokapäiväisessä arjessani. Teen hommia faniyhdistykselle harva se päivä, seuraan suomennettuja mangoja, netin avulla saan heti tietää uusista käänteistä Japanin suunnalta, silloin tällöin piirrän fanitaidetta ja kirjoitan fanitarinoita. Eikä pidä tietenkään unohtaa, kuinka paljon Hopeanuoli varmasti vaikutti luonteeseeni ja arvomaailmaani.

Minulla ei ole mitään selkeää muistikuvaa, milloin olisin katsonut Hopeanuolta ensimmäistä kertaa. Tämän on pitänyt tapahtua todella nuorena. Sen sijaan minulla on elävä muisto itsestäni leikkimässä lastentarhan metsässä, varmaankin 6- tai 7-vuotiaana. Patsastelin kalliolla kuvitellen olevani uljas koira nimeltä Kultanuoli. Halusin yleensä olla lasten perheleikeissä koira, ja lapsuuteen mahtui paljon kaikenlaisia villikoiraleikkejä, joissa päähenkilönä tuppasi olemaan nuori ja rehti kippurahäntäinen koira.

Osasin kaikki Hopeanuolen käänteet ulkoa, mutta hassusti en koskaan omistanut lapsena VHS-kasetteja. Tai no yhden omistin, kakkoskasetin, jonka ostin Lapin reissulla ja joka ei toiminutkaan. Koska kuittia ei ollut ja koska olimme jo satojen kilometrien päässä, ei kasettia päästy vaihtamaan. Pidin toimimattoman kasetin silti, olihan siinä sentään muutama hieno kuva, joista pystyi ottamaan mallia piirtämiseen.

Mutta ei minun tarvinnutkaan omistaa kasetteja, jotta olisin päässyt näkemään animen miljoona kertaa. Sarja oli supersuosittu muiden ala-astelaisten keskuudessa, ja kasetteja lainailtiin ristiin. Serkullani oli kolmoskasetti. Katsoin kasetteja ihan satunnaisessa järjestyksessä, sen mukaan mikä silloin sattui olemaan lainassa. Ei tämä haitannut katselukokemusta mitenkään, kun kaikissa kaseteissa oli kiinnostavia juonenkäänteitä - vaikkakin lähes kaikkien suosikki oli nelonen, sen eeppisen ja ultraväkivaltaisen lopputaistelun vuoksi.

Tällaista tuskin on tapahtunut muissa kouluissa ja tämä varmaankin kertoo jotain ala-asteeni laadusta, mutta katsoimme Hopeanuolta monen monta kertaa koulutunneilla. Meillä oli silloin tällöin yksi tai kaksi tuntia varattu videoille, joita oppilaat saivat tuoda kotoaan ja joista tehtiin äänestys. Hopeanuolet tuppasivat voittamaan usein, olivathan ne niin jännittäviä ja siistejä. Tämä johti siihen, että opettajani sai Hopeanuolesta yliannostuksen. Kerran luokka valitti, kuinka perhosista kertova opetusvideo oli tylsä, jolloin opettaja huusi raivoissaan ettemme aina voi katsoa niitä väkivaltaisia koiria!

Kaikki lapsuuteni kaverit tiesivät Hopeanuolen ja suurin osa heistä piti siitä, joskin yhden mielestä Gin oli ärsyttävä ja puissa hyppivät koirat typeriä. Hän oli kuitenkin poikkeus sääntöön.

Oma tietokone tuli perheeseeni vasta kun olin jo 16-vuotias. Sitä ennen kuitenkin kävin säännöllisesti netissä kirjastossa. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyi nuoruudessani lukuisia suomalaisia Hopeanuoli-fanisivuja sekä sarjan inspiroimia sarjakuvia, tarinoita, roolipelejä, blogeja ja niin edelleen. Yhdessä vaiheessa tuntui kuin joka toisella fanilla olisi ollut jokin oma nettisivuprojekti. Minullakin oli miljoona hopeanuolimaista sarjakuvaa ja tarinaa aina tulilla (kaikki jäivät lyhytikäisiksi), mutta ne eivät koskaan päätyneet nettiin asti.

Yksi parhaista sivustoista oli tietenkin Hopeanuoli.com, josta utelias pikkufani pystyi löytämään tuolloin vielä hyvin hämärän peitossa olevia tiedon murusia Hopeanuolen leikatuista kohtauksista, alkuperäisestä mangasta (jossa oli susia!), jatko-osista ja Takahashin muista sarjoista. Sivustolta löytyi myös usein päivittyvä ja todella pitkä linkkilista muista fanisivuista, joita todellakin riitti. En millään saanut aiheesta tarpeekseni, vaan vierailin kaikki mahdolliset sivut läpi. Joillekin sivuille oli skannattu kohtauksia mangasta, ja omia sivustoja oli perustettu yksittäisille hahmoille - muistan ainakin Akatoralla, Chibillä ja Johnilla olleen omat sivunsa.

Koska en osaa tarkalleen kertoa, milloin tutustuin Hopeanuoleen, tuntuu kuin se olisi aina ollut läsnä elämässäni. Eikä fanitus ole koskaan osoittanut hiipumisen merkkejä, vaan se on ollut tasaisena seuralaisena elämässäni jo vuosikymmenien ajan. Ja toivottavasti tulee olemaankin, sillä fanitus tuo yhä paljon sisältöä elämääni.

Boku no Shimainu (My Stripey Dog)

 
NIMI: Boku no Shimainu (ぼくのシマイヌ)
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITUS: Iimori Koichi

Katsellaan jälleen yhtä The Clover Projectin tekemää epävirallista fanikäännöstä ikivanhasta koiratarinasta, joka ilman projektin jäseniä olisi jäänyt täysin historian unholaan. The Clover Project kääntää englanniksi vähän tunnettuja japanilaisia koiramangoja, joita lähes taatusti ei ole kukaan virallinen taho enää julkaisemassa, joten käännöksiä voi lukea hyvällä omatunnolla.

Tämä lyhyttarina on julkaistu osana Dōbutsu Manga Shirīzu Kessaku-sen (動物漫画シリーズ傑作選) -kokoelmaa, johon on koottu Iimori Koichin eläintarinoita, jotka on alunperin julkaistu Shōnen Jump -lehdessä. Boku no Shimainu esiintyy kolmi(?)osaisen kokoelman toisessa pokkarissa, ja on pokkarin kansikuvana. Arvostelen tämän yksittäisen tarinan erikseen koska en tiedä mitkä kaikki tarinat esiintyvät näissä pokkareissa, eikä kaikkia muita ole käännetty.

Teinipoika Goichin kitupiikki-isä omistaa useita vuokra-asuntoja. Eräänä päivänä lukuisia koiria haalinut vuokralainen katoaa vähin äänin ja jättää jälkeensä lauman huonosti käyttäytyviä hurttia. Rakit ovat sentään puhdasrotuisia, joten isä toivoo saavansa edes osan vuokratappioista takaisin myymällä ne. Goichi määrätään hoitamaan koiria. Jokainen ruokinta-aika on täysi kaaos koiralauman hyökätessä ruokakuppien kimppuun, ja yksi sama koira jää aina ilman ateriaa muiden rohmutessa senkin osuuden. Hienojen rotukoirien joukossa on pöljän näköinen, flegmaattinen luppakorva, joka on täysi pelkuri. Sen uskotaan olevan arvoton.

Yksi vuokralaisista on köyhä yksinhuoltaja-äiti, jolla on ala-astelainen poika Ken. Nainen on velkaa jo kolmen kuukauden vuokran verran. Goichin isä suostuu ostamaan naisen kihlasormuksen pilkkahintaan. Viimeisillä rahoillaan nainen käy Kenin kanssa ravintolassa syömässä, ja sen jälkeen yrittää tuplaitsemurhaa hyppäämällä auton eteen. Ken kuitenkin säilyy hengissä, mutta on ymmärrettävästi pahasti traumatisoitunut äitinsä kuolemasta, hän vain tuijottaa eteensä, eikä osaa enää puhua.

Goichi saa ylipuhuttua isänsä ottamaan Kenin hoiviinsa toistaiseksi. Isäkään ei ole täysin tunnekylmä saituri, vaan myös hän alkaa tuntea myötätuntoa Keniä kohtaan, ja vaivihkaa yrittää myös auttaa poikaa pääsemään trauman yli. Muiden koirien sortaman pelkurikoiran näkeminen aiheuttaa edes jonkinlaisia tunnereaktioita Kenissä. Kenille annetaan eläinkirja, jota hän plaraa epäkiinnostuneesti, kunnes sivulle ilmestyy tiikeri. Tämä onkin kiinnostava eläin! Goichi kertoo tiikerin voittavan minkä vaan eläimen. Tästä inspiroituneena Ken maalaa pelkurikoiralle raidat, jolloin muut rakit pelkäävät sitä ja antavat koiran viimein syödä rauhassa. Ken pääsee yli katatonisesta tilastaan, isä on henkisesti kasvanut inhimillisemmäksi, ja juntin näköinen koirakin on ruuan vahvistamana paljastunut uljaaksi tosa-koiraksi.

En odottanut tältä tarinalta mitään. Lyhyet kertakäyttöviihteeksi tarkoitetut mangatarinat harvoin onnistuvat tekemään suurta vaikutusta, ja ensisilmäyksellä piirustustyylikin ei ollut sellaista, mistä normaalisti olisin kiinnostunut - minä kun tuppaan olemaan realistisen ja yksityiskohtaisen jäljen ystävä. Mutta tämäpä oli positiivinen ylläri!

Ensinnäkin yllätyin miten höpsöltä näyttäneessä koiratarinassa oltiinkin käsitelty posttraumaattista stressihäiriötä nuorten poikien kohderyhmälle sopivalla tavalla - ei liian vakavasti, mutta samaistuttavasti ja ymmärrettävästi. Tarina on viihdyttävä ja mukavaa lukea, vaikka siinä onkin hätkähdyttävä tapaturma. Huumorista ja kepeästä tunnelmasta huolimatta ei silti tunnu, että tarina suhtautuisi tapahtuneeseen vähättelevästi. Tämä tarina on hyvä esimerkki miksi pidän japanilaisista mangoista ja animeista (en tietenkään kaikesta, joukossahan on paljon paskaa, mutta yleisesti puhuen), sillä niissä uskalletaan käsitellä rankkoja aiheita, vaikka kohderyhmänä saattavat olla nuoret lapset. Lyhyessä sivumäärässä saadaan yllättävän paljon hahmokehitystä aikaan.

Pidin myös piirustusjäljestä todella paljon. Pikavilkaisulla se ei vaikuttanut mitenkään erikoiselta, mutta sarjakuvaa lukiessa arvostin sen selkeyttä ja ilmeikkyyttä. Varsinkin koirien juntit ilmeet ja Kenin tyhjä katse ovat hyvin piirrettyjä. Vaikka suosinkin yksityiskohtaista jälkeä, osaan kuitenkin arvostaa myös tällaista näennäisesti yksinkertaisempaa jälkeä, jossa tiivistyy kaikki olennainen.

Mukava ja yllättävä lukukokemus! Pitääpä tutustua tämän piirtäjän muihin tarinoihin.

TÄHDET: ****

Meren huuhtoma mysteerikoira

Vuonna 1897 uutisoitiin mysteerisestä koirasta, joka oli edellisenä vuonna ilmestynyt Lounais-Englannin Cornwallin rannikolle. Kalastaja oli löytänyt rannalta mytyn, jota hän ensin luuli kuolleeksi koiraksi ja olisi normaalisti vain jatkanut matkaa, mutta koiran susimainen ulkonäkö kiinnitti hänen huomionsa. Koira olikin yhä hengissä, mutta rättiväsynyt. Sen paksu turkki oli suojannut sitä kylmällä merellä, ja epäilemättä se oli taistellut aaltoja vastaan pitkän aikaa, kunnes oli huuhtoutunut rannalle. Kalastaja hoiti narttukoiran kuntoon, ja se sai nimen Towan, joka kornin kielellä tarkoitti hiekkadyyniä.

Eräänä päivänä kalastaja oli lenkillä Towanin kanssa Newquayssa, kun paikallisessa majatalossa vieraileva nainen huudahti: "Katsokaa, tuolla on susi!" Nainen oli hyvin kiinnostunut koiran menneisyydestä ja halusi ostaa sen. Koira muutti hänen kanssaan Lontooseen, jossa sanomalehdet kirjoittivat koirasta, mutta koiran alkuperää ei saatu selville.

Yläluokkaiset britit olivat hyvin innostuneita eksoottisista koirista, ja mystinen koirasusi herätti huomiota. Vaikka kyseessä oli koira, jonka sukupuu oli tuntematon, oli se kuitenkin ulkomuodoltaan kiinnostava, sillä tällaiset arktiset pystykorvat olivat yhä harvinaisia Britanniassa. Briteillä ei ollut mitään vastaavaa omaa alkuperäisrotua. Eräs baronetti vaati saada ostaa koiran, mutta jäi toiseksi erään herra Fallin (etunimeä ei kerrottu) varakkaille ystäville. Tarkkaa summaa ei kerrottu, mutta Towanista maksettiin kunnioitettava summa. Nainen olisi voinut pyytää koirasta melkein millaista summaa vain, niin haluttu koira oli.

Uudessa kodissaan Towan sai pian pentuja. Pentueen isää ei mainittu. Yksi pennuista päätyi herra Fallille, joka kuvaili sitä näin: "Ulkoisesti se on sekoitus kettua ja sutta, sillä on ketun häntä, se ei hauku, mutta nähdessään toisen koiran se ulvoo. Se on hyvin hellä, mutta sillä ei ole englantilaisen koiran älykkyyttä. Se ei reagoi nimeensä, ja se on erikoinen kaikin tavoin. Mikäli kaikki sujuu suunnitellusti, se tuodaan näytille sekalaisten koirien luokkaan seuraavassa rouvasväen näyttelyssä." Tätä enempää ei Towanista ja sen pennuista kerrottu.

Cornwallin sijainti

Minkä rotuinen koira Towan sitten oli? Tätä voin vain arvailla. Kuten blogissa on aiemminkin kerrottu, tuon ajan britit pitivät hyvin paljon arktisista pystykorvista, niitä ostettiin ulkomailta ja niiden kanssa kierreltiin näyttelyissä. Ne olivat niin ihmeellisiä, että niitä pidettiin esillä eläintarhoissakin. Oliko Towan jonkinlainen rekikoira, joka oli tuotu ulkomaisen laivan kyydissä myytäväksi Britanniaan? Vai oliko se tippunut laivasta, joka oli vain kulkemassa Britannian ohi? Hyvin monen maan laiva olisi voinut kulkea Cornwallin läheltä matkatessaan kohti ties mitä määränpäätä. Huomatessaan koiran tippuneen laivasta alkuperäinen omistaja oli todennäköisesti vain olettanut sen kuolleen, eikä olisi etsinyt sitä. Hän ei olisi voinut edes nähdä koirasta tehtyjä lehtijuttuja jos ei ollut sillä hetkellä Britanniassa, ja vaikka hän olisikin ollut britti, ei hän silti välttämättä olisi nähnyt paikallislehtien juttuja.

Tuohon aikaan brittien yläluokalla oli todellakin kaikenkarvaisia rotukoiria, myös skandinaavisia pystykorvia. Olisiko Towan voinut olla poroja paimentava lapinkoira? Tai kenties sukua Norjan ja Ruotsin hirvikoirille, tai Suomen karhukoirille? Harmittavasti Towanista on vain yksi kuva (tai ainakin olen löytänyt vain yhden), eikä sen käyttäytymisestä kerrota mitään. Sitä kutsuttiin koirasudeksi, ja ei tietenkään ole mahdotonta, että siinä olisi voinut olla mukana hieman sutta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että se näytti vanhanaikaiselta huskyltä, ja myös brittien intohimo vetokoiria kohtaan tuki tätä mielikuvaa. Laitan alle vertailukuvan, jossa Towan on kaikkien tunteman Balton vieressä. 

Lähteet:
* Country Life Illustrated 27.3.1897

Towan ja Balto

Bonon ulkoiset muutokset vuosien varrella

2022

Tein tänään kollaasin, jossa oli Bonon silmiä eri vuosilta. Olen vuosien varrella tehnyt useita kollaaseja Bonon ulkonäkömuutoksista, ja ajattelin, että voisin julkaista niitä täälläkin. Koska kollaaseja on tehty eri vuosina ei niissä ole yhteneväistä ilmettä. Samaten käytössäni on ollut välillä ihan surkeilla kameroilla varustettuja kännyköitä (oikeaa kameraa minulla ei ole koskaan ollut), joten kuvien laatu vaihtelee rankasti. Osassa myös ajankulu on ilmoitettu vuosina ja osassa koiran ikänä. Kaipa näistä silti saa selvää.

Kerrotaan vielä, että Bono tuli minulle vuonna 2015 ja oli silloin 3-vuotias. Mitään pentukuvia siitä ei ole olemassa. Se oli entinen katukoira Venäjältä, Pietarista, eikä minulla ole enää yhteyttä sitä hoitaneeseen henkilöön.

Tämän vertailun tein kun Bono oli 8v. Kuvissa, joissa se on 2-3 vuotias se oli vielä Venäjällä hoitajallaan. Bono oli kuvissa aikuinen, mutta yhä pentumaisen oloinen. Venäjänkuvissa on ilmeisesti käytetty kirkasta filtteriä, jonka takia Bono näyttää hyvin vaalealta. Ajan kuluessa Bonosta on tullut selvästi miehekkäämmän näköinen. Nämä kuvat olivat mukana Bonon ilmoituksessa kun yhdistys etsi sille kotia. Harmittavasti en ottanut muita kuvia ja videoita talteen, ja näistäkin kuvista minulla on vain pienet versiot. Yhdistys on sittemmin laittanut toimintansa monen vuoden tauolle (en usko, että he jatkavat enää toimintaa) ja en näe edes Wayback Machinen avulla muita vanhoja kuvia.

Sitten se mainittu silmävertailu. Bonolla oli nuorena pistävät kusenkeltaiset silmät, ne olivat oikeasti tosi hienot. Muutamia kertoja kyseltiin onko se husky tai husky mix, vaikka huskyt ovat tunnettuja sinisistä silmistä. Bonon vaaleat silmät eivät johdu mistään tietystä rodusta, vaan sen maksanruskeasta väristä, joka vaalentaa vähän kaikkea koirassa. Vuosien varrella silmät ovat tummentuneet ruskeiksi. Kunnollisia vertailukuvia on vaikeaa löytää, koska kuvissa on aina eri valaistus, pupillin koko vaihtelee, pää on eri asennossa ja olen myös editoinut valaistuksia/värejä. Varsinkin vanhoissa kuvissa muokkaukseni ovat monesti todella kökköjä, ja tämä vielä yhdistetään surkeaan kameraan...

Bono on toistaiseksi harmaantunut vain kuonosta. Ihan alunperin sillä on ollut pieni maksanruskea maski, mutta se on nopeasti jäänyt harmaiden alle.

Yksi dramaattinen muutos on lerppakorvan nouseminen pystyyn. Bonohan tosiaan oli 3-vuotias aikuinen tänne tullessaan, eli en todellakaan uskonut korvan nousevan enää. Mutta vuosien kuluessa se ihan huomaamatta alkoi hivuttautua ylös. Muutos oli niin hidas etten lainkaan huomannut sitä, ennen kuin joku kysyi onko korva noussut. Olin niin täysin sokeutunut muutokselle, etten edes muistanut miltä korva oli alunperin näyttänyt ja epäilin tämän henkilön muistavan väärin, kunnes tarkistin asian vanhoista kuvista. Totta tosiaan, jostain syystä korva oli päättänyt pitkällä aikuisiällä nousta ja on pysynyt vahvasti pystyssä. Tosin vieläkin korvasta voi nähdä taitoksen mistä kohtaa lerppuminen on alkanut.

Mikähän tähän voisi olla syynä? Olen miettinyt esimerkiksi, että Bonolla on ollut ravintoainepuutoksia. Kun hyvää ravintoa on alkanut tulla säännöllisesti olisi korva viimein rustoutunut kunnolla. Sain myös myöhemmin tietää, että joskus Venäjällä katukoirat merkitään painavalla korvamerkillä. Mikäli merkki on koiran korvassa kauan tai se on laitettu sille hyvin nuorena, voi korva painua pitkäksi aikaa tai lopullisesti lurpaksi. En tiedä onko Bonolla ollut korvamerkki.

Mennään sitten fitness-hommeleihin. Bono on ensimmäinen koirani ja kun se minulle tuli minulla ei ollut mitään käryä paljonko ruokaa se tarvitsi. Kärjistetysti sanottuna katukoirat selviävät vaikka perunankuorilla ja ovat pieniruokaisia. Bono rupesi nopeasti lihomaan ja jo seuraavana vuonna oli selvästi ylipainoinen makkara, ja sain tästä huomautuksia muiltakin. Pahimpana läskikautena en edes kehdannut ottaa kuvia. Olin netin kautta seurannut paljon etenkin pitbullterrierien ja muiden työkoirien conditioning-treenausta ulkomailla, josta inspiroituneena pistin rakin kuntokuurille. Joka päivä oli useita tunteja liikuntaa ja hankin painovaljaat ja -pannan. Oli uintia, pyöräilyä, ylämäkijuoksua... Yhtä nopeasti kuin Bono oli pömpsähtänyt se myös kiinteytyi, ja oli suorastaan ihme, että löysät ihomakkarat eivät jääneet roikkumaan. Vuonna 2016 se oli lihavimmillaan ja jo seuraavan vuoden syksyllä melkoinen Schwarzenegger.

Lihapullaretkahduksen jälkeen en enää antanut rakin muuttua pullamössöksi. Bonolla oli vaikuttavat lihakset vielä 8-10-vuotiaana, mutta nykyään ne ovat jo iän myötä kuihtuneet pois. Ja olkoon niin. Sporttisen nuoruuden ansiosta Bono on yhä vanhuksena hyvässä peruskunnossa. En enää laita sitä tekemään mitään raskasta liikuntaa, ja hitaat köpöttelylenkit pitävät sen tyytyväisenä.