WolfQuest: Anniversary Edition (peli)

NIMI: WolfQuest: Anniversary Edition
VUOSI: 2019
TEKIJÄ: Eduweb
KONSOLI: PC

Tämän arvostelun kuvat on napattu WolfQuestin viralliselta YouTube-kanavalta, sillä oma läppäri ei jaksa pyörittää peliä näteillä grafiikoilla.

WolfQuestillä on pitkä historia. Pelin ensimmäinen, hyvin alkeellinen versio julkaistiin vuonna 2007 ja sen sai ladata ilmaiseksi. Tarkoituksena oli opettaa susien paikasta elämän kiertokulussa ja tehdä se viihdyttävän, toiminnallisen pelin muodossa, joka olisi silti mahdollisimman realistinen. Pelin kehittäjinä toimivat Eduweb ja Minnesotan eläintarha, rahoitusta saatiin muun muassa National Science Foundationilta. Ensimmäisessä versiossa pelaaja ei päässyt kokemaan suden koko elinkaarta, mutta peli oli silti hyvin suosittu ja suosio säilyi tasaisena vuodesta toiseen.

Vuonna 2019 julkaistiin Early Access -versio Anniversary Editionista. Peli oli nyt luotu täysin uudelleen, sen grafiikat ovat hienompia ja itse pelikokemus monipuolisempaa. Pelin hinkkausta jatkettiin yhä, ja viimein vuonna 2024 julkaistiin Saga-päivitys, jonka ansiosta kaikki elinvaiheet ja vuodenajat rullaavat eteenpäin luonnollisesti ja loputtomasti. Pelin voisi katsoa olevan nyt ihan oikeasti valmis, mutta siihen luodaan yhä lisää sisältöä, kuten uusia karttoja ja eläinlajeja. Uusin merkittävä päivitys oli tämän vuoden tammikuussa, jolloin julkaistiin Tower Fall -kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa ilveksiä. Tulevaisuudessa peliin on suunniteltu lisättävän ainakin amerikanlampaita.

Peli sijoittuu Yellowstonen kansallispuistoon. Pelattavissa on useita laajoja karttoja, jotka on mallinnettu puiston alueiden mukaan. Jokaisessa kartassa on mukavasti vaihtelua: niittyjä, jokia, metsiä, kivikkoja. Luonnon elementtejä kannattaa käyttää hyväksi. Esimerkiksi kallioiset alueet hidastavat saaliseläimiä, jolloin voit yrittää paimentaa peuroja sun muita kallioita kohti ja ampaista kimppuun kun ne pysähtyvät ihmettelemään umpikujaa. Alueet elävät vuodenaikojen myötä. Joet tulvivat keväällä, mikä vaikeuttaa liikkumista, kesän mittaan veden määrä vähenee ja talvella vesistöt jäätyvät, jolloin vaeltaminen on helpointa. Pelissä on vaihtelevia sääolosuhteita ja vuorokauden ajat rullaavat myös normaalisti. Oma reviiri muodostuu ajan myötä tutuksi ja turvalliseksi, vaikka mikään ei periaattessa estä elämästä levottoman kulkurin elämää. Olen kokeillut useita karttoja ja lopulta aina päädyn elämään mukavuusalueellani Slough Creekissä Saddle Meadowsin ja Sandy Slopesin akselilla.

Ihan alussa olet nuori eraussusi, jonka pitää löytää itselleen kumppani. Kumppaniehdokkaita paikannetaan ulvomalla ja heihin on tehtävä vaikutus lirkuttelevalla elekielellä ja onnistuneella metsästyksellä. Harkintavaiheessa kumppanin käytökseen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä susilla on hieman erilaisia persoonia. Rohkeat sudet hyökkäävät saaliiden ja kilpailijoiden kimppuun enempiä empimättä, mutta tämän takia ovat myös melkoisia itsemurhakandidaatteja. Varovaiset sudet pysyvät hengissä, mutta pahimpien paskahousujen kanssa joudut tehdä kaikki vaikeat hommat yksin. Kultainen keskitie on tässäkin se ideaalein. Unelmaukkeli tai -akkeli auttaa tarpeeksi metsästyksessä ja kilpailijoiden turpiin vedossa, mutta ei turhaan tapata itseään. Olisi myös hyvä, että kumppani olisi mahdollisimman kaukaista sukua, jolloin olette oikein hedelmällisiä ja saatte paljon pentuja.

Kun oma poika- tai tyttökaveri on saatu pitää muodostaa reviiri kusemalla ja ulvomalla. Tätä reviiriä pitää säännöllisesti ylläpitää merkkailemalla uudelleen. Ihan alussa peli on armelias jättämällä kartalle paljon tyhjää tilaa vallattavaksi. Kartalla asuu kuitenkin muitakin laumoja, joiden kanssa ajan mittaan syntyy reviirikiistoja. Välillä tunkeilijat valtaavat maapläntin pelaajalta ja toisen reviirillä hengailu on aina vaarallista. Kun pelaajan pennut elävät vielä pesässä vieraat laumat saattavat tehdä hyökkäysretkiä, joiden aikana ne yrittävät saada pelaajan pentuja hengiltä. Pääasiassa susilaumat kunnioittavat toistensa rajoja ja kukin susi pyrkii säilyttämään oman henkensä ja terveytensä. Vieraiden susien kanssa kannattaa käyttäytyä harkiten. Monesti on järkevämpää antaa tunkeilijoiden vallata maapalsta itselleen, ja vallata se takaisin kun he ovat siirtyneet muualle. Hyökkääjät saa nopeiten perääntymään tappamalla vihollislauman nuorimman ja heikoimman jäsenen, mutta toisaalta koko lauma saattaa hajota käsiin jos tapat niiden johtajat. Johtajien tappaminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa, mutta yhden lauman katoaminen voi tuoda helpotusta pitkäksi aikaa.

Susien käyttäytyminen on kiitettävän realistista ja sudet vaikuttavat elävän omaa elämäänsä vaikka pelaaja ei näkisi niitä. Välillä vieraita susia voi tavata esimerkiksi metsästämässä ja niiden touhuja voi rauhassa seurata turvallisen välimatkan päästä. Joka kerta kun kartan avaa näkee kuinka laumat ovat muuttaneet reviirirajojaan. Menusta löytyy myös lista kaikista pelaajan kohtaamista susista. Listaa seuraamalla voi nähdä mitä kullekin yksilölle kuuluu. Joku on lähtenyt omilleen, joku on nykyään johtaja, joku on kuollut. Listan avulla pelaaja voi myös etänä seurata omilleen lähteneiden jälkeläistensä elämää. Omista pennuista tai sisaruksista voi tulla katkeria kilpakumppaneita jos ne perustavat lähistölle oman lauman.

Kun oma reviiri on luotu ja sopiva pesä löydetty, on aika pullauttaa pennut ulos. Pariskunnan ensimmäinen pentue on haastavin kasvatettava, sillä ruokaa on vaikeaa hankkia vain yksin tai kaksin. Yleensä yksin, koska puoliso jää lastenvahdiksi. Tässä vaiheessa pelkästään itsensä ruokkiminen on haastavaa. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen pentue on surullinen kokemus, ja pelaaja on hyvin onnekas mikäli edes yksi pentu selviää aikuiseksi. Nälän lisäksi pentuja uhkaavat muutkin uhat. Säännöllisen epäsäännöllisesti pesälle voi hyökätä vieras lauma, kojoottijoukko, kotka, karhu tai puuma. Joskus pentu sairastuu ja pelaaja ei voi juurikaan vaikuttaa sen selviytymismahdollisuuksiin. Pesää on myös vaihdettava vähintään kerran, koska kirppujen määrä käy sietämättömäksi. Kannattaa etukäteen katsoa mistä löytyisi lähin ja järkevin kakkospesä, sellainen, johon ei olisi hirveän pitkä matka ja pentujen ei tarvitsisi ylittää jokea. Mikäli edes yksi pennuista selviää on seuraavien pentueiden kasvattaminen koko ajan helpompaa. Mitä enemmän apukäsiä, sitä helpompaa metsästys on. Toisaalta suuressa laumassa on myös enemmän suita ruokittavana. Jotta lauma ei kasvaisi mahdottoman suureksi lähtee joku nuorista välillä omilleen. Tämä on heidän päätös, johon pelaaja ei voi vaikuttaa.

Metsästys on toteutettu hyvin ja pelistä löytyy kiitettävä määrä eri eläinlajeja. Kaikkien saaliseläinten kanssa kannattaa käyttää jonkinlaista strategiaa, eikä vain hyökätä suin päin. Kasvinsyöjät potkivat kipeästi ja huonolla tuurilla susi saa pahan vamman, joka hidastaa sitä päiväkausien ajan, tai pahimmillaan sudelta lähtee henki. Kasvinsyöjälaumaa jahdatessa pitää myös varoa ettei jää paniikissa pakenevien elukoiden alle. Metsästysretkillä pelaajan on otettava huomioon itsensä lisäksi laumalaisten terveys. Suuret riskit eivät yleensä kannata. Peli ei sovi kärsimättömälle ja rämäpäiselle pelaajalle.

Täysikasvuisen hirven, biisonin tai uroswapitin kimppuun käyminen on puhdasta itsemurhaa. Yhdellä puraisulla kuoleva lumikenkäjänis on pelkkä onneton suupala. Muulipeura on sopivan kokoinen ateria muutamalle sudelle, mutta ne ovat nopeita ja nekin yllättävän hyviä tappelemaan. Hanka-antiloopit ovat niin nopeita, että niiden kiinniottaminen on melkein mahdotonta, ellei pelaaja käytä jyrkänteitä hyväkseen. Majavissa on yllättävän paljon syömistä jos ne onnistuu saamaan hengiltä ennen kuin ne pääsevät veden turvaan - ja nekin purevat ilkeästi. Biisonien vasikkoja voi yrittää tappaa, mutta aikuiset muodostavat niiden ympärille tehokkaan suojamuurin. Tärkein saaliseläin isolle laumalle on naaraswapiti, jotka elävät isoissa laumoissa ja vaeltavat vuodenaikojen mukaan pitkin karttaa. Wapitilauma kannattaa painostaa liikkeelle, jahdata laumaa jonkin aikaa ja seurata mitkä eläimet jäävät jälkeen. Nämä perässä roikkujat ovat todennäköisesti heikoimpia. Kun tarpeeksi kauan wapiteja juoksuttaa osa kompastuu ja menettää terveyspisteitä. Mitä kauemmin saaliita jaksaa juoksuttaa, sitä heikompia ja hengästyneempiä niistä tulee. Ja kun saalis on viimein saatu kaadettua ja siitä jäi vielä syömistä huomiseksi, ei raato pysy salassa kauaa. Korpit nakertavat raatoa pikkuhiljaa, ja pahimmassa tapauksessa karhu omii sen itselleen.

Pelissä voi milloin vain laittaa päälle hajuvision, jolloin ruutu on mustavalkoinen lukuun ottamatta eri väreillä merkittyjä hajupartikkeleita, jotka leijailevat tuulen mukana. Hajuja seuraamalla voidaan löytää saaliita, vihollisia ja Achievementtejä varten kerättäviä esineitä. Tämä hajuvisio on hyvin samankaltainen kuin Dog's Life -pelissä aikoinaan, mutta paljon parempi.

Pelistä saa hyvän käsityksen millä tavoin susi valitsee saaliseläimensä ja myös miten vuodenajat vaikuttavat susien elämään. Elo on helpointa kun saaliseläimet synnyttävät vasansa kesän alussa. Välillä tuntuu pahalta napsia avuttomia vasoja heinikosta tai purra selvästi kärsivää peuraa hengiltä, mutta tätä se elämä on. Kesä on runsauden aikaa, joka ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Syksyn lähestyessä vasat kasvavat ja niistä tulee koko ajan nopeampia ja voimakkaampia, samalla kun omien pentujen nälkä kasvaa. Vaikka kaikki pennut olisi saanut syksyyn asti pidettyä hengissä ne äärimmäisen todennäköisesti alkavat tippua tässä vaiheessa, sillä ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Pahan murtuman saaminen tässä vaiheessa peliä on äärimmäinen epäonni. Sydänsuruja riittää jos pikselisusiin kiintyy kovin helposti. Talvella nuorisolle pitää opettaa metsästystä ja seuraavana keväänä penturumba alkaa taas uudestaan.

Tätä loputonta kiertokulkua voi halutessa pelata ikuisuuksiin asti. Pelaajan suden kuollessa vanhuuteen peliä voi jatkaa pelaamalla sen pennulla. Myös ikääntyminen vaikuttaa pelattavuuteen. Iän myötä sudesta tulee hitaampi ja heikompi, mutta toisaalta ikä tuo viisautta, joka ilmenee esimerkiksi siten, että susi haistaa jälkien perusteella kuinka kaukana saalis on, ja pelkästään saalista tarpeeksi kauan katsomalla voi nähdä sen terveyspisteet. Peli seuraa luonnon susien elämää niin uskollisesti, että kieltämättä välillä saman kiertokulun uusiminen alkaa puuduttaa. Tylsistymistä voi viivästyttää keräämällä erilaisia Achievementtejä, jotka löytyvät listattuna Steamissä. Itselleni mielenkiintoisin haaste oli huolehtia pennuista täysin yksin, ensin antamalla biisonien talloa kumppani hengiltä ja sitten raadollisesti sitkutella yksinhuoltajana aina pentujen teini-ikään asti. 

Realistisimmillaan peli on Unforgiving-vaikeusasteella, mutta kannattaa silti aloittaa Easyllä ja pikkuhiljaa nostaa vaikeustasoa kun pelistä pääsee jyvälle. Erot vaikeustasojen väleillä ovat merkittäviä. Jos suoraan aloittaa vaikeammasta päästä voin taata, että turpaan tulee ja lujaa. Pelistä on myös moninpeliversio, mutta en ole kokeillut sitä koska olen antisosiaalinen. Sosiaalisemmille tapauksille moninpeli varmasti tuo mukaan ihan uusia ulottuvuuksia.

WolfQuest ei ole ulkoisesti mitenkään näyttävä peli, mutta sen grafiikat ajavat asiansa surkeimmillakin asetuksilla. Tärkeintä on sen sisältö. Peli onnistuu opetustehtävässään todella hyvin. Suosittelen kaikille luontoihmisille! Oikeastaan ainoa miinus on pelin toistuvuus, mutta tätä kiertokulkuahan suden elämä on. Realismin takia pelaaja ei myöskään saa kustomoida susiaan muuten kuin hyvin minimaalisesti. On vähän sääli ettei pelaaja saa pelata koirasusilla, kojoottisusilla, villiintyneillä koirilla tai hassun värisillä fantasiasusilla. Peliin on olemassa Lost River -kartta, joka sijoittuu fiktiiviseen hylättyyn kaupunkiin. Tämä oli minulle pettymys, sivilisaation raunioissa seikkaileminen ei ollutkaan niin viihdyttävää, kuin olisin kuvitellut. Kartassa on myös villikoiria, mutta niiden kanssa ei voi seurustella mitenkään. Realismi menee myös välillä asioiden kaunistelun puolelle. Kannibalismia pelissä ei esiinny lainkaan. Oikeassa elämässä kyllä.

TÄHDET: ****

Tähdenlento 24

Kannen tekijä BanaaniTassu

Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi postilootaan eilen. Teemana oli conit ja tapahtumat, mikä ei etukäteen ollut minulle kiinnostava teema ja minulla oli vaikeuksia keksiä siihen aiheita. Enhän minä juuri missään käy! Mutta kun jäsenet nämä teemat äänestävät niin ne on pakko toteuttaa. Ihan hyvä lehti tästä tuli ja teemakin pääsi kiitettävästi esille. Ei tämä numero omiin suosikkeihin yllä, mutta mukana oli kuitenkin artikkeleita, jotka erottuivat edukseen.

Itse kirjoitin tähän numeroon ennätyksellisen vähän! Vain kuusi artikkelia - kyllä, se on "vain", koska tyypillisesti kirjoitan noin puolet lehtien sisällöstä. Tosi hyvä kun tällä kertaa oli äänessä enemmän ääniä. Toki osa uusista kirjoittajista oli yhä minun rektytoimia, mutta viis siitä. Teemaan liittyen sain tekosyyn kirjoittaa Dramacon-mangasarjasta, jossa ei ole eläinhahmoja, mutta otin sen mukaan koska se on erittäin viihdyttävä conien ympärillä pyörivä sarja. Viime vuonna julkaistusta Banken John -sarjasta tein lyhyen esittelyn. Sarja on koominen Gingaan liittyvä spin-off, jonka tekijä on Takahashin assistentti Tsuji Tsukasa. Hahmoesittelyyn päätyi vaihtelun nimissä karhu Madara. Karhujen parissa jatkettiin vielä "Punaselkäiset karhut" -artikkelissa, jossa mietin mitä lajia Akakabuton suku edustaa.

Kutsuin Zeralexin kirjoittamaan Hopeanuolen maailmaan sijoittuvasta Uusi Legenda -roolipelistä, joka on ollut aktiivinen jo yli 15 vuoden ajan. Tämä on huikea suoritus. Ihanaa, että yhä on olemassa edes muutamia aktiivisia faniprojekteja. Tästä roolipelistä oli yhden sivun esittely vuonna 2017, mutta koska tuosta oli kulunut jo monta vuotta ajattelin, että aihe olisi tervetullut lehteen uudestaan. Tämä uusi artikkeli on paljon syvällisempi, pidempi ja sisältää paljon kirjoittajan omia kokemuksia.

Jostain Facebookin Hopsu-ryhmästä bongasin Susanna K:n kirjoittaman kokemuksen, ja se oli mielestäni niin ainutlaatuinen, että halusin hänen kirjoittavan siitä Tähdenlentoon. Hän on näkövammainen nainen, joka oli Animecon Worldissa antanut Takahashille lahjan, jonka jälkeen hänen kuva oli julkaistu japanilaisessa pokkarissa ja hän sai Japanista ison lahjapaketin. Tekstistä tuli niin pitkä, että päätettiin jakaa se kahtia. Kakkososa ilmestyy loppuvuoden lehdessä. Tällaisia henkilökohtaisia fanikokemuksia haluaisin ehdottomasti lisää mukaan - mistä löytyikin sopiva aasin silta, sillä pyysin myös SnowPawia kirjoittamaan hänen kokemuksista yhdistyspöydän pidosta. Toivon, että tämä oikein positiivinen artikkeli houkuttaisi mukaan lisää vapaaehtoisia.

Koko lehden merkittävin artikkeli oli vanhassa Hopeanuoli-suomidubissa ääninäyttelijänä toimineen Erkki Murron haastattelu. Juhomoro oli jollain ilveellä saanut Murtoon yhteyden ja sai hänet puhelinhaastatteluun. Hän myös organisoi faniprojektin, jossa yhdistyksen jäsenet saivat lähettää Murrolle kirjeitä ja piirroksia. Tämä oli todella hieno saavutus yhdistykselle ja se oli täysin Juhomoron ansiota! Haastattelu oli oikein mielenkiintoinen. Voi olla, että saamme vielä tulevaisuudessa haastatella erästä toistakin ääninäyttelijää, mutta en vielä uskalla luvata mitään konkreettista.

Teemaan liittyen lehdessä oli tiivistelmä vuoden 2024 Gingaconin nimenomaan Gingaan liittyvistä ohjelmista ja erikseen artikkeli siellä järjestetystä AMV-kilpailusta. Yhdistyksen blogissa on aiemmin julkaistu artikkeli jossa käsiteltiin Gingaconin historiaa, joten tätä aihetta ei sitten käytetty lehdessä. Lehdessä esiteltiin myös turriväen Finfur Animus -tapahtuma ja My Little Pony -fanien Poniconi. Lyhyt muistelu löytyi myös yhdistyksen tasan kerran järjestämästä Hopeatähti-tapahtumasta.

Mukana oli myös viime hetken lisäyksenä Nemin kirjoittama artikkeli WolfQuest-pelistä, jota olen myös pelannut viime aikoina paljon ja aion kirjoittaa siitä jossain vaiheessa blogiin. 

Lehti näyttää jälleen oikein hyvältä. BanaaniTassun kansi on oikein söpö ja hänen tyyli on uniikki, mutta harmittavasti kuva oli piirretty turhan pienenä. Tämän takia kannessa on pikselisyyttä, mutta tämä ei onneksi näy heti ensivilkaisulla. Kiva, että kansissa on täysin erilaisia tyylejä, lehti on faniensa näköinen. Lehden sivuilla kuvien asettelu on välillä vähän kömpelöä, silmään ottivat tyhjät alueet Dramacon- ja magneettiartikkelissa, sekä epäsymmetrisesti asetellut vaakakuvat WolfQuest-jutussa. Toinen kuvista leijuu ylempänä ja toinen on kiinni sivun alareunassa. Mutta nämä ovat hyvin mitättömiä pikkuvikoja. Taittaja oli jälleen nopea ja teki hyvää työtä. Todella miellyttäviä taustoja oli WolfQuest- ja Uusi Legenda -artikkeleissa. Jäsenlehdeksi Tähdenlento on harvinaisen laadukas ja tämäkin numero oli oikein hyvä, vaikkei yllä omiin suosikkeihini.

Samalla postituksella tuli myös pienempi Jäsenposti, Tukiekstra (jos on tukijäsen) ja kaikki jäsenet saivat yllätyslahjana magneetin, jossa oli Gingaconin maskotti Routa. Loppuvuodesta ilmestyy numero, jonka teemana on Japani ja japanilaisuus.

Shiron värin mysteeri

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tukiekstrassa nro 1/2021.

Ennen Ginga Densetsu Rikin ilmestymistä Rikin isästä ja Ginin isoisästä Shirosta tiedettiin hyvin vähän. GDR:n myötä Shiro sai hieman lisää huomiota osakseen, mutta pysyi yhä karhukoirasuvun yhtenä mysteerisimpänä hahmona. Niinkin olennainen asia kuin hahmon väri on jäänyt hämärän peittoon.

Hopeanuoli-mangassa Shiro esiintyi heti ensimmäisessä luvussa takaumassa, jossa Akakabuto ja Shiro putosivat jyrkänteeltä alas. Alun perin Weekly Shōnen Jumpissa ilmestyessään luvun ensimmäiset sivut ovat olleet vesivärein maalattuina kokoväreissä, sekä loput sivuista punaisen sävyissä. Shiro pääsi esiintymään vasta näillä punasävyisillä sivuilla. Koska ihan kaikki hahmot ovat olleet punaisella sävytettyjä, ei tähän värimaailmaan voi suhtautua kirjaimellisesti, mutta jotain kertoo kuitenkin se kuinka Shiron selkämys on sävytetty punaisella. Mustavalkoisessa pokkarissa tämä näyttää tietenkin harmaalta. Heti seuraavassa luvussa Shiro esiintyy muistona taivaalla ja onkin jo täysin eri näköinen - urokselle on piirretty musta kuono. Vaikuttaisi ettei Takahashi tässä vaiheessa uskonut Shiron olevan hahmo, jonka pariin hän tulisi vielä palaamaan.

Seuraavan kerran Shiro esiintyykin Hopeanuoli-animessa. Takaumakohtaus on toteutettu voimakkaissa vihreän sävyissä, joten koiran todellista väriä ei voi varmuudella sanoa. Anime kuitenkin näyttää myöhemmin Shirosta kaksi still-kuvaa, joissa koira on valkoharmaa ilman valkoisia otsapilkkuja.

Myöhemmin Ginga Densetsu Riki hämmensi kolmannen japanijulkaisun takakannen kuvalla, jossa Shiro oli vitivalkoinen. Itse mangassa hahmo oli kuitenkin sävytetty tummemmaksi selkäpuoleltaan. Nimi Shiro tarkoittaa valkoista, joten valkoinen väri toki sopisi hahmolle. Muita vitivalkoisia hahmoja, kuten Akamea, ei kuitenkaan ole koskaan sävytetty samalla tavalla. Lisäksi Shiron puoliso Yamabuki oli valkoinen eikä kaksi valkoista koiraa voisi saada muun värisiä pentuja, tosin Gingan koirien värit eivät monessa muussakaan tapauksessa ole olleet oikean maailman genetiikan lakien mukaan mahdollisia.

Mikäli Shiro on harmaa, onko hän sitten Ginin tapaan hopeinen brindle (tiikeriraita)? Puhdasta harmaata ilman raidoitusta ei esiinny oikean maailman akita inulla. Fiktiomaailmassa kaikki on tietenkin mahdollista. Hopeanuoli-animessa Ginillä oli selviä raitoja vain pentuna, aikuisiällä ne hävisivät (todennäköisesti animoinnin kustannussyistä). Silti hänestä puhuttiin tiikeriraitana. Tällä logiikalla kenties Shirokin voisi olla brindle? Mangassa kuitenkin Shiron kehossa ei ole samaa tiheää viivoitusta kuin Ginillä, Weedillä ja muilla brindleillä karhukoirasuvun jäsenillä. Tämä viivoitus on Takahashin pelkistetty tyyli piirtää brindle akitoilleen.

Shiron väritys verrattuna Giniin, Weediin, Siriukseen ja Joeen.

Karhukoirasuvun ensimmäisen tiedossa olevan jäsenen väritys jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Anime-versio vaikuttaa olevan ylivoimaisesti suosituin fanien keskuudessa. Ulkomaisilla foorumeilla Shiron värin selvittämiseksi on vertailtu mangan rasterisävyjä eri hahmojen kesken ja osa on sitä mieltä, että rasterien perusteella Shiro voisi olla jopa kultainen.